"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?" kysyin.
"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy — tiedän, mistä voin soittaa."
Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme. Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.
"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle!Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."
"Olkaa varuillanne!" sanoi tyttö. "Entä jos…"
Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin huoneeseen.
Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen, kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi, joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli kolme henkilöä — samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja välkkyen, oli — timantti!
Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi huoneeseen.
Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin luonteeltani kiihkeä — ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa. Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni. Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani…
Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea — tai jos ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen. Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja kuulin ääniä sisäpuolella.
"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen."Olisi ollut jo kauan sitten!"
"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."
"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt postittaa se aikaisemmin."
"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin — ei ollut vielä puoliyö, kun minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa. Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"
Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen. Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani, sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt…
Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni, käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.
Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä huudahduksia — miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni, survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.
"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"
Vangitsijani ravisti minua.
"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan tuolla… Kah, pistooli — automaattipistooli!"
"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!Herra… Tunteeko joku hänet?"
"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu! Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."
Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen — se oli varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni; pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.
He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani, niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas minun kaappaajani oli — yli kuuden jalan pituinen miehenroikale. Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen, vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta konnuutta.
Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini, niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti. Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun — naisen parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville huulille.
Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan. Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja että verta valui virtanaan hänen leualleen.
Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman, melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.
Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.
"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.
"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin taskuissaan — enemmän aseita?"
"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.
Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.
Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen. Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen vastauksensa:
"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen eteensä!"
Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli, että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua, kymmenen minuuttia — kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa minuuttia! — sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.
Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen. Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla — hän tulisi ja havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat? Ja sillä välin…
Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten, oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.
Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni, ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä — kasvot, joilla ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla. Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti, uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas, melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.
"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri niin… juuri niin!"
Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa: naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi. Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli iso huone — noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin — ja pöytä, jonka luo otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.
Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse Rosalie oli työnnetty.
Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi — vaikkapa vain kaksikin — minuuttia käsittelemään! Toinen oli uskollinen taskuveitseni — ei mikään pelkkä norsunluupäinen naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin voinut vapauttaa edes toisen käteni… Äkkiä kuulin heikkoa, perin heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta. Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa, vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt välitä tietääkään… mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit! Mihin?
Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta, jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin, että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta. Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.
"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu — lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut tänne? Miksi…?"
Minun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta kuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia huudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä vain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella naurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä herännyttä epäilyä.
"Eikö timantti?" huudahti hän. "Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän me, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti! Mrs Kennerley…"
"Totta kai se on timantti!" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen."Ikäänkuin en minä tietäisi…"
Kuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten huudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.
"Ikäänkuin enminätietäisi, hyvä rouva!" karjaisi hän. "Te? Mitä te tiedätte timantista — minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei ole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla minut tänne, tähän vieraaseen taloon — mokomaa katsomaan. Minusta tuntuu, että te olette petkuttajakopla, — pois tieltäni, hyvä herra!"
"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!" sanoi toinen mies häijy sävy äänessä. "Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde, ennenkuin…"
Kuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen Rosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle ja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen olalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova mrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun turkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen kurkistaa pyssyni piippuun.
"Jättäkää vanha herra rauhaan, te siinä!" sanoin. "Ja nopeasti!"
Että hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen huomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa kävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään, vaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha herrasmies minuun päin.
"Kuka — mitä — mitä —" aloitti hän. "Te —"
"Olkaa huoletta, sir!" vastasin minä kiireellisesti. "Timanttiko tuo lienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä ihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies…"
Viimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin edestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli messinkikello — sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän painoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen koljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he seisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka olivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia kasvojensa edessä.
"Käsiksi häneen, Max", sähisi turkiskauluksinen mies. "Siltä puolelta — kaikki yhdessä!"
Mies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä laukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi hämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan läheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini, näin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän toisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että mies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja kuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.
"Minäkin olin aseistettu!" kuiskasi vanha herrasmies. "Vieraita ihmisiä — vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän miehenne — sattuiko häneen?"
Minun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen saman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli kimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä, että hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen kohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon olin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen kuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.
Ja nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja pelosta luikaten.
"Poliiseja! Täällä — pihan puolella — katuovella! Toiseen huoneeseen — puutarhaikkunoista!"
Hän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän takaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham syöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham vilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.
"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?" kysyi hän levottomasti. "Kuulimme laukauksia…"
"Emme ensinkään", sanoin minä. "Noihin kahteen mieheen osui — meidän täytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni koko joukkion", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan johtajana. "Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne — ja pitäkää vaari tuosta", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä kimalteli pöydällä. "Se on koko jupakan syynä!"
Poliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen silmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria. Hän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan konstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.
"Mitä on tapahtunut, sir?" kysyi hän. "Tiedämme, mitä mr Metham meille kertoi, — mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin, laukauksista ja hajusta päättäen."
Selostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta vanhaan herrasmieheen päin. "Entä te, sir?" sanoi hän. "Miten olette tänne joutunut?"
"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies", vastasi vanhus, joka vielä piti revolveriaan kyljellään keinumassa. "Luullakseni roisto — huono ihminen…"
"Aivan niin, sir", keskeytti poliisikersantti. "Mutta teinä, sir, minä pistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette. Tuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui teidät tänne, niinkö, sir —"
"Katsomaan tuota!" jatkoi vanha herra. "Halusi, että sen ostaisin, sanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun ryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti ollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti minuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin… hm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!"
"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?" huomautti poliisikersantti."Ehkä suurikin summa?"
"Minulla on shekkikirja", vastasi vanha mies kuivasti. "Mutta ei timanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!" huudahti hän ylenkatseellisesti. "Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun maineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast…"
"Se on timantti!" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. "Timantti…"
"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha rouva!" vastasi vanhus. "Tuoei oletimantti! Jos yksikään henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John Ellerbrook — hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman miehen joukkoon. Kenties minä olen — ja ainakin minä olen harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi…"
Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen, jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle, kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.
"Katsokaahan häntä", kuiskasi Rosalie vieressäni. "Katsokaa!"
Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi — tummanpunaisiksi. Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme. Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.
"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä. "Minulle on tehty kepponen — minut on petetty! Päästäkää minut, sanon teille —"
Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui Corland ja hänen takanaan — mr Vandamarke.
Vielä kerran syntyi sekunnin — kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys. Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja jokapäiväiseltä.
"Onko kukaan loukkaantunut?" kysyi hän.
Minä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.
"Pikku naarmuja, luulisin", vastasin. "Heidän oma syynsä!Oli aihetta —"
Mutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen levollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan kohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi kertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen silmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua sillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä. Siinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut heille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai terästä — kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja viiltävältä kuin teräs.
"Öh", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä kantapäähän. "Te… kö? Öh!" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: "Ah… te!" virkkoi hän. "Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm… Niin, niin!" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä uteliaana. "Entä te, sir?"
"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke", vastasi vanhus kerkeästi. "Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne minua! Olen John Ellerbrook — nimi toki lienee teille tuttu. Kummallisessa paikassa — ja kummallisissa olosuhteissa — me tapaamme toisemme, mr Vandamarke!"
Viimemainitun sävy pysyi jäisenä.
"Ja mitä mr John Ellerbrook täällä hommailee?" kysyi hän."Liikeasioissa?"
"Minut houkuteltiin tänne, sir!" vastasi vanha herra, harmistuneena painostaen sanojaan. "Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi — tuo nainen ja tuo mies — muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota pöydällä tuossa — joka ei ole timantti laisinkaan!"
Käännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti — Rosalie ja minä tuntien jotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan tullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti…
Mutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla kämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra Ellerbrookiin.
"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?" sanoi hän puolittain leikillä. "Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari — ei jokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!" lisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle. "Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu jäljennös… minun timantistani. Jaseon hyvässä tallessa muualla!"
Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet — enkä sillä hetkellä ollut erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui jälleen.
"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä tuntemaan. Tutustuin muutamiin" — tässä hän soi turkiskauluksiselle ja mrs Kennerleylle merkitsevän katseen — "ja niistä näkyivät jotkut olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä — mies minun asemassani on veijarien ja toisten luonnollisena saaliina — ja halusin tietää, kuka kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton, johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, — tuo, kuten sanottu, on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, — ja minä annoin ihmisten tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan — tuo! Aavistelin kaiken aikaa — enemmänkin kuin aavistelin, — kuka olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen kätyri!"
Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna jatkaessaan puhettaan.
"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen — petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook, että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle — mitä hän ei siihen asti tiennyt, — että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä yritti valetimantin kauppaamista…"
"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen — mutta ei ole kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että tuo ei ollut oikea timantti."
Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.
"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa — kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa ja huumasi jollakin juomalla — mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt, mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin — auto odottaa kadulla."
Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä, heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys — heikko räjähdys…
Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle. Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, — ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta tai leikkiä.
"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja — mistä?"
Mr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja harppasi ovea kohti.
"En minä", sanoi hän karskisti. "Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun tielleni enää astu."
Matkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt olevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti hajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin Vandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he eivät tahtoneet siitä kuullakaan — kumpikin väitti, että minun piti jäädä päivälliselle.
"Sitäpaitsiminähaluan, että tulette sisälle!" kuiskasi Rosalie erikoisella korostuksella. "Teidän täytyy!"
Suostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen hollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut. Hän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.
"Nyt, isä!" sanoi hän käskevästi. "Minä vaadin sinut tilille mr Greggin läsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin — kovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja ja olleet todellisessa vaarassakin — varsinkin mr Gregg — vain sinun ja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä tahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen kiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä olisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun mielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö! Mutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä — kuuletkos?"
Mr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan tavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja häkeltyneeltä.
"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?" kysyi hän vetäen leikillisesti tytärtään korvasta. "Haluatko uuden puvun?"
"Tyhmyyksiä!" sanoi tyttö. "En minä vähempään tyydy kuin siihen timanttiin — oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle ihkasen omaksi — heti kohta!"
"Se ei käy laatuun!" nauroi isä. "Timantti on lukittuna pankin holviin."
"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot — nyt! Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen saappaasi tutisemaan!"
"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi — sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"
Sitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.
"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin, että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"
Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana nuorista aivoistani.
"Minä otan aarteen tallettaakseni", sanoin innokkaasti, "yhdellä ehdolla!"
Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen poskensa heleämmän värin.
"Ehdolla?" huudahti hän. "Millä ehdolla?"
"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin juuri!"
En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä! Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.