Sillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa, mikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen; ja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä täydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen siitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan, päätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen tavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen Meissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi suruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten luotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti hän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään väkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten tappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi peräytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki uhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä oli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa keskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja taisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan, mutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä seuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli vetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa, jollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta Mühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin Wittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen kuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in edustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa, jota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä "arkkienkeli Mikaelin linnanhaltijaksi", joka oli tullut tulella ja miekalla rankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä, jotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän Lützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut, käydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten se saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus oli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: "Annettu meidän vastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta".
Hyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen leviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in seuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet saatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon raivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että junkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180 miehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty, tuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta tehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia, kuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt päivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia ympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut Meissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla väitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä olisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän siellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli. Vaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara, joka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo paraillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa, jonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in vangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä umpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli käyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei voi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen pääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in ympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä toimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in luona Dresden'issä.
Asiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus, rauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä hänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa Kohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä siihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan rinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen nähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin vaaliruhtinaskunnassa.
Sen sisältö oli seuraava:
"Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa, sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa, nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä, joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta, luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin, sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja, että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan, sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka; kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.
Martti Lutherus."
Kohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa Leipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen ympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel oli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut mitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli pyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen huomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin, odottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät mielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin näyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa lyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he sen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka olivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa häntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla naurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen kuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin näet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla varustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä palavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald ja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli, tavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä, kädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti; ja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni hän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi sanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka sisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein kallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi! Tumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki paperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin silmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän ei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin kerran läpitse ja huusi:
— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:
— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.
Enempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu masentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä thürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs sangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti hänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon päällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin päin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla ajalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.
Vieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian hiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen luokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä kirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen aukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen, kysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies, joka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä pelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän oli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:
— Mene pois minun luotani!
Hän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon vedintä:
— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!
Paikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:
— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon vetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen; istukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien seurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.
— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin jumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että minun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa sitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja esittelen asian esivallalle.
— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä ja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden hyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi täyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla ja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?
— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto, jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.
— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!
— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen, jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? — aseen käteen puolustaakseni itseäni.
— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus. Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?
— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin otettu, maan tuomioistuimelle.
Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä, mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.
— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini, Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.
— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin lukuun, kun niistä kysymys tulee?
— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä, yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi, antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.
— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi, junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?
Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:
— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.
— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan; ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin, jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?
— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka. Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri minun hevoseni entisilleen.
Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille, jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän, kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa; minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä, saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.
Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä. Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.
Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:
— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille, joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa syöttämään?
— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle, maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan hevoseni entiseen kuntoonsa.
Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.
Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:
— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!
Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna hattuansa, sanoen:
— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?
— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee, tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.
Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas, ja katosi.
Seuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen, missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka, kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä. Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa, ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt, Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.
Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt, ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon, jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta, joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen, mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in, Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.
Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa. Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta, ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta, kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä. Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".
Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa, prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas, harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi, että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä, voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.
— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa, jatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen hyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen murhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus, johon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä jälkimaailman mieltymys.
Kun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla silmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin loppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston kokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.
Näytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt ensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut vaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun, johon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin, kreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain, jäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä kävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut neljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden vuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden, voisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin päätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja, jotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in asian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen julistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:
— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin tohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme, Mikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta, täyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää asiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä, tästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin, siinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia koskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten oikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella rangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen miehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus Saksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.
Heti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä kuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti hän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä ja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille sopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet y.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen haltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään tilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli, talonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan hänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän Lützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän oli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle Dresden'iin.
Päivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena, kun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen, jonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja sanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja pelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi kansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut kaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi parhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin, tapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja kuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena niille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että murhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka vainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko Dresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea ovi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas kiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa, joka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden avulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut Kohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi erään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti vyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät hänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi kysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa maaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut Dresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin, jolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän saakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi tietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta, mitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun jättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten useita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja siitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista miehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla varsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei hänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen ainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi Wreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen akkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta, joka oli kokoontunut huoneen edustalle:
— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka suojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.
Hämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.
— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi seurauksista, jos kiellät.
Ja sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.
— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan, milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä ivastaan.
Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja poistui.
Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut, meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa, joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.
Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä; ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui, kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin, saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt. Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista, jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin, olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa, sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei tietty mitään.
Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa, tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia, halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä, kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä, jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli, niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".
Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa, jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia. Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan, ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.
— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään, juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina, oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä ollut vähintäkään tietoa.
— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä, mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen, sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen, eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, — siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä; kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.
Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli, suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia, kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta, käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä, ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia katsomaan.
Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta, joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden, jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään epäilystä asian suhteen olisi.
— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.
Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin, astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen, heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset, jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat, pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:
— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.
Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki, käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti, kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet rattaitten luota pois, ärjyen:
— Älä koske noihin rakkariluuskiin!
Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille, joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta, että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki. Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.
— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa, sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän vielä ne tappaisi ja nylkisin.
Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä, oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti paikalla jättää renginpaikkansa.
— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn, verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.
Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.
Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa. Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti, vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin; mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut, mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi, saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne olisivat kuolleet?
— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa, ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.
Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi, kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.
Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan, kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu, hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään, pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti polttaa ja ryöstää!
Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta, eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä, mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä, sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin, asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja miekalla tuhoja tekemään.
Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.
Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli, näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä, oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet — josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen, ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään. Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista, joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta, jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo, johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että, niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.
Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin. Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä, josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset, jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.
Kohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen, joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi, sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan, toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille, kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka oli äsken mainitun samannimisen herran setä.
Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa, joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää, päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta. Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla! Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui, kysyi hän, mitä tämä tiesi.
— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.
Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi, kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään ja julkisesti näyttämään, että niin oli.
Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies, muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa, huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi, että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa, lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi, luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti, että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä. Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti, että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita, niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle, että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi, poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.