Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!" huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti kuin itsekseen hän puhui:
— Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni…
— Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua rinnasta kuin painajainen ja — minulla ei ole vieläkään mitään vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä, ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt, te syvät ja ihanat silmät… Kuumeisella kiihkolla olen todellakin pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä. Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä sinä olet!
Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä.
Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa…
Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin, salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä; entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan puolinaisuutta ja — Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä. Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön, outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! — Ja hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän kuiskasi:
— Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä… tai… minä olen kaikkea, mitä uskot… Mutta älä ajattele enää minua, anna vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä, missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina, niin kaikki on kuin ollakin pitää… älä ajattele minua…
Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli loukanneensa.
— Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja! Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me… kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme…
Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja jostakin entisestä, ennen eletystä… Paha enne, paha enne! Sitten seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä — ei! Mistä saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa!
— Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun sinulle…
Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa, sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi.
Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen tuleksi… Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen huuliinsa.
Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen hukuttavalla intohimolla.
— Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt.
Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa voiton-iloa… sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian. Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu.
— Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi.
— Jäähyväiset… nyt…! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa?
— En puhu pilaa, minun täytyy lähteä.
— Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki?
— Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle jotakin arvokasta…
— Minä en ymmärrä…
— Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni — ja jätän sinut.
— Mirdja, älä leiki… minä rakastan sinua.
— Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi. Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään itsesi.
Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko… Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi suudellut… Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon.
Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä. Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli heitä molempia… Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli hän lyyhistynyt…
Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta.
Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa äärettömän yön ja yksinäisyyden.
Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut? Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita, kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä, tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia.
Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon — ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa riippunut… Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu, hullu!
Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei!
Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! — Se ajatus teki hyvää.
Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan.
Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja — kuolla. Mille tuntuisi nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla!
Ja Mirdja alkoi kävellä hitaasti kohti kaupunkia.
Lumiluodolla
Arnold Ast on vanha.
Arnold Ast on uneksija ja erakko.
Meren kalseilla rantakallioilla kohoaa Lumiluodon yksinäinen valtakunta.
Uneksijan oma se on, unista rakennettu ja unilla omistettu. Sillä onnellinen on ihminen vain unissaan ja Arnold Ast on onnellinen…
Niin uskovat ainakin aallot, jotka ovat seuranneet hänen elämänsä juoksua nuorukaisesta mieheksi ja miehestä vanhukseksi. He tuntevat hänet, sillä aaltojen ystävä on ollut Ast. Lempeänä on hänen käsivartensa useasti levännyt vesivarsojen valkeilla harjoilla, se on niitä silitellyt ja hyväillyt, ja välistä on hän kertonut heille merkillisiä salaisuuksia… Ja hän on salaisuuksia täynnä, tuo erakko, tietäjä hän on ja viisas. Hyvä tietäjä hän on. Kuinka ei olisi hän onnellinen!
Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo, joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh, miten mahtoi hän olla onnellinen!
Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri korkeana kohisee.
Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.
Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka kunniakulkueille! — Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt kohoaa?
Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia…
"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike valkopartaisen olalla.
"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni viheräsilmäinen laine.
"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus…"
"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on oppinut itse Jumalalta."
"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."
"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu…"
Lakkaamatta puhelevat aallot… Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi…
"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne mennessään.
Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan yksinäisyydestä ja rauhasta. — He kaksi vanhaa erakkoa…
Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen!
Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili sedälle… Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä: "setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää, se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa, olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin, joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin. Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa, ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä, että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka, jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan selittämättömäksi…
Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla…
Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt… Väkisinkin heräsivät taas ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan. Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä, ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä?
Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut, että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain tarkoittaneet setää, silloinkin… Ja setä ei ollut kertonut siitä mitään koskaan.
Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä, omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus… Hyvä Jumala, olihan hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?…
Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen, minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia. He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat toistensa sydämen-sykähdykset. — Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin, että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään?
Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin kysyi:
— Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä?
— Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa.
— Oliko hän samanlainen kuin minä?
Setä vaikeni.
— Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi? Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee, minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna?
— Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen.
— Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se, kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton!
Mirdja purskahti itkuun.
Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje. Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen hänelle:
— Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi viimeinen ja ainoa kirje minulle.
— Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyiMirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin.
— Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti uskoa kummituksiin… Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole lapsi.
— Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö.
Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma poltti… Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä, tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä… Sielussa poltti, mutta hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri auki vanhat paperit ja alkoi lukea…
'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä, joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja — unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden, että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko? Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi…
Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki. Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä… ja sinusta erakko. Ja me olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet toisistamme — sataan vuoteen — aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten, jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?…
Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme, että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen, täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.
Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana, tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä eromme on välillemme asettanut.
Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita ja minä uskoin niihin — uskoin ensin. Aloin hakea aarteita niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden — liian monesta. Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa, surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää… Ja onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä. Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata! Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana! Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn kannalta, en taidetta ensinkään… Tätä kesti useampia vuosia. Mutta sitten sammui elämänvietti — minä olin niin väsynyt, että tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli nainen… Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin. Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan, samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan… Tuo niin perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle. Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi, sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän, ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. — Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä, irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin helposti. Minä nain hänet…
Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on vaisto, tuo eläimien verraton kyky…
Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni. Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi, entä sitten… Minä jätin hänet.
Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin, sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus. Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas, romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani, minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan, pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin — minä sain vielä enemmän kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.
Mikä? kuka? ajattelet.
Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.
En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä, maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen, vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään muuta kuin itsensä ja elämänsä.
Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä… jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin, alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin hulluna pidetään…
Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli… Mutta minulla on nyt toinen Mirdja… Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän minä sinulle…
Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea — lasta. Sillä siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni, minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki… Vihdoin olen löytänyt sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin… Ja helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni! Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt? Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni, mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää. Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan. Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni, tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä…
Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin… Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni… Minä en voi sellaista heittää maailmaan… Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen, sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat toteuttaa minun unelmani… Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse loput… Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää…
Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen… Mutta että minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat… Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut… Sinun arvosteltavaksesi jää, missä määrin olen ollut hullu.
Minä siunaan teitä molempia jäähyväisiksi
Ervin.'
Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus!
Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko maailmassa ei löydy muita kuin hulluja… Mutta silloinhan minä olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha…
Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan.
Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis,Nemesis!
Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat!
Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina tulipalloina.
Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun jälkeläinen ja hallitsija!
Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi…Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan…
Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen hän tuijottaa…
* * * * *
Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin… Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää… Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa. Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli tavallaan siirtynyt häneen… Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?… Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä…
Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän niin lukemattomia kertoja on lukenut… Siinä oli sittenkin paljon totta… Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia, velivainaja ja hän… no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin tinkiä pois… etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen, ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja koskaan tietää… Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen… Mutta alussa oli hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe… Sitten myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden heittämistä elävän elämän kiirastuleen… Se oli totuuden etsijälle kuin koettelemus…
Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen. Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.
Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta. Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa elämälle.
Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita, unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu polvella ja itkee… Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän, vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa jo elämä itse… Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä hänelle on uhrattu… Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.
Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta keväästä.
Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii: Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu…
Istuu setä ja odottaa… Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän jaMirdjan välillä.
* * * * *
Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:
— Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen. Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut sen?
— Sain sen sinun kerallasi.
— Miten se on mahdollista?
— Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut ja kirjeen.
— Missä hän nyt on?
— Hän asuu täällä lähipitäjässä.
— Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.
Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti hänen asua.
— Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut. Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla ollut.
Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.
Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen synnyinsalaisuutensa!
Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä, että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan, oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt. Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan…
Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan melkein sietämättömän löyhkän. — Kuinka oli ihminen saatettu jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui… Vanha vaimo lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla…
Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma suu häntä ehkä suudellut… Mirdja värisi… Mutta yksi tunne häntä hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa… tuo oli kaikki kuin hänen laiminlyönti-syntejään…
— Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan ulospuristetuksi.
Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon neitiin edessään…
— Minä olen Mirdja…
— Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista… Mirdja,Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli…
— Tarvitsetteko jotakin?
— Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt… se Mannun Tiltu siunattu vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja. Ettehän te vielä ole naimisissa — tai taidatte ollakin. Mutta toista se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä! Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta.
Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. — Niin tällaistahan oli elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset, me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha… hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin… eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan, tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon vaivasi Mirdjaa.
Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit… Ei, ei papitkaan… Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut. Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat, ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys on jo pohjalla, pohjalla… Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään, eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä! Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea ja kaunis… Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon pimeys…
Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa, mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä ihmiseksi…?
Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti, sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja — hänen omansa. On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. — Mutta kuka oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi? Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii…
Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua… Ja tänne oli hän tullut oman sielunsa salaisuutta etsimään… tältä vaivaiselta… Eikö se ollut synti?
— Te hoiditte minua pienenä… ja te näitte isäni… muistatteko häntä?
— No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman! Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana, ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän se nyt on sellainen… Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja kauniiksi…
Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui…
Mirdja pelästyi… Joko se nyt tulee, se…? Varmasti oli tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.
— Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.
— Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan. Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili jäljellä…
Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. — Niin, tietysti pappi! Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja esirukoilijakseen, omaksi papikseen!
Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"…
— Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.
Mirdja ojensi kätensä.
Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.
— Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin… Jumala teitä siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.
Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas ilma melkein pyörrytti.
Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin…
Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään… Aina etsi hän vain itseään, itseään… Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että hän oli tullut vain ottamaan… antamaan olisi hänen pitänyt tulla…
Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina…
Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä elämällä"… Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta…
Jumala, Jumala, hän huokasi.
Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston kentän kohdalle.
Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen, joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen tuntevansa…
Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana, vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys…
Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä pienelle yksinäiselle metsäpolulle. — Mutta tuskin oli hän sen tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin, jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja…? — Ja ajatustensa painoon pysähtyi Mirdja…
Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa… Ja sillä hetkellä ei mitään muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön hiljaisuus sen ympärillä…
Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja.
Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat esille… Se oli hartautta ja se oli tuskaa… Se oli puristavaa, kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän jumalanpalvelukseen… Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää…
Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle…? Mitä jos siinä sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?… ja eheys…? Hän menisi sen luokse… ja hänestä tulisi yht'äkkiä suuri, uhraantuvainen ja hyvä… kaikkensa hän antaisi, sielunsa antaisi… Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona… Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista, vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista. Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen maailmansieluun tai Jumalaan tai…
Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi ollut kysymyksessä hengenpelastus… Mutta heti astuttuaan aitauksen sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas…
Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä, sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu, joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa, lapsia…
Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja tuuppien.
— Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä, kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä.
— Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla.
Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään.
Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen, jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään pyylevää taskumattia. — "Täällä ei ole lupa juoda." — "Emme me siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." — "Älä räysää tai pääset ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda…" — "Kuka minua voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä, häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella…" — "Ei, konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme, sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu, ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään…"
Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois. Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen, ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi… Ja ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi? Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun hieno hipiäsi…"
Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen sieluaan… Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa…
Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen.
Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset! En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme auttaa emmekä ymmärtää…
Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä täällä eivät olleet kumpaistakaan.
Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä sydämessään.