"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo on tie meiltä katkaistu."
"Tehkää se Jumalan nimeen!" sanoi majuri käheällä äänellä.
Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn.
Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.
He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta, lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui. Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä.
Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja, jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.
Sinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti miehiään takaisin kotimaahan.
Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen latvoille.
Tänne, erään soisen aavikon reunaan, oli Moskovasta tsaarin vainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovitsh munkki tovereineen asettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä Antikristukseksi.
Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja pelata korttia.
Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa kappelin ja majojen varjossa.
Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovitsh ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti:
"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat kotimaahansa!"
Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti huitaisten:
"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!"
Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin. Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään, ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari muskettia toisiaan vasten.
Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä, lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan kostoretkelle.
* * * * *
Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhannensa retki kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.
Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt.
Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varusväki sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:
Tässä lepää suomalainen Ukko,joka kaukaa vihollismaasta ja tiet-tömien taipalien takaa juma-lallisen ihmeen kauttajohti neljätoistasa-taa kansalaistaantakaisin ystä-vien luo.
Jouluyö Ukrainassa
Toivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut. Parisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali Lewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja epätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä. Odottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet metsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen niitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes viime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.
Hartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.
Kaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää kohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija kärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen partiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain maata, oli todellinen "via dolorosa", sillä nälkään ja tauteihin nääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat peittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton armeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen, ruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus ja lopuksi perikato.
Kolkon lokakuun illan pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän ympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti — tai paremmin sanoen rykmentin tähteet — oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.
Siellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus ja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka tyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja syntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari päätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi kornetti Kyanderin.
"Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja eheänä", lausui ratsumestari kätensä ojentaen.
Vaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen tavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella olivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt muuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä tervehtimään.
Näiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia. Procopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei seurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat häneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen oli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän paremmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan seurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä varmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.
"Tiedätkö", alotti Kyander nuotion ääreen istahtaen, "että Lewenhaupt tappionsa tähden on joutunut kuninkaan epäsuosioon? Hänellä ei eilisestä aikain ole mitään päällikkyyttä ja toiset kenraalit nimittävät häntä piloillaan volontääriksi."
"Se on hävytöntä!" huudahti Procopaeus odottamattomalla kiivaudella. "Häviömme Liesnassa on kokonaan kuninkaan oma syy, kun hän jätti meidät alttiiksi venäläisten ylivoimalle. Ja nyt lykkää hän oman syynsä toisen niskoille. Niin itserakkaaksi ja kopeaksi on hänet myötäkäyminen tehnyt. Mutta nöyryytysten päivät ovat hänellekin alkaneet."
"Mitä, ennustatko sinä meille tappioita?"
"Ennustan, ja pian saamme nähdä, että ennustukseni sen pahempi myöskin toteutuvat."
"Mutta sinun pitäisi tämä kaikki sanoa itselleen kuninkaalle", huomautti Kyander puoleksi leikillään.
"Kyllä minä sen vielä sanonkin", vakuutti Procopaeus niin totisesti, että kornetti joutui hämilleen.
Ääneti tuijottivat he moniaan hetken kituen palavaan nuotioon. Sitten kiintyi Kyanderin katse toverinsa lopen kuluneeseen univormuun. Levittäen omaa, turkisreunaista päällystakkiaan virkkoi hän:
"Miksi et ole varustautunut talvea vastaan? Katsopas, näin mainion kauhtanan minä löysin siitä autiosta herraskartanosta, jonne me Sosch-joen varsilla harhaillessamme eräänä päivänä osuimme."
"Minä kärsin mieluummin vilua kuin lämmitän itseäni ryöstösaaliilla", vastasi Procopaeus kuivasti.
"Mutta olithan sinäkin siellä kartanossa", sanoi Kyander avomielisesti, "ja minä luulin nähneeni sinun pistävän siellä jotakin laukkuusi."
Ratsumestari loi katseensa alas ja punastui korviaan myöten, niin että Kyanderia rupesi kaduttamaan koko huomautuksensa.
"Niin, herra paratkoon, otinhan minäkin sieltä jotakin", lausuiProcopaeus matalalla äänellä. "Kas tässä!"
Hän veti satulalaukustaan esiin kolmihaaraisen, messinkisen kynttilänjalan. Kyander purskahti nauramaan.
"Mitä ihmettä sinä tuolla teet? Tuskinpa sillä saa viinaryyppyä juutalaiselta vaihdetuksi."
"Älä naura!" kielsi Procopaeus vakavasti, "en minä sitä ottanutkaan sen raha-arvon takia. Katsos, minun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, että minulla on kotonani ihan samanlainen kynttilänjalka, aivan kuin ne olisivat lähteneet saman valajan kädestä. Sen ympärillä olen minä rauhan vuosina vaimoineni ja lapsineni istunut joulupöydässä. Ja siinä ovat varmasti näinä sotavuosinakin joulukynttilät siellä kotonani palaneet ja niiden loisteessa ovat omaiseni rukoilleet minun puolestani. Sen vuoksi tuli minulle vastustamaton halu ottaa tämä jalka mukaani. Meillähän ei ole enää pitkälti jouluun. Silloin, pyhänä jouluyönä, tahdon minä asettaa siihen kynttilät palamaan ja muistella niiden loisteessa entisiä onnellisia jouluiltoja kaukaisessa kodissani."
Kornetti Kyander tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hän pyysi anteeksi ajattelemattomia sanojaan ja sitten alkoivat he hiljakseen puhella omaisistaan ja kaukaisesta kotimaastaan. Lopuksi purkautui kummankin rinnasta raskas huokaus ja kaihomielin tuijottivat he riutuvaan nuotioon.
* * * * *
Suunnattoman vaivaloisen matkan jälkeen sai karoliiniarmeija kutakuinkin tyydyttävän talvikortteerin pienessä Romnyn kaupungissa ja sitä ympäröivissä kylissä. Joukot saivat levähtää ja syödä, jollei juuri kyllikseen, niin ainakin toimeen tultavasti.
Procopaeuksella ja Kyanderilla oli yhteinen kortteeri pienessä tupapahasessa, jonka he parhaansa mukaan olivat siistineet ja laittaneet asuttavaan kuntoon.
Kun Kyander joulukuun puolivälissä palasi partioretkeltä ja astui kortteeritupaan, tapasi hän siellä Procopaeuksen laittamassa pieniä kääryjä. Yhdessä oli puusta muovailtu nukke, toisessa koukerokuvioilla somistettu rasia, joka helinästä päättäen sisälsi muutamia hopearahoja, kolmannessa taas joku muu pieni esine.
Ratsumestari yritti kätkeä ne nopeasti satulalaukkuunsa, muttaKyander oli ehtinyt jo nähdä osan tavaroista.
"Mitä ihmettä sinä noilla teet?" huudahti hän kummastuneena.
"Tietysti ne ovat joululahjoiksi omaisilleni", hymähti Procopaeus hämillään, "jouluunhan ei enää ole kuin vähän toista viikkoa."
"Mutta ethän sinä voi niitä mitenkään kotiisi saada täältä maailman laidasta, jonne ei edes yksinkertainen tervehdys kotimaasta pääse tulemaan."
"En aiokaan saada. Panen ne vain jouluiltana esille joulukynttilämme ympärille ja kuvittelen olevani kotona rakkaiden omaisteni parissa. He siellä kaukana panevat varmaan esille pikku lahjoja myöskin minulle ja kuvittelevat minun istuvan heidän seurassaan."
Kyander tunsi jälleen itsensä liikutetuksi.
"Olen minäkin ryhtynyt jouluvarustuksiin", sanoi hän. "Tulehan katsomaan."
Hän vei toverinsa ovelle ja osotti hänelle pientä kuusta, joka seisoi hangessa tuvan edustalla.
"Otin sen metsän läpi ratsastaessamme", kertoi hän. "Muutkin leirissä valmistautuvat jo joulunviettoon ja varsinkin puuhaa kenraali Gyllenkrok innokkaasti, että koko armeija voisi viettää niin iloisen joulujuhlan kuin suinkin."
* * * * *
Pari päivää tämän jälkeen syöksyi Kyander hämmästyneen näköisenä tupaan, jossa Procopaeus parhaillaan parsi univormuaan.
"Tiedätkö, kuningas on komentanut koko armeijan liikkeelle", huusi hän, "tuolla ulkona luettiin juuri hänen majesteettinsa päiväkäskyä".
"Liikkeelle, minnekä sitten?" kysyi Procopaeus tylsän rauhallisesti.
"Mikä lie kaupunkirähjä, Hadjatsch tai jotakin sellaista. Kuningas on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talvikortteerit joukoille. Gyllenkrok oli kyynelsilmin rukoillut häntä sallimaan armeijan edes joulunpyhät viettää täällä, mutta kaikki turhaan. Eteenpäin vain, läpi lumen ja pakkasen! Mene tiedä, onko tämäkin katsottava sankaruudeksi."
"Kopeata itsepäisyyttä se on", huomautti Procopaeus. "Huono omatunto tekee hänet levottomaksi ja levoton ihminen ei kauan viihdy yhdessä kohti. — Mutta milloin meidän on lähdettävä?"
"Tänään jo."
"No lähtekäämme sitten. Haudassa ainakin saamme kylliksi levähtää."
Huoaten sijotti ratsumestari satulalaukkuun kolmihaaraisen kynttilänjalkansa, jonka hän oli jo kiillottanut ja asettanut valmiiksi pöydälle.
* * * * *
Talvi tuli vuonna 1708 aikaisin ja siitä kehittyi niin luminen ja kylmä, ettei sellaista oltu vuosisataan Europassa nähty. Suomessa ja Ruotsissa hautautuivat monin paikoin pienemmät asumukset umpipäähän lumeen, niin että asukkaat kykenemättä liikkeelle pääsemään kuolivat nälkään. Parisissa saakka kuoli ihmisiä viluun ja Venezian kanavat menivät jäähän. Mitä sitten Ukrainan aroilla, jossa tiheäturkkiset metsäneläimet kuolivat viluun ja kylmän kangistamia petolintuja vangittiin käsin.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä lähti karoliiniarmeija Romnystä Hadjatschia kohti. Samana päivänä puhkesi Ukrainan talvi rajuimmilleen. Matkalla menetti pakkasen kourissa pari tuhatta miestä henkensä. Toisilta paleltui keltä kädet, keltä jalat. Itse kuninkaan täytyi tuon tuostakin hieroa lumella kasvojaan, joihin ainaiseksi jäi pahoja pakkasen puremia.
Hadjatsch oli pieni kaupunkipahanen, jonka vihollinen oli jättänyt autioksi ja lähtiessään polttanut osan taloja. Kaupunkia ympäröi muuri, jossa oli yksi ainoa pieni portti. Kun armeija illan tullen saapui sen edustalle, syntyi sanoin kuvaamaton sekamelska, kun kaikki tahtoivat yhtaikaa päästä portista läpi ja katon alle. Kuri lakkasi kerrassaan. Vaikka järjestys saatiin juurella vaivalla palautetuksi, kesti toista vuorokautta, ennenkuin koko armeija oli päässyt portin läpi. Sillaikaa paleltui suuri joukko miehiä ja hevosia kuoliaaksi. Rakuunoita tavattiin jäätyneinä hevostensa selkään ja jalkamiehiä oli kangistunut seisaalleen puiden tai muurin nojalle.
Kurjuus ja haikeat valitushuudot täyttivät pienen kaupunkirähjän. Sen harvat talot olivat muuttuneet sairashuoneiksi. Missä välskärit leikkoivat ja sahasivat paleltuneita jäseniä, joita ajelehti pitkin katuja. Niiden keskellä harhaili kuumesairaita sotilaita, jotka houriessaan lauloivat ja sadattelivat sekaisin.
Erään sellaisen sairashuoneeksi muuttuneen hökkelin nurkassa olivat Procopaeus ja Kyander saaneet suojapaikan. Huoneen täytti ankara löyhkä ja sairasten voihkina.
"Tällaisessa paikassa me nyt saamme ottaa joulun vastaan", lausui Kyander, painellen kasvoihinsa syntyneitä paleltumia. "Mutta parempi tämäkin kuin taivasalla."
"Niin, jos saisimme täälläkään viettää joulun rauhassa", vastasiProcopaeus.
"Elä, veli rakas, ennusta enää tämän pahempaa", huokasi Kyander.
* * * * *
Saapui jouluaatto.
Päivän sarastaessa alkoivat Hadjatschin kaduilla rummut pärrätä. Kun ne vaikenivat, luettiin joukoille kuninkaan päiväkäsky, joka määräsi kaikki marssiin kykenevät liikkeelle. Päämääränä oli penikulman etäisyydessä oleva Weprik-niminen kasakkalinnotus, jonka kuningas oli päättänyt väkirynnäköllä vallottaa.
"Jouluvarustukseni ovat valmiina laukussa, missä sitten iltaa vietettäneenkin", sanoi Procopaeus.
Sen saivat he pian tietää. Iltapuolella päivää kohosi pakkanen korkeimmilleen. Niin ollen ei rynnäkköä Weprikin jäädytettyjä rintavarustuksia vastaan ollut yrittäminenkään, vaan joukot saivat majottua jouluyötä viettämään erään lähistössä olevan pienen kylän ympärille. Ainoastaan vähäinen osa miehistöstä sai suojaa kylän taloista. Suurin osa sai asettua taivasalle. Raudankylmää itäviimaa vastaan, mikä tunki luihin ja ytimiin, pystytettiin miehen korkuisia aitoja, joissa riukujen välit täytettiin olilla.
Kun Kyander oli oman eskadroonansa nuotiolla saanut hiukan lämmitelleeksi, lähti hän ystäväänsä etsimään.
Procopaeus kyyrötti vähäisellä nuotiolla olkiaidan suojassa. Messinkisen kynttilänjalan oli hän ottanut esiin ja pystyttänyt hangelle viereensä. Siinä oli kolme viheliäistä talikynttilää, joita hän Kyanderin saapuessa juuri sytytteli.
Kuullessaan ystävänsä askeleet nosti hän päänsä ja lausui:
"Rauhallista joulua!"
Kornetti ei vastannut mitään, vaan tuijotti hämmästyneenä ystäväänsä, epäillen oliko tämä enää täydellä järjellään.
"Ja nyt joululahjat esille", jatkoi Procopaeus, avaten laukkunsa ja asetellen hangelle kynttilän ympärille ne pienet kääröt, jotka hän jo Romnyssä oli laittanut.
"Tässä on Gabriel-pojalle, tässä Annille, tässä taas pikku äidille…" luetteli hän yksivakaisesti.
Kun kaikki lahjat olivat nimitetyt, kaivoi hän esille raamattunsa ja vilusta hytisten alkoi lukea: "Koska siis Jesus syntynyt oli Betlehemissä Judan maalla, kuningas Herodeksen aikana, katso tietäjät tulivat Jerusalemiin…"
Kärsimykset ja koti-ikävä ovat saaneet hänen järkensä sekaisin, ajatteli Kyander. Hänen mieltään myllersivät vuorotellen syvä surku ja sääli toveriaan kohtaan sekä jonkunlainen epämääräinen viha. Ääneti poistui hän ja lähti lämpimänä pysyäkseen harhailemaan ympäri leiriä.
Pakkanen yltyi yhä. Tuon tuostakin täytyi Kyanderin kahmaista lunta kouraansa ja hieroa sillä milloin kasvojaan, milloin käsiään tai jalkojaan. Estyäkseen kokonaan kontistumasta täytyi yhtä mittaa pysyä liikkeessä. Hellittämätön itäviima tuntui tunkeutuvan yksin aivoihinkin.
Nääntyneenä ja pyörryttävin päin harhaili Kyander nuotiolta toiselle. Silloin tunsi hän kelmeässä kuunvalossa yhtäkkiä kuninkaan, joka suurissa saappaissaan ja tutussa sinisessä viitassaan asteli hänen edellään. Kylmäkö vai ainainen levottomuus hänetkin oli ajanut ulkona kiertelemään? kysyi Kyander itseltään ja alkoi vaistomaisesti noudattaa hänen askeliaan.
Tavan takaa pysähtyi kuningas taammas nuotioiden kohdalle, ikäänkuin kuunnellakseen niiden ympärillä värjöttävien miesten puheita. Mutta kohta lähti hän jälleen liikkeelle ja nuori suomalainen seurasi kuin varjo hänen kintereillään.
Hetken kierrettyään pysähtyivät he ratsumestari Procopaeuksen nuotiotulen läheisyyteen. Hämmästyneenä tuijotti kuningas vaivaisesti palaviin joulukynttilöihin. Ratsumestari istui entisessä asennossaan ja hänen polviensa välissä oli avattuna raamattu, josta hän saarnaavalla äänellä luki: "Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko, ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Älkäät niin paljon haastako valtanne päälle: älkäät puhuko niin niskuristi. Niinkuin ei mitään hätää olisi ei idästä eikä lännestä taikka vuorilta korvessa. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää."
Nostaen äkkiä päänsä tähtäsi ratsumestari suoraa kuninkaaseen katseen, jossa oli omituinen lasittunut ilme, sekä toisti painavasti: "Sillä Jumala on tuomari, jokatämänalentaa ja toisen ylentää."
Kuningas käännähti äkkiä kuin jonkun satuttamana ja lähti ääneti jatkamaan matkaansa. Kyander katsoi hänen jälkeensä ja yhtäkkiä selveni hänelle siinä, kuinka yksinäinen ja onneton tuo mies pakkasen puremine kasvoineen oli.
Laskien kätensä Procopaeuksen olalle kuiskasi hän: "Etkö sinä tuntenut, sehän oli kuningas?" Mitään puhumatta tuijotti puhuteltu häneen lasittuneilla silmillään. Sitten rupesi hän jatkamaan lukemistaan. Hänen kasvonsa olivat vilusta siniset ja sormet olivat koukistuneet kuin petolinnun kynnet.
Tavaton tuska ja sääli toveriaan, kuningasta ja koko maailmaa kohtaan kaihersi Kyanderin sydäntä. Hän ei voinut viipyä tuon onnettomuuteensa jähmettyneen ystävänsä luona, vaan lähti rientämään kuninkaan jälkeen, joka kuitenkin oli ehtinyt jo häipyä kylmän kourissa liikehtiväin sotilasten joukkoon.
* * * * *
Vihdoinkin alkoi tämä onneton yö kallistua loppuun. Ainakin kymmenennen kerran hieroi Kyander lumella nenäänsä ja poskipäitään. Se selvitti hänen sekaantuneita ajatuksiaan. Yhtäkkiä muisti hän raamattua lukevan ystävänsä ja lähti viimeiset voimansa jännittäen rientämään hänen nuotiolleen.
Siitä oli enää jälellä muutamia savuavia kekäleitä. Kolme joulukynttilää olivat valuneet muodottomiksi tönkeiksi sekä sammuneet jo aikoja sitten. Mutta ratsumestari istui yhä samassa asennossa, avonainen raamattu polviensa välissä.
Pahaa aavistaen riensi Kyander luokse ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Jo ensi kosketuksesta tunsi hän, että ratsumestari oli paleltunut ja ruumis ehtinyt jo jäätyä.
Pitkän aikaa seisoi hän, käsi kuolleen ystävänsä olkapäällä, mitään ajattelematta alallaan. Väkivaltainen tuskan ja nyyhkytyksen puuska, joka tunkeusi syvältä hänen rinnastaan, havahutti hänet vihdoin todellisuuteen. Hän kumartui ja otti ylös vainajan raamatun.
"Tästä lähin saa tämä matkata minun laukussani", sanoi hän.
Sen jälkeen poimi hän lumelta kynttilänjalan sekä joululahjat, virkkaen itsekseen:
"Jos Jumala suo minun kerran vielä palata kotimaahan, niin nämät minä saatan niille, joille ne olivat aiotutkin."
* * * * *
Kornetti Kyanderin oli suotu kestää kaikki sen talven kauhut sekä päästä seuraavana kesänä ehein nahoin Pultavan onnettomasta verileikistä. Mutta karoliini-armeijan tähteiden peräytyessä Turkkia kohti joutui hän rykmenttinsä tähteitten kera Perevoloznassa venäläisten vangiksi. Alun toista vuosikymmentä sai hän sitten kestää kovaa sotavankeutta kaukana Siperian rajoilla.
Kun hän vihdoinkin rauhan tultua palasi synnyinmaahansa, oli hänellä mukanaan ratsumestari Procopaeuksen raamattu, kolmihaarainen kynttilänjalka sekä pienet joululahjat, joita hän kaikissa vaiheissaan oli uskollisesti säilyttänyt.
Monen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta osaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan tuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille tuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.
Isästä poikaan
Majuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän tunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut tieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin monituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa oli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan, vaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen taistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.
Hän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti katsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei voinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän itsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi merkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää sen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta tämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti Suomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä kuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana. Hän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan, löytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.
Jos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan paremmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen itse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa etuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin parin penikulman päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra Jöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon kanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä ajanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että suunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa viitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon kanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan takaisin.
Hän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten urotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska Lipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta Kivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan puolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat aikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin, niin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa yhtä sankarillisesti keskustaa.
Mutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa historiasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi kuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi niiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti hänen päässään.
Maaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä taivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan kuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja kaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten nuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt hevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta hangelta kuului suksensuihketta.
Burghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin asu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö majuri halunnut illastaa.
Puhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia. Mutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan näpsähyttäen huudahti hän:
"Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle tuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle sekä kertoa minulle Lundin tappelusta."
Marttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo vanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen isänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen ratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli sankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut koko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet viemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen kaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen rakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli mainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!
Monta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin tappelusta. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun vuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän talossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan eversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti aina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten taistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun hänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen. Majurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta tahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.
"Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!" hoputti hän syömään ryhtyessään vanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja kohenteli nuotiota. "Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu rintamaan?" kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.
"Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä nokalla", alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon sijottelusta. "Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia ratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme."
"Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven kärjessä", keskeytti majuri, "sen kunnian he olivat ansainneet Saksan sodassa."
"Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki seisoi", jatkoi Martti. "Kun tanskalaiset lähenivät, lausui eversti-vainaja: 'Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon kiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse hiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?' Ja yhteen ääneen huusivat pojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin. Sitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme joutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse. Mutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut paikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.
"'Hyvin tehty, pojat!' huusi eversti-vainaja, 'Ja nyt valmiit ottamaan vastaan toista kuuroa!' Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi kuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin joukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät kuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella kahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput —"
"Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä alallanne", lisäsi majuri.
"Niin", jatkoi Martti. "Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme hyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin takaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli teki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme ajoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme alallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet satulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo useita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin valettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu sotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme liehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää uudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän keskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään hevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta me jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme karpiineillamme tanskalaisten tuleen."
Lisättyään puita nuotioon jatkoi Martti:
"Lopulta meitä ei ollut enää jälellä kuin viitisenkymmentä miestä ja yhä sinkoili kranaatteja keskellemme. Silloin näin minä eversti-vainajan horjahtavan satulassaan, samalla kun hänen ratsunsa putosi polvilleen, sillä ihan sen jaloissa oli räjähtänyt kranaatti. Minä laskeusin satulasta ja riensin paikalle, auttaakseni everstiä. Hän oli saanut kranaatin kappaleen kylkeensä ja autettuani hänet satulasta sanoi hän vaikeasti puuskuttaen: 'Vetäydy sinä, Martti, tuonne kiviaidan taakse, säilyäksesi hengissä ja viedäksesi viimeiset terveiseni kotiin.' Hän antoi minulle sormuksensa, kellonsa ja rahakukkaronsa ja sanoi: 'Vie nämä viime tervehdyksenä vaimolleni ja käske hänen kasvattaa pojistamme sotureita, jotka tarvittaessa osaavat kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin minä nyt kuolen'! Tällöin syöksyi verivirta hänen suustaan ja miekkaansa viitaten sai hän enää vaivalla lausutuksi: 'Tämä Kaarlo-pojalleni.'"
Kyyneleitä kiilui majurin silmissä ja lyöden kädellä miekkansa huotraa lausui hän:
"Niin, se on tämä tässä!"
Koettaen yhä yltyvää liikutustaan hillitä jatkoi Martti:
"Samalla alkoivat tanskalaisten rummut päristä ihan edessämme, sillä he tiskaisivat jälleen hyökätä kimppuumme. Minä nostin eversti-vainajan syliini ja juuri kun pääsin kiviaidalle, huokasi hän viimeiset henkäyksensä. Takanamme kävi vimmattu taistelu ja minun oli vaikea hillitä itseäni syöksymästä toverieni avuksi, jotka paikkaansa jättämättä taistelivat joka puolelta päälle tunkevaa vihollista vastaan. Hetken kuluttua ilmottivat tanskalaisten voittohuudot, että suomalainen kuoleman rykmentti oli kaatunut viimeiseen mieheensä. Minä olin ainoa, joka pelastuin, sillä minua velvotti siihen eversti-vainajan käsky."
Silmiään pyyhkien vaikeni Martti ja omituista haltioitunutta liikutusta tuntien tuijotti majuri ääneti nuotioon.
Nyt oli hänellä selvillä, mitä lausua huomenna sotilailleen. Hän ei huolinut sen paremmin ruveta puhetta sommittelemaan ja siihen hän ei tuntenut pystyvänsäkään. Yksinkertaisesti ja hartaasti tahtoi hän vain kuvata heidän isäinsä taistelun Lundin luona ja muistuttaa, mihin se heitä velvotti.
Ilma oli kevättalvisen raikas ja kajava. Tähtikirkkaana kaareusi taivas lepäävien sotilasten yllä ja majurista tuntui kuin sieltä ylhäältä katselisivat hänen isänsä ja muut kuoleman rykmentin urhot poikiaan ja odottaisivat, kykenevätkö he yhtä järkkymättöminä seisomaan vartiopaikallaan kuin he.
"Tämän kunnianarvoisan miekkani kautta, heidän ei pidä meistä pettymän!" päätti majuri mielessään ja ojentausi viittaansa kääriytyneenä havuvuoteelleen.
* * * * *
Vihollinen, joka nyt läheni Lipolan kylää, ei tullut enää samanlaisena järjestymättömänä barbaarilaumana kuin Jöns Maununpojan ja vielä Burmeisterinkin aikana. Rajajoen takaista kaaoksellista maailmaa muovaili parasta aikaa jättiläismies länsieuropalaisten kaavain mukaan ja uudistukset tuntuivat selvästi sotajoukossakin. Vaikka Narvan tappelusta oli vasta kulunut kolmisen vuotta, oli tämä muutos kuitenkin selvästi huomattu äskeisessä Pähkinälinnan vallotuksessa sekä niissä taisteluissa, joita suomalainen sotajoukko oli viime kesänä käynyt tsaaria vastaan rakenteilla olevan Pietarin kaupungin ympäristöllä.
Mutta siitä huolimatta kohtasi monituhantinen venäläisjoukko majuri von Burghausenin pienessä joukossa kovan vastuksen.
"Lundin luona kaatuneiden isäimme nimessä luvatkaamme, että vihollinen ei ole vartiopaikkamme ohi pääsevä muuten kuin meidän ruumistemme yli!" oli majuri puheensa lopussa huudahtanut sotilailleen, jotka yksimielisesti olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin peräytyä vihollisen edestä.
Kun taistelun melske oli vaiennut ja illan tullen kuu varovasti kurkisteli puiden latvain yli, näki se Lipolan kylän tuhkana ja sen alla olevan aukian täynnä kaatuneita. Siellä lepäsivät viimeistä untaan Burghausenin rakuunat, jotka lupauksensa mukaan ja isäinsä esimerkkiä seuraten olivat miekka kädessä kaatuneet viimeiseen mieheen. Mutta taajat ruumiskasat heidän ympärillään osottivat, että voitto oli ylivoimaiselle viholliselle tullut ylen kalliiksi. Ainoastaan rippeitä heidän joukostaan oli voinut kulkea edelleen lähikyliä hävittämään.
Kun kuu ikäänkuin näkemiinsä perehtyneenä uskalsi irtautua puiden latvoista ja kohota hiljalleen ylemmäs taivaalle, lankesi sen valju hohde esteettömästi kentälle, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ainoastaan yhdessä kohti taistelukentän keskuksessa, missä viimeinen kamppaus oli käyty ja missä kaatuneiden joukko oli tihein, näkyi vähäistä liikettä. Nuori sotilas suomalaisen rakuunan asussa kohosi hiljalleen istumaan ja tunnusteli päätään. Hän sai sormiinsa hyytynyttä verta ja muisti nyt saaneensa miekaniskun, josta hän oli menettänyt tajunsa ja pudonnut satulasta.
Haavottunut, joka oli vasta kahdenkymmenenvuotias nuorukainen, nimeltään Juhana Henrik Fieandt, kohosi hiljaa jaloilleen ja tunnusteli raajojaan. Hän ei huomannut itsessään muita vammoja ja alkoi varovasti, vaikkakin hoippuen, liikkua kuolleiden keskellä.
"Nähtävästi minä olen ainoa eloon jäänyt koko kentällä, sillä kaikki makaavat liikkumattomina eikä miltään suunnalta kuulu pienintäkään voihkausta", ajatteli hän eteenpäin pujotellessaan.
"Toverini ovat pitäneet lupauksensa", jatkoi hän kuolleita silmäillen, "ja kaatuneet viimeiseen mieheen. Meitä olikin enää vain parikymmentä kuudestasadasta jälellä silloin kun minä sain miekaniskun päähäni. Mutta jokaisen ympärillä makaa puolikymmentä ryssää, niin että he eivät ole henkeään halvasta myyneet."
Poistuttuaan etemmäs paikalta, missä hän itse oli maannut, kumartui hän tarkastelemaan muuatta veren ja haavojen peittämää, puoli alastomaksi ryöstettyä ruumista.
"Majuri!" lausui hän itsekseen. "Niin, niin, hän oli jo yltyleensä verissä silloin kun minä hänet viimeksi taistelun vilinässä näin. Hänellä näyttää olevan ainakin parikymmentä haavaa ruumiissaan, mutta siitä huolimatta on hän isänsä miekan puristanut niin lujasti kouraansa, että ryöstäjätkään eivät ole sitä saaneet irrotetuksi. Ja tuollahan makaa isäntänsä jaloissa vanha Marttikin ja ukko näyttää aivankuin hymyilevän. Niin, nyt hän on päässyt Lundissa kaatuneiden toveriensa seuraan ja hymyilee sen vuoksi. Nyt näkyy jääneen minun tehtäväkseni saattaa isänmaalle kaatuneiden viime tervehdys. Sen minä olenkin tekevä ja totisesti, jos jokainen Suomessa seisoo yhtä lujana paikallaan kuin nämä, niin tätä maata ei tuhoo venäläistäkään voimakkaampi vihollinen! Ja nyt pyrkimään elävien ilmoille tältä kuoleman kentältä!"
Horjahdellen ulkoni Fieandt taistelutantereelta ja hävisi hetken kuluttua metsän siimekseen.
Viimeiseen mieheen
Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin, kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet.
Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714. Tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas Gabriel Peldan joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis todennäköisesti tapahtuva huomenna.
Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet Ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun hetkeä. —
Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa kääntyen puhui:
"Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä taistelutannerta?"
"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel, nousi seisomaan ja paljasti juhlallisesti miekkansa.
Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni värähteli, kun hän puhui edelleen:
"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa."
"Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut enää tunteitaan hallita.
Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten tuppeen.
Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi, liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja muutamia papereita lausui:
"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen perhehautaani Hollolan kirkkomaahan."
"Mutta, herra eversti…" yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit päällikkönsä esimerkkiä.
Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen rinnalleen ikkunan ääreen:
"Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomisen päivän vaiheissa."
Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita. Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuenkylän talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty joukko talojen ulkohuoneita.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.
Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoamat pellot ja niityt levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.
Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.
Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!"
Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.
"Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.
"Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.
"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella."
"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin."
"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen kulmiaan rypistäen.
"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies rauhallisesti.
"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan niin, ja nyt Jumalan haltuun."
Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä aikaa tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään. "Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella."
Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua, toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä. Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun vihollisen kanssa.
Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.
Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin kasvoihin.
"Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.
"En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä kapteeni Hinneliksi.
"Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla mitään aavistuksia huomispäivään nähden?"
"Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi."
"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.
"Sen minä kyllä tiedän… mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel katkonaisesti,… "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin… Ylipäällikkönä ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker… ja sitten vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa… ja eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta… maa on kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu… ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan."
Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.
Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:
"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?"
Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.
Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti lumipyryä.
Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.
"Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen maahankin."
Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään. Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja nousi satulaan.
Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista taluttaen, käyttelyttelivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan tarjoamaan.
Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.
Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan taistelulinjan keskustassa.
Kun Essen kylästä viettävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren, kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. "Tuo ei ennusta hyvää", ajatteli hän synkistyvin mielin. "Mutta sehän on tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään."
Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin päin ja miekka paljastettuna, tarkastellen lyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät virteen:
"Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin luonnolliselta.
"Meidän viholliseni' on hirmuinen,Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'Ei löydy hänen vertaans'",
kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.
Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:
"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään, kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta omilla urotöillänne."
Tässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.
Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä yhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa. Äänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:
"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai kuolla!"
"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän sulun.
"Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!"
Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.
Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat lakanneet kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran muskettiensa sänkkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten pitkin rivejä.
Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta vihollisen piti tulla näkyviin.
Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen pirstan päähän kylästä, tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.
Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät. Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen levittäytyessä rintamaksi poikki joen.
Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon, jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan.
Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia.
Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.
Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille heitetyistä mustikoista."
Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti, purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.
"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen."
Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri AnttiMatinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sittenPultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaanliittynyt Porin rykmenttiin.
"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.
Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits! alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi hitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja vihellystä.
Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.
"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.
Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:
"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin tielle."
"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen tuimasti.
"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on hänen komennossaan."
"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä adjutantille komensi hän:
"Pojat, valmiit ampumaan!"
Vihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun suomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä vastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja taistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa juureen kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista, joka suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.
"De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen", kuuli Essen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä lausuvan.
"Se roisto, ranskalais-kerskuri!" vastasi siihen jonkun toisen raivosta käheä ääni.
"Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen käskyään", jatkoi Hinnel. "He hyökkäävät juuri joelle."
Vasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten ratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen sodan tavallinen hyökkäyshuuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle" sekä tuttua maankamaran tärinää, joka syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.