"Minun vanhempani eivät olleet vihillä", sanoi Vreneli, "ja minä saan kärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo armoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua pauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen mummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua Jumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että orpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa meidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme, jos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme Herran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni on nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja minun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset kivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle olisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala varjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon sinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla sellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla äkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos sinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla oikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta ethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa, menen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka hetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen, että minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun kanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä joskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen ajatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka aina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa olevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella; minun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa kaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille hyvää."
"Jumala varjelkoon", sanoi Uli, "nauru ja iloinen mielihän minusta onkin oikein hauskaa; mutta katsos, tuolla on jo tapuli, ja siksi minulle tuli mieleen ne mummon sanat ja minä ajattelin, että kun ei sovi nauraa ja kujeilla ehtoolliselle mennessäänkään, niin ei sovi muulloinkaan kun lähenee Jumalaa. Täytyy ajatella vain Jumalaa ja rukoilla häneltä voimaa, että jaksaisi pitää Jumalalle tekemänsä lupaukset. — Katsos, mikä kyyhkysparvi tuolta lentää vastaamme! Ja katsos, noita kahta valkeaa kyyhkystä, alimaisia, jotka lentävät yhdessä, ne ovat hyvä enne rauhasta ja soviteta. Minusta melkein tuntuu kuten hyvä Jumala olisi lähettänyt ne meille tunnustähdiksi siitä, että meille käy hyvin. Eikös sinustakin?"
Ja Vreneli puristi Ulin kättä ja äänettöminä ja hartain mielin ajelivat he kylään ja odottivat pian ravintolan luona tallirenkiä, joka nyt tarttui hevosen suitsiin sanoen: "On melko kylmä tänään."
Se ravintola oli noita oivallisia vanhankansan ravintoloita, joissa omistajat eivät muuttelehdi joka vuosi, vaan jotka kulkevat polvi polvelta perintönä suvussa. Isäntäväki istui juuri kahvilla kun kihlattu pari tuli sisään, ja he tunsivat kohta Ulin. Siinäkös nyt ystävällisesti lyötiin kättä ja parin täytyi ihan väkipakolla istuutua heidän kanssaan kahville. "Ei pidä kursailla", sanottiin, "sehän on valmista ja kyllä näin aamukylmässä kuppi kuumaa virkistää." — Vreneli oli hämillään: hänestä oli sopimatonta istua tänne pöydän ääreen kuin kotonaan. Mutta ravintolan emäntä ei antanut perään ja Vrenelin täytyi istuutua; sitten katseli hän tyttöä hyvin tarkkaavaisesti ja alkoi kehua:
"Kylläpä Uli on saanut kauniin vaimon; pitkiin aikoihin ei täällä ole nähty pulskempaa morsianta. Minusta on hauskaa että sinä menestyt niin hyvin. Me olimme kaikki niin pahoillamme, kun sinä läksit vieraalle seudulle. Ainahan sitä on hyvillään, kun ihmiset menestyvät. Vaikka onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät sallisi toisille mitään hyvää; mutta, eihän niitä paljoa ole." —
"Jokohan rovasti lie ylhäällä?" kysyi Uli; "minun olisi vielä käytävä hänen luonaan."
"Kyllä kai", vastattiin, "on kai se jo ylhäällä, etenkin näin perjantaina, jolloin käy paljon väkeä. Eihän se tosin mikä aamukukko ole, se makailee mielellään, mutta vanhahan se jo onkin eikä ole ihmekään jos se ei enää jaksa. Mutta viime talvena sillä oli sellainen sijainen, joka ei ennen kello kahdeksaa aamulla päätään nostanut ja kaikki harmittelivat aina, kun sen ukon täytyi pitää niin laiskaa sijaista". — Sitten kysyi Uli:
"Mitenkäs se on tapana, pitääköhän minun viedä Vrenelikin heti mukaan?"
"Ei", vastattiin. "Ei ne morsiamia tavallisesti vie. Monet kyllä menevät sitten yhdessä kirjaa hakemaan. Mutta jos kainostelevat tai ehkä pelkäävät että papilla on aihetta heitä jostain moittia, niin palaavat nuorikot heti ravintolaan ja sulhanen jää yksin pappilaan."
Vreneli kieltäytyi tulemasta mukaan. Uli pyysi sitten ravintolan väkeä lähettämään sanan hänen entiselle isännälleen, että hän tulisi emäntineen häihin ja nousi sitten ylös ja lähti rovastin luo.
Tuossa pulskassa puvussa ja hämärässä tuvassa ei rovasti häntä ensin tahtonut tuntea, mutta sitten hän ihastui kovasti.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että sinä olet nyt oikealla tiellä ja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla on säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata avioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt säästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä eikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas ja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni. Maailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin ihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla hyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa hyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin ihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon repimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla, jos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan hääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit saanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset sanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista sinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! — Vai ajatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin sanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en minä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni? Potkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se onkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman avulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi on sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan pois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan Jumala se siunaa."
"Niin, herra rovasti", sanoi Uli, "ette voi arvata miten paljon parempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista kelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki. Sillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta olisi tullut miestä eikä mitään."
"Uli, Uli", sanoi pappi, "onniko potki, vai Jumalanko sallima?"
"Samahan se, minun mielestäni", vastasi Uli.
"Niin", sanoi rovasti, "se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten sanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella ja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea maailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee Jumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa hänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan ainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen. Eri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten ilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi tulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää. Ja vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen kuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi tai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se sana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen."
"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa", sanoi Uli, "ja kyllähän minä sen painan mieleeni."
"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?"
"Tulen toki, jos tahdotte", sanoi Uli; "mutta ehkä me häiritsemme työtänne."
"Sitä ei häiritse kukaan", vastasi rovasti, "sillä sellaiset tilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä paitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia sanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata sanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin mielessä."
Sillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut kauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen päähänsä seppeleen. "Se on Langentalin kuosia", sanoi hän. "Mutta olkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii", jatkoi hän. "Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan perällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä päähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua lettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se on hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja kupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi saada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta ne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät enemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista enemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole käynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia ne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä tietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä tulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes Jumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai eivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu."
Kellot alkoivat silloin soida, ja jyskiä alkoi Vrenelin sydän, hän ihan kylpi kyynelissä. Ravintolan emäntä toi Hokmannin roppia ja hankasi hänen ohimoitaan ja sanoi:
"Älä nyt ole milläsikään tyttö kulta, kaikkienhan meidän täytyy se sietää. Mutta lähde nyt jo Jumalan nimessä, se herra ei odottele kauan tällaisina työpäivinään, se on sangen pikainen hommissaan."
Uli tarttui Vrenelin käteen ja kulki nyt hänen kanssaan kirkolle; juhlallisesti kajahtelivat juhlalliset säveleet heidän sydämissään, sillä kellonsoittaja moukutti nyt kelloa oikein kuntoon ja läppä löi laidasta laitaan eikä vain toiseen kylkeen eikä sävel liikannut ja vaivaisesta rämissyt. Kun he tulivat kirkkotarhaan, lapioi siellä haudankaivaja paraillaan hautaa ja hiljaista oli hänen lähistöllään: eivätpäsillähautausmaalla lampaat ja vuohet käyneet tarpeellaan ihmisten viimeisillä leposijoilla. Vrenelin valtasi yhtäkkiä vastustamaton haikeus. Haudankaivajan pelottava näky ja haudan kaivaminen toivat mieleen synkeitä ajatuksia.
"Tämä on paha enne", kuiskasi hän, "toiselle meistä kaivetaan hautaa."
Kirkon edessä seisoi väkeä, jotka toivat lasta kastettavaksi. Kummi seisoi siinä lapsi sylissä.
"Tämä on sellainen enne, että toinen meistä saa lapsen", kuiskasi UliVreneliä lohdutellen.
"Niin, että kuolen lapsivuoteeseen", vastasi Vreneli; "joudun onnesta kolkkoon hautaan."
"Mutta muistahan", sanoi Uli, "että hyvä Jumala meitä kaitsee ja ettei meidän tule olla epäuskoisia, vaan uskovaisia. Kyllähän kerran meillekin hauta avataan; mutta empä ole vielä kuullut puhuttavan, että haudan kaivaminen ennustaa sen näkijöille kuolemaa. Paljonhan niitä on sen näkijöitä ja jos kaikki heti kuolla kupsahtaisivat, niin kylläpä ihmisiä sitten kuolisi kuin kärpäsiä."
"Anteeksi", sanoi Vreneli; "mutta kuta tärkeämpi hetki on, sitä enemmän ihmisrukka pelkää ja tahtoo tietää, millainen on loppu. Ja hän pitää enteenä kaikkea mikä tielle sattuu, pahana tai hyvänä. Muistathan mitä sinäkin puhuit niistä kyyhkysistä, kun tulimme kylään?"
Silloin puristi Uli morsiamensa kättä ja sanoi: "Oikeassa olet; uskaltakaamme vain Jumalaan ja älkäämme murehtiko. Hänen tekonsa ovat hyvät, antoi hän tai otti."
He astuivat kirkkoon ja hiljaa, vitkaillen lähtivät toinen vasemmalle, toinen oikealle puolelle ja katselivat sitten miten lapsukaista otettiin Herran liittoon. Ja he ajattelivat, että suloista olisi antaa tuollainen pieni, heikko kytys ruumiineen, sieluineen Vapahtajan holhottavaksi. Millainen helpoituksen huokaus vanhemmilta päässeekään, kun he kasteen kautta tulevat varmoiksi siitä että Herra on heidän kanssaan ja ruokkii heidän lastaan hengellään kuten äiti sitä ravitsee maidollaan. He yhtyivät aivan hartaasti toisten rukoukseen ja ajattelivat: Mitenhän vakavalta tuntuisi, jos heidänkin täytyisi kasteen todistajina luvata koettaa ohjata lasta Herran luokse. — Tavanmukaista kasterukousta he eivät kuulleet, sillä nyt läheni heidän tärkeä ja vakava hetkensä. Kun pappi astui esiin kastemaljan takaa, niin Uli nouti Vrenelin ja he tulivat nyt vihkipallin luo, rupesivat polvilleen ja koko toimituksen ajan he sitten pitivät toisiaan lujasti kädestä kiinni ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikista voimistaan he rukoilivat ja kiittivät ja ylistivät Herraa kuten sanoissa käskettiin. Ja paljon enemmänkin he ylistivät, sillä kiitosta tulvehtivat heidän uskolliset sydämensä. Ja ylös noustuaan oli heistä sitten niin turvallista ja mukavaa olla. Molemmista tuntui, kuten he nyt olisivat saaneet koko elämäkseen aarteen, joka tekee heidät onnellisiksi ja jota heiltä ei kukaan voi riistää ja houkutella pois ja jonka kanssa he ovat yhtä aina ja ijankaikkisesti.
Ulkona pyysi Uli vaimokultaansa tulemaan papin luo hakemaan todistusta. Häpeillään tenäsi Vreneli vastaan, sanoi verukkeiksi sen, ettei hän tunne rovastia, eihän se ole tarpeellista j.n.e. Kuitenkin lähti hän rovastin luo eikä arkana kuin varas yöllä, vaan nyt kuin onnellinen vaimo kunniallisen miehen rinnalla ainakin. Vreneli osasi hillitä mielenliikutustaan.
Ystävällisesti otti hänet rovasti vastaan, tuo kunnianarvoisa, pitkä, laiha herra. Ja tuskimpa kukaan osasi niinkuin hän yhdistää vakavuutta lempeään käytökseen ja siksipä sydämet hänelle aukenivatkin kuin taikasauvan kosketuksella.
Katseltuaan Vreneliä hetken, kysyi hän: "Mitäs arvelet Uli, onnen potkustako vai Jumalan sallimasta sinä sait tuollaisen vaimon?"
"Herra rovasti", sanoi Uli, "oikeassa olette, Jumalan sallimana minä sitä pidän."
"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?" "Minä arvelen, että hyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen."
"Niin minäkin", sanoi pappi, "se oli Jumalan tahto; älkää sitä unohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen toisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan myös siellä — ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö maailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta varten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta vikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli. Se ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on ahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä tunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika ensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä Uli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin viat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi. Teistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun tulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi. Sillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä vakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja koettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan sinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan liian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa jälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan ja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin suhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi ja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä, sitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä uskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan yhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt teidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään taivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla, vaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte, tasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä sitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat päivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat puskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että olette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo ennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt teidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja auttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän yhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin maailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee teissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita ja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja pieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi Jumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi tavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä helvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt yhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on sinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi sielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle vastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla puolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle näin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin sitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen sinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään, sitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en kuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu tosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa."
Kun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen silmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:
"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen tuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina muistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän puolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä Teidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä unohtaneet."
Rovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille seutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. "Minä pidän teitä aivan kuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani olekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos te menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä auttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani oli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla."
Sitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja kirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan ja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja raikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.
"Sehän oli oikein ystävällinen mies", tuumi Vreneli mennessään; "se on niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi vaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi."
Kun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta jo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen ei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:
"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä ole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit takaisin."
"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin paljon juostavaa", vastasi Uli.
"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää matkaa."
Niin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään ja emäntä epäröi: "Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen istumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?"
Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan ravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa."
"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Uli, "mutta hävytöntähän olisi ollut tuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään palattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan nyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että te häpeette meitä."
"Johan nyt hulluttelet, Uli" sanoi emäntä, "tiedäthän sinä miten me sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun ajattelet minusta niin pahaa." —
Kuitenkin varustautui muori lähtemään, mutta ei tahtonut antaa tyttärensä tulla mukaan, vaikka Uli miten tahtoi. "Mitäs kissat kirkossa tekee", sanoi hän, "jopas nyt jotain! Sopimatonta on yksin minunkin tulla. Älä ole milläsikään Uli, kyllä sinä rahasi vielä tarvitset, — taloudessa on menoja mahdottomia."
Kaivaten oli Vreneli odottanut ja tähyillyt heitä ravintolan nurkalla.Ohikulkijat kaikki katselivat häntä ja tuumivat:
"Kenenkä se on tuo morsian? Niin pulskaa tyttöä en ole nähnyt pitkään aikaan."
Ja koko kylässä alettiin huhuta kauniista morsiamesta ja kuka vain ajalta ehti tai tekosyyn keksi, lähti nyt kävelemään ravintolaan päin.
Viimein tulla hurahti Uli kuskattavineen ja Vreneli otti heitä ystävällisesti vastaan. "Vai on sinusta nyt tullut emäntä", huusi Johanneksen vaimo, "onneksi olkoon", ja lykkäsi Vrenelille lihavaa, pyöreää kättään. "Johan minä ajattelin, että pari siitä tulee. Te sovitte kuin luodut yhteen."
"Niin, mutta ei siitä silloin vielä ollut ituakaan. Vasta kotiin mennessähän ne alkoivat minua kiusata. Ja kai tekin olitte siinä juonessa", sanoi Vreneli kääntyen nyt Johanneksen puoleen ja antaen hänelle kättä. "Mutta odottakaas, kyllä minä vielä näytän Teille, vai juonittelette te minun selkäni takana. Kyllä olette koko kelmi! Tehkääpäs vasta niin, kyllä maksan teille samalla mitalla! Ruvetaanpas mekin punomaan juonia teidän selkänne takana."
Johannes piti puoliaan ja Vreneli vastasi hänelle kujeilevan taidokkaasti. Kun Vreneli sitten meni hetkeksi sisään, sanoi emäntä:
"Uli, ompas sinulla sieväkäytöksinen vaimo; se osaa puhella paremmin kuin moni herrasrouva. Ja mikä on parasta: se osaa tehdä hyvin työtä. Se ei ole tavallista se. Hoitele hyvin sitä, sellaista et vasta saa!"
Silloin alkoi Uli vedet silmissä Vreneliä kehua ja kehui kunnes Vreneli tuli takaisin. Hänen tullessaan katkesi puhe yhtäkkiä ja Vreneli vilkui kujeillen milloin yhteen, milloin toiseen ja sanoi:
"Vai jo te taas puhuitte selän takana minusta, siksipä se vasen korva niin tillittikin. Mutta varokaapas itseänne! Uli, miksi rupeat sinäkin heti minua panettelemaan, kun vähänkin käännän selkääni?" "Vai panetteli se sinua", sanoi emäntä, "kun päin vastoin kehui; mutta minä sanoinkin sille, että hoitakoonkin sinua hyvin, sinun laistasi ei se vasta saa. Niin, kun ne miehet aina tietäisivät, millaisen uuden vaimon usein saavat, niin ne hoitelisivat ensimäistä paremmin. Eipä siltä, että minulla olisi mitään valittamista. Minun ukkoni on minulle hyvä ja kelvollinen, häntä parempaa en saa. Ja se antaa minulle aina mitä vain tarvitsen. Mutta ajattelin monia muita."
"Hyvä kun käänsit heti puheesi tälle tolalle, aioin jo karata kiinni", sanoi Johannes. "Oikeassa olet, paha on monasti olla vaimoilla, mutta paha on miehilläkin, riippuen siitä tiedetäänkö ja uskotaanko, että elää se taivaassa Jumalakin. Missä usko puuttuu, siellä on piru isäntänä."
Sitten kutsuttiin heitä takatupaan. Siellä odotti pöydällä keitto,mitta viiniä ja pieni kannu suloista teetä. Ravintolan emäntä sanoi:"Minä tässä tuumin ja laitoin teetä nyt jo, juokoon nyt ketä haluttaa.Toiset pitävät teestä, toiset ei." —
Rakastettavan taidokkaasti emännöi Vreneli, kaatoi laseihin ja tarjoili, kehoitti juomaan. Kaikista oli nyt oikein hupaisaa ja kodikasta olla. Uli rupesi puheisiin isännän kanssa ja kyseli jos jotakin; mitenkähän se karjatalous olisi järjestettävä; mitä Johanneksen mielestä olisi edullisinta kylvää sinne ja sinne. Mihin aikaan olisi sitä ja sitä kylvettävä; mihinkähän se ja se maaperä olisi kelvollista? Johannes neuvoi isällisesti ja teki taas puolestaan kysymyksiä ja Uli vastaili kokemuksensa mukaan. Eukkoväki ensin vain kuunteli, mutta sitten paisui Vrenelinkin sydän kysymysten paljoudesta ja hän pyyteli nyt neuvoa emännältä sataankin sellaiseen seikkaan, jotka emäntäihmisen pitää varsin visusti tuntea. Kertoi, miten hän ennen oli tehnyt sitä ja sitä, mutta eiköhän nyt olisi parempi tehdä se jollain toisella tavalla. Ilolla ilmaisi emäntä salaisuuksiaan, vaikka sanoikin usein:
"Kyllä taidat ymmärtää sen asian paremmin kuin minä. Minun pitää kanssa koetella sinun tapaasi."
Kodikas ja tuttavallinen seurustelu houkutteli seuraan kuuntelemaan ravintolan isännänkin emäntineen ja älykkäitä ihmisiä kun olivat, neuvoivat ja harkitsivat he parhaansa mukaan yhtä ja toista, miten olisi edullisinta sitä ja sitä tehdä. Ja he iloitsivat monesta kuulemastaan tiedosta. Ja kuta enemmän Vreneli ja Uli saivat neuvoja, sitä kiihkeämmin he näyttivät haluavan uutta vain ja sitä nöyremmin he kuuntelivat vanhusten kokemuksia ja painoivat ne tarkasti mieleensä. Eipä niitä mieliä turhuuksien muisteleminen painanut.
Iltapäivä kului loppuun ennenkun älyttiinkään. Yhtäkkiä valautti aurinko kultaisen heiasteensa huoneeseen ja kirkasti sen paisteellaan. He ihan säpsähtivät tuota väkevää leimua, luulivat tulipalon syttyneen. "Älkää pelästykö", sanoi emäntä, "aurinkohan se vain on. Se aina keväällä paistaa tänne mailleen mennessä."
"Herranen aika, niin myöhäkö nyt jo on?" sanoi Vreneli; "meidän täytyy lähteä, Uli."
"Eihän nyt ole vielä mitään kiirettä", sanoi ravintolan emäntä, "kuu nousee jo ennen pimeää."
"Kylläpä tämä iltapäivä kului!" sanoi Johanneksen emäntä! "Mihinkähän sitä joutuisi, jos aika aina olisi näin lyhyt."
"Niin minustakin", sanoi ravintolan emäntä. "Nämä ovatkin toisellaiset häät kuin tavallisesti, joissa ei ikävissä osata muuta kuin juopotella ja lyödä korttia. Ne ovat niin pitkäveteistä väkeä, että on hyvillään kun ne menevät matkaansa. Ja kun näkee pojan, joka ei häissään osaa muuta kuin kiroilla ja hosua lainatulla piipullaan, hosua kuin tavottelisi karistaa kuuta taivaalta, niin tekisi mieli antaa sitä korville ja antaa niin että kyllä pöyhkäpää menisi paikoilleen ja rupeisi puhumaan ihmisiksi kuten muutkin."
Mutta Bodenbauerin emäntä antoi Vrenelille kättä ja sanoi:
"Minä totisesti sinuun ihan mielistyin ja sinun täytyy luvata käydä pian meillä, muuten en laske sinua nyt menemään."
"Käyn minä, käyn toki", sanoi Vreneli, "kun vain ennätän. Minäkin olen puhunut Teille ihan kuin omalle äidilleni. Jos asuttaisi lähempänä, niin kävisin minä teillä liiankin usein. Mutta meillä on niin paljon huolta talosta emmekä me taida paljon joutaa, minä ja Uli. Mutta tulkaa te nyt meille, teidän täytyy luvata. Teidän lapsennekin ovat jo täyskasvuisia ja yhtä hyvinhän teillä käy työt, vaikka vähän pistäydyttekin vieraissa." —
"Kyllä minä tulen teille, se on varma ihan. Olenhan minä jo monasti sanonut Johannekselle, että mitenkähän ne nyt siellä Glunggessa jaksavat. Ja kuules, kun te rupeette tarvitsemaan sitä kummia, niin älkää nyt juosko hakemassa kaiken maailman muoria. Tiedänhän minäkin esittää teille yhden, joka ei ole takapero." —
"Hyvähän tuo on tietää", sanoi Vreneli hypistellen hämillään esiliinaansa nauhoja. "Pitää painaa mieleen ja muistaa, jos sattuisi, eihän sitä tiedä, mitä voi tulla."
"Tietääpä jotenkin varmaan", nauroi emäntä. "Siitä sitten nähdään, pidättekö te meitä missään arvossa vai ette."
Sillä välin oli Uli maksanut kestityksen ja valjastuttanut hevosen ja kaatoi nyt vielä kaikkien lasiin viiniä ja kehoitti juomaan läksijäismaljat. Silloin toi ravintolan isäntä uuden pullon ja sanoi:
"Vähän minunkin puolestani, en suinkaan minä ilmaiseksi tänne tullut juomaan." Hänestä oli ollut niin hauskaa, kun he olivat tulleet heille. "Antaisin joka hääpäivä vaikka pullon parasta jos saisin aina näin hyviä häävieraita; oli niin hupaisaa olla yhdessä." — Kun Johannes kuuli, että lasku oli jo maksettu, ei hän hellittänyt, ennenkuin isäntä toi vielä yhden pullon nyt hänen laskuunsa. Ja hyvästit jätettiin sitten hellemmät kuin monet sukulaiset keskenään, ja tähdet loistivat taas kirkkaasti taivaalla kun urhea Musta ripeästi ravaten vei tuota onnellista avioparia — taivaaseen.
Niin, rakas lukija, sillä Vreneli ja Uli ovat nyt taivaassa, s.o. he elävät keskenään vilpittömän rakkaasti ja Jumala on siunannut heitä neljällä pojalla ja kahdella tytöllä. Heidän hyvinvoipa varallisuutensa kasvaa päivä päivältä, sillä Jumalan siunaus on heidän onnensa; heidän niinillään on jalo sointu, sillä heidän pyrkimyksensä tähtää korkealle: saamaan nimensä taivaan kirjoihin! Mutta tuolle tasaiselle radalle eivät he päässeet yhdessä päivässä, vaan monen ankaran kamppailun jälkeen he määränsä saavuttivat. —
Huomaa se, rakas lukija!
Viiteselitykset:
[1] Sveitsiläisen talonpoikaistalon pikkutupa vastaa herraskartanoiden "kabinettia".
[2] Batzi, vanha sveitsiläinen vaihtoraha, arvoltaan n. 14 penniä. Suoment. muist.
[3] Italiassa.
[4] Louisdoori on kultaraha, arvoltaan n. 20 markkaa. Suoment. muist.
[5] 1 kruunu = 25 batzia.
[6] 1 kreutzeri = vähä yli 4 penniä.
[7] 1 Taalari = 3 mk. 75 p:iä.
[8] 1 linja = vähä yli 2 mm.
[9] Sveitsiläinen rankaisumuoto.
[10] 1 livre = 1/6 bazia.
[11] Vertauksen aihe tuntematon. Suom.
[12] Bucheckberg, Solothurnin piiriä, rajoittuu etelässä (Sonnseite) Bernin piiriin.
[13] Pieni raha.
[14] Maltteri, mitta = 150 litraa.
[15] Italialainen ja ranskalainen Sveitsi.
[16] Oi Jumalani, miten hän on moukkamainen!
[17] Haimonin pojat, pääsankareita keskiaikaisissa kansan runoelmissa, jotka kertovat keisari Kaarle Suuren urotöistä.
[18] Huonoa ranskaa; Bonjour, merci = hyvää päivää, kiitän.
[19] Kyläilyvaunut.
[20] Ranskaa, "näkemiin" ja "onnea matkalle".
[21] Hirviö.
[22] Ludvig Filip, Ranskan kuningas vv. 1830-48. Tunnettu kirjavista vaiheistaan ja älykkäistä valtiollisista juonistaan.
[23] Ranskaa = hyvää iltaa.
[24] Eräs hieno kangaslaji.
[25] Ennen aikaan kuuluisat syysmarkkinat.