"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka rokassa, ja tulin taistelutantereelle."
"Aseenasi tuo nassakka?"
"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."
"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"
"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan taisteluun."
"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."
"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa syntymävika."
Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:
"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla jalasjärveläisten nuotiolla."
"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."
"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi samassa venytellen laulaa:
"Ilkka ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut eikä sammakko sotia, että joi joka talossa, joka knaapin kartanossa."
Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka: "Keneltä sinä sanoit sen kuulleesi?"
"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."
"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin heidän juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."
"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.
"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähtiIlkka.
"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."
Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt, havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:
"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."
"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", mukasi Vilppu ja jatkoi matkaansa.
Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana.
* * * * *
… Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen jaloillaan istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa rypyssä, kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten päivällä taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti hymyillä ja lausui: "Enpä tainnut olla mieluisa vieras." Kun Ilkka ei puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin, jatkoi tämä:
"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot tuonut minua vastaan?"
"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!" kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa vapaiksi.
Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi alakuloisen rauhallisesti:
"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko… on pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden veto ei enää käy päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä enemmän, kunnes te olette hajotetut kuin akanat tuuleen."
Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka teki epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja — heräsi samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:
"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"
Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä, jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.
Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin puolijuoksua.
"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka."Ehkä juuri noista ratsastajista."
"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.
"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.
"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin juuri kertomaan sinulle."
"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.
"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömimmällä äänellä. "Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."
"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmainsa väliin ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"
"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu. "He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme. Marski oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen haltuunsa, niin saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä päälliseksi vapauden linnaleiristä."
"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät miehet napanneet niitä kataloita vangiksi."
"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta tullut mitään."
"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme ruvenneet kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"
"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin kaupat. Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna marskille. Niin että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta tuon anastamasi juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin. He jäivät sinne vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka tulevat sinua vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo valmiina siihen toimeen."
Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle ja puuskutti:
"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan!"
"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu. "Niitä kataloita!" äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olisi tällaista uskonut!"
Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen. Mutta sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen lausuessaan:
"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö ne häpeä ja peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on entistä vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."
Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat häntä kiinni kumpikin puoleltaan. "Elkää herran nimessä menkö, isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne alkavat olla jo juovuksissa, sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta kokonainen kuorma oluttynnyreitä."
"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä", lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne, vaan panevat sinut heti nuoriin."
Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut persoonallisella väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman puuhan mutta mitä saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.
"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu, ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken näin kurjasti loppuvan!"
"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen hevosen valmiiksi."
"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!"
Hän otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan noustuaan kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:
"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni minkä pääsette. Teille he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua taipaleelle."
Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.
Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja lausui hammastensa välitse:
"Sopikaa nyt valinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan."
Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.
Kesken aseiden melskeen
"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui", jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana kertomustaan karkea ja rentoileva ääni. Herra Ljungo, Kalajoen kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä 30 tulla porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena saattueena. Krankka kujasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä…"
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän parhaimman otuksen kimppuun —".
Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia:
"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoiKrankan tehdä mieli."
Ympäri tupaa kuului naurun hörinää.
"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja ryömii itse lämpimään sudennahkaan."
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa, joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.
"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme Krankkaa itse voudiksi ja aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —".
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se hieman asettui, jatkoi hän:
"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja alkoi huutaa: 'elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen!' Kesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä valitti sivujaan."
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa. "Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä näkynyt missään."
"Vai jo kerkesi piiloon pökäistä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.
"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No, annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä kavioista lähti Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista peninkulmaa olivat ehtineet livistää ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa Kruununkylässä Ihmettelimme me vain kovasti että tämä Melkersonnikin jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä lihassa."
Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa — olkoonpa että tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja sekaantumasta asiaan Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun kuulijajoukosta arvelevan:
"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa."
"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin lääpästyksissään olivat äijäparat, etteivät yrittäneetkään vastakynttä kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa takaisin Kokkolan kirkolle."
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen äänensä.
"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvatkaapas, mikä kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita menninkäisiä Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme heidän omissa reissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet tienvierihankeen."
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli tahallaan ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
"No eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peijakasta eivät olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan lämmittelemään."
"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.
"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä Kun meikäläiset olivat ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi väliin ja…"
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään, niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."
"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."
"Pahoja unia!" kertasi vaimo, "eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään alle!"
"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto. Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta kylvettyään saanut niittää myrskyä."
"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan."
"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy", sanoi kirkkoherra luottavasti. "Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa Jumalaan ja herttua Kaarleen."
"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi. Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa huutavassa hukassa."
"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa jossa meidän protestanttinen oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle."
"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin", huokasi Marketta-muori. "Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo huomenna lähteä matkalle."
"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua."
Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.
"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain unohdu kotiin."
Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.
"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni kimpussa, ennenkuin käyn levolle", sanoi kirkkoherra ja kumartui jälleen pöydän ääreen. "Nykyään, jolloin maassamme rehottaa kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä painavampana kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin."
Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: "Ylitse kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita linnat ja maakunnat…"
Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan kokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin inhimillisenkään lain kanssa.
Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.
Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle, mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle, missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta hehkui milloin synkkä viha milloin hurja epätoivo.
Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistysperintöä, jonka menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin. Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:
"Kylmän talven taukoomaanPäivän penseys soimaa,Vilun valjun vaipumaanAuttaap' auringon voima.Orot, kedot, kans kankaretToivovat suven valtaa."
* * * * *
Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä 1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja veronkantajan aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.
Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona, katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan kuulumisia Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista, rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että ne olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.
Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret, ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää puuttui ainoastaan kuninkaan nimi.
Herttua heitti ympärilleen nopeita ja tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.
"Hyvää päivää, kirkkoherra!" huusi hän kädellään viitaten, "te olette niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne."
Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.
Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.
Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle. Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:
"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen."
Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen, prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti peitteihin käärittynä kantoi sylissään.
Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.
Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt, juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylämaiden emännät olivat häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.
Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen haluavansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja lintupaistejaan.
Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella, kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.
Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa herttua-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan. Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja veronkanto ali järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu — tästä kaikesta he olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia käsissään.
Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia ojentaen vanhemmille heistä kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.
Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa keskustelun maatalousasioista.
"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."
"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne, laittakaa ojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin saatte nähdä ette sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."
"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja ja turpeita niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
* * * * *
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua kirkkoherraan kääntyen:
"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka pitkällä siinä olette?"
"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan kammioonsa.
Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu paperipinkka.
"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin."
Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli jälleen — puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa — astuttu pieni askel eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin herttua lausuessaan heille:
"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne."
"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta yksimielinen tunnustus.
Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon kääntyen:
"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."
Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.
* * * * *
Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan — tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.
Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja sanoi:
"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"
"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.
"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi herttuattarelta.
Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon hänen saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.
"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen", purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.
"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.
Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä hymyillen:
"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina kappaleina yli kaiken Suomenmaan."
Kun kansa näytti itsensä
Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.
Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: "Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan sylilemmityinen."
Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut. Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi kaikessa rauhassa:
"Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."
"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.
Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, muttaGöransson ehätti vastaamaan:
"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."
"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan."
Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa olivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:
"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä vastenmielinen asia?"
"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein aikamiehen tavalla."
"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta tyrmästä?" kysyi Birkholtz.
"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan puheilla Tukholmassa?"
"Juuri sama mies."
"Ei häntä ollut vankien joukossa — tai, maltahan, nyt muistankin. Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen aikaisemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin juuri Pouttu."
"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."
"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja hiippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."
"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomauttiBirkholtz.
"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä Kerniä vartaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."
"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.
"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasiEerik-kirjuri.
"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"
"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa pyytämään."
Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.
Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille pyrkiviä talonpoikia läheni kaupungista päin ravia ajaen korkeavartaloinen ratsastaja.
"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.
Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.
Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään. Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.
"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.
"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja herjannut päälliköltään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea hänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."
Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä, jotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.
"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät saada heti alussa terveellisen varotuksen."
Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja lähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä palavain kynttiläin valo.
"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!" virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella kirkkoa kohti.
Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin. Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven päälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi rapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan varotus Suomen herroille:
Carolus huc veni, visi fusique rebelles;Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnisNon illo parcet tempore dextra reis.
(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin:Jälkiä jättämät' täältä ma kiirein lähden.Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)
Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi monsieur Bignonin työtä.
"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.
"Mitä kuulumisia Viipurista?"
Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi viskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:
"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta odottakoot!"
Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla, mikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla saapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja odottivat henkeään pidättäen.
Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka jälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:
"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina kirjottamaan!"
Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi jälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti julistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia kavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi heidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka varhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.
Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu Suomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän nousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten. Herttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään ja lausui:
"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha vain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni Juhana."
Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.
Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Carolus. Kun nimikirjotus oli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:
"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja lähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."
Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.
"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia alkuperäisinä ulos annettu."
"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat suomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan."
Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa kuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.
Veretön sotaretki
Upsalan yliopiston professori ja puhdasoppisuuden kiivas etuvartia, dominus Nicolaus Bothtniensis, oli työntänyt hepreankielen tutkimuksensa syrjään ja noussut sotajalalle. Hänet oli näet kirjojensa keskellä rauhallisessa yliopistokaupungissa yllättänyt tieto, että Ruotsinmaan vapauden ja puhdistetun opin pönkää, herttua Kaarlea, uhkasi mitä suurin vaara. Etelästä päin oli tulossa kuningas Sigismund suuren muukalaisen sotajoukon ja jesuiittain kanssa, samalla kuin kapinalliset suomalaiset lähenivät suuren laivaston kera idästä päin. Nämätpä ne, nämä niskurit ja noitien jälkeläiset, jotka olivat paavilaisten ja jesuiittain kanssa vannoutuneet yhtä köyttä vetämään, ennenkaikkia saivat rauhan miehen ja alkuraamatun tutkijan miekkaan ryhtymään.
Etelää kohti rientäessään oli herttua lähettänyt kehotuksen Uplannin talonpojille tehdä vastarintaa lähestyville suomalaisille niin kauan kuin hän itse sotaväkensä kanssa viipyy etelässä. Mutta talonpojat tarvitsevat johtajaa, harkitsi dominus Nicolaus, ja hän tunsi itsensä velvoitetuksi astumaan esiin isänmaan ja puhtaan opin puolesta. Hänen sanoistaan innostuneina liittyi häneen kaksi muuta professoria, domini Jacobus Scinnerus ja Laurentius Paulinus. Ja niin nämä hengenmiehet, esikuntanaan parvi riehakoita ylioppilaita, eräänä kauniina heinäkuun päivänä 1598 lähtivät nostamaan Uplannin rahvasta aseisiin.
* * * * *
Lundan kirkonkylään oli kerääntynyt paljon talonpoikia ja dominus Nicolaus puhui heille papintuvan portailta. Suomalaiset olivat sen jälkeen kuin he olivat tulleet osallisiksi ristinuskosta, pysyneet alallaan siellä meren takana. Mutta nyt heitä oli äkkiä ruvennut riivaamaan vanha noituuden henki sekä entisten ryöväriretkien muisto, niin että he olivat suurella laivastolla lähteneet liikkeelle hävittääkseen Ruotsin maata ja yhdessä paavilaisten kanssa tuhotakseen puhtaan opin. Kyllähän suomalaisten sotamiesten julmuudet edellisvuosien nuijamellakoista olivat täällä yhtä tunnetut kuin koko sikäläisen kansan suun noituus ja uppiniskaisuus. Niin, niin, tässä ei ollut muuta valittavana, kuin temmata aseet tuvan seinältä, täyttää eväspussit muonalla ja lähteä mies talosta niitä julmettuneita vastaan.
Seuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan nimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan heidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa tekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus temmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin esiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten Kyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja kinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan, vihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua kaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja kyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin, kuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli nähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.
Talonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus määrännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri suunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin ankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän alueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa vastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.
Ensimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan mies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin luona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman yksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:
"Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön."
"Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko noitajoukosta", alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin toiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista ryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli tietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.
Silloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan siunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin taikatempuilla.
"No sitten ei ole hätääkään", sanoivat miehet. "Silloin sinun nuolesi pystyvät vaikka itse paholaiseen."
Jöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen isoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski merkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti Gröneborgia.
Kun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon vanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale kolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä yksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine mastometsineen Jöns Bultesta ylen mahtavalta.
Laivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä. Rannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat välkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät, oliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei Jöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.
No, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli hän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen metsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti pensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää nuoli suomalaispäällikön rintaan.
Vihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä, saatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä, jalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa marssimaan eteenpäin.
Silmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko ne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään sarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman näköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään ne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen pyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän haasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun, että Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn. Hänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin vakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet herrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä aatelismiehiä.
Jöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä noitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään erehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut määrä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja tuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt niiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi korviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis ne olivat sittenkin suomalaisia!
Silloin raivostui Jöns Bulte ja tempasi jousensa vireeseen. Mutta otollinen hetki oli mennyt jo ohitse, päällikkö ei ollut enää ampumamatkan päässä. Ja jos hän lähtisi sitä juosten tavottamaan, ampuisivat tai keihästäisivät nuo hänen miehensä hänet ennenkuin hän olisi montakaan askelta ehtinyt ottaa. Sama kohtalo uhkasi häntä, jos hän ampuisi jonkun noista jälempänä ratsastavista alapäälliköistä. Taikatemput, joilla hän oli itsensä varaellut, unhotti hän häiriössään kokonaan. Niin pysyi hän piilossaan ja hypisteli epävarmana jousenvartta, kunnes koko sotajoukko oli ehtinyt marssia ohitse. Silloin lähti hän nolona ja häpeissään hiipimään takaisin Kullan kirkolle.
"Jöns Bulte on palannut", huusivat talonpojat leirissä ja kokoontuivat hänen ympärilleen. "Mitä kuuluu, onnistuitko yrityksessäsi?"
Jöns vältteli toisten kysymyksiä ja ilakoivia katseita, syleskeli ja kiroili ja mutisi jotakin noidantempuista, joilla suomalaiset olivat muuttaneet hahmonsa sekä lumonneet hänet niin, ettei hän heidän sivu kulkiessaan kyennyt kättänsäkään liikauttamaan. Mutta tästä saivat toiset ilonaihetta, he kyselivät, että livahtiko joku suomalaisista jäniksen hahmossa Jönsin housuihin ja esti häntä sankarillista aiettaan toteuttamasta. Ja pisteliäillä kysymyksillään ja naurunrähäkällään tekivät he Jönsin elämän sinä iltapäivänä ihan sietämättömäksi.
* * * * *
Tällä välin kulki suomalainen sotajoukko kaikessa rauhassa eteenpäin. Sen etupäässä ratsastava, pyöreäkasvoinen ja iloinen herra oli Suomen käskynhaltia, Arvid Stålarm, joka oli saanut osakseen korjata sadon rautamarskin kylvöstä, mutta jolle kohtalo ikäänkuin korvaukseksi tästä oli syntymässä suonut mitä iloisimman ja päiväpaisteisimman luonteen. Hänen rinnallaan ratsastava hienon ja ylhäisen näköinen herra oli herra Arvidin lanko, oppinut ja vakainen Klaus Fleming nuorempi. Heidän jälessään ratsastivat Akseli Kurki, edellisen veli Lauri Fleming, sekä joukko muita enemmän tai vähemmän huomattavia suomalaisia herroja. Kun tie oli kiivennyt muutamalle kunnaalle, kohosivat etäämpänä laaksossa näkyviin erään herraskartanon katot.
"Kas, mikä paratiisillinen paikka", virkkoi herra Arvid langolleen. "Luulenpa että pysähdymme tuohon kartanoon lepäämään ja vilvottelemaan."
"Minun mielestäni me voisimme viipyä siellä vähän pitempäänkin sekä lähettää sillaikaa tiedustelijoita Tukholmaan, sillä pelkäänpä, ettei herttua ota meitä vastaan kovinkaan vieraanvaraisesti", arveli herra Klaus. Kun herrat olivat ajaneet kartanon pihamaalle, pyrähti avaralle kuistille joukko eri-ikäisiä vallasnaisia. Stålarm paljasti päänsä ja lausui kumarrellen:
"Jalosukuiset rouvat ja neidit, me olemme kierteleviä ritareita ja rohkenemme turvautua vieraanvaraisuuteenne, sillä…"
Hänet keskeytti joukko iloisia huudahduksia ja hetken päästä koko naisparvi syöksyi portaita alas. Ennenkuin herra Arvid ehti tointua hämmästyksestään, kuuli hän takaansa Klaus herran syvän basson julistavan:
"Minä syön ratsuni satuloineen päivineen, ellei tuolla seiso minun oma Kaarinani."
Hän loikkasi nopeasti maahan, samalla kuin rouvasväen joukosta muuan solakka nainen syöksyi hänen syliinsä. Mikko Munck ja Hartikka Henrikinpoika olivat myöskin jo maassa, saaden toinen toisensa jälkeen naisen syliinsä.
"Suuret jumalat, mihin autuaitten saarelle te olettekaan meidät saattaneet!" huudahti Stålarm, pudottaen hattunsa maahan ja lyöden hämmästyksensä merkiksi kätensä sivuilleen, niin että tomu pöllysi hänen ratsastustakistaan. "Tunnenpa, veljet, kadehtivani teitä. Vahinko, ettei herttua viime syksynä kuljettanut minunkin Elinaani tänne Ruotsiin, jotta minäkin olisin päässyt osalliseksi tästä onnellisesta löydöstä."
Hän laskeusi satulasta ja kiersi tervehtimässä ystäväinsä rouvia ja tyttäriä, suudellen kutakin heistä kädelle ja lausuen iloisia sukkeluuksia. Itkien ja nauraen kertoivat naiset, mitä vaiheita he olivat saaneet kokea sen jälkeen kuin herttua viime syksynä Turunlinnan vallattuaan oli kulettanut heidät vankeina tänne Ruotsiin. Aluksi heitä oli säilytetty Tukholmassa, sitten Örebrossa ja minkä missäkin. Juhannuksen tienoissa heistä oli osa kuletettu tähän kartanoon. He olivat äskettäin saaneet vihiä suomalaisten saapumisesta ja kun joku hetki sitten heidän silmälläpitäjänsä olivat hävinneet, olivat he arvanneet maanmiestensä lähenevän kartanoa ja hyökänneet ulos kuistille.
"Nyt on taas kaikki hyvin, kun jokainen on löytänyt omansa. Sen päälle vain iloinen hurraa!"
Herra Arvid heilutti hattuaan ja koko sotajoukko kajahutti kolmikertaisen iloisen hurraa-huudon.
Armeija leiriytyi kartanoon ja sen lähimpään ympäristöön. Pihanurmikolle katettiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä päälliköitä kestitettiin, ja läheiselle ruohokentälle vieritettiin sotamiesten tarpeeksi oluttynnyri toisensa jälkeen.
Kun kestailu auringon laskiessa päättyi, alkoivat huilut ja säkkipillit soida. Silloin alotti Stålarm iloisen tanssin. Pari toisensa jälkeen noudatti hänen esimerkkiään ja pian levisi tanssin humu myöskin sotilasten kentälle, jonne raikuva musiikki houkutteli nuorta naisväkeä kartanon aluskunnasta.
Ihmetellen ja suut auki katsoivat tätä menoa ne talonpoikain tiedustelijat, jotka olivat hiipineet kartanon läheisyyteen ottamaan selvää suomalaisten tuumista.
Tätä rattoisaa kemuilemista jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Mutta ennen iltaa sille tuli nopea loppu Stålarmin lähettämät miehet palasivat Tukholmasta tuoden tiedon, että kuningas ei ollut vielä tullut Kalmariin eikä ollut tietoakaan, milloin hän saapuisi. Lisäksi oli herra Jaakob Bagge lähettänyt miesten mukana tiedon, että Uplannin rahvas herttuan käskystä parhaillaan asestautui ja kerääntyi ahdistamaan suomalaisia maan puolelta, samalla kuin meren puolelta uhkasi amiraali Scheel herttuan laivastolla, joka oli saapunut jo Wärmdön luo ja odotti siellä sopivaa tuulta, päästäkseen suomalaisen laivaston kimppuun.
Stålarm kutsui heti mukanaan olevat herrat neuvotteluun. Hän lausui omana mielipiteenään, että koska he olivat tulleet Ruotsiin kuningasta vastaan, mutta kun tämä ei ollut vielä saapunut, niin ei heidän pitäisi alottaa vihollisuuksia, vaan välttää yhteentörmäystä ja vetäytyä takaisin Ahvenaan odottamaan kuninkaan saapumista. Kaikki yhtyivät häneen ja kun lisäksi saatiin kuulla, että talonpoikain leiri oli aivan lähellä, ja että heitä oli jo koolla useita tuhansia, niin päätettiin viivyttelemättä palata takaisin laivoihin. Herrat ottivat niin odottamatta löytyneet vaimonsa ja tyttärensä luonnollisesti mukaansa ja ennen auringon laskua oli koko suomalainen sotajoukko matkalla takaisin Gröneborgin satamaan.
Kun laivoihin astuminen oli päättymässä, huomattiin että joukosta puuttui eräs jalkamiesosasto. Kyselyjä lenteli ristiin rastiin ja lopuksi kävi selville, että kysymyksen alainen osasto oli leiriytynyt erikseen muutamaan koivulehtoon hiukan ulompana kartanosta. Oli jotakuinkin varmaa, että he vieläkin oleskelivat siellä kaikessa rauhassa, tietämättä mitään muun sotajoukon pikaisesta lähdöstä. Sen vuoksi lähetettiin pari ratsumiestä ottamaan selkoa asiasta sekä antamaan poutaa noille kuhnailijoille.
Ratsumiehet löysivät kuin löysivätkin puuttuvan sotilasosaston mainitusta lehdosta. Miehet olivat laittaneet siellä koivujen siimeksessä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He olivat kulettaneet sinne pari oluttynnyriä ja virittäneet pienen nuotion, jossa he käristivät rasvamakkaroita. Kun sotilaat olivat Ahvenan saaristossa teurastaneet anastamiaan raavaita, olivat he valmistaneet suuremman joukon makkaroita, joita oli eväinä miltei joka miehen repussa. Tämän omaan rauhaansa vetäytyneen osaston miehet olivat yhteisestä sopimuksesta tyhjentäneet reppunsa samaan kasaan, niin että oluttynnyrien välissä oli kokonainen pino houkuttelevia makkaroita. Se joka noppapelissä joutui tappiolle sai tehtäväkseen pujotella tuosta yhteisestä kasasta makkaroita vartaaseen sekä käristää niitä tovereilleen. Miehet olivat riisuutuneet ylisilleen, noppanappulat kalisivat rummun pohjalla ja ahkerasti kulki oluttuoppi kädestä käteen. Silmät haljakoina uisakoivat he täällä kaikessa rauhassa ja piittaamatta mitään muun maailman menosta.