Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen, vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.
Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut. Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu, vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:
"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:
— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.
Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.
He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin lopulla.
Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.
Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta, koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti menneet kotiin!
Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti läjähti, kun hän lähti.
Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä, asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti Johnsgaardilla oli pallo mukana.
Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo kysymään:
— Joko saisi mennä?
Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:
— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.
— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?
— Olemme.
Seuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin ensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti, suurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.
— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada tietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?
— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!
Simo Selmer nousi:
— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?
— Niin, niin, luonnollisesti.
— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.
— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!
— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!
Lehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. MuttaSvenningsen heitti häneen raivoisan katseen:
— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?
Simo Selmer katseli kysyen poikia:
— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta…
Rehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;
— No, nyt voitte mennä.
— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.
— Ja minä!
— Ja minä!
— Ja minä!
Nämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen toisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:
— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.
Lehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen piti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä — kolme — neljä kertaa.
Svenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.
Sitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:
— Anteeksi, ja kiirehti ulos.
Vähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta voitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta kuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin "hullusti — minä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!" j.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto oli täydellisesti onnistunut.
Nuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!
Ajatelkaas, pojat, tutkintoa! Nyt on vaan neljätoista päivää jäljellä!
— Hyvät ihmiset, miten tästä nyt selviää? Tutkinto ihan nokan edessä!
— Emme koskaan pääse tutkintoon tällä tavalla!
Tutkinto, tutkinto! Lukeminen kävi hengen asiaksi näinä helteisinä kesäkuun päivinä, kun kuuma tutkinto uhkasi yhtäältä ja 20 asteen lämpö paahtoi akkunasta toisaalta, kilvassa tehden olon tukahuttavan raskaaksi! Raivoisasti päntättiin päähän läksyjä, takapajulla oltiin ja eteenpäin piti päästä kaikin mokomin—! Paitsi rehtorin aineessa, historiassa, jossa juuri oli päästy kirjan loppuun kesäkuun ensimmäiseen päivään, joten lopputunnit saatiin käyttää levolliseen kertaukseen ja jälkikatsaukseen — ilman varsinaisia läksyjä.
Pahin kaikista oli Svenningsen. Vihainen hän oli ollut viime aikoina järjestään — sehän oli luonnollista, — ja nyt hän antoi kieliopista ja lukukirjasta virstan pituisia läksyjä joka tunti. Saksan tunnilla kävi aina rajuilma, Svenningsen jyrisi, "tutkinto" salamoi ilmassa, ja pari — kolme alipenkeillä itki aina hereästi. Arvolauseita tuli kuin rakeita, viitosia ja kuutosia, ja lopuksi saatiin sellainen läksy toiseksi kertaa, ettei siitä tullut loppuakaan.
Otar Ingebrigtsen sai kestää äänetönnä ja sisuissaan, eräänä päivänä, kovakouraisen tukkapöllön. Svenningsen päätti tunnin antamalla seitsemän sivua kielioppia, joista oli viisi pitkää kappaletta ulkoa luettava — ja Otar kauhistui niin, että hän, unohtaen kaikki ympärillään, huusi ääneen istuessaan:
Hän on aivan hullu, hän!
Svenningsen syöksyi sanatonna hänen kimppuunsa. Ja niin rajattomasti oli Otar Ingebrigtsen kauhistunut omia sanojaan, että hän unohti huutaa — ainoa vastakeino Svenningin selkäsaunoille — vaikka hän jälkeenpäin näytti aikamoista hiustukkoa, jonka hän oli kerännyt lattialta.
— Anna se Svenningille voitonmerkiksi! neuvoi Simo Selmer.
Surkein oli Miehentappajan kohtalo näinä päivinä. Vaikeata hänen aina oli ollut pysyä muiden tasalla, mutta nyt nämä luonnottomat läksyt päivän jokaiseen kuuteen tuntiin, tässä suunnattomassa pikamarssissa tiedon kirjavan moninaisuuden kautta, saattoivat hänet aivan pyörälle, ja hän unohti senkin vähän, minkä tiesi, kun tutkintoa vaan mainittiinkin. Eikä Svenningsen armahtanut. Söyrinki Miehentappaja jollotti ja valitti, mutta Svenning tahtoi vaan ilmoittaa, ettei tutkinto tullut suoritettua kyyneltulvalla; hän tahtoi neuvoa Söyrinkiä menemään kaupungin vesimyllyn palvelukseen tänä suuren kuivuuden aikana — ennen kuin hän uppoaisi tutkintoihin ja jäisi istumaan luokallensa vielä koko vuodeksi!
Ja Miehentappaja taisteli, liina nenän edessä, itku kurkussa; oli kerrassaan mahdotonta oppia "Angst, Axt, Bank, Braut…" puhumattakaan taivutuksen säännöistä!
Koulun pihalla, välitunneilla, olivat pojat vallan hiljaisia. Mutta eräänä päivänä Matti Johnsgaard selitti, ettei tämä nyt sentään — niin vaikeaa kuin olikin — hengen asia ollut!
Ja Paavo Gundersen kertoi, ettei nyt ollut kysymyksessä keskikoulun päästötutkinto, eikä ylioppilastutkintokaan, niin vähät siitä — kunhan vaan läpäsee…!
Mutta tämä ei lohduttanut Söyrinkiä. Hän uhkasi juosta järveen, ja ehkä olisi sen tehnytkin, ellei Antti Bech olisi rohkaissut häntä, luvaten auttaa kuiskauksella suullisissa tutkinnoissa ja — jos sopisi — lippusella kirjallisissa kokeissa.
Tämä oli Söyrinki Miehentappajan ainoa pelastuksen toivo.
Mikko Tiukkatuuli oli kaiken tämän ohessa hyvin ihmeissään, kun ei tutkinto tuntunut häntä ollenkaan peloittavan.
Eikä hän uskaltanut myöntää itselleen, että hän oikeastaan iloitsi sen tulosta!
Ei hän missään aineessa jäisi. Opettaja Lange oli niin hyvin ohjannut häntä matematiikassa, että siitä hän kyllä selviäisi. Ja toiset aineet piti hänen voida suorittaa jotakuinkin — reppuja ei hän ainakaan saisi! Yhdessä aineessa hän tiesi olevansa niin varma, että siinä piti tulla ykkönen. Rehtorilta historiassa. Ja rehtori Holstin ykkösellä uskoi hän olevan voimaa pelastaa hänet, vaikka saisikin pelkkiä kolmosia ja nelosia toisissa aineissa. Ja sitten, tutkintoon päättyisi lukuvuosi, sitä seuraisi pitkän pitkä kesäloma ja sen jälkeen tulisi "uusi lukuvuosi", uusi luokka ja uusi elämä kaikin puolin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti! Tämän viimeisen vuoden synnit olivat jätettävät ja pois pyyhittävät. Sen hän kyllä tiesi, ettei voinut välttää tuota onnetonta arvosanaa ahkeruudessa ja tarkkuudessa, ja ehkä vielä käytöksessäkin tänä vuonna — — lukukausitodistuksessa, mutta tutkinto itsessään oli jännittävä, — ja sitä paitsi oli vaan yhtä ainetta päivässä ja kesäloma pian odotettavissa.
Päähän pänttäys oli täydessä vauhdissa luokalla. Joka aamu kertoi yksi ja toinen: päässyt 30 sivua historiaa! Lukenut norjankielen koko kieliopin! Kerronnat ihmisestä yksikavioisiin! j.n.e. Muutamat pojat lukivat joukkueissa ulkona kaupungin puistossa — pänttäsivät päähänsä ja kuulustivat toisiltaan. Söyrinki Miehentappaja oli kaksi tuntia päivässä Antti Bechin luona ja sai luettua matematiikan ja saksan.
Mutta Mikko Tiukkatuuli ei voinut lukea sillä lailla. Hän koetti pari kertaa mennä toisten mukaan kaupungille; istui hän kerran yksinäänkin Nessin puutarhassa. Mutta kaikki tämä häiritsi häntä. Varsinkin toiset pojat. Ja yksinkin ollessa oli vaikea pitää ajatuksia koossa. Mehiläinen, tuulen suhina koivujen latvoissa ja koko ulkona olo teki hänet hajamieliseksi; ei se sopinut. Lukea piti neljän seinän suojassa, sillä sieltä olivat kirjat kotoisin; ulkona voi huvitella loma-aikoina, vapaana ollessa, leikkiessä…
Ja niin hän istui kaiket päivät huoneessaan lukien ja muistiinsa painaen aineen toisensa jälkeen; hän pani merkille joka päivä, mitä oli lukenut, laski miten paljon oli jäljellä. Hän kulki katseellaan kuin Stanley läpi mustain mantereen, lujasti ja varmasti työskennellen, edistyen päivän matkan toisensa perästä. Se otti kovalle monta kertaa; hän oli kovin tottumaton tällaiseen lukemiseen, — ja ulkona paistoi aurinko…!
Kaikki tunsivat suurta helpoitusta, itse Söyrinki Miehentappajakin, kun rehtori viimein eräänä päivänä toi tutkintojen järjestysluettelon, koko ohjelman painettuna, suulliset ja kirjalliset kuulustelut kaikilla luokilla, ylemmistä luokista alempiin luokkiin saakka, joilla, viimeksi mainituilla, oli pari viatonta ainetta, "lukemista", "laskentoa" ja "uskontoa" tutkinnon viimeisinä päivinä.
Helpoitus se oli, sillä nyt tiedettiin, mihin oli ryhdyttävä, jotta oltaisiin valmiina, kun alettaisiin, mikä aine tuli ensin ja oli siis ensiksi luettava — j.n.e.
Tämä tuli maantieto-tunnilla, ja kun paksu Wiers viittasi kädellään jäähyväiset rehtorille — Wiersin paksuus teki nousemisen vaikeaksi, mutta hän oli niin hyvä ja vanha, että kädenliike oli rehtorin ja kaikkein muidenkin mielestä ihan kylliksi — alettiin kovasti rapistella painettuja papereita, ja pojat sohisivat ja mutisivat ohjelmia lukiessaan, jotta paksu Wiers lopulta läimäytti kämmäkkänsä pöytään:
— Panetteko pois ne lappusenne, vai! Ja lakatkaa rapistelemasta heti paikalla!
— Niin, mutta nämä ovat tutkinto-ohjelmia! sanottiin rukoilevasti.
— Ei auta. Mitä muita kaupunkia Espanjassa on, poika?
Matti Johnsgaardia kuulusteltiin; rehtorin tultua luokkaan käytti poika hyväksensä tätä keskeytystä ja sai kuiskaamalla lisätietoja ensimäisen penkin pojilta.
— Vaneleia.
— Mitä — mitä lajia?
— Ei — Valencia!
— Tunnetko sinä Valencian, poika? Siellä ollaan appelsiineilla lumipallosilla. Etkö sinä tiedä, mitä Valencialaiset tekivät vuonna 1811, kun ei heillä enää ollut kanuunankuulia, ammutakseen ranskalaisia? Niin, ystäväni, he vasta olivat poikia! He latasivat kanuunansa appelsiineilla, sen he tekivät, mädänneillä ja raaoilla — joten ne räiskyivät Ranskalaisten silmille ja kirvelivät niitä aikalailla. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että yksi appelsiini lensi suoraa päätä Napoleonin kitaan, hänen töllistellessään — sinkosi samaa tietä mahaan asti ja jäi sinne, kunnes Napoleon kuoli siitä St. Helenan saarella. Uskotko sinä, Matti, sitä juttua?
— No, en!
— En minäkään. Ensiksikin siitä syystä, ettei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja toiseksi hän ei koskaan ole ollutkaan Valencian edustalla. Se lienee siis valhetta. Mikä on Valencian vientitavara?
— Appelsiinit.'
— No, se oli helppo sanoa. Muita Espanjan kaupunkia!
Matti Johnsgaard ei tiennyt mitään enää, eikä uskaltanut tokaista sitä, mitä hän näki Simo Selmerin huulien sanovan. Hän ei sitä oikein tajunnut ja pelkäsi tulevan jotakin hullua!
— Kuinka sinunkin, mies, tutkinnossa käy?
— Minä en ole vielä ennättänyt kerrata maantietoa, änkytti Matti.
— Mutta tämänpäiväinen läksy olisi ollut ennätettävä, hölmö!
— Mutta meillä on niin sikamaisen paljon maantietoa tänä vuonna, sanottiin alapenkeillä.
— Niin, lisäsi joku, — ei sitä voi lukeakaan kaikkea.
— Niinkö sinä, Otar rukka, luulet, ett'et voi sitä lukea?
— Mahdotonta! Emmekö saisi jättää jotakin?
— Niin, juuri, emmekö saisi jättää jotakin! huudettiin.
— Kyllä, minun puolestani, hyvät pojat! Niin paljon kuin vaan tahdotte.
— Niin!
— Mutta silloin saatte viitosia.
— Silloin — niin! Höö!
— Yhden kohdan voisi opettaja, minun mielestäni, jättää pois, sanoiAntti Bech.
— Mikä kohta se olisi?
— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.
— Oletko sinä hullu, Bech parka! Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot! Luuletko sinä, että ne voidaan jättää lukuunottamatta! No, sepä vasta olisi! Miksi emme yhtä hyvin voisi syrjäyttää Euroopan valtioita? Ne eivät useinkaan ole niin tärkeitä kuin ovat olevinaan — Ranska ministerikiistoineen, eikä liioin Saksakaan sen jälkeen kun Bismarck ovesta ajettiin, eivätkä muutkaan. Vai Pohjois-Amerikan valtiot! Odotahan, Bech ystäväiseni, ennen kuin aavistatkaan, on niistä vaikeampi selviytyä kuin kaikista Euroopan ja Aasian valtioista yhteensä! Vai jättää!
— Mutta ne ovat niin vaikeita!
— Vaikeitako? Saatat olla oikeassa, samaa mieltä ovat muutkin, niinkuin tuo Salisbury veitikka Englannissa ja Espanjalaiset, Mutta ei niistä sentään auta eroon pyrkiä, luulen minä.
— Voimmehan suorittaa ne ensi vuonna!
— Antakaa niiden jäädä! Jätetään! Jätetään! huusi koko luokka.
— Meillä on niin kauhean paljon vielä luettavaa tutkintoon!
— Oletteko mielettömiä, pojat! Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on tehtävä.
— Sanokaa! Sanokaa jotakin!
— Kysykää niiltä toisilta miekkosilta, siltä, joka teillä on saksassa, ja latinassa, ja raamatunhistorian opettajalta, kysykää heiltä, eivätkö he voi hiukan hellittää — kun teillä on niin paljon maantiedettä opittavaa! Kysykää, niin saatte kuulla, mitä he sanovat!
Tyytymätöntä mutinaa.
— Ja luuletteko hyötyvänne saksankielen ja raamatunhistorian oppimisesta ja kaiken maailman asioista, ennenkuin tunnette tämän maailman itsensä. Ensin maantiede, pojat, ja sitte muut. Ensin täytyy nähdä ja tuntea huoneensa, ja sitten vasta voi sitä koristaa ja tehdä sen hauskaksi! Se on minun mielipiteeni, enkä minä ole tuhma!
Paksu Wiers oli tänään hyvällä tuulella, ja pojilla oli hauskaa.
— Mutta ei se auta, vaikka sanoisimmekin niin toisille opettajille.
— Vai ei auta! Sanokaa vaan minun käskeneen kysymään heiltä.
— Eivät he sittenkään myönny!
Luuletteko paremmin saavanne minut taipumaan? Oletteko te hulluja, pojat?
— Saamme kyllä, olettehan te kiltimpi kuin toiset! sanoi Simo Selmer.
Tätä ei Simon olisi pitänyt sanoa. Äkkiä hävisi leikillisyys ja lystikkäisyys paksun Wiersin kasvoilta.
— Mitä sinä sanoit, Simo Selmer? kysyi hän pauhaavalla äänellä.
— Minä sa — sanoin vaan, — että te — olette kiltimpi…
— Simo Selmer, miekkonen! Mene hakemaan rottinki!
— Mutta…
— Mene hakemaan rottinki! sanoin minä. Se on kuudennessa luokassa. Simo Selmerin täytyi mennä. Odottaessaan oli Wiers totisissaan, koputteli sormillaan pöytää, eikä puhunut mitään. Simo Selmer toi rottingin.
— Tuo se tänne! No — seiso tuossa — tännemmäs. No!
Keppi viuhui ilmassa ja läjähti Simon selkään.
— Kyllä minä sinut opetan, kuinka minä olen kiltimpi!
Vielä yksi, kaksi, kolmas ja neljäs lyönti.
— Nyt sait tuntea kilttiyttä, senkin imartelija! Mene istumaan!
Ulvoen ja voihkien meni Simo paikalleen.
— Muita Espanjan kaupunkia, mies!
— Sevilla, Granada, Cadix.
— Kuka on sinulle ne sanonut? Vastaa? Kuka on kuiskannut?
Matti Johnsgaard tunsi vanhastaan paksun Wiersin, kun tuuli oli vastainen, ja hän oli pahalla päällä; silloin oli parasta heti tunnustaa.
— Paavo Gundersen kuiskasi! sanoi hän onnetonna.
— Viitosen saat. Mene istumaan.
Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin surunvoittoiset; mutta jos niin sattui, silloin otti kovalle.
— Viitosen saat! ärjyi hän toiselle, toisensa jälkeen, ja kun tunti oli loppunut, puki hän itse päällystakin ylleen, ilman apua, ja se oli hänen suurimman epäsuosionsa merkki.
Seuraavalla tunnilla oli norjankieltä, lehtori Sömme. Hän oli siro ja hieno, hohtavan valkea paidanrinta, pitkät kultavitjat, suuret napit kalvosimissa ja pitkät, valkeat kädet. Hän asettui istumaan ja huomasi Wiersin rottingin pöydällä, Hän piteli sitä hyppysissään ja kysyi:
— Ketä — ketä tämä tänään on koskettanut?
— Minua, vastasi Simo Selmer nousten seisaalleen.
— Sinuako, Simon, Pietari — taikka kallio! Vai niin! Se vihainen Mooses on siis lyönyt sinuun sauvallansa! Annoitko sinä vettä?
Luokka ulvoi nauraen.
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus. Ovi käytävään reväistiin selkiseljälleen ja avonaisessa ovessa seisoi paksu Wiers.
— Anteeksi, herra lehtori!
— Ei tee mitään, herra Wiers!
— Te saatte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, pyöräytti mahtavan ruumiinsa ja lähti, Erään pojan piti sulkea ovi hänen mentyään.
— - Jo viimeinkin oli tutkinto käsissä.
Norjan- ja saksankielen kirjallinen koe oli jo ollut. Äidinkielessä he kirjoittivat: "Hupaisa päivä", ja tietysti se meni kylläkin hyvin, vielä Söyrinki Miehentappajaltakin, vaikka hän istui ja itki kaiken aikaa hupaista päiväänsä! Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Bechin oli onnistunut toimittaa kirjoitettu lappu miehestä mieheen Söyringille saakka. Mutta tämä oli ollut kovin vaarallista ja niin vähällä tulla ilmi pari kertaa, ettei sellaista yritystä voinut uudistaa.
Nyt oli matematiikankoe, ja Söyrinki piteli vatsaansa peloissaan,Langen esimerkkiä odotettaessa. Kyllä heillä kaikilla oli tänäänvatsakipua, eikä vähimmin Mikko Tiukkatuulella. Antti Bech lohduttiMiehentappajaa, että kyllä tästä selvitään, hän oli keksinyt keinon!
Esimerkit tuotiin, Lange meni, vanha Bugge oli valvomassa; hän kulki edes takaisin penkkien välissä, jotka olivat muutetut etäälle toisistaan. Kaikkien poikien päät painuivat esimerkkijä tutkimaan; pitkän aikaa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoamisen jokaisen ukko Buggen askeleen välillä. Sitten alkoi joku kirjoittaa. Toinen nosti päätään ja katseli miettiväisenä kattoon; kolmas huokasi. Neljännestunnin kuluttua rapisivat koko luokan kynät. Söyrinki Miehentappaja tuhri ja kirjoitteli, pörrötti tukkansa ja ajatteli mahdottomasti. Hänen silmänsä vartioitsivat Antti Bechin selkää, joka levollisessa ahkeruudessa oli kumarruksissa.
Parin tunnin kuluttua oikaisi Antti Bech itsensä tuolillaan ja katsahti ympärilleen. Tarkkaavaisesti hän seurasi ukko Buggen kulkua edestakaisin. Hän otti pienen paperilipun ja kirjoitti siihen pienillä numeroilla tiheään lukuja. Kaikki tämä kävi kovin vitkaan. Joka kerta, kun Bugge kävellessään tuli lähelle, pani hän lapun pois. Viimein se oli täyteen kirjoitettu; hän rupesi yhä varovammaksi. Hän otti kynänpitäjän kynänvarresta irti; hän taivutti paperilapun lujasti kasaan, likisteli sitä joka puolelta ja paineli, sitten hän istui hetken aikaa alallaan. Pian pisti hän paperin metalliseen torveen ja kynänvarren päälle; hiukan parannettuna ja paineltuna oli lappu viimein hyvässä tallessa, ihan näkymätönnä metallikuoren sisässä.
Antti Bech niisti nenäänsä meluisesti.
Hetken kuluttua kuului risahdus takapenkiltä. Söyrinki Miehentappaja nousi seisaalleen:
— Minulta taittui kynänvarsi!
— Senkin tuhrus! sanoi Bugge katsellen viratonta pätkää, jota Söyrinki näytti; opettaja tähysteli ympärilleen keksiäkseen jotakin neuvoa, kun Antti Bech nousi ja meni viemään laskujaan opettajain pöydälle.
— Valmis!
— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — pane tuonne!
— Nyt voi Söyrinki saada minun kynäni!
— Hyvä on! Ja Bugge ukko otti itse Antin kynän ja vei sen Söyringille.
— Tässä on, ystäväiseni, nyt olet autettu! sanoi hän ystävällisesti.
— Paljon kiitoksia, sanoi Söyrinki Miehentappaja.
— — Kello yhden aikaan keräännyttiin aina kirjoituspäivinä vertaamaan konsepteja koulurakennuksen takana; nurmikentällä seisoivat pojat ryhmissä, kukin luokka itsekseen. Mutta leipuri Hansen'in kulma akkunassa vastapäätä koulua istui seitsemän ylioppilaskokelasta, verraten hekin laskujaan; he olivat kovin olevinaan, muka, joivat limonaatia ja söivät leivoksia, parilla pojalla oli puoli pulloa olutta, jota he näyttivät akkunasta toisien poikien kiusaksi; lie polttivat paperossiakin siellä leipurilla. Jos joku opettaja kulki ohitse, katosivat olutpullot akkunasta ja tupakinsavu puhallettiin leipuri Hansenin huoneeseen.
Mikko Tiukkatuuli ei koskaan ollut neuvotteluissa. Hän juoksi aina suoraa pää kotiin. Kun kotona kysyttiin, kuinka koulussa oli onnistunut, sanoi hän varmalla tavallaan: — No, noin kohtalaisesti! Eikä hänellä koskaan ollut mitään konseptia näytettävänä.
— Ei — no — tietysti minä kirjoitin konseptinkin, mutta kirjoitin vihkoon ihan toisella tavalla — ja — konseptia ei lopulta voinut lukeakaan — niin minä heitin sen pois!
Parasta olikin, ettei itse tiennyt mitään! Hän tunsi vatsassaan ja rinnan alla ilkeätä kouristusta aina, kun vaan ajattelikin virheitä. Hän tiesi joka kerta kirjoittaneensa sentään niin, ettei 6 tulisi. Ja olkoon, mitä on! Todistuksessa sen kerran kuitenkin saisi nähdä.
Toisinaan hän joutui ihan tuskan valtaan ajatellessaan, — että olikin ehkä kirjoittanut aivan hullusti! Olihan ennenkin niin käynyt, vaikka hän oli ollut itse aivan varma kirjoituksistaan, toivoen 2. Ja kirjoitus olikin ollut kamala, 4 ja 5 arvoinen!
Kaikissa tapauksissa oli nyt epätietoisuus parempi; sen nojalla voi vielä toivoa, ja toivo oli hyvä apulainen jännittävissä ja vaikeissa tutkinnoissa.
Suulliset tutkinnot olivat jo alkaneet, ja Mikko Tiukkatuuli iloitsi. Söyrinki Miehentappaja oli pelastettu kirjoituksissa. Söyrinki olikin koko luokan turvatti. Vieläpä toiset ääliötkin Söyringin omassa rivissä, jotka kilpailivat ultimus-arvosta hänen kanssaan, olivat isällisiä häntä kohtaan. Nämä olivat aika poikia, vahvoja kuin hongat, heidän piti vaan suorittaa keskikoulu-tutkinto ensi vuonna ja sitten — suoraa päätä merelle; Janne Kock, Sivert Voileipä ja pari muuta. Söyrinki oli kurja ja pieni ja itki niin surkeasti. Hänen täytyi kumminkin päästä lukutietä maailmaan, läpi kimnaasin, suorittaa maturiteettitutkinto ja sitten yliopistoon; tämä oli hänen isänsä, lukkarin, järkähtämätön tahto pikku Söyringin suhteen.
Ensimmäiseksi tutkittiin historiaa. Söyrinki oli nyt jätetty ihan oman onnensa nojaan; sillä rehtorin läsnä ollessa ei kukaan uskaltanut kuiskata. Söyrinki oli vihreä naamaltaan.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun juhlapuvussa, uusissa, harmaissa kesähousuissa, joissa oli kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla; hänellä oli hienot, mustat, "nurjaa ja oikeata", kudotut sukat, liivit ja lyhyt takki, puhdas kaulus ja oikea paidanrinta, sekä äidin taitavasti sitoma nauha kaulassa; hijoissa oli isän kalvosimet, jotka ulottuivat puolitoista kertaa ranteen ympäri. Juuri leikattu ja kammatessa vedellä kasteltu pellavatukka seisoi pystyssä. Hän tuli aikaiseen ja istui paikallaan pää kallellaan ja "tiukkatuuli" katseellaan tähystäen rehtoria, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja, johon hän lukiessaan oli kirjoittanut lyhyet jälkikatsauksensa, kuninkaiden hallitusajat ja kaikkein tärkeinpänä lyhyen selonteon kaikista koalitsiooni sodista Ranskaa vastaan vuodesta 1791 vuoteen 1815. Rehtori kyseli tasaisella ja matalalla äänellä. Joka 20 tai 30 minuutin päästä tuoli kolisi, tutkinnon suorittanut meni, ja uusi mies tuli sijaan. Vitkaan, mutta varmasti käytiin rivi järjestään.
Mikko Tiukkatuulen edellä, numerojärjestyksen mukaan, oli Paavo Gundersen; hän oli juuri suorittamassa. Mikko Tiukkatuulesta tuntui kuin kylmä, syvä kuilu olisi avautunut sille puolelle, missä Paavo istui, kun hän oli mennyt.
Paavo Gunderseniltä kysyttiin Fredrik Ulista ja yksinvallan perustamisesta.
Mikko Tiukkatuuli hengitti helpommin. Toivottavasti häneltä kysyttäisiin yleistä historiaa, koska edeltäjä, sai osakseen pohjoismaista. Kyllä Mikko Tiukkatuuli osasi pohjoismaiden historiaa hyvinkin, mutta se oli niin ikävä, niin ahdas, suppeammalla alalla ja väritön.
Paavo Gundersen suoriutui kyllä. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660. Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin ruotsalaisten sotiin, kyseli Kaarle X Kustaasta ja Roeskilden rauhasta, Kööpenhaminan pommituksesta; tässä Paavo Gundersen iski väärään vallan sikamaisesti! Tökerö! Miks' ei hän lukenut "Gjöngepäällikköä!" Eikä hän muistanut Kronborgia, eikä Hollannin laivastoa, eikä amiraali Opdamia — eikä edes myrsky-yötä, jolloin ruotsalainen veti paitansa, vaatteiden päälle lumiyönä…
Mikko Tiukkatuuli oli niin innostunut Paavo Gundersenin vastauksista, ettei hän älynnytkään ennenkuin rehtori matalalla äänellään sanoi:
— Riittää!
Paavo Gundersen sysäsi tuolinsa taaksepäin, nousi ja meni.
Samassa Mikko Tiukkatuuli seisoi tuolin vieressä kumartaen.
— Ole hyvä! sanoi rehtori hellittämättä katsettaan papereista, ja Mikko Tiukkatuuli istui. Hänestä tuntui omituiselta olla niin kovin lähellä rehtoria; he istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä — niinkuin "hörrissä"!
Äkkiä syöksyi veri Mikko Tiukkatuulen päähän. Nyt oli tutkinto edessä! Nyt oli rehtorin ykkönen voitettava. Nyt, nyt! Jos menee huonosti! Jos hän jossakin kohdassa… joutuisi pois tolalta!
Kuuron aikaa rehtori teki muistiinpanoja paperille. Mikko Tiukkatuuli näki kaikki nimet kirjoitettuna, jokaisen vieressä oli pieni merkki, aina hänen nimeensä saakka, se oli arvosana. Se ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin salaperäisellä merkillä.
Viimein rehtori kohotti katseensa.
— No — onko nyt sinun vuorosi, Mikko? Mutta — oletko sinä terve?
— O — olenhan minä, kiitoksia!
— Juo hiukan vettä! sinä näytät olevan sen tarpeessa!
Ujostellen joi Mikko Tiukkatuuli vettä, vaikkei hän sen tarpeessa ollut! Hyvää se teki sentään! jossakin kohdassa… joutuisi pois tolalta!
— No. Meillä oli esillä Kaarle X Kustaa, joka kuoli — milloin!
— 1660, vastasi Mikko Tiukkatuuli alakuloisena: tuli kun tulikin pohjoismaiden historiaa.
— Häntä seurasi?
— Holhoojahallitus Kaarle XI:n ala-ikäisenä ollessa.
Näin jatkettiin kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia, niinkuin tavallisesti pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin tappelusta alkoi kumminkin taivaanranta selvitä, tuli puhe Brandenburgin suuresta vaaliruhtinaasta, Preussista, Fredrik I:stä, ja edelleen Fredrik II Suuresta, ja nyt asetuttiin mukavasti pohtimaan; Mikko Tiukkatuuli sai selvitellä seikkoja, kertoi Maria Theresiasta, Kathariina II:sta, Ranskasta ja Voltairesta, Ludvig XV:sta ja marsalkka Soubise'sta, Englannista ja suuresta Pitt'istä, — kaikki nämä muodostivat monipuolisen, mahtavan kehän, joka ympäröi Preussin suuren kuninkaan olentoa. Hymyn tapainen ilme välähteli rehtori Holstin suurissa, tutkivissa silmissä hänen istuessaan hiljaa ja kuunnellessaan Mikko Tiukkatuulen hiljaista, innokasta kaunopuheliaisuutta. Aralla varovaisuudella liitti hän jonkun piirteen kuninkaasta itsestään ja sitten William Pitt'istä — vaikk'ei sitä ollut kirjassa, ja rehtori kysyi:
— Mistä sinä tämän tiedät? Olet kai kurkistanut Macaulay'hin?
— Olen, vastasi Mikko Tiukkatuuli, luoden alas katseensa.
Mikko Tiukkatuulen kuulustelu oli kestänyt kolme neljännestä, kun rehtori sanoi "riittää".
Epäilemättä oli ykkönen pelastettu? Ja Mikko Tiukkatuuli meni kotiin juhlallisella tuulella; niin, hän söi livekalaa ja olutjuustoa, maanantain päivällistä, sellaisella mielihalulla, kuin ne olisivat olleet häränpaistia ja mehusoppaa! Ja puhui laajasti tutkinnosta.
Näin selviydyttiin askel askeleelta suullisista tutkinnoista. Söyrinki Miehentappaja oli onnettomasti alkanut historiassa. Hän antoi Kaarle XII:n hävitä Poltavan tappelussa Napoleonia vastaan; Kristian Neljäs oli tapellut piispa Absalonin kanssa Femernissä ja paljon muuta hyvää. Paavinvallan rappeutumisesta puhuttaessa on kirjassa sanottu, että "kaksi hävytöntä naista anasti haltuunsa paavin istuimen; he eroittivat ja asettivat paaveja paraansa mukaan". Tämän Söyrinki osasi vallan hyvin muuten, mutta kun hän lopussa sanoi, että kaksi hävytöntä naista "eroitti ja asetti paavia paksuuden mukaan", silloin ei rehtori Holst'kaan voinut pidättää nauruaan, vaan hohotti ääneen ja lopetti kyselyn. Tämän jälkeen autettiin Söyrinkiä kuiskauksella ja merkeillä, ettei hän aivan häpeään joutunut.
Mikko Tiukkatuuli pääsi aineesta aineeseen, kuin tanssien ilmassa nuoralla — niinkuin mikäkin Blondin Niagaran ylitse. Hänen allansa pauhasi saksan — norjan kielioppi, matematiikka, uskonto, fysiikka ja muut hyvät sekaantuen hämärään viitosten ja kuutosten pelkoon. Mutta — hän pelastui maihin joka kerta ja meni kotiin, taaksensa katsomatta, miettimättä ja punnitsematta, niinkuin toiset, minkä arvosanan hän oli saanut. Pari luokan rohkeinta poikaa varustautui eräänä ehtoopäivänä katsomaan tyhjään opettajahuoneeseen, jossa arvosanat säilytettiin; matta he löysivät vaan salaperäisiä ja käsittämättömiä merkkejä, ei mitään numeroita, — Mikko Tiukkatuuli oli iloissaan siitä.
Se saataisiin kyllä aikonansa kuulla — todistuksia julki luettaessa!
— - Oli hohtavan kirkas aamupäivä, heinäkuun yhdeksäntenä päivänä. Koulu mäkeä kohti kulki arvokas, juhlapukuinen yleisö. Siinä astui kaupunginvouti Bech rouvineen ja Antti heidän välissään; kulmassa he kohtasivat lukkari Sörensenin laajassa mustassa, pitkäliepeisessä takissa; hänen silkkihattunsa hohti kuin metalli; hän talutti pikku Miehentappajaansa kädestä. Taaempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden poikansa kera; hänen vaimonsa oli myöskin mukana ja kolme tytärtä laveissa pussihousuissa ja pääkampa tukassa. Kamreeri Ingebrigtsen toi aina koko joukkonsa; niinpä nytkin, vaikka nuo viisi olivat hartaasti rukoilleet, ettei tyttöjä otettaisi mukaan! Tuli rouvia mustissa silkkihameissa, päivänvarjot kädessä, eukkoja, joilla oli leveät, kankeat hameet ja kolmikulmainen saali hartioilla; kaupungin molemmat papit, valkeat liperit kaulassa ja silkkihattu päässä, virkamiehiä ja kauppiaita ja laivuria, joilla oli karkeat siniset sarkatakit ja kovat kourat, suutareja ja räätälejä juhla-asussa, kiiltävissä saappaissa ja harjatuissa takeissa.
Tämä oli kuin kirkkoon meno sunnuntai- aamuna. Mutta nyt oli tiistai — ja todistusten jako koulussa.
Pojat kävelivät vanhempainsa, tai tätiensä, tai muorin ja vaarin kera juhlallisina, tukka vedellä kostutettuna ja kammattuna, ja elleivät he olisi olleet niin erilaisia iältään ja suuruudeltaan, olisi heitä saattanut luulla rippilapsiksi.
Mikko Tiukkatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Kotona hän oli kovasti saanut riidellä, sillä sisaret olivat rukoilleet äidiltä lupaa päästä mukaan, mutta se ei ensinkään ollut Mikon mieleen. Ilmankin pojat puhuivat alituiseen, että hän leikkii "tyttöjen kanssa", on "tyttöpoika", j.n.e.
Koulun mäessä tapasivat he räätäli Johnsgaardin vaimoineen. Matti käveli heidän välissään. Edempänä liittyi heihin kauppias Selmer, Simon ja kahden pienemmän poikansa kanssa. Simolla oli kiiltävillä napeilla koristettu verkatakki yllään.
— Teille, herra Selmer, tämä juhla on iloinen tilaisuus, sanoi räätäliJohnsgaard. — Kaiketi he ovat ensimmäisiä luokallaan, kaikki kolme!
— No, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simosta olen varma siinä suhteessa. Noista toisista miekkosistani olen epätietoinen.
— Vai on Simo sellainen päälläpäsmäri! sanoi Mikko Tiukkatuulen isä.
— Niinhän tuo, herra ruununvouti, on tavallisesti ollut toveriensa joukosta ensimmäinen.
Mikko Tiukkatuuli puri huultaan, — ei Selmerin nyt sentään tarvinnut olla noin varma asiasta; voisihan sattua, että Antti Bech anastaisi Simolta tuon ensimmäisen sijan! Eikä Simon norjalaiset ainekirjoitukset olleet likimainkaan niin mainiot kuin Antin! Hän, Mikko Tiukkatuuli, oli kyllä lukenut molemmat.
— Onhan se suuri ilo, herra Selmer! sanoi ruununvouti.
— On, on! sanoi herra Selmer, kääntyen Mikko Tiukkatuulen puoleen; pitihän hänenkin puolestaan sanoa jotakin — ruununvoudin pojalle —: Ja nyt mahtaa loma-aika maistua, eikö niin, Mikko?
— Kyllä! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, kouluaika on ihana aika, sanoi herra Selmer, — ja varsinkin nuo pitkät loma-ajat. Ja ne tulevat jokaisen osaksi, olkoon hänen arvosanansa tutkinnoissa millaiset tahansa!
— Niin kyllä, hymyili ruununvouti, ne ovat kuin Jumalan antama sade; se valun yhtä hyvin syyllisille kuin syyttömillekin!
Mikko Tiukkatuuli olisi suonut herra Selmerin ymmärtävän, että isä teki pilkkaa hänestä ja — hänen kopeudestaan! Voi, kuinka hän toivoi Antti Bechin pääsevän ensimmäiseksi!
Voimistelusali oli koristeltu vihreillä seppeleillä. Salin päätyseinällä, rehtorin puhujalavan kohdalla, roikkui koulun lippu. Kaikki tangot olivat siirretyt nurkkaan, jossa hevonen, pukki ja tikapuutkin olivat; kaikkia lautaseiniä koristivat seppeleet ja irtohirsi oli hinattu kattoon. Koulun penkit olivat järjestetyt riveihin lattialle, keskellä leveä käytävä. Tilat alkoivat täyttyä. Ensimmäisellä penkillä istui kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muut olivat kiltisti asettuneet viimeisille tiloille.
Ruununvouti saattoi vaimonsa ja Mikko Tiukkatuulen keskimmäiselle penkille. Itse hän meni ylös ihan nojatuoliin asti, lähelle puhujalavaa, jossa opettajilla ja kaupungin luottamusmiehillä oli paikkansa. Kaupunginvouti Bech istui siellä myöskin Svenningsenin, Buggen ja Langen kanssa.
Mutta kauppias Selmer asettui mahtavasti kolmen vesansa kanssa ensimmäiseen riviin kamreeri Ingebrigtsenin kohdalle, mutta käytävän toiselle puolelle.
Mentiin ja tultiin, haettiin paikkoja, tervehdittiin, päätä nyökättiin toisilleen, mutta kaikki kävi meluttomasti ja juhlallisesti kuin kirkossa!
Pojatkin istuivat äänettöminä ja hiljaisina. Heistä tuntui voimistelusali äkkiä muuttuneen jonkinlaiseksi temppeliksi — tämä oli jotakin toista kuin tuo tavallinen elämöiminen ja kujeileminen voimistelussa opettaja Olsenin kanssa. Ja kaikki vanhempien keskinäiset, ahkerat kuiskaukset ja ystävälliset puheet kesäluvasta ja m.s. meni sivu korvien. Vapaudentunteen sulkuna oli vielä odotettu todistus. Vielä piteli koulu heitä lujilla kourillaan pelonsekaisessa odotuksessa!
Nyt tulivat ylioppilaskokelaat yhdessä joukossa niinkuin määrä oli, tupsulakit kainaloissa — aivan nojatuolien luo, jossa heitä onniteltiin koko yleisön nähden. Vanhemmat — eritahoilta kukin paikaltaan — nousivat puoleksi seisaalleen loistavin katsein nyökäten ja hymyillen, samoin kuin siellä edessäkin nyökättiin ja hymyiltiin…
Paksu Wiers saapui hengästyneenä. Hän rikkoi juhlallisuuden puhumalla ääneen nahkuri Svendsen'ille, joka seurasi häntä ylöspäin kauheasti hämillään. Muutoinkin juhlallisuus tuli häirittyä tuon tuostakin: niin esim. rouva Beer'in tullessa liinatukkaisten kaksoistensa kera, jotka olivat ensimmäisellä valmistavalla luokalla, huusi toinen ääneen ja selvästi, että "tuon laatikon päälle minä tahtoisin mennä istumaan", — osoittaen puhujalavaa.
Sisään tulivat kaikki, suuret ja pienet, sali täyttyi, siinäkös kuiskailtiin ja sohistiin…
Nyt rehtori Holst nousi puhujalavalle. Kello oli täsmälleen puoliyksitoista, niinkuin kutsuntakorteissa oli sanottu.
Salissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Vahtimestari Ibenfeldt puuhaili, käyden varpaillaan ja puhuen kuiskaamalla, hakien paikkaa muutamille myöhästyneille.
Rehtori seisoi vaiti hetken aikaa, tapansa mukaan hiukan heiluen ja suurilla silmillään tarkastaen yleisöä. Kun myöhästelijät ja vahtimestari Ibenfeldt olivat rauhoittuneet ja täydellinen hiljaisuus vallitsi, yskäsi hän ja alkoi.
Rehtori Holst ei pitänyt koskaan pitkiä puheita. Lyhyesti, levollisesti ja järkähtämättömällä totisuudella hän puhui koululle tavallisuuden mukaan ja siirtyi sitten ylioppilaskokelaisiin, joille hän puhui "elämään astumisesta" ja antoi varoituksia. Ja asianomaiset seisoivat päät kumarassa nyppien silkkitupsujaan.
Sitten siirryttiin Luokka luokalta alaspäin.
Rehtori mainitsi aina parilla sanalla luokan edistyksestä ja ahkeruudesta yleensä, ja sitten luettiin todistukset; yksitellen tulivat pojat numerojärjestyksen mukaan puhujalavan eteen ja seisoivat siinä, kunnes arvosana edistyksessä, ahkeruudessa ja käytöksessä oli luettu; näin julistettiin tuomio enemmän tai vähemmän syntiselle.
Kuudes keskiluokka, joka oli suorittanut keskikoulun kurssin sai osakseen erityisen, tavanmukaisen huomautuksen.
Mikko Tiukkatuulen vatsaa kouristi.
— Viides keskiluokka! luki rehtori.
Hetken hiljaisuus. Mikko Tiukkatuuli painui koukkuun, vatsaa niin kivisti, — vielä oli hetki hengityksen aikaa, ensin yleinen lausunto, sitten Simo ja Antti ja…
Hän putkahti: Rehtori mainitsi hänen nimensä, lausumatta sanaakaan luokasta yleensä…
Hän ei heti voinut tointua. Mieleen välähti: ehkä rehtori aikoo — koko kansan läsnä ollessa — pitää hänelle rangaistuspuheen kaikesta tämän vuoden huonoudesta…
— No, Mikko! huusi rehtori Holst uudestaan katsellen alas penkkeihin.Ruununvouti nousi ylös nojatuolistaan ja tuijotti ankarana MikkoTiukkatuulen paikkaa kohti.
Notkuvin polvin, pelosta kalpeana Mikko Tiukkatuuli melkein horjuen astui keskikäytävää pitkin. Rehtori odotti, todistus kädessä. Hän katsahti Mikko Tiukkatuuleen, joka oli pysähtynyt hänen eteensä, Sitten rehtori luki:
— Edistys hyvin kiitettävä 1,45. Muutetaan 6:een keskiluokkaan ensimmäisenä oppilaana.
Rehtori kurkotti todistusta alaspäin. Mikko Tiukkatuuli ei ottanut sitä.
— No, so! sanoi rehtori, — saat ottaa todistuksesi! Paperi rasahti Mikko Tiukkatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa muiden tapaan, seisoi vaan ja tuijotti rehtoriin.
Mutta rehtori jatkoi levollisesti:
— — Simo Selmer!
Pois kääntyessään kohtasi hän Simo Selmerin happaman naaman, — ja samassa hän vilaukselta näki herra Selmerin ensimmäisellä penkillä.
Silloin vasta Mikko Tiukkatuuli tajusi, että hänestä oli tullut numero yksi —!
Koko poikaa loisti riemusta saapuessaan äidin luo, jolla oli ilokyyneleet silmissä.