Se on enemmän kuin kaiken maailman ajatus ja hullu tavoittelu. Se on enemmän kuin kulta ja maine, enemmän kuin elämä. Siinä on se oikea rakkaus…
Ja kaikilla muilla on se suurin, se korkein, paitsi Mirdjalla, joka ei ole tuntenut sen olemusta, vaan on heittänyt sen pois…
Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt…
Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja melkein toivoo, että se olisi rikollinen…
Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä… Ja niitä onkin niin paljon…
Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa. Hän on juovuspäissään haavoittanut toista… Se on surullinen näky. Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta… Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani, rakas poikani…"
Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen!
Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä…
Syntyy hämminki.
— Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu!
— Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan! Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä! Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan…
Mirdja viedään pois.
* * * * *
Mirdja viedään Lumiluodolle.
Nuori, hiljainen nainen annetaan hänelle seuraksi…
Mutta Mirdja ei ymmärrä, miksi tuo vieras nainen on hänen luonaan.
— Minä en ole koskaan nähnyt naista, hän sanoo. Minä melkein pelkäisin sinua, ellet olisi niin kummallisen hyvä…
Mutta sitten hän säpsähtää.
— Onko sinun nimesi kenties Anna? hän kysyy. Kaikkien hyvien ihmisten nimi on Anna…
— Nimeni on Martta.
— Vai niin… Ei se tee mitään… Mutta se on hyvä, ettei nimesi sentään ole Anna… hyvin hyvä… Mutta sinä olet nainen, oletko?
— Olen.
— Se on hyvä. Minä en ole ennen nähnyt naista. Mutta onko sinulla lasta?
— Ei.
— Se on hyvä… Silloin olisit Jumala ja minä pelkäisin sinua. Tiedätkö, että Jumalaa pitää peljätä? Minä pelkään jo ennestään. Se on hyvä, että olet minun kanssani. Mutta älä vaan sytytä tulta, sillä on niin pahat silmät. Vahinko, että sinä et ole Jumala. Silloin sinä voisit hävittää tulen ja sen pahat silmät… Sinä olet hyvä, vaikka sinun nimesi ei olekaan Anna…
* * * * *
Lumiluodon hullulla rouvalla on yksi ainoa suuri intohimo: piirtäminen. Päivät päästään hän vain piirtelee, ja aina silmiä. Pöytäliinat ja lattiat täyteen silmiä. Ikkunaverhot ja seinäpaperit täyteen silmiä…
Hän etsii lapsensa silmiä, hän sanoo. Mutta mitä enemmän hän niitä piirtää, sitä enemmän pelkää hän niitä.
— Minä tahdon polttaa ne kaikki, ne katsovat minuun niin pahasti! hän saattaa huudahtaa.
Mutta jo seuraavana hetkenä hän vaikeroi:
— Minä kurja, minä en ole mikään oikea äiti, kun tahdon polttaa lapseni…
Ei, en minä uskalla, en. Minun täytyy kärsiä niiden pahat katseet…
Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen alla eikä uskalla enää nousta…
Hänen täytyy kärsiä…
Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa…
* * * * *
Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita.
Norkkokin käy kerran.
— Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona. Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi olla minunkin ystäväni?
— Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy.
— Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous…
Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta… Ei tavallisia vuosia… Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?… Mutta sehän on totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta…
— Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa alas poskelle…
* * * * *
Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa.
Hän pelkää…
Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa paikaltaan kahteen viikkoon.
Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia…
Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä.
— Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni…
Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu.
— Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on…
Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi…
— Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt… Ei, nyt muistan, ei sinun olisi pitänyt tulla… ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun täytyy kärsiä.
Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää sanaakaan…
* * * * *
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle.
Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä… Sumut kokoontuvat sinne vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa, nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja hete vetää helmaansa…
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle…
Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää rämettä.
Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka itkee…
Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on minun lapseni, joka viittaa…
Ja kun suo-yrtit ja sammaleet moninkertaisella voimalla vetävät häntä alas hetteeseen, hymyää hän: sen on minun lapseni sielu, joka vetää…
Ja hän istuutuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan.
Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan…
Suo-yrtit lemuavat…