Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä kohtaisivat, koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia heimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin, miettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.
Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana päivänä Linnajoelle.
Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi. Joenpannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen palautti hänen mieleensä, loi synkän varjon kylän laidassa kohoava uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen, muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.
"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla seisoalleen.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut, sekä toinen ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat nuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseen syventyneenä.
"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.
"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti. "Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."
"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari. "Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman saattajana."
"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."
He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan kylää kohti.
Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli jo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen käräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli ympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen lapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään rakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia rakennuksen alkuja.
Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa nostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä. Ne olivat Syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.
Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen verkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat hopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat moninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli useimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.
Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta tukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden painosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä kuin ennenkin.
Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan tuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen, sisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja heimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa kunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin ennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan taivaalliselle herralleen, Kristukselle.
Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään, kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä. Mutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli ratkaistu, lausui hän:
"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle?Onko hänet tavattu pahanteosta?"
"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen Jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin saattajista.
Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:
"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"
Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne minua?" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä istuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies ylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi ja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen vahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos hän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi selväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän pyhälle puistolleen. Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi käännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja vastasi sen vuoksi:
"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."
"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.
"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasiPietari avoimesti.
"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"
"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi Pietari, "vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan sanomaa."
Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli kuolemallaan hankkinut heillekin, ijankaikkisen autuuden. Mutta hän ei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti:
"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään! Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse teossa saavutte."
Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän: "Viekää hänet kotiini ja sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."
Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli alempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan varrella Pietarille:
"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksatKekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."
Linnamäkeä ympäröivä kaivanto, jonka saattoi joesta laskea vettä täyteen, oli samoinkuin paaluaitauskin joitakuita aikoja sitten rakennettu Jurvan toimesta. Hän aikoi itse asettua asumaan varustuksen sisään ja sitä varten hän oli ryhtynyt jo rakennuspuuhiin. Mutta näihin hänen suunnitelmiinsa oli väestö suhtautunut hyvin vastahakoisesti, sillä se ei ollut tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän eteen. Hitaasti ja suurella vaivalla oli päällikkö saanut työt edistymään sille kannalle, millä ne nyt olivat. Mutta varustukset olivat vielä keskeneräiset ja nyt oli Jurva päättänyt suostutella heimolaisensa lopullisiin valmistustöihin.
Kun vanki oli saatettu pois käräjäpaikalta, nousi Jurva istuimeltaan ja lausui:
"Nyt, kun kaikki kesän työt ovat suoritetut, on minusta soveliain aika rakentaa tämä linna täyteen kuntoonsa. Minä ehdotan sen vuoksi, miehet, että kustakin talosta saapuu ylihuomenna yksi mies eväillä ja työaseilla varustettuna tänne. Omasta puolestani panen minä kokonaista kymmenen miestä työhön."
"Vai omin eväin tekemään sinun töitäsi!" lausui tähän Rönkä pilkallisesti ja monelta taholta kuului hyväksyvää naurua.
"Minunko töitäni! Sanotko sinä minun töitäni?" tulistui Jurva ja silmäili niin kiinteästi ympärilleen, että naurajat paikalla vaikenivat. Mutta Rönkä säilytti pilkallisen ilmeensä, vastatessaan:
"Kenenkäs sitten, jollei sinun?"
Hän viittasi rakennusten pohjia ja jatkoi:
"Eikö nämä ole aiotut sinun asunnoksesi, vastaiseksi kuninkaanlinnaksesi?"
Rönkäläiset nauroivat jälleen, mutta yli ääriään suuttuneena huusiJurva:
"Kyllä minä tunnen sinun koukkusi, sinä ainainen vastahangan soutaja! Enhän minä ole tässä puhunut näistä asuinrakennuksista, sillä ne minä olen itse alottanut ja itse myöskin valmiiksi rakennan, pyytämättä niitä varten syrjäisten apua. Kysymyshän oli yksinomaan paalutuksesta ja vallihaudoista. Tämä linnamme ei ole taattu suoja vihollista vastaan, ennenkuin me rakennamme vielä toisen vallihaudan. Siihen työhön minä ehdotin miehen talosta."
"No, sama asiahan se on niinkin päin, sillä sinun taloasi ja rikkauksiasihan ne vallihaudat joka tapauksessa tulevat suojaamaan", virkkoi tähän Rönkä.
"Niin, ne suojaavat kyllä minua, teidän päällikköänne, ja minun omaisuuttani", huusi Jurva tulipunaisena vihasta, "mutta samalla ne suojaavat myöskin kaikkia teitä ja teidän omaisuuttanne. Turhaan sinä, Rönkä, syytät minua oman edun ajamisesta, sillä tässä on yhteinen hyvä kysymyksessä. Vai onko sinun kallosi liian ahdas käsittämään, että milloin vihollinen pyrkii meidän kimppuumme, on sillä ensimäisenä vastassaan linna ja että meidän kotimme ovat turvassa niin kauan kuin linna kestää. Eikö sinun ja teidän muiden vastahakoisten silmiä ole avannut naapuriemme kohtalo? Lännen viikingit anastivat heidän asuinsijansa meren äärellä ja rakensivat valtansa tueksi linnan siihen kohti jokisuulla, johon heimolaistemme olisi itse tullut jo aikoja ennen rakentaa samanlainen linna.
"Pidättekö parempana heidän tavallaan odottaa, kunnes linnan rakentaminen on myöhäistä ja te olette vapaista miehistä muuttuneet vieraan orjiksi? Minä ainakaan en aio sellaiseen leväperäisyyteen jättäytyä, vaan olen tekevä kaikkeni, jotta me saisimme rauhassa elää täällä isiltä perityllä alueellamme. Mutta aikaa meillä ei ole päivääkään hukattavana, sillä vihollinen voi vielä tämän sulan aikana uudistaa hyökkäyksensä. Siihen viittaa minun mielestäni tuon ristityn ilmestyminen tänne. Varustustyöt on siis viisainta panna vitkastelematta käyntiin ja minä ehdotan, että kaikki ne, joille heimomme yhteinen hyvä on kalliimpi kuin oma mukavuus ja jotka siis ylihuomenna tahtovat tulla työhön, nostavat merkiksi siitä oikean kätensä."
Estääkseen Rönkää enempi juonittelemasta antoi Jurva asialle tämän nopean päätöksen. Miesten korvissa kaikuivat vielä hänen voimakkaat sanansa ja käsiä nousi ylös sikäli kuin Jurvan kiinteä katse siirtyi miehestä mieheen. Ainoastaan Rönkä ja hänen ympärillään olevat miehet pysyivät hievahtamatta.
"Muistakaa siis velvollisuutenne kaikki te, jotka nyt olette kätenne nostaneet", lausui Jurva vielä paremmaksi vakuudeksi. "Ylihuomenna pannaan täällä työt alkuun."
Mutta mikäli Jurvan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme saamansa voiton johdosta, sikäli synkkeni Rönkä. Hän nousi sijaltaan ja lausui:
"Syyttäkööt sitten jälestäpäin itseään ne, jotka ehdoin tahdoin haluavat heittäytyä Jurvan orjiksi. Minä ainakaan en ole niin hullu!"
Tämän sanottuaan lähti hän tiehensä käräjäpaikalta ja häntä seurasivat ne miehet, jotka äänestyksessä olivat häneen yhtyneet. Mutta Jurvan äänessä oli jo hyväntuulinen sävy, kun hän huusi heidän jälkeensä:
"Pyristelkää te rönkäläiset vastaan minkä pyristelette, tämä linna nousee sittenkin niin teidän kuin meidänkin suojaksemme!"
Käräjät olivat päättyneet ja hetken kuluttua lähti Jurvakin miehineen kulkemaan alas kylää kohti.
Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui nyt pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa olivat tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli vallannut lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä uusia lapsuusajan muistoja. Ja mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä väkevämmäksi kävi hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti hän saavansa nähdä äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään kohtaamatta suljettiin hänet vankikellariin.
Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut mitään tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena oli hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli hän seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän palannut syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa sykkivin sydämin kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta hänen tarvitsi sanoa vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi esiintyä rikkaan heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän tunsi, että hänen isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat kutkuttaneet hänen inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä tunteiden ristiriitaa ja epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut. Aina siitä aikain, kun hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän ikäänkuin jakaantunut kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa taistelussa keskenään, tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä vaivasi häntä toisinaan niin, että hän saattoi tuntea suoranaista kateutta sellaisia ehyitä ja kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma isänsäkin, miehiä, jotka horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa varmaa suuntaansa.
"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi palavaan rukoukseen.
Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä äidille sekä saatuaan äidin puolelleen — seikka, jota hän ei ollenkaan epäillyt — ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.
Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies, nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi ja Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle, että hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.
Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa että päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä kuluivat ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin tuo harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää, oliko hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä levottomaksi, samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä yhä kiihkeämmäksi.
Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.
"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä kuuluvasti.
Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka, silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen vangin pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita ja korvia. Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta mielenliikutusta:
"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstettyToivottuni!"
Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes äiti hiukan tyynnyttyään puhui:
"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut uskomasta saavani vielä kerran sinut takaisin. Äsken tuli sitten luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."
Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:
"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"
"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti kuin että sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen opetuslapsiksi", vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.
"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.
"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.Uskotkosinä, äiti, sen?"
"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä myötämielisyydellä.
He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä jätetään toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa oikeastaan on. Niin ollen tuli Pietarin edelleenkin jäädä vankikellariin, joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja kolkolta, kun häntä ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän täst'edes saisi siellä joka päivä opettaa kristinuskon totuuksia omalle kantajalleen. Niinpä hän jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että hän oli onnistunut ottamaan ensimäisen askeleensa tällä vaikealla tiellä.
Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa ja neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden joukossa vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät asuinrakennuksia paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä ennen talven tuloa asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten päällekarkausten sattuessa puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta rönkäläiset sanoivat hänen kiirehtivän sinne, ollakseen täysi "kaikkivalta" ja alistaakseen ikeensä alle muut heimolaisensa. Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn vankinsa ja päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa isäntätuvassaan pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista puuhista väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn tuoda vangin sisälle.
Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella. Useana iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten asettui hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli muodostuva ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli kuitenkin jo onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata hänen mielenliikutustaan.
Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.
"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.
"Pietari Kaukovalta."
"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen. "Kaukovalta, hm — ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis hieman kuin kaimaksia."
Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:
"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat sen suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."
"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään muuta asiaa, kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville heimolaisilleni, hyvää sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta", vastasi Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus sai hieman värähtelemään.
Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä katsahtaen:
"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."
"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.
Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:
"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."
Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.
Kun he olivat jääneet kolmisin, jatkoi Pietari:
"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani tuntemaan Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani pitää sellaista nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen sijaan aloin minä kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen valtakunta, jonka tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas tulevaisuuteen kuin tämä maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen taivaassa."
"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"
Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui hämyn suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:
"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison, ja sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te nimititte Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten veivät pois?"
Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman askeleen isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla äänellä tiuskasi:
"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"
"Muttahän onmeidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti, nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta poikaamme."
Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa taistelua, mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän Pietarille lausui:
"Mutta sinähän olet ristitty?"
"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.
"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä itsesi pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon. Siihen saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."
"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun edes yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten itse, onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on estettävä."
"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.
Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli viitannut poistumaan, ja sanoi heille: "Viekää vanki takaisin kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville ristinuskoa niin paljon kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin Jurva Kaikkivallan."
"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.
"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.
Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään käteen. Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa tukahtunut nyyhkytys.
Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja ryhtyi tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Työpaikalla panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän jäi toisinaan eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista ärtyisempi. Vaimonsa kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin keskusteluihin, vaan oleskeli etupäässä työpaikalla.
Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.
"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut viipyvät?"
Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään oman miehensä eteen ja tiuskasi: "Sano paikalla, miksi kaikki eivät ole saapuneet työhön!"
"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon, "mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois työstä."
"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.
Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti sitten äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:
"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että nämä työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme, ja jotka eripuraisuuden luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme kuin yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti kotiinsa. Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän parempana, että ne, jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä yksimielisyydellä ja luottamuksella."
Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.
"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä, meitä on vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi. Mutta muistakoon nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten houkutuksille."
Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon muutamia kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet liikkeessä sekä onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää ainoastaan Jurvan oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he pysyivät työssä, tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta heitä oli nyt liian vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa valmiiksi.
Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla kotiin tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin. Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:
"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun, sillä kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä olet tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi, että sinä olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna, kun vain riisut päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä tarvitsen poikaa, auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni salavehkeet uhkaavat tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja auta minua! Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suussa. Ja sitten… niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas. Jätä siis, poikani, muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea julkisesti Jurva Kaikkivallan pojaksi."
Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen esitykseen.
Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:
"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö voi minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"
"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani saa olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo luopua tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen raskaassa taistelussaan?"
"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"
"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla äänensävyllä.
"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi…" Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni: "Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!" Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.
Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka toiveilla isä oli häntä häikäissyt.
Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.
Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi poikansa vankikomeroon.
"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.
"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.
"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea ja minun käy häntä niin säälikseni."
"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei se voi olla, ja minä vielä toivon kaiken muuttuvan hyväksi. Minä olen koko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu, että hän käsittää vielä totisen valkeuden."
"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan jaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."
"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki, jolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi pyhästä kasteesta."
"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta olenko minä siihen mahdollinen?"
"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis ottamaan vastaan kasteen."
"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta, toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti äiti arasti.
"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.
Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren, jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.
Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan ja hänet nähdessään kysyi päällikköä.
"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään Kuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.
"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."
Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen.
"Mitä meidän nyt on tehtävä?" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.
Hetken mietittyään vastasi Pietari:
"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan. Niin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä vastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni kanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"
"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan, ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:
"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä tänne."
"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.
"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua jättää isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.
"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.
Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa rukouksia.
Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:
"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"
Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen varalle. Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi vakuudeksi pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera, että kaikki ne, jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä pysyä uskollisina isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti omaisuutensa ja rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle. Pari miestä lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen liikkeitä, ja osa naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet toimitettiin karjan kanssa etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä kalleudet kuletettiin kylästä linnamäelle varustuksen turviin.
Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin saatu valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä keskeneräisen kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä seipäitä tiheäksi piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli suuret pinot myrkytettyjä nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä, joita viimemainittuja saattoivat naisetkin viskellä varustukseen pyrkivän vihollisen päälle. Miehet koettelivat jousiaan ja niiden jänteitä, toisten terottaessa miekkoja ja sotakirveitä. Jurvan uudet rakennukset eivät vielä olleet täysin valmiit, mutta saivat nyt siitä huolimatta tarjota suojaa niin monelle kuin seinien sisälle mahtui. Loput saivat viettää yönsä ulkona nuotiotulen ääressä.
Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja hyljättynä, lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa viipyi vielä paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja astuen pelon vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:
"Sinäkö sen olet tehnyt?"
"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."
Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten mitään puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan linnamäkeä kohti.
Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi hän useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia munkkeja, jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän sai kuulla, että Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään vastarintaa, vaan taipunut mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi hän kuitenkin asianomaisia puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut kasteen ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tarvitsisi yhdessä Jurvan kanssa taistella ristisotureita vastaan. Saipa Pietari myöskin selville, että Rönkä aikoi yhdessä ristiretkeläisten kanssa lähteä vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi Jurvan kukistuttua pääsevänsä ristittyjen avulla suurempaan vaikutusvaltaan.
Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa, ja sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja pakanain kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja ryhtyi etsimään ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä kookasta soturia, ja astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä yllätys, sillä miehen tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli tutustunut jo Vironmaalla, ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten ritarikuntaan. Hän oli aikoinaan taistellut pyhällä maallakin, ja kun Vironmaan vallotus näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun suoritettu, oli hän nähtävästi äsken tullut Suomeen ja tarjonnut palvelustaan piispa Tuomaalle. Herra Konrad oli pitkä ja luiseva mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa suippo parta sekä vasemmassa poskessa iso miekanarpi. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin, mikä hyvin paljon muistutti petolintua. Luonteeltaan hän olikin ahnas, saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli kerran Virossa joutunut hänen kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan hillitä hänen julmuuttaan ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli Pietarin nuorekkaan kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti järkähtänyt, niin että jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin näkyviin epäilyksinä ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin tovereineen riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut muutaman vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli ollut vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt, tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen levittivät.
Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan, vastasi Konrad:
"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain päällikkö, joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa. Huomenna jatkamme matkaa jokisuulle ja valiotamme siellä heidän linnansa sekä viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen ole saanut osaansa minun miekastani."
Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:
"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat nyt niin innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä nujertamaan Jurvaa."
"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan", virkkoi nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa ristinuskoon ja toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin kääntymään. Ja kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki muutkin. Täten pääsemme me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on kantava paljon siunatumpia hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää Jurva ja hänen väkensä minun huostaani, minä menen heistä vastuuseen."
"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti. "Mutta minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus, kaataa hänen uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi kuolleena Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan poiketa, vaikka vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."
"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä on minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te täällä aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä tiliä piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää evankeliumia levitetään julmuudella."
"Ho, ho, turhaan te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te. Niinpä lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin kuritti erästä uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi henki pahastaan."
Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:
"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme säästymään."
Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:
"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"
Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa vastasi hohottavalla ivanaurulla.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset linnamäen alle.
"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän ja muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa sen katalan kanssa."
Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa huusi Turvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:
"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte itsenne kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa siis hänen käskyänsä!"
Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi vastaan:
"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."
Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja suhahtaen halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka vielä väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostonhuudon, ja osa heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä iskulla anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron, joka pakotti heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan ulkopuolelle.
Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan, vaan täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi heti valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaita. Toiset ryhtyivät heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan kyenneet mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta silmällä pitäen oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset kattanut turpeilla. Ja jos seinät tai paaluaita jostakin kohti yrittivät syttyä, sammuttivat puolustajat tulen alkuunsa. Niin kului se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa aikaan.
Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä edessä oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei ollut hyvä tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia. Mutta aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta, joilla he alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen painoisia kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin avulla siksi hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen sijaan tuottivat aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa, surmaten päivän kuluessa kolme puolustajaa.
Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.
Silmäillessään yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva synkästi:
"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä linnaani ota!"
Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin epäilys avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän kuitenkin visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä rohkeata mielialaa.
Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa, toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä tuokiossa selville kaikesta.
Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli tehnyt ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota he nyt olivat ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä oli varustettu tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu vallikaivantoon sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan juurelle. Veneessä oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia, joiden avulla aita saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen leimahtaessa kiiruhtivat palopaikan läheiselle ampumalavalle, tervehtivät heitä vallihaudan äyräälle pimeän suojaan asettuneet viholliset tiheällä nuolituiskulla. Tämän takia kävi sammutustyö hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät, ollen ylhäältä heitettyjä kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa veneen katoksen alla, kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.
Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.
Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi muutamien tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin kestäisi heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että viholliset olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia, niin että ne kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta laitaan. Niiden päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden ovia, jotka muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää, että vihollinen aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä aukosta varustukseen.
Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään varustuksen pienimmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten taas tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat siis asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta aidan kohtaa. Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät longahtelivat ja kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen sortui aita lähes kolmen sylen leveydeltä.
Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat raikua, ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen, karkasivat he venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva järjestää osan miehiään aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa tulijoita vastaan. Joukko etummaisista kaatui ja vieri venesillalta alas kaivantoon, mutta pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat eteenpäin. Aukolla syntyi tuima taistelu, miekat ja tapparat kalskuivat toisiaan vasten, kilvet ja kypärät rämähtelivät ja katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä ääniä säestivät hurjat kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden parkaisut.
Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko väistyä heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri paaluaidan sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja oikeassa kädessään raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten muutkin hämäläiset, taisteli miestensä etunenässä, huudellen heille yhtämittaa kehotus- ja rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää, mutta häntä ei näkynyt taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi hänen katseensa ritari Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut merkille Jurvan. Tuota pikaa kalskahtivatkin johtajain miekat vastakkain ja hurja kaksinkamppaus alkoi.
Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa sodissa karaistun ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet olivat nopeat ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä vaanivat heikointa kohtaa vastustajassa. Jurva sen sijaan seisoi majesteetillisena alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat raskaat ja kulmikkaat. Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan ääneti, silmät vihaa hehkuen, jatkoivat he miekanmittelyä, ja lähinnä olevat pysähtyivät jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata kaksintaistelua.
Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa halkasi viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara isku. Tämä ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että Jurvan miekka putosi lappeettain hänen kypärilleen ja helähti samassa poikki. Vaistomaisesti peräytyi Jurva askeleen ja katsoi hämmästyneenä miekan tynkää kädessään.
Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus ja epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia lähtemästä isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä. Ristiretkeläisten mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan voinut lähteä, ja isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään hyödyttömäksi, pianpa mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun saattoi hän kaikista vähimmin palata, sillä täällähän oli hänen vasta kääntynyt äitinsä, joka tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa oli jälleen lauennut ja rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa saloille, tuntien tarvetta yksinäisyydessä koota itseään ja lähestyä vapahtajaansa, joka aina ennenkin oli auttanut hänet ylös ristiriitojen aallokosta.
Mutta vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut vastausta avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen muun muassa Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään täällä lähti hän jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen isänsä linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan taisteluun, ja vaistomaisesti ohjasi hän askeleensa sille suunnalle. Vietettyään yön yksinäisellä nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa läheiselle kukkulalle. Hän näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen sekä etäämpänä isänsä linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten heittokoneet parasta aikaa rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä neuvotonna ja epävarmana jäi hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.
Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä. Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan ja päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he kohdanneet Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.
Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti jonne ristisoturit parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja, huusi tavattoman kiihkon vallassa:
"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"
Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun melskeen, laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi hurja kiilto. Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan kalistellen karkaamaan linnamäkeä kohti.
Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena. Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa vallassa, miekan tynkä kädessään.
"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari läpitunkevalla äänellä.
Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:
"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten hyvä, että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"
Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan,Pietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatuiJurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.
"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen, heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäisten kaatui hän maahan.
Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville hämäläisille: "Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa, tappakaa!"
Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan pakoonjuoksun.
Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:
"Minä… näin sen ja… peruutan kiroukseni… Sinä olet… Jurva Kaikkivallan poika! Vie loppuun… minun työni ja… ja nouse… kaikkien suomalaisten kunink…"
Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana, joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena, huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.
Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.
"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.
Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui hätäisesti:
"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja sitten minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän tarttui maltittomasti äitiään kädestä.
"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän ovat kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."
"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari konemaisesti. "Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"
Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat heille tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle puolen, kysyi eräs heistä:
"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"
"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.
"Ristittyjen pappiko?"
"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."
"Jurvan poikako? Onko se totta?"
"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"
"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan sijalle uuden päällikön."
"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan. Niin, niin, oma eripuraisuutemme ja keskinäinen kateutemme tähän kaikkeen on syynä ja kauan on kuluva, ennenkuin meidän kansamme älyää alistuaomanhallitsijan johtoon. Silloin vasta on jälkeläisillämme aika palata näille meheville rantaseuduille ja silloin vasta kykenevät he voitollisina seisomaan muukalaisia vastaan."
Silmäten aurinkoa, joka oli jo painunut taivaanrannalle, jatkoiKuosma:
"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea omistaja on."
Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.
Katso, vanhat ovat kadonneet.
"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan. Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut.
Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä kosteudesta, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.
Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viirejä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan Lallia, joka paljaine paineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.
Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.
Tänään aamusella oli päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.
Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt jälleen vapauteen.
Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun taisteluista.
Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Räntämäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.
"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."
Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varastautunut jotakin isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden vaatimiin muotoihin.