Viimein joutui Gurnigel selän taa ja muori tuumi, että ollapa hänen sydämensä nyt yhtä keveä kuin hänen kukkaronsa! "Kyllä sen Jukan silmät nyt pöllöttävät kun se kuulee miten me olemme iskeneet häneltä suonta. Mutta mitäpäs siitä, kunhan se vain olisi edes yhtä tyytyväinen siihen toiseen asiaan. Ja mitähän Uli sanoo? Ihan nyt on vaikea tulla kotiin."
"Eipäs ollenkaan minusta", vastasi Liisa. "Mitäpäs isän sanomisista? Se motkottaa ja jaarittelee ja antaa minun tehdä miten haluan. Ja viis minä Ulista! Sehän on vaan renki."
Mutta äiti, hän ei tiennyt, mistä kaikesta Liisa ja Uli olivat jo sopineetkaan ja millainen heidän välinsä oikeastaan oli. Hän tiesi vain, että he olivat toisiinsa mieltyneet.
Ja vielä sanoi Liisa:
"Hän on hullu, jos luulee saavansa talontyttären, jolla on parempiakin."
Mutta toinen seikka nyt alkoi Liisan sydäntä painostaa. Hän tunsi olevansa mustasukkainen sulhasensa vuoksi ja kuvitteli jo mielessään, mihin kaikkiin kujeisiin puuvillakauppias rupee nyt siellä Gurnigelissä kun morsian on lähtenyt kotiin. Hän näki ilmielävinä kaikki tytöt, kaikki naiskylpijät hänen ympärillään ja hän oli ihan kuolla uteliaisuudesta ja pelosta kun ajatteli, mitä kaikkea se sulhanen nyt niille sanoo ja mihin kaikkeen peliin rupee niiden kanssa. Ja ellei äiti tässä olisi ollut matkan määrääjänä, olisi Liisa varmaankin ajanut Gurnigeliin takaisin ja valepuvussa ruvennut sulhastaan vakoilemaan.
"Minä en tiedä", sanoi äiti, "mitä tekisi; ilmoittaisikohan ukolle asian heti vai odottaisinkohan kunnes se sulhanen tulee. Voi kun olisi koko huoli jo ohitse."
Äidin murhetta ei Liisa ruvennut jakamaan. Hänellä oli muutakin ajattelemista, hän tuumi vain, että hän antaisi nyt vaikka koko omaisuutensa kun heti pääsisi takaisin Gurnigeliin; alkoipa viimein jo parpattaa, ettei hän jaksa elää näin kauan erossa sulhasestaan. Ja hän uikutteli aina kunnes tultiin Bernin "Karhu"-ravintolaan, jossa ravintolan emäntä oli hänelle erittäin osaaottavainen Hokmanin tippoineen ja monine kysymyksineen. Mutta eipä Liisa niistä virkistynyt; ei virkistynyt, ennenkun äiti viimein sanoi, että eihän tässä nyt muu auta, täytyy. lähteä vähän kaupungillekin. Hän oli vitkaillut tässä jo liiaksikin ja jos ei hän lähde ostamaan jotain tuomisia kotiin, niin paha hänet siellä perii. Kyllähän häntä tosin jo ennestäänkin kauhistaa, sanoi hän, niin hirveän paljon hän oli tuhlannut jo rahaa jos jonnekin. Mutta hän ei ollut aavistanut, että sitä menisi niin paljon.
"Jos emäntä jotain tarvitsee", kysyi ravintolan emäntä, "niin sanokaa nyt vain pois. Minä koetan auttaa, miten paljon vaan haluatte, kyllä minä tiedän, miten matkalla voi käydä."
"Ei toki", vastasi muori, "eihän tässä nyt vielä asiat niin hullusti ole. Ja onhan minulla toki vielä varapussikin ja siinä joku kolikko. Vaikka niinhän minä ajattelin, etten niitä tarvitsisi käyttää."
Ja silloin virkistyi Liisakin ja tahtoi hänkin nyt mukaan kaupungille; ja hänellä olivat siihen omat syynsä.
Äiti aikoi ensin ostaa tuomisia vain tärkeimmille kotimiehille. Mutta kun hän niille oli ostanut, niin kävi hänen sääliksi vielä yhtä, kun se ei saisi mitään. Ja kun hän tälle yhdellekin oli ostanut, niin muistui hänen mieleensä sitten vielä toinen. Ja ostettuaan kerran puolelle kotiväestä, tuntui hänestä niin pahalta, jos hän ei ostaisi yhdellä tiellä heille kaikille. Hän näet ei voinut sietää surullisia naamoja, se oli niin hirveän ilkeää. Hän sai siis turvautua varapussiinsa ja kopistaa siitä rahaa oikein kunnon tavalla, sillä Liisakin tahtoi nyt lopuksi jotain. Hän ei näet voinut sietää että muille ostetaan, jos ei saanut hänkin jotain vielä parempaa kuin muut. Mutta kuta enemmän muori kopisteli pussiaan, sitä keveämmin siitä jälelle jääneet rahat luiskahtelivat. "Kolikko sinne tai tänne, eihän se nyt vasaramarkkinoille vie, ja Jumala ties milloin tässä taas kotoa maailmalle pääseekään", tuumi hän. Ja hän osti niin paljon, että he itse tuskin sitten mahtuivat rattaille kotimatkalla ja heillä oli niin paha istua, että Liisa säksätti vähä väliä:
"Mitäs ostitte niin paljon äiti, eihän tässä tule toimeen nyt taas."
Oli kaunis ilta kun he ajelivat kotia kohti. Jokainen hevon askel Glunggeen päin tuntui muorista hyvältä. "Voi jospa sitä yhtä kepposta vaan ei olisi tapahtunut", sanoi hän, "niin kyllä nyt tuntuisi lystiltä päästä kotiin! Sellaisia vuoteita kuin meillä ei ole koko Gurnigelissä vaikka niillä onkin herrasvuoteita olevinaan. Jos en aina olisi levittänyt takkia ja jakkuja sänkyyn peitteeksi, niin olisin varmaan paleltunut, enkä päässyt elävänä kotiin."
Ja eivät ne tahtoneet silmäkullat riittää katsellessa, tarkastellessa jos jotain ympärillä matkan varrella: joka kaalimaata, joka pellavapeltoa, joka kirsikka- ja omenapuuta. Alituiseen huudahteli hän Liisalle:
"Katsos, tuolla ne rupeevat jo nyhtämään pellavaa! Ja katsos, ompas tuolla pavut huonoja!"
Mutta Liisa ei viitsinyt sinnepäin vilaistakaan, hän vastasi puolestaan:
"Voi, katsos kuinka minun taivaansininen leninkini on haalistunut. En voi enää käyttää sitä muuta kuin arkina kotona."
"Ovatkohan ne meillä edes muistaneet kastella kaalimaata?" kysyi muori ja silloin täytyi rengin hänelle vastata, ja nytkös alettiin rengiltä asioita tutkia ja kuulustella Ja kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä innokkaammin tähysteli emäntä ympärilleen, millaista täällä oli ihmisten, elo ja lakkaamatta päivitteli hän:
"Voi, eiköhän meillä nyt ole enempää heiniä kuin noilla, onkohan meidän rukiissa noin paljon nokipäitä, onkohan meillä noin hyvää liinaa? Katsokaas, katsokaas", huudahti hän viimein, "tuolta näkyy jo meidän kirkontorni, neljännestunnin päästä päästään kotiin!"
Ja kun hän näki ensimäisen tutun vastaan tulijan, niin sykki hänen sydämensä valtavasta ilosta ja hän sanoi:
"Kumpa olisin tiennyt, että hän meille ensimäiseksi vastaan tulee, niin olisi pitänyt ostaa jotain tuomisia hänellekin. Kun vasta joudun näin pitkälle matkalle — vaikka enhän minä enää joudukaan, Jumala siitä varjelkoon! — niin ostan aina ensimäiselle kotopuolessa vastaan tulevalle jotain tuomisia."
Ja viimein kääntyivät he kotitielle. Ja niin kiihkeästi ikävöi muori kotiin että hän oikein kurotteli ruumistaan eteenpäin jalkapeitteen yli ja lateli latelemistaan huomautuksiaan joka puusta, joka pensaasta, penkereestä, ja kun hän näki varpusia herneessä, niin haltioitui hän niin, ettei huomannut miten kotipihaan hurahdettiin. Kiireesti juoksi nyt keittiöstä Vreneli vastaan ja rehuvajasta Uli ja päätyluhdilla seisoa jökötti Jukka. Ja hauskapa Jukasta nyt oli kun muori taas palasi kotiin, vaikkei hän sitä sanonut.
Jo kauan oli muorin käsi hypiskellyt jalkapuitteen lätkää, nyt riuhtoi hän sitä auki, mutta ei saanut. Uli tuli auttamaan. "Jaha", sanoi muori, "mutta muistappas heti aamulla panna linnunpelätti herneeseen, muuten syövät varpuset kaikki!"
Tantereelle päästyä antoi hän Vrenelille kättä ja sanoi:
"Onko tapahtunut mitä pahaa, oletko pitänyt kaikesta hyvää huolta?"
Ja sitten kiiruhti hän helmuksensa oiaistuaan suoraan Jukan luo ja kurotti hänelle jo kaukaa kättään ja sanoi:
"Jumalan terveeksi! Mitenkä sinä olet voinut? On niin hauskaa kun taas pääsi takaisin kotiin. Empä tästä vasta hevillä hievahdakaan."
Uli oli nostanut Liisan alas rattailta ja Liisa oli sanonut hänelle hyvää iltaa ja että:
"Ole varovainen kun nostat tavarat alas rattailta. Sitten pitää sinun kantaa ne sisään, arkut täytyy avata, etteivät leningit mene rynkkyyn."
Tuvassa odotti jo valmis kahvi ja muori kehui kehumistaan sitä hyväksi. "Kyllähän sitä kahvia voi laittaa, mutta kun on kerma huonoa, niin mitäs siitä tulee. Monasti ajattelin, että tekisipä mieleni lähettää niille Gurnigeliin pari lusikallista hyvää kermaa, että kerrankin saisivat pisaran hyvää kahvikultaa. — Vreneli, annahan minulle vielä kuppi lisää", sanoi hän sitten, "ei kahta kolmannetta. Ihanhan nyt juon että olen revetä!"
Ja sitten kehui hän leipää ja juustoa ja julisti viimein, että kyllä se on sentään hyvä olla kotona. Vaikka sitä välistä nurkuukin, niin oma maa se on sittenkin mansikka.
Ja olipa hänellä nyt kertomista näkemistään ja kuulemistaan, ja hänellä oli taas nyt niin hyvä olla.
Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.
Kun Liisa tuli kotiin, niin tuntui Ulista yhtäkkiä kuten olisi pilvi painunut päivän eteen tahi kuin tuttavallisesti keskusteltaessa oli astunut tupaan henkilö, jota sai urkkijana varoa. Ja kuitenkin tuntui Ulista, kuten olisi Liisa tuonut kerrallaan hänen onnensa ja hän iloitsi Liisan paluusta ja tuumi, että kuinkahan kauan hän tässä nyt vielä saa odottaa? Tosin tuntui hänestä ihmeelliseltä se, että Liisa tänä iltana pysyttelihe tuvassa eikä tullut ulos hänen puheilleen kaivolle, talliin tai käytävään sikolätin taakse. Mutta ei hän tästä harmitellut, vaan tuumi, että nuo nyt ovat kai vaan niitä Liisan tavallisia oikkuja ja että kyllähän se niistä asettunee kun aika joutuu. Ja levollisesti meni Uli maata.
Mutta isäntäväen puolellapa ei maattu niin levollisesti.
Muori oli kertonut pitkin iltaa matkastaan ja hänen oli täytynyt tehdä Jukalle kaikesta juurta jaksain selkoa, sillä Jukka itsekin oli käynyt aikoinaan Gurnigelissä. Mutta yhtä seikkaa ei muori vain ollut tohtinut mainita, ja vaikka hän puhui kaikista henkilöistä, joita he olivat tavanneet ylämaassa, niin puuvillakauppiaasta ei hän hiiskahtanutkaan.
Mutta kun sitten Jukka ei ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä tuulella, ei murahdellut muorille lainkaan, niin ajatteli muori, että nyt taitaisi olla otollisin hetki ilmaista hänelle kaikki ja tunnustaa yhdellä tiellä sekä pienet että suuret synnit. Ja kun hän sitten oikoi mukavasti jäseniään kotoisessa sängyssä lämpöisen peitteen alla ja tunsi olonsa taas niin mukavaksi, niin tuntui hänestä oikein synniltä nyt salata Jukalta jotain.
"Kuules", alkoi hän siis, "ei auta nyt muu kuin suora puhe, muuten en saa yön rauhaa ja unta silmiini koko yönä. Rupee vielä unessa kummittelemaan."
"No mitähän se on", sanoi Jukka, "hukkasitko sinä kaikki rahat?"
"Melkeinpä", vastasi emäntä, "mutta kumpa ei pahempaa olisikaan, niin mitäpäs siitä. Se on ihan toista. Tokko uskaltanen sanoakaan".
Viimein rohkaisi hän kuitenkin luontonsa ja sanoi: "Sitä se on: että Liisalla on nyt sulhanen, se tulee sitä jonkun päivän päästä sinulta pyytämään ja selvittämään sinulle asiansa. Keskenään ne ovat sen jo päättäneet ja selvittäneet."
"No jo nyt on piru irti", kivahti Jukka, "kyllä minä näytän, että siitä ei tule kerrassa mitään. Minkäs rähäkän Johannes nostaisi! Löisi kintut meiltä poikki. Ja mitäs Uli sanoisi? Lähtee matkaansa, ja mitenkäs minä sitten tulen toimeen? Sellaista renkiä kuin Uli en saa enää ikinä. Liisan tähden se meillä pysyy eikä tahdo lisää palkkaa; sen olen jo aikaa sitten huomannut."
"Ottaisitko sinä sitten renkimiehen vävyksi?" kysyi muori.
"Jumala varjelkoon", vastasi Jukka, "enhän minä nyt sentähden häntä pidäkään. Mutta niin kauan kun se pälyy Liisaa, pysyy se meillä ja niin kauan sovimme me hyvin yhteen. Ja kukaties minä jo sitten kuolenkin ja mitäs minä sitten siitä enää piittaan, miten käy sen perästä kuin minä olen kuollut? Enkä minä usko, että Liisa ottaisi Ulia vaikka saisikin. Se on niin ylpeää se tyttö mukamas. Ja piruako sekin kränä naimisiin tahtoo!"
"Tahtoopa vaan", vastasi muori, "ja sellaiset ne ovatkin juuri kaikkein hulluimpia ja Jumalaties mihin tässä vielä jouduttaisiinkaan, jos sen ei anneta mennä. Mutta nyt se saikin oikein rikkaan herran, sellaista kauppaa ei sille tarjoudu enää ikinä, ja et suinkaan sinä nyt rupea tyttäresi onneakaan vastaan!"
"Mitä? Vai herran oikein mukamas!" sanoi Jukka. "Mahtaa sekin olla koko ryysyretkale ja nälkänuotiolainen! Oikea herra ei ikinä hännystelisi mokomaa vaivaista ketaletta. Joku maailman harmi se on, joka ei mihinkään enää kelpaa ja jolla ei ole mitä suuhunsa pistää."
"Hyi toki, ei", sanoi äiti ja alkoi ladella todisteita tulevan vävynsä rikkaudesta. "Hyi toki, ei, sillä on rahaa mahdottomasti ja liiketoimia paljon."
"Kyllä valeilla lisää saa", tuumi Jukka. "Ja jos se on rikas, niin hupsu se myös varmaan on kun tahtoo tällaista höplää. Kyllä sillä on jotkin ruuvit löyhällä, muuten se katselisi kauniimpaa ja pystyvämpää kuin tämä meidän Liisa, joka ei kelvon tiedä mihin päähän kissalle ruokakuppi pannaan, sen vähemmin osaa ruokaa laittaa."
"Hyi toki, ei", sanoi muori, "niin järkevää ei toki Gurnigelissä ollut ketään kuin hän. Kyllä se tietää, mitä varten puuvillaa kasvatetaan ja mitä siitä kangasta tehdään ja mikä ero on Langenthalin kyynärän ja Bernin kyynärän välillä. Ikinä ei ole kukaan niitä asioita minulle selvitellyt niin hyvin kuin hän. Ja kutomisesta kun se minulle puhui, niin ei siinä voinut muuta kuin suu ammollaan ihmetellä. Ja kylläpä minä nyt osaan pitää kutojaamme silmällä! Niin, ihan toista hän oli kuin nuo Bernin keppiselät, nuo herrat, jotka eivät osaa muuta kuin kierrellä viiksiään ja pistää kepin kainaloonsa ja sanoa: minusta näyttää siltä, kuten rupeisi tänään paistamaan päivää."
"No olkoonpa mikä olkoon", sanoi Jukka, "mutta herra se vain on ja herralle minä en Liisaa anna. Kun se olisi edes talonpoikaisen poika, niin välipä tuolla nyt sitten. Sen voisi ottaa taloon ja antaa sille tilan vaikka vuokralle; sille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja Uli saisi sitten minusta nähden mennä mihin tahansa. Mutta herraskollia minä en vaan talooni tahdo; mieluummin menen vaikka kerjuulle. Se tahtoo myötäjäisiä ja paljon tahtookin. Kyllä minä tiedän herraskaisten metkut. He tekevät keskenään myötäjäisillä kauppaa kuin lahtarit vasikoilla; ja sittenkun saavat talonpojan kynsiinsä, niin ei niiden mielestä ole muka mikään raha kyllin suuri korvaamaan heille sitä kunniaa, että antavat meidän syöttää heitä ja hillitä heidän nälkäänsä. Luulevat, että kuta hävyttömämpiä talonpojalle ollaan, sitä kohteliaampia ollaan heille. Kylliksi olen saanut jo auttaa Johannestakin, monasti olen luullut sappeni halkeavan. Ja jos minun nyt vielä pitää ruveta tässä maksamaan herroille myötäjäisiä, niin pian mahtuvat kolikkoni tosiaan sangen pieneen tilaan ja emme enää voi elää talollamme. Ja mikäs apu sitten eteen tulee? Näin vanhoilla päivillään ei enää totu helposti uusiin oloihin ja köyhän elämään. Olisihan sinun nyt tuo pitänyt älytä, olisi sinulla luullut olevan järkeä sen verran. Mutta kun naisväki vaan saa vähänkin vainua naimisista, niin heti ne joutuvat ihan vimmoihinsa! On ihan kuin piru silloin heidän nahkaansa menisi."
"No aina sinä nyt olet sellainen", sanoi muori. "Minkäs minä nyt sille mahdan, hehän päättivät sen jo itse ennenkun minulle mitään sanoivat, ja jos et siihen tyydy, niin puhu asiasta Liisan kanssa; sittempähän saat kuulla, mitä se aikoo tehdä.
"Hyvähän se on sotkea asioita", sanoi Jukka, "ja sitten heittää ne toisten niskoille. Minä en siihen puutu, mutta sen minä vaan sanon, etten tahdo siitä liitosta kuulla puhuttavankaan. Pidä sinä vain huoli purkamisesta!"
"No johan sinä nyt sen kuulit", sanoi muori, "etten minä nyt sille mitä mahda. Ja sinähän se olet isä ja jos et suostu, niin pura kauppa itse äläkä purista nyrkkiä housuntaskussa ja tunge minua siitä vastaamaan. Tällä kertaa minä en vain tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. — Hyvää yötä, ja nuku hyvin!" Mutta eivät he kumpikaan nukkuneet hyvin. Ja toisessakin kammiossa samassa talossa puheltiin samasta asiasta vaikka ihan toisella tavalla.
Tavallisesti nukkuivat Liisa ja Vreneli samassa makuusuojassa, ellei Liisan päähän pistänyt ruveta herrastelemaan ja mennä sivurakennukseen, jossa hänellä oli varsin kaunis ja komea huone. Vaan tuskin he tänä iltana olivat ehtineet tupaseensa, niin alkoi Liisa:
"Jaa, jaa, kumpa sinä nyt vain sen tietäisit! Mutta empäs sanokaan, mitäpäs sinä sillä tiedolla."
Vreneli tuumi, että kaipa tuo salaisuus nyt lienee vain uusi leninkitai uudet kureliivit, eikä viitsinyt siis sitä sen enempää arvailla.Mutta jos jollakin tavoin usutteli Liisa Vreneliä arvaamaan, niin ettäVreneli viimein kiusautuneena sanoi:
"Eikö tuo lörpötys nyt jo ala loppua. Ole nyt jo hiljaa tai puhu sitten asiasi."
"Mitäpäs sanoisit", lirputti silloin Liisa vihdoin, "jos yksi tulee kauniilla kiesseillä viemään minua?"
"Mitäpäs minä siitä sanoisin", vastasi Vreneli. "Kysy Ulilta, mitä se siitä sanoisi."
"Viis minä Ulista, siltä minä en tarvitse kysyä mitään ja se ei ole minun käskijäni. Kyllä nyt saat hänet minun puolestani! Ja kyllä kai jo olettekin sillaikaa hautoneet tuumianne kun minä olin poissa. Vaan minä siitä viis! Mitä minä renkirievusta piittaan, olkoonpa vaikka kauniskin! Ala sinä nyt vain hankkia häntä itsellesi, kauampa sinua se on jo haluttanutkin. Minulla on nyt jo toinen."
"Häpeä", sanoi Vreneli, "puhumasta tuollaista. Milloinka minä olen hännystellyt miesväkeä, renkejä kuin muitakaan, sanopas? Sanopas, jos voit! Vaikken minä olekaan rikkaan tytär, niin häpeisin toki sellaista. Minä en ole koettanut viekotella ketään, en ole kiemaillut kellekään enkä juossut kintereillä. Ja enkä minä anna itseäni sellaisesta haukkuakaan, en ainakaan sinun. Pidä, minkä saat, en minä tahdo omiasi, en sinun Uliasi enkä muita."
"Minun Uliani! Minä viis Ulista! Mitä minä siitä rengistä piittaan? Etkös jo kuullut, että minulla on toinen ja että me olemme jo kihloissa. — Ah! Niin rikasta, niin kaunista sinä et ole ikinäsi nähnytkään. Se tulee tänne jonkun päivän päästä ja kylläpä sinä sitten siihen töllötät kuin lehmä uuteen konttiin!"
"Älä nyt puhu tuollaisia", sanoi Vreneli. "Luuletko sinä saavasi pitää minua ihan narrinasi? Etkö sinä luule, että minä tiedän, että te olette kihloissa Ulin kanssa?"
"Pidä jo suusi kiinni, pirun Ulinesi! Etkös sinä jo kuullut, että minä viis hänestä? Enhän minä milloinkaan ole tosissani häntä aikonut. Ah, niin kaunista, niin rikasta sinä et ole nähnyt ikinäsi. Ja minä muutan sitten hänen kanssaan kaupunkiin ja laitatan uudet leningit. Ja sinä saat sitten kaikki, mitä minä en voi käyttää näistä talonpoikaisista vaatteistani."
"Herkeä jo lörpöttelemästä", sanoi Vreneli, "kyllä minä ymmärrän mitä sinä nyt tahdot. Koettaisit vain saada minut juttelemaan sinulle jotain Ulista, kun luulisin, että sinulla muka on jo uusi, jotta sinä sitten huomenna voisit mennä taas kertomaan sen Ulille ja ruveta hänelle riitelemään."
"Minua alkaa jo kiukuttaa, kun sinä et usko, että se on totta", sanoiLiisa. "Kysytäänpäs vaan äidiltä, niin saat kuulla onko totta vai ei!"
"Mutta entäs Uli?" kysyi Vreneli silloin. "Minnekäs Uli joutuu?"
"No viis minä hänestä!" vastasi Liisa, "johan sinä sen nyt olet kuullut. Ja ihmehän olisi, jos tyttö menisi heti ensimäiselle paraalle jonka näkee."
"Mutta sinäpä et ole Ulia ainoastaan nähnyt, vaan olet puhunutkin hänelle naimisista ja luvannut hänet ottaa!" vastasi Vreneli.
"Pyh, mitäs uskoi, hupsu! Minkäs minä sille voin? Kujeilevathan pojatkin niin monasti tytöillä, tottakai nyt tyttökin kerran saa heitä narrata."
"Ilkiö", sanoi Vreneli, veti peiton korvilleen eikä vastannut sanaakaan vaikka Liisa mitä parpatti.
Huomisaamuna oli aselepo, kumpikaan taistelevista puolueista ei ahdistanut toistaan. Muori käveli salaa pistelemässä jokaiselle talonväestä tuomistavaroitaan kouraan ja kielsi jokaista näyttämästä niitä toisille, etteivät toiset muka tulisi kateellisiksi. Mutta hetken päästä tiesivät jo kaikki toistensa saamiset ja happamaksi vääntyi nyt moni suu ja pistopuheita toisille singahteli; sillä eihän sitä koskaan voi yhtaikaa tehdä kaikille mieliksi. Liisa purki tavaroitaan arkuista ja keskusteli siinä ohella piikain kanssa, joiden täytyi alituiseen häntä auttaa. Näytettyään heille kaikki ostoksensa alkoi hän heille puhella kukkaiskielin ja vihjaillen että pianpa he saavat nähdä sellaista, joka on vielä paljon kalliimpaa ja kauniimpaa, ja sen hän oli saanut Gurnigelistä. Hän puhui heille niin salaperäisesti, että he jo umpimähkäänkin arvasivat, mistä nyt oli kysymys ja pian tiesi jo koko palveluskunta, että nyt se on Liisa saanut sen rikkaan ja herraskaisen ja että Ulista hän nyt piittaa viis!
Uli oli huolettomana hommaillut ulkoaskareissaan ja iltapäivän ollut pajassa hevosta kengittämässä. Kun hän sitten illalla tuli kotiin, niin katsottiin häneen niin merkillisesti: supateltiin ja suhahteltiin, ja kun hän lähestyi toisia, niin vaiettiin ja hajaannuttiin eri tahoille. Ja jos jollakin silmällä häntä katseltiin: hymyiltiin pilkallisesti, säälivästi j.n.e. Ja hänestä tuntui, kuten eivät emäntä ja Vrenelikään olisi koskaan ennen olleet hänelle näin ystävällisiä. Mutta sitä vastoin ei Liisa ollut häntä näkevinäänkään ja karttoi tahallaan häntä. No tuota hän nyt ei ymmärtänyt. Mitähän tämä merkitsi? Ja illalla makuulle mennessään kysyi hän renkipojalta, joka nukkui hänen huoneessaan ja piti hänestä kovasti, sillä Uli kohteli häntä hyvästi:
"Mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki näyttävät niin merkillisiltä?"
"Tohtineekohan tuota oikein nyt sanoa", tuumi poika, "ja tokkopa se totta lieneekään."
No Uli patisteli vain sanomaan ja silloin tunnusti poika, että silläLiisalla se kuuluu olevan sulhanen, ja kuuluu tulevan pian tänneHirveän rikas kuuluu olevan ja kaunis ja ei se Liisa enää Ulista kuuluvälittävänkään.
Uli kysyi, mistä se oli saatu tietää? Poika vastasi, että eihän hän sitä sen tarkemmin tiennyt, mutta kuului Liisa itse sitä tytöille kehuneen ja ne taas olivat kertoneet muille. "Jotain perää siinä nyt vaan on, sillä isäntä näytti tänään niin äkäiseltä eikä koko päivään puhunut emännälle niin luotua sanaa ja ne olivat illalla sängyssä puhuneet kovaäänisesti keskenään."
Sekös kolahti Uliin! Tuskin voi hän sitä uskoa. — Niin paha ei toki Liisa ole, ajatteli hän. Olihan Liisa jo Ulille sanonut ja luvannut ja itsehän Liisa oli Ulia miehekseen tavoitellut ja tahtonut? Mutta sitten muisti hän nuo entiset Liisan epäröimiset ja omat odottamisensa ja nyt myös Liisan tämän päiväisen käytöksen. "Ja kuitenkin, kuinka olisi se voinut pitää minua niin narrina", ajatteli hän. "Silloinhan hän olisi perin kehno ilmainen. Ja niin kehno ei Liisa toki ole, vaikkei naisten parhaita olekaan. Ja tämäkö nyt on minun rehellisyyteni ja ahkeruuteni palkka", ajatteli hän. "Tuhantisen guldenia olen nyt hankkinut isännälleni ja pilkkaa ja ivaako minä nyt saan kiitokseksi? Ja kaikki ovat jo siitä puhuneet; jos se nyt käy toisin, niin kaikki nauravat minulle enkä minä ilkiä enää missään näyttäytyä. Mihinkäs minä sitten joudun?"
Kaikki hänen unelmansa hajosivat tuon pitkän yön kuluessa kuin tuhka tuuleen. "Niin uskalletaan minulla kujeilla", ajatteli hän, "kun minä olen vain renki. Ijankaikkisesti vain renki! Se sana, se sana on kirottu, ja kunnoton on se, joka pyrkii ja ponnistaa tästä asemasta johonkin parempaan. Niin, kyllä saarnasi entinen isäntäni kauniisti, mutta vain leipää säkkiinsä hän saarnasi. Hän tarvitsi vain hyvää renkiä. Mitä tästä nyt hyötyy, jos on hyvä? Pilkkaa, ivaa, surkeaa sääliä vaan saa osakseen ja pitkän nenän".
Ja kuitenkin hänestä tuntui siltä, että eiväthän nyt asiat voi näin hullusti olla. Se on pelkkää lorua vain ja piikojen tavallista pilaa! Ja huomenna päätti hän hankkia itselleen tarkan selon. Ellei saisi sitä Liisalta, menisi kysymään itseltään emännältä. Tällaisena hönttönä ei hän enää rupea olemaan, ja jos asiat ovat niin kuin ihmiset sanovat, niin lyö hän kamansa kokoon eikä jää enää hetkeksikään taloon.
Aamulla ei hän tahtonut saada Liisaa puheilleen vaikka hän jäi muiden pellolle mennessä kotiin leikkaamaan heinää ja teroittamaan viikatteita j.n.e. Viimein näki hän Liisan puutarhassa kovin hepenneltynä, poimimassa kauniita kukkasia. Uli ei häikäillyt ja ennenkun Liisa aavistikaan, ilmestyi hän Liisan eteen.
"Miksi sinä kartat minua alituiseen?" kysyi hän, "mitä se merkitsee?"
"Oh, eipä juuri mitään", vastasi Liisa.
"Mutta miksi sinä sitten olet minulle tuollainen etkä sano minulle niin hyvää sanaa?" kysyi Uli.
"Jaa, enkö minä sitten saisi olla millainen tahdon? Ja se ei kuulu sinuun, millainen minä olen."
"Vai niin, sekö on ääni nyt kellossa!" sanoi Uli. "Sitten kai onkin totta mitä kerrotaan, että sinulla on jo toinen?"
"Ja jos on, niin mitä se sinuun kuuluu? Enhän minäkään välitä siitä, missä vehkeissä sinä olet Vrenelin kanssa."
"Niitä vehkeitä ei tarvitse keltään salata", sanoi Uli. "Mutta tahtoisimpa nyt tietää, oletko sinä tosiaan niin kehno ihminen, että otat toisen, vaikka lupasit tulla minulle?"
"Herra Jumala, uskaltaako tuo kunnoton vielä tulla sanomaan minulle: kehno", vinkaisi silloin Liisa. "Renki! Kuuletko sinä, jätätkö sinä minut heti paikalla vai huudanko minä isää ja äitiä avuksi!"
"Huuda vain, huuda ketä tahansa"; sanoi Uli; "mutta kehno olet ja kelvottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Et ansaitsisi niin auringon valoa, jos kerran on totta, mitä ihmiset puhuvat. Mutta Liisa, sanohan nyt, eihän se ole totta?"
"Miksei se olisi totta?" vastasi Liisa. "Kun saan kerran herran ja rikkaan, niin miksi en häntä ottaisi? Tuhmahan muuten olisin. Mutta älä nyt ole noin paha. Minäpä puhun sinusta sulhaselleni ja sulhaseni ottaa sinut sitten puotiinsa ja sinä pääset rikkaaksi tekemättä työtä yhtään!"
Tuskin oli Liisa tämän sanonut, niin tulla pöllähtivät yhtäkkiä kauniit kääsit kartanolle ja niissä istui hienon hieno herra. Ja kun Liisa huomasi hänet, niin huusi hän: "Kas tuo se on, tuossa se on!" ja juoksi heti hänen luokseen. Äiti seisoi ovella ja pyyhki hämillään käsiään esiliinaansa; Jukka ei tullut näkyville ja Uli seisoi puutarhassa kasvot valkeana kuin Lootin vaimolla, joka nähdessään Sodoman hävityksen muuttuu suolapatsaaksi.
Ja kauan kesti ennenkun hän pökerryksistään selvisi mitään tahtomaan, mitään tekemään. Melkein tajuttomana oli hän katsonut, miten Liisa otti tuota uutta tulokasta vastaan ja vei hänet herraspuolelle sinne kauniiseen kamariin. Ja sitten, yhtäkkiä puristi hän sormensa nyrkkiin ja kähisi hammastensa välistä:
"Perhana! Minä sanon sen hänelle, minä sanon! Hänen täytyy saada se tietää, millaisen hän saa! Ja lähden talosta heti, hetkeksikään en enää tänne jää!"
Ja hurjistuneena aikoi hän loikata puutarhasta pengermälle kun yhtäkkiä tartutaan hänen paidan hihaansa ja pidetään siitä kiinni niin että se on ihan revetä. Ja kun hän kiukuissaan kääntää päätään ja aikoo lyödä tuota pitelijää, niin siinä seisoo Vreneli pelottomana ja vakaana. Uli ei lyönyt, mutta murahti raivoissaan:
"Laske irti!"
"En, minä en laske", sanoi Vreneli; "niin, katso nyt minua vain miten vihaisesti tahansa, mutta sinä et mene. Sääli sinua, Uli, Liisa on sinulle ilkeä, mutta juuri siksi täytyy sinun nyt olla häntä järkevämpi. Pysy nyt täällä äläkä ole hänestä piittaavinasikaan! Sekös Liisaa harmittaa. Jos nyt teet tyhmyyksiä, niin joudut kaikkien naurunalaiseksi ja sitä iloa en minä sinun sijassasi heille antaisi."
Uli ei tahtonut ottaa tätä puhetta kuuleviin korviinsakaan, vaan valitteli katkerasti, miten kelvoton Liisa oli hänelle ollut.
"Ole vain hyvilläsi", sanoi Vreneli; "minun asiani ei olisi virkkaa tästä mitään. Mutta kiittäisit jo polvillasi Luojaasi, kun kävi näin! Jos tuntisit Liisan niinkuin minä, niin et häntä huolisi vaikka hän omistaisi koko maailman."
"Olkoon miten olkoon", sanoi Uli, "mutta pois lähden minä tästä talosta ja paikalla. Pitäköön nyt vävy huolta talosta, kernaasti minun puolestani," "Yhä suurempia tyhmyyksiä vain", sanoi Vreneli. "Silloinkos vasta koko pitäjä sinulle nauraisi ja hirnuisi! Mitenkäs nyt sinulle muka kävi! Toiset sanoisivat, että sinut on potkittu talosta pois! Toiset, että sinuakos täällä muka narrattiin: luulit muka jo olevasi Glunggen isäntä. Ja sittenkös sinua pilkattaisiin! Ole nyt vain kuin ei juttu sinua koskisikaan, naureskelekin sille vielä! Siten ihmiset joutuvat ihan ymmälle eivätkä jätä sinua ainoastaan rauhaan, vaan vieläpä sanovat: siitä sen nyt näitte, ei Uli ole niin tuhma kuin luulette. Ulihan se Liisaa narrasi eikä Liisa Ulia."
"Oletpa koko hiiden velho", sanoi Uli, "mutta piru sittenkin on, jos rupean enää olemaan renkinä täällä —"
"— muuta kuin pestiaikasi loppuun", jatkoi Vreneli. "Lähde jouluna jos haluat. Minäkin ehkä lähden. Mutta nyt älä lähde. Älä tee minulle ja tädille tätä pahaa mieltä. Mitä piittaa Liisa siitä, jos sinä menet! Päinvastoin, se on vain hyvillään. Täti ja minä saamme sitten kantaa kaiken huolen; serkkuhan ei välitä koko menostasi muuta kuin että pääsee vain tädille motkottamaan. Minkäs me nyt sille mahdamme, että näin on käynyt? Mutta usko minua, onnettomaksi sinä vaan olisit tullut Liisankin kanssa ja onnettomaksi se herrakin vielä tulee, sen saat uskoa. Ja ehkäpä ne pettävätkin vielä toisiaan. Mene nyt vaan talliin ja anna sille töpöhännälle kauroja ja ole ihan siivolla. Ja usko minua, kaikki käy vielä aivan hyvin. Maailmassa on paras elää, kun ei aina ilmaise, miten sydäntä karvastelee."
"Taidat olla oikeassa", tuumi Uli, joka oli jo vähän rauhoittunut tästä pitkästä keskustelusta. "Mutta jos ei joskus saa purkaa sappeaan, niin ihanhan siihen pakahtuu. Kyllä olisi sietänyt sellaiselle vilpistelijälle kerran puhua suunsa puhtaaksi."
"No mukavaahan se on puhuakin, kun kerran jäät tänne. Tulee ehkä hetki, jolloin on paljon parempikin puhua kuin nyt. Niin, jospa olisit saanut taivaltaa samaa tietä kuin minä, niin tietäisit, ettei se sapen purkaminenkaan aina paljoa auta. Sellainen ihminen ei ole kavala kuin käärme ja vakava kuin kyyhkynen. Hätä sen on minulle opettanut. Mutta menehän nyt vain. Minun täytyy nyt lähteä keittämään ja kärventämään ruokia sille herralle ja kyllä nyt keitänkin niitä oikein sydämen halusta."
Sillä aikaa kun nuo kaksi täällä näin keskustelivat ja Uli väkinäisesti viimein totteli, oli herraspuolella toiset tuumat. Äiti itse oli kantanut sinne juustoa, viiniä ja vehnäleipää kun ensin oli turhaan huudellut Vreneliä. Sitten oli hän kiiruhtanut takaisin alas Jukan luo ja kertonut, kuka nyt oli tullut, ja sanonut että Jukan pitää heti pukeutua pyhävaatteisiin ja panna huivi kaulaansa ja tulla ylös. Mutta Jukkapa teki tenän. Hän ei vaan lähde heittiöitä hännystelemään, hänpä vähätteleekin heitä nähdä, hän ei heistä piittaa ja hänellä ei ole asiaa mitään heille. "Antakaa minun nyt olla rauhassa", sanoi hän, "ja menköön mokoma matkaansa sinne mistä on tullutkin."
"Ei se kelpaa", sanoi muori; ihanhan Jukka nyt oli kuin mikä hullu. Hänen täytyi tulla puhelemaan sen kanssa ja tietääkin mitä tekee. Ei muori nyt tosin muka mitään pahaa tahtonut ennustaa, hän ei sanonut sekaantuvansa koko asiaan; mutta älköön häntä sitten syytettäkökään, jos tytön päähän vielä mikä pälähtää. Kyllä hän tuntee sen tytön. Ja jos se tekee vielä jotain onnetonta, niin omaatuntoa aina ja ijankaikkisesti kalvaa. Ja hän ei halua sellaisia tuskia, ja hän tahtoo saada kuolla rauhassa.
Näin sanoen tuiskahti muori ulos ja kovasti pamahti ovi hänen mennessään. Jukka motkotteli melkein tunnin ajan itsekseen, motkotteli naisväestä, joka aina tuppautuu käskemään eikä tahdo vastata mistään. Sillaikaa Liisa kaateli viiniä puuvillakauppiaan lasiin ja lausuili niin hienosti kuin ikinä voi: "Olkaa niin hyvä, pyydän, ottakaa ja maistakaa nyt!"
Viimein otti Jukka hitaasti kaulahuivinsa, sitoi sen kaulaansa ja sanoi:
"Toista pukua en minä vaan muuta, kyllä kelpaa tämäkin sellaiselle lorvehtijalle."
Sitten otti hän keppinsä ja lähti köpittämään puistikkoon tuvan jaherraspuolen välille. Puuvillakauppias näki hänet akkunasta ja kysyi:"Tuoko on isä?" Ja kun Liisa vastasi: "se", niin sanoi kauppias:"Minäpä lähden ulos häntä tervehtimään".
Kun Jukka hänet näki, niin aikoi hän pyörähtää selin ja mennä matkaansa, mutta eipä ehtinyt.
"Tohdin ottaa vapauden", sanoi puuvillakauppias, "ja tulla tietämään, miten Teidän rouva puolisonne ja neiti tyttärenne ovat tyytyväisiä kylpymatkaansa Gurnigeliin. Siellähän minä sain kunnian heihin tutustua ja silloin viettää elämäni onnellisimmat päivät." "Jaha, vai niin", vastasi Jukka. "Te siis olitte kai kipeä, koska Teidän täytyi mennä kylpemään?" "No ei, ei oikeastaan", vastasi puuvillakauppias, "mutta kaipasin lepoa".
Ja nyt kertoi hän suurista kauppaliikkeistään ja laajoista matkoistaan, ja miten hän oli matkustanut Pietarista pikapostilla yötä päivää, niin että Jukan älli melkein seisattui ja hän alkoi jo kunnioittaa tuollaista porhoa. — Niin se puhuu kuin räntättyä, ajatteli hän, ja jos puoletkin siitä on totta, niin kyllä siinä on poikaa. Liinasta, kauppias, nähdessään että se oli Glunggessa jo nyhdetty, sai aiheen kysyä: kasvattaako isäntä itse liinaa siemeneksi? Kun Jukka vastasi epäävästi, alkoi kauppias ladella paikkoja, josta sitä on paras ostaa: puhui Baselista, Breisgaun Freiburgista; kertoi sikäläisten kasvumaista, miten paljon ne ansaitsevat siemenviljelyksellä, miten paljon saavat voittoa maastaan ja miten paljon täälläkin voitaisiin saada kunhan ei vain liian tiukkaan takerruttaisi vanhoihin tapoihin. Hän takasi, että suurella tilalla voi helposti saada 1-2000 guldeniin pelkällä siemenviljelyksellä jos vain tahtoo. — Piru vie, ajatteli Jukka, ollapa vain puoletkin totta, niin kyllä kannattaisi! Ja hänen kunnioituksensa kasvoi. Ja kun muori sivumennen sai tilaisuuden kysäistä Jukalta: "No miltäs tuntuu?" niin vastasi Jukka, että ei se herraksi ole ihan tyhmä mies; mutta kyllä hän tietää, lehmälläkö vai hevosella on sarvet ja miksi katti kehrää.
Puuvillakauppias ymmärsi kehuttavansa. Kauniista pöytäkalustosta sai hän paljon kiitoksilleen aihetta; ja sitten siirtyi hän savustetusta lihasta Hampuriin, kinkusta Westfalin liikkiöihin, paistista Pyhän Urbanin luostarin vasikoihin ja kertoi mitä Baselin seudun nauhanpunojat syövät vasikanlihan asemasta; ja valkeasta pullosta kaadettu oiva viini johti hänet viimein puhumaan viineistä ylimalkaan. Ja nyt osoittautui hän niin tietäväksi, mainitessaan monen monia lajeja ja eroavaisuus-tuntomerkkejä että Jukka ajatteli: "Mullikkahan se meidän Johannes on vielä tämän rinnalla. Vaivoin eroittaa se Neuenburgilaisen ja Weltschiläisen, tokko niitäkään." Ja monen lapsen ristijäisissä hän oli jo ollut, mutta eipä hän vielä ollut nähnyt näin rattoisaa miestä. Sen seuransa kuluu aika kuin siivillä, hiis ties miten kuluneekaan, eikä kuitenkaan tarvitse paljoa suutaan vaivata. Muori melkein unohti tyrkyttää lisää tuota puheliasta vierasta kuunnellessaan, ja Liisa, joka ei ymmärtänyt, mitä herra nyt oikeastaan onki, tuli ihan äkäiseksi, kun se aina vain puhui isälle eikä ruvennut hänelle livertelemään. Hän siis alkoi jo pärpättää ja sanoi ulkona äidille:
"En minä taida enää siitä välittääkään. Se on niin epäkohtelias ja huonotapainen kuten raain renki, eikä se ole koko ruoka-aikana puhellut mitään minun kanssani."
"Oletkos nyt hupsu", supatti muori, "aina sinä olet sellainen hönttö! Etkös sinä nyt ymmärrä, että hänen täytyy päästä isän suosioon, jotta isä myöntyisi? Tiedäthän sinä, miten isä oli äkäinen."
"Mitä se isään kuuluu", vastasi Liisa. "Minuthan hän nai eikä isää. Hän voisi jättää selvittelemisen isän kanssa minun huolekseni. Kyllä minä isälle näyttäisin, jos hän rupeisi vastaan mukisemaan."
"Ole nyt jo hiljaa", sanoi äiti, "olipa hän nyt mikä tahansa, niin viisaampi hän toki aina on kuin sinä, vaikka sinun tähtesi onkin tuhlattu niin hirvittävästi rahaa ja sinä olet saanut olla koulussa Weltschlandissakin. Mutta minkäs sitä ihminen päälleen voi."
"Ja se katsoi aina vain Vreneliä, kun Vreneli tuli tarjoamaan ruokaa", jatkoi Liisa. "Heittiö, kyllä minä sen huomasin. Vreneli ei saa enää tulla meille tarjoamaan. Tuo sinä, äiti, vasta ruuat sisään, jos vielä jotain tarvitaan."
"No siihen saat tottua", vastasi muori. "Et sinä voi estää ketään toiseen vilkaisemasta, ole hyvilläsi vaan, kun ei toinen tee pahempaakin."
"Piru vie, sepähän sitten nähdään", sanoi Liisa.
Sillä välin oli sisällä alettu hieroa noita tärkeitä sopimuksia. Puuvillakauppias oli heti paikalla kun pääsi Jukan kanssa kahden kesken alkanut kosintapuheensa, jotka nyt olivat yhä kauniimmat ja valitummat kuin muutamia päiviä sitten äidin kanssa. Myötäjäisrahoista, myötäjäistavaroista ei hän hiiskunut sanaakaan; päin vastoin veti hän kirjesalkustaan esiin suuren tukun papereita ja sanoi Jukalle, että näistä isäntä voi saada jonkunlaisen käsityksen hänen kauppapuuhistaan ja varallisuussuhteistaan. Nuo paperit, ne olivat tosin vain vekseleitä jos jonkinlaisia, mutta Jukka ei ymmärtänyt niistä paljonkaan muuta kuin niihin merkityt suuret summat, joita hän piti puhtaana omaisuutena. Eikä hän nyt voinut enemmän kuin äitikään ymmärtää, miksi niin hirveän viisas ja hirveän kaunis pohatta ja porho tavoittelee juuri heidän Liisaansa. — Kai se niin lienee, ajatteli hän viimein, että mikä mistäkin tykkää. Jotkut tahtovat kelmeitä, jotkut punaisia, toiset lihavia, toiset laihoja; toiset kopeita ja toiset ahkeria; jotkut hupsuja ja jotkut viisaita. Ja tuo nyt näkyy tahtovan juuri Liisan kaltaista, tykkää sellaisesta ja mitäs siinä auttaa ihmetellä! Niin ajatteli isä kosijan koreasti puhellessa. Mutta hänen epäluulonsa ei siltä ollut vielä läheskään kadonnut. Hän kyseli jos jotakin, väitteli vastaan, koetteli urkkia selville kauppiaan tuttava- ja sukulaisuussuhteita saadakseen tyydyttäviä tietoja ja alkoi viimein itse puhua myötäjäisistä, "Pyydän", sanoi herra, "älkäämme nyt ottako sellaisia asioita puheeksi. Minulla ei tässä suhteessa ole samat mielipiteet kuin muilla ja oikeastaan en niitä tarvitsisikaan. Eipä siltä, etten minäkin suoraan sanoen olisi rahantunteva mies, mutta vaimoahan minä tänne olen tullut hakemaan. Vaan jos isäntä sitten joskus hyväntahtoisuudessaan haluaisi antaa minulle jonkin verran, niin otan tietysti kiitollisesti vastaan; vaan kyllä tyytyisin olemaan ilmankin, Elise-neitohan on minulle kaikki kaikessa. Kyllähän niitä sitten voi tulla tilaisuuksia, jolloin voisi auttaa toisiaan, kunhan nyt saan onnen päästä teidän perheenne jäseneksi. Pellavastanne ja kirsikkaviinistänne saisitte minun välitykselläni vasta aivan toiset hinnat kuin nyt; viinistä hommaan Frankfurtissa ainakin kolme guldenia mitalta. Ja kyllä sitä voi saada viljastakin enemmän kunhan vain ymmärtää järjestää asioita. Ja monasti on oiva tilaisuus tilapääkauppoihin, kunhan on käyttövaroja. Mutta useinhan sattuu, ettei rikkaimmillakaan kauppiailla satu olemaan irkeneviä rahoja juuri silloin kun niitä tarvitsisi tuollaisiin sivukeikauksiin. Joten siis minä, jos sellaisen onnen hetken tullen joskus tohtisin pyytää apeitani apua, voisin kyllä sitten luovuttaa teille viisi, kuusi prosenttia puhdasta voittoa hyötyen itse kuitenkin kymmenestä viiteentoista prosenttiin."
Tämäpä ei ollut Jukasta hulluinta. Sepäs nyt on koko merkillinen uros, ajatteli hän, sempähän kanssa on vielä hauskempi olla kaupoissa kuin ikinä minkään tyhmimmän talonpojan. Kuitenkaan ei hän tahtonut vielä antaa varmaa vastausta, vaan vaati kaksi viikkoa harkinta-aikaa. "Täytyy puhella vielä pojan kanssa", sanoi hän, "ja kysellä yhdeltä ja toiselta. Kyllähän minä teihin luotan, mutta sellainen se nyt on maan tapa." — Sitäpaitse ei hän oikein tiennyt, eiköhän olisi parempi jos Liisa olisi naimisiin menemättä; se on näet niin sairaloinen eikä siitä ole paljoa jaksamaan.
"Mistäs sinä sen tiedät?" sanoi Liisa, "viis sinä tiedät, mitä minä jaksan mitä en. Mutta kun kaikki huolet ovat aina yhden niskoilla, niin ei kai sitä nyt aina jaksakaan."
Nokkelasti sekautui herra silloin puheeseen ja vakuutti, että juuri Liisaa ja vain Liisaa hän haluaa; puristi Liisan käsiä ja vakuutteli, että otettakoon vain harkinta-aikaa, mitäs hän siitä! Niin, tiedustelkoot hänestä vain miten paljon tahtovat ja he ovat saavat kuulla hänestä vain hyvää, elleivät ihmiset panettele, kuten ne valitettavasti usein tosin tekevät, etenkin silloin kun jollakin on niin paljon kadehtijoita kuten hänellä. "Mutta suotakoon minun nyt kuitenkin antaa Elise-neidolle edes pieni muisto." Ja niin sanoen otti hän esille pienen rasian ja rasiasta ketjuineen komean kellon ja ripusti sen hellästi ja somasti Liisan kaulaan ja pyysi samalla mitä syvimmästi kunnioittaen lupaa saada kelloa antaessaan edes pienen suudelman. Nyt oli Liisa häneen tyytyväinen jälleen, ja hän iloitsi lahjasta kuin lapsi ja juoksi heti näyttämään sitä Vrenelille ja piioille ja palasi kohta taas takaisin lemmittynsä luo kysymään, että miten se avataan ja kuinka sitä vedetään ja kehui sitten, että mitähän se käly-rouva nyt tuumii kun se tämän kellon näkee! Ja Liisa tahtoi ruveta marmattamaan odotusaikaa vastaan; mutta sulho, hän pyysi häntä aivan kiihkeästi nyt vain taipumaan rakkaiden vanhempien tahtoon. Sillä tuolla ajallahan hän ehtisi järjestää paperinsa kuntoon, niin että heitä sitten kohta voitaisiin kuuluttaa. Täytyi näet vielä kauniiseen vuoden aikaan ehtiä oikein ihanalle häämatkalle, minne vain hänen rakas Elisensä tahtoo. Siitäkös Liisa intoutui taas iloon ja alkoi parpattaa lykkäystä vastaan ja olisi tahtonut lähteä häämatkalle jo heti.
Niin kului se päivä ja illalla tuo onnenpoika varustautui sitten lähtemään talosta ja oikein pulskasti tahtoikin lähteä. Niimpä aikoi pistää Vrenelin kouraan frankin rahan, mutta tyttöpä kääntyi kiepsahtikin häneen selin ja sanoi, ettei hän huoli! Portaiden edessä tapasi hän miehet pitämässä kiinni hevosta ja panemassa suitsia sen suuhun ja myös Ulin, jonka oli täytynyt tulla heille avuksi, sillä niin ylpeästi ja korkealla se tevana piti päätään. Silloin koetteli herra sivumennen pistää frankin rahan Ulinkin kouraan. Mutta Uli tuskin huomasi mitä oli saanut ja keltä, pudotti sanaakaan sanomatta heti rahan maahan kuten se olisi tulena polttanut hänen kämmentään, tunki suitset hevosen suuhun eikä ollut herraa ja herran kolikkoa näkevinäänkään. Herra otti rahansa maasta ja tuumi itsekseen: Ovatpas nämä kopeita moukkia, kyllä minä heille vielä näytän!
Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.
Kun herran lähdettyä vihdoinkin vanhukset tointuivat äskeisestä huumauksestaan, niin raskaaksi kävi heidän sydämensä. Mitähän Uli tekee ja mitähän Johannes sanoo ja mitenhän tässä nyt oikein käy? tuumivat he huolekkaina ja kauhistuneina. Heidän suureksi ihmeekseen ei Uli sanonut mitään eikä ollut mistään tietäkseenkään kuten ei asia häneen olisi koskenutkaan. Ja kun palkollistoverit aikoivat ruveta häntä härnäilemään, niin Uli vain muhoili ja tuumi, että mitäs ne ihmiset hänestä oikein hupsuttelevat. Ja yhä mieluisemmaksi kävi hänen muhoilla näin; sillä kun nyt kerran mennyt oli mennyttä, niin heräsi hän kuin raskaasta ja pahasta unesta ja hänen oli nyt paljon helpompi elää. Kulta ja rikkaus olivat kietoneet hänet pauloihinsa ja häikäisseet hänen silmänsä, joten hän oli arvioinut asiaa vain raha-arvolla ja unohtanut yhä enemmän millainen ihminen Liisa oli. Nyt, kun hän taas huomasi Liisan heikkoudet ylen räikeässä valossa, kiitti hän hartaasti Jumalaa kun oli pelastunut tästä vaarasta. Yhä syvemmin tunsi hän, että perin onnettomaksi mies tulee kaikista rahoista huolimatta sellaisen kelvottoman vaimon kanssa. Nyt vasta alkoi hän ymmärtää entistä isäntäänsä ja hän ajatteli jo monasti, että kunpa tässä vain pääsisi käymään hänen luonaan, niin pyytäisi häneltä anteeksi epäluuloisuuttaan. Varmasti oli hän kuitenkin päättänyt erota palveluksesta; tänne ei hän enää jäisi; hän odotti vain hetkeä, jolloin voisi paraiten pyytää päästökirjaa. Kun sellainen lurjus tulee vävyksi, ei täällä kannata enää olla, ajatteli hän. Sillä omasta itsestäänkin voi hän nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että puuvillakauppias on lurjus, mikäli hänelle itselleen selvisivät ne perussyyt, joiden vuoksi hän oli — Liisaa halunnut. Hän myönsi jo itselleen, että jos hänellä olisi ollut kahdeskymmeneskin osa Liisan rahoista, joita tuo kelmi nyt tavoitteli, niin ei Liisa olisi hänen päähänsä edes pälähtänytkään.
Mutta ravintoloitsija Johannes rouvineen, he eivät olleet yhtä kylmäkiskoisia kuin Uli. Pian tahtoi Liisa lähteä heidän luokseen ilmoittamaan uutistaan ja näyttämään heille kelloaan; mutta isä ja äitipä eivät tahtoneet tulla mukaan ja eihän Liisa yksinäänkään uskaltanut sinne mennä. Kirjoitettiin. Silloin lensi tuo ravintolan jalo aviopari Glunggeen kuin kuulat tykin kidasta, kiehuen kiukusta ja myrskynä pauhaten. Sinä päivänä itkeä ulistiin, säksätettiin ja kiroiltiin Glunggessa kai kymmenen kertaa enemmän kuin sataan vuoteen yhteensä ja ainoaakaan haukkumanimeä ei Johannes unohtanut antaa sulhaselle ja kaiken maailman paheet hän hänelle omisti ja kaiken maailman sadatukset ja kirot. Ja jos Johannes jotain unohti, niin lisäili niihin aina vielä Trinette omistaan nyyhkien ja kiljuen. Eikä Liisakaan säästänyt kitaansa, ja veli olisi antanut hänelle selkään jos ei äiti parka olisi varjellut tytärtään.
"Tässä sitä nyt taas ollaan", sanoi Jukka muorille, "nyt sen näet! Taas saan minä sotkea paitani teidän pyykkiinne!"
Johannes lupasi lukemattomat kerrat itsensä pirulle viedä vannoen, ettei hän enää kertaakaan astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli jos he antavat tyttärensä sellaiselle saatanan vietävälle helvetin retkulle. Ja sitten tuppautui hän taas Ulin seuraan ja kevensi nyt hänellekin sisuaan ja sadatteli niin sadantuhannen perkeleesti, että jos nyt kerran sellaisen vätyksen välttämättä pitää päästä naimisiin, niin ottaisi hän satatuhatta kertaa mieluummin langokseen Ulin kuin sellaisen hemmetin koiran, puoleksi herraa, puoleksi renttua. Tietysti olisi hänestä ollut kaikkein parasta kun se hupsu olisi pysynyt vanhana piikana, sitäkös sen nyt tarvitsee niitä rahojaan mennä naittamaan. "Mutta mitenkäs ne kelmit ovat sinua peijanneet! Voi mies rukka, olisitpas älynnyt tulla minulle! Mutta tuletpahan nyt, tähän vietävän pesään et nyt enää jää!" Uli vastaili vähän ja kartellen ja hyvillään hän oli, kun tuo pauhaaja ja peuhaaja lähti sitten talosta. Ja onnettomiin joutui siitä päivästä ravintoloitsija rukka, sillä hänen rouvansa nähtyään Liisan kellon ja ketjut alkoi nyt hänkin marista ja kiusata samallaisia kunnes ne sai.
Jukka oli hankkinut muualtakin tietoja tuosta puuvillakauppiaasta, mutta ne olivat epäsuotuisia, vältteleviä tahi hämäriä. "Se on tyhjätasku", sanoivat toiset, "ei siihen voi yhtään luottaa; aina se helistää rahojaan, mutta ei sillä ole kuitenkaan kolikkoa jos kysymys tulee." "Ei me sen oloja tarkkaan tunneta, kuuluu tekevän hyviä kauppoja, mutta ei me olla läheisemmissä tekemisissä", sanoivat toiset. "Kohtelias ja nokkela nuorimieshän se on, kyllä se tässä maailmassa edistyy ja kyllä sillä on mikäli näkee, rahojakin", tuumivat taas jotkut. Kuta lyhemmäksi harkinta-aika kului, sitä raskaammiksi kävivät vanhusten sydämet, etenkin muorin, jonka vastuulle nyt Jukka kaiken pani. Ja he olisivat kernaasti purkaneetkin kaupat ja olisipa muori nyt antanut Liisan mieluummin vaikka Ulille, mutta tuskin he siitä sanankin mainitsivat, niin tuli Liisa kuin pirulta riivatuksi, sätki jäseniään ja kuohutti vaahtoa suustaan jotta aivan pelättiin hänen saaneen kaatuvataudin. Ja kun odotusaika oli päättynyt, niin eräänä päivänä, jolloin satoi ja tuuli niin ettei koiraakaan olisi raaskinut ajaa ulkosalle, ryöpsähti puuvillakauppias taas hevosellaan tanhualle. Surkeaa kuten sää oli hänen vastaanottonsakin. Renkejä ei näkynyt, kuulunut hevosta talliin viemään. Liisa jäi sateen vuoksi seisomaan kymmenen askeleen päähän luhdin alle, piiat eivät tuoneet sateensuojaa ja vanhuksista ei vilaustakaan. Ei edes Ulia oltu näin huonosti otettu vastaan hänen isäntärengiksi tullessaan.
Kauan kesti ennenkun sulho märkänä ja väristen pääsi tupaan, vielä kauemmin ennenkun hän sai naamansa asiallisiin ystävällisiin juonteisiin ja kaikkein kauimmin ennenkun vanhukset tulivat näkyville, hekin nyt niin kylminä ja hyisinä että tuntui kuten heidät kaikki, Liisaa lukuunottamatta, olisi pantu kahdenkymmenen asteen pakkasella lämmittämättömään huoneeseen toisiaan hauskuttelemaan. Ja vihdoin, pitkäin esipuheiden ja johdatusten jälestä alkoi puuvillakauppias: jokohan hän nyt saisi panna sormuksen rakkaan Elisensä sormeen kuten rakkaalle morsiamellensa ainakin; se oli hänellä jo mukana. Vanhukset näyttivät epäröivän, katselivat toinen toisiinsa. Viimein sanoi Jukka: "En minä nyt sitä tiedä: olemme tässä kuulleet yhtä ja toista ja se poika ei ole ollakseen yhtään tyytyväinen."
"Kas, se sellainenhan nyt on vallan ymmärrettävää", sanoi kauppias, "mutta jos minulla olisi kunnia tuntea teidän herra poikaanne persoonallisesti, niin minä vakuutan, ettei hänellä varmaan olisi minua vastaan mitään muuta kuin mahdollisesti vain se, että menemällä naimisiin hänen neiti sisarensa kanssa ehkä hänen mielestään voisin vahingoittaa hänen tulevaa perintöosuuttaan. Ja yhtä ymmärrettäviä ovat nuo muutkin seikat. Minulla on jo kauan ollut kadehtijoita ja nyt niitä on tietysti vielä entistä enemmän, ne eivät sallisi minulle tätä onnea, koettavat minua erottaa Elisestä." Ja sitten kertoi hän pitkän tarinan, mitä hänelle oli kerrottu glunggelaisista ja miten häntä oli heidän suhteensa varoitettu ja sanottu, että hänet petetään ja hän tulee onnettomaksi. "Mutta kyllä tunnen ihmiset liiankin hyvin, turhaan en tunne tietä Moskovasta Lissaboniin niin että voisin sen yön pimeässä ummessa silmin kulkea; kyllä tiedän, minkälaisia ihmiset yleensä ovat ja mitä he tarkoittavat. Sehän nyt on selvä, että kun kerran panetellaan niin julkeasti teidän laisianne kunniallisia, siivoja ihmisiä, jotka elävät vakaata elämäänsä maatilallaan, niin miksipä ei olisi helppo keksiä vaikka mitä minunlaisestani liikuskelevasta poikamiehestä. Milloinkapahan kaksi lie päässyt yhteen, ihmisten hiomatta kieltään heidän varaltaan, koettaen heitä eroittaa."
"Niin, kyllähän se niin taitaa olla", tuumi Jukka, "mutta kuitenkin minusta tuntuu nyt siltä, että ehkäpä olisi parasta kun ei nyt turhaa hätäiltäisi, vaan odoteltaisi vielä vuosi. Sillaikaahan tässä tutustuttaisiin toisiimmekin, ja olettehan te molemmat vielä aivan nuoria; ette te siitä ehdi tulla liian vanhoiksi. Parin, kolmen vuoden päästä sopii mennä naimisiin aivan yhtä hyvin kuin nytkin ja molemmat te sillä ajalla olette vain viisastuneet. Onhan esimerkkejä siitä, että kihloissa on oltu parikin kymmentä vuotta ja kuuluivat ne monasti sellaiset tulleen juuri kaikkein onnellisimmiksi; ja sillä ajallahan mielestäni ehditte tutustua toistenne oikkuihinkin. Kun näin lentää umpimähkään, niin sattuu helposti hairahtumaan."
Mutta silloinkos alkoi Liisa itkeä ja ulvoa ja kun viimeinkin saatiin hänen sanoistaan selvää, olivat ne kamalia vastalauseita tällaiselle viivytykselle. Ihan hänet tähän tapetaan, jotta sitten se Frevligenin köntti saa sitä enemmän. Mutta Jumaliste he saavat tätä vielä katua! Kyllä hän jo tietää, mitä hän nyt tekee j.n.e. Puuvillakauppias antoi tämän tunteenpurkauksen aikansa tehokkaasti vaikuttaa, sitten rauhoitteli Liisaa hellin sanoin ja kääntyi vihdoin liikuttavin puheenparsin vanhempien puoleen. Oliko heillä sydäntä tehdä oma lapsensa näin onnettomaksi! Ja hänet myöskin. Eivätkö he nyt nähneet, miten he olivat kiintyneet toisiinsa? Ja miksi tehdä onnettomaksi omaa lastaan? Noiden kateellisten, perättömäin parjaustenko vuoksi, joita joka naimakaupassa saa aina kärsiä? Vai miksi? Siksikö, että veli, joka nähtävästi tarvitsee paljon rahaa, ei ehkä tahdo antaa siskolleen mitään? Ei, niin kovia, niin armottomia, niin kivisydämisiä eivät he varmaankaan voi olla! Ei, hän kyllä tietää, että he ovat hyviä, kunnon ihmisiä ja uskovat Jumalaan, kuten toivovat päästä autuaiksi. Ja siksi pyysi hän nyt vielä kerran, pyysi oman ja tytön sielun pelastuksen kautta, että suotakoon hänelle nyt Elise-neidon käsi, jotta he sitten voisivat yhdessä vaeltaa tässä maailmassa hyveen ja siveyden tiellä ja vihdoin kun Jumala kerran heitä kutsuu taivaaseensa, kaikki siellä kohdata ja elää yhdessä autuaina ijankaikkisesti. Muori paralta vuosivat taas kyyneleet pitkin punaisia poskia ja Jukkakin sanoi:
"Herran nimessä, kun nyt kerran näin väkisin tahdotte, niin menkää; mutta minä en vaan rupea sitten syypääksi, käyköön miten tahansa."
"Se on Jumalan tahto", sanoi muori, "se on sallittu, ja mikä on sallittu, minkä sille mahtaa. Mutta pitäkääkin sitten itse huolta onnestanne. Jos ette onnellisiksi tule, niin emmehän mekään sitten enää sille mitään voi."
"Oi", huudahti puuvillakauppias, "olkaa huoletta siitä! Kukapa ei tulisi onnelliseksi minun kalliin Eliseni kanssa? Minä takaan, ettemme tule kohtaloamme nurkumaan! No johan minä nyt sen arvasin, etteivät teidän hyvät sydämenne tahdo tehdä kahta ihmislasta onnettomiksi. Tule nyt, Elise, tule, kiittäkäämme jo nyt näitä kalliita vanhempiamme! Kiittäkäämme, että he ovat uskoneet meitä enemmän kuin pahoja ihmisiä."
Ja hän tarttui Liisan käteen, veti hänet vanhempien luo ja heittäytyi sitten muorin kaulaan ja suuteli häntä. "Ilmoissa ikänä ei kukaan ole rutistanut minua niin rutosti", kertoi muori sittemmin monasti tuosta tapauksesta. Ja sitten hyökkäsi sulho Jukan kaulaan ja kuristi Jukkaa niin että ukko oli läkähtyä ja sylki ja köhi tukehtumaisillaan. Ja Liisankin olisi nyt oikeastaan pitänyt ruveta heitä halailemaan, mutta hänellä sattui olemaan munakakun kappale kourassaan ja se olisi voinut rutistua. Liisasta oli siis järkevintä jättää halaukset toiseen kertaan ja syödä vain kakkua. Mutta kun puuvillakauppias oli selvinnyt vanhemmista, niin riuhtaisi hän nyt myös morsiamensa miehekkäille rinnoilleen, ylväästi sykkivää sydäntään vasten eikä varonut kakkua lainkaan ja kun se rupesi litistymään, niin Liisa kirkui: "Kakku, kakku! Anna kun panen sen ensin pois!"
Puuvillakauppias näytti nyt ylen onnelliselta, kulki yhden luota toisen luo, puristeli käsiä ja sanoi, ettei hän tiedä miten nyt kiittääkään taivaan Jumalaa tästä onnestaan. Ja tämä oli hänen elämänsä ihanin päivä ja sitä pitää viettääkin niin arvokkaasti kuten se ansaitsee. Niin sanoen meni hän ulos kieseilleen.
"Käyköön nyt miten tahansa", tuumi muori hänen poissa ollessaan, huoahtaen: "joka tapauksessa sillä on hyvä sydän ja se on uskovainen. Ja sehän se onkin pääasia; mitäpäs muusta."
Samassa tuli sulho takaisin pullo kädessä ja sanoi:
"Puhuimme tässä viime kerralla viinistä. Minä siis ajattelin, että pitäisipä tuoda teille vähän näytettä, jotta tietäisitte kerran mitä on oikea viini. Ja koskapa minua nyt kohtasi sellainen onni, että sain rakkaan Eliseni käden, niin eipähän nyt tällaisena päivänä sopine juoda tavallistakaan viiniä. Ja tätä viiniä ei tarjotakaan joka pöydässä; mutta teille voin minä kyllä hankkia sitä aivan polkuhintaan, vaikken mikään viinikauppias olekaan. Mutta kun kulkee paljon maailmalla ja pitää vain silmät päässään, niin saahan sitä aina tietää, mistä saa tavaraa huokeimmalla. Ja sitenhän olen tehnyt aina paraat kauppani."
Ja kauppiaalla oli myös pakka erinomaista silkkikangasta, väriltään tuhkanharmaata. Sellaista ei Liisa ollut ikinään nähnyt eikä Trinette saanut. "Tällaista", sanoi sulho, "saa turhaan hakea Bernistä ja Zürichistä. Eräs hyvä ystävä toi sen suoraan Lyonista ja luovutti minulle tutun kaupalla."
Nyt olivat kaikki onnellisia ja hyvän viinin ja kauniin silkin ääressä tultiin vähitellen niin lepposiksi ja tuttavallisiksi, jotta äiti ajatteli, että olisipa ollut onnetonta, jos ei Liisaa olisi sille annettu.
"Mitäs kummia tolloja teillä on palveluksessa?" kysyi kauppias sitten tuttavalliseksi tultuaan. "Kun minä viime kerralla aioin lähteä täältä, niin menin ensin keittiöön tuumien antaa tapani mukaan juomarahaa sille hupaisen näköiselle tytölle, joka täällä meitä passaili, mutta hänkös käänsi selkänsä ja sanoi: en minä tarvitse rahaa."
"Se oli kai Vreneli," tuumi muori. "Ei se oikeastaan ole mikään palvelija, otimme sen vain armosta hoitoomme. Se on oikeastaan meille kaukaista sukua, vaan ei ollut ketään, joka olisi piitannut hänestä." "Vai niin", vastasi puuvillakauppias, "sitten kadun, että häntä loukkasin; täytyy koettaa sovittaa vikaani." "Se ei ole ollenkaan tarpeellista", sanoi Liisa, "parasta kun et sitä aina niin katselisi. Se rupee muuten ajattelemaan, että mitä sinä sillä vielä tarkoitat. Se on niin lähentelevä se ihminen."
"No eihän sitä nyt niin voi sanoa", sanoi äiti.
"Mutta kukas se oli se iso, kaunis poika", sanoi liukaskielinen herra livahtaen pois tästä vastenmielisyyttä herättävästä puheenaineesta. "Se, joka pani suitsia minun hevoselleni? Suututti minua vielä enemmän! Ei edes vastannut, vaan nakkasi frankinrahan ilman muuta maahan niin että olin kahden vaiheilla vetääkö sitä korville vai ei, ellen olisi hävennyt tahrata kättäni koskemalla renkiin."
"Paras oli jättää koskematta", tuumi Jukka. "Se oli varmaan Uli, meidän isäntärenki, oikein kunnon mies, mutta joskus on se niin julman tulinen ettei sen kanssa tahdo tulla toimeen."
"Sellaista en minä pitäisi talossa", sanoi kauppias.
"Eihän se kovinkaan paha ole", sanoi muori. "Ja se hoitaa erinomaisen hyvin maata ja karjaa ja meillä ei ole ollut ikinä niin kelvollista renkiä, tuskin saisimme sellaista jos se lähtisi pois."
"Kyllä se vaan taitaa olla äkäpää", tuumi sulho. "Jos antaisitte minun huolekseni hankkia uuden rengin, niin hankkisinpa huokean ja sellaisen, että kerrankin tietäisitte mikä se on oikea renki." Tällä kertaa livahti äiti vuorostaan pois puheenaineesta ja alkoi jutella jostain muusta. Viimein rupesi sulho toimittamaan, että olisi jo tänään lähdettävä kuulutuksille Üfligeniin. Muori löi käsiään yhteen, tällaista kiirettä hän ei ollut ennen kuullut. Ja Jukka pudisti päätään ja sanoi, että ei tuo nyt tuollainen hätä ole hänestä mieleen. Liisasta taas oli niin ruma ilma, ettei hän voinut lähteä ennenkun huomenna. Tämä mielipide hyväksyttiinkin vihdoin ja niin jäi herra taloon yöksi.
Illan kuluessa koetteli hän sitten tavantakaa sovittaa tuota kuviteltua loukkaustaan Vreneliä kohtaan ja tassutteli alituiseen Vrenelin jälestä yritellen olla hänelle kohtelias oman kykynsä mukaan. Mutta kun Liisa sen huomasi, niin sai sulho tuskin koko iltana häneltä kelvon sanaa. Vreneliä Liisa sätti kauheasti, haukkui häntä hännystelijäksi ja sulhasensa viettelijäksi ja sanoi nähneensä, miten he olivat tuttavallisesti iskeneet toisilleen silmään. "Ja kun minä pääsen naimisiin, niin en jalallani astu enää tähän taloon niinkauan kun täällä on tuo lutka. Sellaiset kiitokset siltä saa, vaikka häntä on niin kauan pidetty armosta talossa." Vreneli ei ollut tuppisuu, ei ainakaan sellaisille kuin Liisalle. "Lutkan", toisti hän, "saat pitää itse kuten mieskutkaleesikin. Mokomaa en sietäisi vaikken miestä ikinä näkisikään. Mutta sinun tielläsi en rupea enää olemaan, kylliksi olen jo ollut täällä armoilla. Antamanne hyvän luulen ansainneeni työllä enkä siedä nyt enää tuota jokapäiväistä vatkatusta, hyvääkin juomarahaa, menneistä asioista, jotka eivät sinuun kuulu. Sillä sinä et ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aina kiusaa vain minkä olet ennättänyt. Narripa olisin, jos mokoman apinan kanssa rupeisin kilpaa parpattamaan ja puheistasi piittaamaan. Vaan tielläsi en tässä enää kauan ole, siitä saat olla varma. Mutta jätähän nyt minut rauhaan, kai sinun puuvillahetakkasikin jo odottaa sinua." Liisa olisi repinyt Vreneliltä silmät päästä, jos ei olisi tiennyt, ettei Vreneli laske ketään silmilleen. Sillä sellaisissa hyökkäyksissä oli Vreneli monasti puristanut häntä käsivarsista niin että jälet olivat näkyneet monta päivää.
Häähölyistä kaikellaisista, sekä itse häistä j.n.e., emme nyt huoli kertoa; sillä oikeastaanhan meillä ei ole mitään tekemistä puuvillakauppiaan kanssa, vaan Ulin, ja liiankin paljon on jo tuo vähäpätöinen sivuhenkilö aikaamme vienyt. Mutta hän kun kerran pääsi näyttämölle, niin ei hän synnynnäisen juutalaismaisen hävyttömyytensä mukaisesti tahtonut enään syrjäytyäkään. Ja yhä vieläkin, kun jo olemme päättäneet hänestä erota, on meillä helkkarin vaikea pidättää häntä loitolla.
Ulin hiljainen ja levollinen käytös oli vanhuksista ollut sangen merkillistä, joskaan ei vastenmielistä. He luulivat nyt, että kyllä he olivat ajatelleet Liisan ja Ulin suhdetta aivan liian vakavalta kannalta. Uli näytti olevan ainoastaan hyvillään kun tuo suhde nyt oli selvinnyt eikä hän näyttänyt olevan aikeissa lähteä talosta. Häähumussa ei vanhuksilla ollut aikaa tutkia tarkemmin tuon luulonsa todenperäisyyttä, vaan umpimähkään he uskoivat kaiken olevan parhain päin. Mutta kun häistä oli päästy, niin kehoitti muori kuitenkin Jukkaa varmuuden vuoksi, kysymään Ulilta asiaa; vaikka kyllähän muori tosin uskoi, että kyllähän se jää. Jukka vastasi, että jos ei Uli jää, niin on se muorin syy. Eipä siltä, ettei saataisi parempaa renkiä, sillä vävymieshän oli luvannut, hommata uuden. Mutta Uliin oli jo niin totuttu ja siksi olisi hyvä jos se jäisi. Mutta eipä nyt hirteen kannata mennä vaikkei se jääkään. "Sama ijankaikkinen hupsu sinä olet", sanoi muori ja meni ulos tuvasta.
Kun Uli sitten kerran leikkasi heinää, köpitti Jukka hänen luokseen ja sanoi:
"Kai tässä nyt ollaan yksissä vielä edelleenkin, vai mitä, kuten ennenkin? Minä ainakaan en ole ajatellut muutakaan kuin että sinä jäät."
"Ei, isäntä", vastasi Uli, "kyllä minä lähden pois; joten siis voitte hankkia uuden."
"No, mikäs sinulle nyt tuli?" sanoi Jukka. "Onkos taas liian vähän palkkaa vai onko Johannes sinut minulta varastanut?"
"Ei ole liian vähän eikä varastettu", sanoi Uli.
"No minkästähden sinä sitten tahdot pois?"
"No, eihän sitä aina voi olla yhdessäkään paikassa", sanoi Uli.
"Mutta jospa lisään sinulle vielä palkkaa neljä taalaria?" kysyi Jukka.
"En vaikka sata. Olen saanut jo kylläni ja kun kerran olen kyllästynyt, niin ei minua pidä raha eikä mikään."
Pahoillaan köpitti Jukka nyt takaisin tupaan ja sanoi vaimolleen:
"Tässä sitä nyt taas ollaan! Uli ei jää! Mene nyt sinä ja hanki meille uusi renki; minä en vain siihen asiaan puutu."
Ja vaikka muori miten kyseli: "Miksei, mitä se sanoi", niin ei Jukka vastannut muuta kuin että: "Mene itse kysymään." Ja kun muori päivitteli: "No mihinkä ihmeelle me nyt joudumme?" niin vastasi Jukka: "Oma on syysi! Johan minä sen sanoin, että näin se käy." Ja enempää ei hän muorin kysymyksiin vastannut, Silloin meni muori itse keittiöön, jota Vreneli, muorin uskottu kaikissa taloushuolissa, vallitsi ja sanoi:
"Ajatteles nyt, Uli aikoo lähteä meiltä pois. Tiedätkö sinä, miksi se lähtee?"
"En aavistuksellakaan", vastasi Vreneli; "mutta Liisa oli sille niin ilkeä, ja kai se nyt ajattelee, ettei hän rupea olemaan täällä enää ihmisten pilkkana ja tekemään ikänsä työtä toisten edestä kun häntä niin palkitaan."
"Mutta mikäs meille nyt eteen tulee", sanoi muori, "hänen laistaan emme enää vasta saa. Se oli niin nöyrä, uskollinen ja ahkera ja siihen ovat kaikki jo tyytyväisiä, ei ole kuultu kinaa mitään, ja kun se lähtee, niin menee kaikki nurin kurin taas. En uskalla edes ajatellakaan mitä sitten tulee."
"Niin on minunkin asiani", sanoi Vreneli. "Tällaisissa oloissa, jossa on eletty, en minä vasta enää voi tulla toimeen. Vaikeahan minun on sitä sanoa, täti, mutta kyllä minunkin nyt täytyy ilmoittaa, etten minäkään voi enää jäädä. Minäkin lähden pois."
"Mitä ihmettä, sinäkin? Mitä pahaa minä sitten olen sinulle tehnyt? Uli ja sinä olette nyt varmaan yksissä juonissa?"
"Ei, täti", sanoi Vreneli, "en ole Ulin kanssa missään juonissa, emme ole missään tekemisissä keskenämme. Ja te, hyvä täti, ette te ole tehnyt mitään pahaa minulle, olette ollut aina minulle kuin oma äiti. Ja kun kaikki ovat minua ahdistaneet, niin olette te aina auttanut minua. Ja en unohda teitä elinikänäni ja niin kauan kun minä osaan rukoilla, rukoilen aina, että hyvä Jumala palkitsisi teille kaiken teidän hyvyytenne minua kohtaan."
Vreneli itki ja ojensi kätensä tädille, jonka punaisia poskia pitkin nyt kyyneleet taas vierivät.
"Mutta miksikäs sinä, sitten tyttö pahainen, aiot lähteä pois, kun kerran pidät minusta ja kun en ole tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi vihdoin muori. "Minä olen niin tottunut sinuun ja sinä olet aina toimittanut ihan itsestäsi minun askareeni. Ja mitenkäs minä sitten kun päivä päivältä yhä vanhenen, enkä enää kauan pysty mihinkään, jaksan hoitaa koko raskasta taloutta?"
"Voi täti kulta, minun on niin sääli teitä, mutta pois minun vain täytyy päästä. Olen sen vannonut, enkä jää tänne Liisan haukuttavaksi, kun hän tulee tänne vielä miehineenkin. Aina se vain sättisi minua, että minä muka koettaisin houkutella hänen miestään ja muistuttelisi joka murusta, mitä olen täällä syönyt. En siedä olla täällä enää. Ja jos tuo hänen heittiönsä minuun vielä kerran sormellaankaan koskee, niin minä kaluan sen jälet pois nahkastani luihin saakka, niin hän minua ilettää! Jo sanoin Liisalle, että minä lähden hänen tieltään pois enkä anna itseäni enää viattomasti sättiä. Ja sittempähän en enää ole armoilla."
"Voi", sanoi muori, "ethän sinä nyt saa välittää Liisasta; tiedäthän sinä millainen se on, ainahan se on ollut ilkeä ja mitäs hänen puheistaan. Miksi minun pitäisi kärsiä hänen sanoistaan?"
"Sille en minä voi mitään, Jumala sen tietää", sanoi Vreneli. "Mutta miksikäs ei kukaan pidä Liisaa vähän nuhteessa ja kurissa? Minun täytyy väistyä hänen tieltään. Ja vielä yhdenkin seikan tähden, mutta sitä en sano kellekään muille kuin teille. Sen mies hääri jo nyt kintereilläni enemmän kuin on tarpeellista, mokomakin pukki! Mutta varokoonkin luitaan! Jos hän vielä kerta tulee minua liian lähi, niin läjäytän minä sitä niin että se lentää ketarat taivasta kohti. Ah, täti, missään tapauksessa ei täällä enää kohta hyvin käy. En voisi muutenkaan enää täällä olla; vävy mahtailee jo kuten olisi isäntä ja kuten talo olisi kaikkine päivineen hänen."
Tässä Vrenelin puheessa olikin perää. Vävy oli jo huomannut, miten rikkaan runsaskätisesti ruokavaroja tässä talossa hoidettiin, vaikka taas toisaaltapäin säästettiinkin. Maitomitta, voinaula tahi pari leipää sinne tai tänne ei suuria mullistanut ja munista ei pidetty tarkkaa laskua ja köyhiä ruokittiin luvuttomasti. Ja jo monasti tämän lyhyen ajan kuluessa oli hän siis laskenut Jukalle, miten paljon Jukka oikeastaan voisi tilan tuotteita myydä. Nyt tuottaa se hänelle voittoa tuskin kahta prosenttia. "Jos minulla olisi tämän tilan arvoinen rahasumma käytettävänä kauppayrityksiin, min saisin minä siitä vähintäin kahdeksan prosenttia." Ja jo monta kertaa tämän jälkeen oli Jukka sitten motkottanut ja riidellyt muorille, että tämä muka liiaksi tuhlaa ruokavaroja ja tuuminut, että monia menoja pitää supistaa. Ja kun puuvillaherraa kävelytettiin katsomassa aittoja ja kamareita ja kun hän sai vilaista laareihin ja arkkuihin, niin hämmästyi hän varastojen suuruutta. "Eihän tämä kannata", sanoi hän, "tässähän ne homehtuvat hyödyttöminä. Tavaroissa on suuri pääoma, joka ei tuota korkoa mitään ja sitäpaitse mätänee se itsekin paikoilleen. Kun möisitte pois nuo tarpeettomat, — ja nyt on tiedossani juuri eräs sopiva myyntitilaisuus — niin voisin taata, että hommaisin teille niistä vähintäin 2000 guldenia. Mutta minä en möisikään niitä täkäläisille välittäjille, vaan suoraan paraalle ostajalle."
Niin sai kauppias rupattelemalla houkutelluksi glunggelaisilta itselleen paljon lankoja ja pellavaa, kankaita, kuivehedelmiä, jyviä ja kirsikkaviinaa, ja siten vähensi hän huomattavasti heidän laariensa ja arkkujensa sisältöä. Muori pahan sydäntä tämä ihan viilteli ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Näin ryöstettyinä ja raastettuina ei hän ollut nähnyt varastojaan vielä kertaakaan koko sinä pitkänä aikana minkä oli ollut täällä emäntänä. "Jumala varjelkoon meitä kalliista ajasta", virkkoi hän nyt eikä tiennyt, mikä silloin eteen tulisi; ei uskaltanut sitä edes ajatellakaan. — Kauppias tuli sitten ilmoittamaan, että hän oli saanut kaikki ne tavarat myydyksi erinomaiseen hintaan. Mutta eipäs tuonut rahoja mukanaan. Hän oli muka antanut ne puolen vuoden luotolla, kuten suurkaupoissa on tapana, ilmoitti hän vain noin sivumennen. No tämä nyt ei ollut enää oikein Jukastakaan mieleen.