The Project Gutenberg eBook ofMiten Uli-renki tulee onnelliseksi: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: RomaaniAuthor: Jeremias GotthelfTranslator: Joel LehtonenRelease date: November 23, 2014 [eBook #47441]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: RomaaniAuthor: Jeremias GotthelfTranslator: Joel LehtonenRelease date: November 23, 2014 [eBook #47441]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani
Author: Jeremias GotthelfTranslator: Joel Lehtonen
Author: Jeremias Gotthelf
Translator: Joel Lehtonen
Release date: November 23, 2014 [eBook #47441]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI: ROMAANI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomentanut Joel Lehtonen
Otava, Helsinki, 1908.
1. Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.2. Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.3. Pieni kouluutus öiseen aikaan.4. Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.5. Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.6. Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.7. Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.8. Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.9. Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.10. Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.11. Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyväisäntä osaa häntä innostaa.12. Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.13. Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.14. Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.15. Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.16. Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.17. Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.18. Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kierouttaparhain päin.19. Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.20. Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainiolaskumestari.21. Miten kylpymatka sotkee laskut.22. Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.23. Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.24. Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepatekemään uusia ja parempia.25. Solmu alkaa aueta ja kun se taas rupee sulkeutumaan, lyö nuorityttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.26. Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.
Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.
Pimeä yö oli ulkosalla; vielä pimeämpi paikka, josta ääni useita kertoja huudahteli: "Johannes". Se oli pieni tupa suuressa talonpoikaistalossa; isosta vuoteesta, joka täytti melkein koko takaseinustan, kuului se ääni. Vuoteessa lepäsi talon emäntä miehineen ja miehelle huusi vaimo: "Johannes", kunnes mies vihdoin alkoi murahdella ja kysyi: "Mitä tahdot, mikä on?" "Sinun pitää nousta ruokkimaan karjaa. Kello on jo yli puoli viisi ja Uli tuli kotiin vasta kolmatta käydessä ja putosi portailta kun lähti menemään ylistupaan. Kyllä olisi mielestäni sinun pitänyt herätä, sillä tavalla se koluutteli. Se oli humalassa eikä jaksa nyt nousta ylös, ja minusta onkin parempi, ettei se mene tulella näin höyrypäisenä talliin."
"Kyllä on pelissä nykyaikaan noiden palkollisten kanssa", sanoi isäntä sytyttäessään tulta ja pukeutuessaan. "Tuskin saa niitä palvelukseen, palkkaa niillä ei ole milloinkaan kylliksi ja päälle päätteeksi pitäisi tässä vielä itse tehdä kaikki työt eikä kurahtaa heille niin mistään. Ei tässä ole enää isäntä talossaan eikä voi olla kyllin varovainen välttääkseen riitaa ja pysyäkseen hyvässä huudossa." "Mutta tälleen et sinä saa antaa tämän jatkua", sanoi vaimo, "tätä toistuu jo liian usein; pelkästään viime viikolla vetelehti se kaksi kertaa ja nosti palkkaansa ennen paastoa. En sano tätä ainoastaan sinun, vaan myös Ulin vuoksi. Jos ei hänelle mitään sanota, niin tuumii hän elelevänsä ihan kuten pitääkin ja tulee yhä kunnottomammaksi. Ja täytyyhän meidän toki totella omaatuntoamme. Isäntäväki on kuitenkin isäntäväkeä! Sanottakoon uuden muodin mukaan mitä tahansa: ettei se muka kuulu kehenkään mitä palvelijat tekevät loma-ajoillaan, niin isännät ovat kuitenkin isäntiä. Siitä mitä he talossaan sietävät ja käskyläistensä sallivat tehdä, ovat he edesvastuussa Jumalalle ja ihmisille. Ja sanon lastenkin vuoksi. Sinun täytyy käskeä hänet pikkutupaan,[1] kun ne ovat syöneet suuruksensa ja lukea hänelle lakia."
Useissa talonpoikaisperheissä, etenkin sellaisissa, jotka ovat varsinaista talonpoikaisaatelia, s.o. sellaisissa, joilla tila on kauan kulkenut suvussa perintönä, joten suvun tavat ovat vakaantuneet, suvun kunniakäsite muodostunut, vallitsee nimittäin tuo varsin kaunis tapa, ettei tahdota nostaa pienintäkään kinaa ja kiivasta sananvaihtoa, niin että voisi herättää naapurien huomiota. Ylevän rauhallisena lepää talo vihreän puistikkonsa keskellä. Levollisina, varman säyseinä liikkuvat asukkaat sen piirissä ja ympärillä. Puistikosta kajahtaa enintäin hevon hirnunta, mutta ei ihmisääniä. Ei toruta paljoa eikä kovaäänisesti. Mies ja vaimo eivät moiti toisiaan kaikkien kuullen ja palvelusväen vioista he eivät usein puhu tahi huomauttavat niistä vain kuten ohimennen, virkkavat vihjailevan sanan, niin että muut sen tuskin huomaavat. Jos tapahtuu jotain merkillisempää tahi mitta tulee ylen täydeksi, niin kutsuvat he syntipukin pikkutupaan ja tekevät senkin niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Tai varustautuvat he hänen puheilleen hänen ollessaan työssä yksinään ja "lukevat lakinsa", kuten tapana on sanoa, neljän korvan kuullen. Lainlukuunkin on isäntä sitäpaitse tavallisesti hyvin valmistautunut. Hän lausuu sanansa aivan levollisesti, oikein isällisesti, ei salaa rikolliselta mitään, ei kaikkein karvaintakaan totuutta, mutta kohtelee häntä oikeuden mukaisesti ja näyttää hänelle miten hänen rikoksensa vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa. Ja kun isäntä on lakinsa lukenut, on hän tyytyväinen, ja asiat ovat sillä tolalla, ettei manattu eivätkä muut huomaa isännän menettelyssä hituistakaan tavallista kummempaa, ei katkeruutta, ei kiivautta. Näillä lainlukemisilla on yleensä suotuisat seuraukset niistä henkivän levollisen isällisyyden ja sen vuoksi, että ne pidetään muilta salassa. Sellaisissa taloissa vallitsevalle maltillisuudelle ja rauhalliselle vaativaisuudelle tuskin lie missään muualla vertoja.
Paraiksi oli isäntä ennättänyt talliin, kun Ulikin tuli sinne hänen jälestään, mutta vaieten; he eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen. Kun huudettiin keittiön ovelta ruualle, meni isäntä heti kaivon rännille ja pesi kätensä; mutta Uli vitkaili kauan ennenkun tuli. Hän ei ehkä olisi tullutkaan, jos ei emäntä itse olisi huutanut vielä häntä erittäin. Ulia hävetti näyttää naamaansa, ruskeaa, sinisen puhuvaa, veristä. Hän ei ymmärtänyt, että on parempi hävetä pahoja tekojaan ajoissa, eikä sitten vasta, kun ne on tehty. Mutta tämän oli hän saapa kokea.
Pöydässä ei lainkaan huomautettu, kyselty hänen asioistaan; piiat, joita oli kaksi, eivät tohtineet edes virnistelläkään, sillä isäntä ja emäntä pysyivät vakavina. — Oli syöty, tytöt kantoivat vadit tuvasta. Uli, joka jäi viimeiseksi ruokailulle, rukousteli, nosti kyynärpäänsä pöytälaudasta ja pani hatun päähänsä: siis aikoi lähteä hänkin ulos. Mutta silloin sanoi isäntä: "Tulehan tänne vähän", meni pikku tupaan ja sulki oven Ulin jälestä. Isäntä istuutui pienen pöydän päähän ja Uli jäi seisomaan ovelle tekeytyen naamaltaan niin lammasmaiseksi kuin mahdollista, mutta pian vaihtuivat hänen ilmeensä vuoroin niskuroiviksi, vuoroin katuvaisiksi.
Uli oli isokokoinen, kaunis poika, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt, voimakkaan näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli piirteitä, jotka eivät todistaneet liiallisesta viattomuudesta ja kohtuullisuudesta. Parin vuoden päästä ne helposti voisivat tehdä hänet kymmenen vuotta vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli.
"Kuules Uli", aloitti isäntä, "tätä menoa ei saa jatkua, sinä vietät liian kunnotonta elämää, sinä käyt liiaksi yöjuoksulla ja juopottelemassa. Minä en mielelläni heitä hevosiani ja lehmiäni sellaisen huostaan, jolla on pää täynnä viinaa tai viiniä, en uskalla laskea mokomaa talliin lyhdyn kanssa, en etenkään, jos vielä tupakoikin kuten sinä. On jo liian monta taloa tuhottu sillä kevytmielisellä tavalla. Minä en tosiaan ymmärrä, mikä sinulla oikeastaan on mielessä ja mitä sinä ajattelet? Mihin tämä vie?" Uli sanoi, ettei hän ollut mitään tuhonnut, hän oli aina tehnyt työnsä, ei ollut kenenkään tarvinnut tehdä niitä hänen puolestaan. Hänen juomisistaan ei muiden tarvitse maksaa, ei kuulu kehenkään hänen ryyppäämisensä, omia rahojaan hän ryyppää. "Mutta niitä rahoja ryyppää minun renkini", vastasi isäntä, "ja jos sinä olet kunnoton, niin kuuluu se minuun ja ihmiset sanovat, että sehän on Bodenbauerin renki. Ne eivät voi ymmärtää, mikä tuollakin isännällä lie mielessä, kun antaa rengin sillä tavalla vetelehtiä ja sellaista talossa pitää. Et ole vielä yhtään taloa tuhonnut, mutta ajatteleppas, Uli, eikö yhdessäkin olisi liikaa? Olisiko sinulla enää levon hetkeä, jos sinun täytyisi ajatella, että tuhosit minun taloni? Olisiko, jos sinun täytyisi ajatella, että me ja lapset vielä paloimme mukana? Ja mitä on sinun työstäsi? Parempi olisi kun makaisit koko päivät sängyssä. Sinähän nukut lehmäin alle lypsäessä, et näe, et kuule mitään, et tunne hajua, ja kompuroit talossa kuin pyörryksissä. On surkeaa sinua nähdä. Katsele nyt siinä sitten pöllästyneenä! Hyvin näkee, ettet ajattele mitään muuta kuin sitä kevytmielistä naishepakkoasi, jonka pariin olet antaunut".
Uli sanoi, ettei hän ole antautunut minkään hepakon pariin, se ei ole ikinä totta. Ja jos ei voi tehdä kylliksi työtä, niin menee matkaansa. Vaan sellaistahan se on nykyaikaan, yhdellekään isännälle ei voi tehdä kylliksi työtä vaikka alituiseen ahertaisi; toinen on pahempi toistaan. Palkkaa tahtovat antaa ajan mittaan yhä vähemmän ja vähemmän ja ruoka tulee päivä päivältä huonommaksi ja huonommaksi. Viimein täytyy kai koota maakirppuja, sittiäisiä ja heinäsirkkoja jos haluaa lihaa ja rasvaa kaaliinsa. "Kuule Uli", sanoi isäntä, "ei nyt huolita puhella näin toisillemme, sinä olet vielä liian höyrypäinen. Minun ei vielä olisi pitänyt sanoa sinulle mitään. Mutta minä säälin sinua, sinä olisit muuten kunnon poika, työhön pystyvä poika. Minä olen aina alusta uskonut, että sinusta voi tulla oiva mies, ja minä olen iloinnut. Mutta sitten kun rupesit vetelehtimään ja käymään yöjalassa, muutuit sinä ihan kokonaan. Sinä et välitä enää mistään, sinä olet pahalla päällä, ja jos sinulle jotain sanoo vaikka miten sävyisästi, väännät sinä suusi murjalleen tahi äkäilet koko viikon. Kyllä olet antautunut kehnon naisen pariin ja, usko minua, sinä tulet onnettomaksi. Ei sinun tarvitse luulla, etten minä sitä tiedä! Sinä käyt Gnäggerlersin Anna Liisan luona ja hännystelet häntä aina! Ja sehän on seudun kehnoin tyttö, hänen luonaan käy vilinä kuin kyyhkyslakassa, joka lurjuksen kanssa se rupee väleihin. Ja juuri sinut se ilmoittaa syylliseksi kun tulee hairaus. Saat sauna-akan oluet muiden tähden ja ikäsi sovittaa toisten syntejä. Saat tuntea mikä on kallis aika, kuten niin monet tuhannet muut, jotka menettelivät kuten sinä ja nyt elävät kurjuudessa. Sillä ihmisellä, joka ei tyydy mihinkään, jolla on aina kaikkea liian vähän, jonka joko täytyy kerjätä, tehdä velkoja tai nähdä nälkää, on aina kallis aika, miten huokea se muilla lieneekään, vuodesta vuoteen, ijankaikkisesti. Mene nyt, ja malta mielesi. Ja ellet halua tapojasi muuttaa, niin voit lähteä, Jumalan nimessä; minä en houkuttele sinua enää. Ilmoita sitten viikon kuluttua päätöksesi."
Uli murahteli, että hän on jo harkinnut, ei tarvitse viikon aikoja. Ja meni ulos. Mutta isäntä ei ollut häntä kuulevinaankaan.
Kun isäntä tuli pikkutuvasta, kysyi emäntä häneltä, kuten tavallisesti: "Mitä sinä sille sanoit, mitä se vastasi?" "En minä voinut sille mitään", vastasi isäntä. "Uli pullikoi vielä kovasti vastaan, ei ollut nukkunut päätään selväksi; olisi ollut parempi, jos olisin puhunut hänelle vasta huomenna tai illalla kun kupariseppä on hänet pehmentänyt. Nyt annoin hänelle miettimisaikaa ja odottelen mitä tulee."
Uli meni ulos hyvin äissään, kuten olisi hänelle tehty törkeää vääryyttä. Hän paiskeli työkaluja kuten aikoen ne tuhota ja karjui elukoille niin että isännän selkää karmi; mutta isäntä pysyttelihe levollisena; yhden ainoan kerran hän vain sanoi: Siivolla! Muun palvelusväen pariin ei Uli mennyt, vieläpä heille murjottelikin. Kun isäntä ei ollut muiden kuullen lukenut lakia hänelle, ei hän voinut keventää sydäntään muille Ja kun muut eivät olleet syypäitä kuten hän, ajatteli hän, että muut ovat isännän puolella ja hänen vastustajiaan, tuon syvästi todellisen lauseen mukaan: se joka ei ole minun puolestani, on minua vastaan. Kestään ei hän siis saanut kuulijaa pöyhkeilläkseen ja hänellä ei ollut tilaisuutta kerskuilla: piru hänet vieköön, jos hän on täällä hetkeäkään kauempaa kuin määräaikansa loppuun.
Vähitellen lähtivät viinin ja muut paholaiset hänestä ja yhä veltommiksi kävivät uroon jäsenet. Äskeisen jännityksen sijalle tuli sietämätön väsymys. Mutta tämä väsymys ei vallannut pelkästään ruumista, vaan myös sielun. Ja kuten väsyneelle ruumiille on raskasta ja kiduttavaa kaikki mitä se tekee, niin tuntuu myös väsyneestä sielusta kaikki raskaalta, mitä se on tehnyt ja millä sitä tulevaisuus uhkaa. Mille se äsken nauroi, se sitä nyt itkettää, ja mikä sitä ennen viehätti ja riemastutti, se on nyt harmia ja murhetta. Sen vuoksi, jonka yli se äsken hypähteli kevyisin jaloin, haluaisi se nyt repiä hiukset päästään, vaikkapa koko pää-pahan paikoiltaan. Kun tällainen mieliala asustaa ihmisen sielussa, on se vastustamaton ja kaikkeen, mikä ihmisen mieleen tulee ja mitä hänelle tapahtuu, heittää se synkeän hohteensa.
Vaikka Uli silloin, kun hänen päänsä oli viiniä täynnä, oli äkäillyt isännälleen, niin haihtui hänestä nyt kiukku itsestään viinin kerällä. Hän ei harmitellut enää isännälleen, joka oli moittinut häntä hutiloimisesta, vaan itselleen siksi, että oli hutiloinut. Hänen mieleensä johtuivat nuo 23 batzia[2], jotka hän yhtenä iltana oli hukannut. Sitä summaa ansaitakseen täytyisi hänen nyt tehdä työtä lähes kaksi viikkoa ennenkun ne olisivat hänellä jälleen koossa. Hän oli kiukuissaan, kun saisi niiden vuoksi tehdä niin paljon työtä, oli kiukuissaan viinille, jonka oli juonut, kapakoitsijalle, joka sen oli hänelle tuonut j.n.e. Hän mietti isännän sanoja Gnäggerlerin Anna Liisasta, ja hän tuskastui niin että hiki tunkihe hänen otsalleen. Nyt alkoi häntä moni seikka tässä tytössä epäilyttää. Ja ehkä hänen on se vielä naitava? Hänen täytyi nyt alituiseen tuota asiaa aprikoida, tuumia sitä puoleen ja toiseen. Väliin hän otsansa hiessä tuli muka vakuutetuksi siitä, ettei koko seikka ollut minkään arvoinen, että vaara oli kaukana. Ja kuitenkin mietiskeli hän jo pätevät syyt, joilla vaaran sattuessa ja Anna Liisan tullessa häntä hakemaan, voisi kieltäytyä lähtemästä.
Silloin näki hän tuhannen askeleen päästä jonkun naisen lähenevän taloa, luuli sitä Anna Liisaksi: ja heti hänen syynsä, suunnitelmansa ja lohduttelunsa hupenivat kuten kourallinen korsia, jotka joutuvat tuleen. Jalkansa alkoivat täristä pelosta ja hän pakeni talliin tahi riiheen. Hän näki joka pensaan takana Anna Liisan ja jos joku koputti talon ovelle, vavahti hän kuin haavan lehti ja ajatteli, että Anna Liisa se seisoo ulkona ja aikoo kutsua häntä puheilleen. Mitenkä hän voisi mennä naimisiin? Eihän hänellä ole yhtään rahaa, hän on viimeisestä puvustaankin vielä velkaa räätälille ja kauppiaalle. Hänellä on vain kolme kelvollista paitaa ja neljä kehnoa. Ja kukapa haluaisi lainata hänelle häärahoja, kuka maksaa häätamineet? Miten voisi hän elättää vaimon ja lapset, ja maksaa velat, kun hän ei nyt yksinäänkään jaksa tulla toimeen? — Näiden aatosten vuoksi joutui hän ihan suunniltaan, unohti kaiken ja teki kaikki nurin päin. Elämänsä oli kiusallista. Hän oli tyytymätön itseensä ja siksi myös tyytymätön kaikkiin muihin, koko maailmaan. Hän ei lausunut kenellekään niin kelpo sanaa ja mikään ei ollut hänestä paikallaan. Hänestä tuntui kuin keittäisi emäntä tahallaan kaikki ruuat kehnosti ja juuri niitä lajeja, joista hän ei pitänyt. Hänestä tuntui siltä kuin isäntä kiusaisi häntä tarpeettomalla työllä, hevoset kaikki olisivat laiskimuksia ja lehmät vartavasten hänelle vastuksina: pölkkypäisimpiä ruohon purijoita koko Jumalan taivaan alla.
Jos hänellä olisi ollut rahaa eikä olisi pelännyt tavata Gnäggerlerin Anna Liisaa, olisi hän uhkapäissään ja tuskissaan lähtenyt viinin juontiin, hukuttaakseen siihen kiukkunsa, harminsa ja alakuloisuutensa. Nyt täytyi hänen pysytteleidä kotosalla, näyttäytyä ihmisille niin vähän kuin mahdollista ja pistäytyä vähän väliä talliin, kun näki jonkin naisihmisen etäämpää. Jos ketä nyt ehkä hämmästyttää se, että Uli näin pelkäsi Anna Liisaa, että Ulin rakkaus tyttöön näytti näin pian haihtuneen, sille täytyy minun huomauttaa, ettei Uli Anna Liisaa lainkaan rakastanutkaan. Hän oli vain noita kovin tavallisia poikia, jotka mahtailun halusta heittäytyvät öisten kohtausten vapaille tavoille niin aikaisin kuin mahdollista ja ryhtyvät ilman omantunnon vaivaa, voisinpa melkein sanoa, hituistakaan ajattelematta, kaikkeen, mitä vain haluavat ja mitä tilaisuus tarjoo. Vaaraa aavistamatta he liihoittelevat tulen ympärillä kuten kärpäset ja melkein uskomattomalla tavalla, ellei heidän ajattelemattomuuttaan tuntisi, he sitten pelästyvät kun nuo välttämättömät, luonnolliset seuraukset tulevat ilmi, ja tytöt syyttävät heitä isyydestä. Silloin he pelästyvät kuten ihmiset ainakin, jotka side silmillä on viety syvän kuilun äyräälle ja joilta peite otetaan pois vasta kun heidät syöstään kuiluun. Rakkaus haihtuu heistä heti kun tyttö heitä syyttää. He pakenevat tyttöjä, joiden kanssa ennen rupesivat niin hempeihin väleihin ja joita usein kestitsivät. Vieläpä he heitä oikein vihaavatkin. Ja tätä eivät tytöt tuhatkertaisesta kokemuksesta huolimatta ota tajutakseen, nuo tytöt, jotka paheellisella alttiudellaan, jopa lähentelemiselläänkin luulevat hellyyttä ja rakkautta itselleen hankkivansa ja saavansa.
Isäntä ja emäntä antoivat Ulin olla omillaan, näyttipä siltä, kuin eivät he olisi hänestä olleet huolissaankaan. Mutta toisinpa olikin. Emäntä oli pari kertaa sanonut miehelleen: Ulihan tekee askareensa kovin kunnottomasti; hän ei ole nähnyt Ulia koskaan ennen tällaisena; eiköhän mies vain ollut lukenut hänelle liian kovia sanoja? Mies ei myöntänyt. Ei Uli ollut äissään yksin hänelle, vaan koko maailmalle, sanoi hän. Hänen mielestään Uli oli äissään etupäässä vain itselleen, vaikka puski sisuaan muihin. Sunnuntaina sanoi isäntä aikovansa vielä puhella Ulin kanssa, näin ei elämä voinut jatkua, Ulin täytyisi nyt viimein joko viisastua tai lähteä talosta. Mutta emäntä sanoi, ettei isännän vain pitäisi puhutella Ulia kovin tylysti. Uli ei emännän mielestä ollut kaikkein pahimpia. Kyllähän sen tietää, millainen hän nyt on, mutta ei, mikä siitä vielä voi tulla.
Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.
Sunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot olivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja tuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä. Tuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat häälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden ruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina suloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken yli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan. Tuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin isännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä siunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin askelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon pientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan pellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita, jotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois silloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan itselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan myöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja viisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja eläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei ainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan, laiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan. "Jumalalle kiitos ja kunnia", ajatteli hän, "minä, minun vaimoni ja minun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän tähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on vain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin hänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme syö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla, vaan myös sydämen syvyydestä." Mutta sitten hän ajatteli Ulia. Ruhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja voimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti ja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan haikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään, mitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa. Omasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös muiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne olivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki heidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse lääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä. Sellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan tärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se välinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.
Näin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli jo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä vain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta ystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen ystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos hän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen jäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: "rakkaan Jumalan kanssa". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän katseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin. Tytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.
Kaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: "Kuka lähtee kirkkoon?" Emäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa ennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: "Äiti, minä tahdon mukaan." Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat. Kysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä, toisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen sijaan jos miten paljon.
Silloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian oudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei kirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan ja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat takaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä miellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta sielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa palvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton. Kuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille? Mutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan syytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli hänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt voivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen rengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää ei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun mylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä jauhattaa mieluummin kuin muilla.
"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla." Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.
Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta. Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa. — Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä. Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.
Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa. Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen, ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.
Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen: "Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa, joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi. "Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina; tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo. Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko sinulla suolasäkki?" —"Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se on sinulla." — "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä, — kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, — oli unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.
Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille. Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen "Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko viikkoon ollut.
Sisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni hän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun leipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä ehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta tätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo pystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä Annukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei edes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27 viikkoa vanhempi Annaa. "Trini", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus oli syöty; "saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle mieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa kotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen hakemaan." "Ei, Johannes, siihen en rupea", vastasi Trini. "Ei ole ollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä mielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään hyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan." "Sinä kursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme", sanoi Johannes. Trini kysyi: "Miten niin, mitä se sitten teki?" Isäntä vastasi: "No, herra rovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori silloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa, mutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä sanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja että se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat herraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa pannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän jo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että koko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani sanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken olekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa."[3]
Trinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna vielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki varustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi touhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän siihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan ryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli hikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä ja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä suoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä ja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat älynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei se siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä lapsi. — Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja kun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään ja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän. Kun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: "Mitäs olisit sanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja mennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua." "No minusta olisit tehnyt ihan oikein", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli hän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi hän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin naimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.
Kului päivällisaika pilaa laskien, syöden ja mukisten tyttöjen vuoksi, joita ei vain kuulunut kotiin suolasäkkineen. Iltapäivä vietettiin toisissa tuumissa. Lapset tekivät kaniinikauppoja. Johanneksen poika möi serkulleen tuhkanharmaan naaraskaniinin kolmella batzilla. Kun serkku veti esiin kauniin nahkapussinsa ja aikoi iloisin mielin pulittaa nuo kolme batzia, (sillä hän oli tinkinyt kokonaisen batzin ja luuli tehneensä oikein hyvät kaupat), näki Eisi sen ja tuli väliin eikä olisi sallinut että vieras siitä kaniinista maksaisi mitään. Hän sanoi, että heillähän oli kaniineja yli tarpeen, ne saavat vuodessa poikia ties miten usein ja hänen poikansa ei sovi ottaa ainoaakaan kreutzeriä vieraalta. Johanneksen poika, joka oli suorasti ja rehellisesti tehnyt kauppojaan eikä ymmärtänyt miksi kaniinia lahjoiteltaisiin (sillä hän ei ollut koskaan nähnyt isänsäkään lahjoittelevan lehmiä tai hevosia, vaan myyvän), pöllästyi pahoin ja itku tuppasi kurkkuun. Silloin rupesi Trini talon poikasen puolelle. Ei hänen mielestään pitänyt tehdä lainkaan tällä tavoin. Hän sanoi: kauppa kuin kauppa; on hävytöntä jos meidän poika ottaa kaniinin ilmaiseksi. Mutta kun Eisi piti päänsä (eihän se tekisi hänen poikansa säästöille sitä eikä tätä), myöntyi Trini viimein sillä ehdolla, että Eisin poika saisi pian käydä heillä. Vain sillä ehdolla saisi Trinin poika ottaa tuon tuhkanharmaan naaraan, mutta hänen olikin sitten annettava pikku Johannekselle vastalahjaksi jäniksenharmaa, pitkäkarvainen koiraskaniini. Heillä oli koiraita kaksi, ne olivat toisilleen vain kiusaksi. Kun pikku Johannes tämän kuuli unohti hän itkunsa ja se jäniksenharmaa koiraskaniini ilmestyi sitten hänen unelmiinsa niin usein kunnes hän sen tosiaan sai. —
Tiellä puutarhasta kasvumaille olivat Trini ja Eisi joutuneet sattumalta tähän kaupantekoon. Eisi ei tällä kertaa katsellut kasvimaitaan aivan yhtä iloisin mielin kuin tavallisesti. Maakirput olivat vaivanneet pellavaa ja liina oli kasvanut vähän epätasaisesti. Mutta Trini ylisti kaikkea kovin. Hän ajatteli tosin ylistäessään aika ajoin, että jos he olisivat olleet heillä, olisi ollut paljon kauniimpaa katseltavaa kuin täällä. Sellaisia kaalinkeriäkään kuin heillä ei täällä ollut lainkaan. Kun hän näki pellavan, ajatteli hän mielessään: Jumalan kiitos! tuo on paljon kehnompaa kuin minun pellavani. Kuitenkaan ei hän tätä sanonut, vaan virkkoi: paha kun maakirput ovat niin paljon tehneet vahinkoa; muuten olisi tuo kauniinta pellavaa, mitä missään tänä vuonna olen nähnyt. Hänen pellavansa oli muka paljon huonompaa. Mutta Eisi sanoi, että se tuskin voinee olla mahdollista. Varsin kauniit keltaiset nauriit saivat Trinin hieman kateelliseksi ja etenkin niitä hän ylisti ja sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaisia. Jos hän saisi tämän lajisia siemeniä, maksaisi hän niistä mitä tahansa; mutta ei tiennyt mistä niitä voisi saada. Eisi ei voinut muuta kuin sanoa, että kyllä hän antaa niitä Trinille, eikä ne maksa mitään. Trini vastasi, että kyllä hän maksaa mielellään. Vaan Eisi tuumi, että mitäs turhia ajatteleekaan! Kuitenkin hän mietti, että eihän sitä kukaan huomaa, vaikka hän sekoittaakin vähän toisia siemeniä joukkoon. — Vihdoin suostui Trini ottamaan siemenet lahjaksi. Vastalahjaksi lupasi hän antaa Eisille sellaisia papuja, ettei tällä varmaankaan ollut niitä ennen ollut. Liskot tulevat yli puolen pieksun pituisiksi, ovat paksuja kuin peukalo, ja kuitenkin niin mureita, että sulavat suussa kuin sokeri. Eisi sanoi suuret kiitokset, mutta ajatteli kuitenkin mielessään: taitaapa puheessa olla vähän tinkimisen varaa. Eisi ei voinut ymmärtää, mistä Trini olisi saanut sellaisia papuja, joista hän ei ollut kuullut edes puhuttavankaan.
Sillä välin oli Johannes käynyt lankonsa kanssa tallissa ja näytellyt tälle komean karjataloutensa. Oli katseltu hevosia ja Johannes oli sanonut, että lanko saisi tarjota hänelle tästä tai tuosta niin ja niin paljon, eikä hän kuitenkaan myisi. Hänestä oli se ainakin kaksi louisdoria[4] enemmän arvoinen. Silloin oli lanko kierrellyt hevosia, tarkastellut ja kovin kehunut, vaan ei kuitenkaan malttanut olla noin vihjauksella näyttämättä, että silmät ne on hänelläkin päässä. Lujempi ruumis ei tuota ja tätä pilaisi, sanoi hän. Kun tähti olisi vähän pienempi, niin kyllä olisi pulska, sanoi. Ja jos korvat olisivat lähempänä toisiaan, niin antaisipa vaikka mitä tahansa. — Tallista menivät he lehmiä katsomaan. Johannes luetteli, milloin mikin kantaa ja miten paljon lypsää ja miten paljon on maksanut ja miten tyytyväinen hän on varsinkin siihen. Langon silmään oli pistänyt etenkin yksi kaunis, nuori, musta lehmä. Kuten sivumennen otti hän lehmästä mitä tarkimman selon ja kysäisipä jo viimein sen hintaa. Johannes sanoi, että ei oikeastaan ole kaupaksi. Jos ei anneta niin ja niin paljoa, ei hän sitä myy. Lanko vastasi, että se hinta on liikaa. Se on tosin hyvänlainen eläin, mutta hän oli nähnyt vielä paljon pulskempia; se on tosin romupäinen eikä sillä ole kauniita neliskulmaisia utariakaan, mutta se poikii juuri sopivaan aikaan, samaan aikaan täytyy hänen jättää kahden lehmän lypsy ja hankkia sijaan uusi, josta saa maitoa, muuten nousee poru kotona. He hieroivat kauan kauppoja keskenään, hieroivat aina lantin riitarahaan saakka, mutta sitten ei kumpikaan tahtonut antaa perää ja kauppa jäi tekemättä. Sitävastoin tilasi lanko tästä lehmästä vasikan, jos se olisi lehminen. Ja Johannes lupasi antaa sen huokealla, saman hinnan paikkeilla, mikä silloin olisi käynnissä kaupoissa.
Niin oli iltapäivä kulunut ja Trini tuli hakemaan miestään ja kehoittamaan häntä lähtöön. Houkutellen väitettiin että vielä on kovin aikaista, heidän on vielä tultava tupaan ja kun Eisi yhä hätäisemmin maanitteli, niin suostuttiinkin. Sisällä oli valmiina oiva kahvipannu, voikukkura, kukkoja, kaunista valkeaa leipää, hunajakakkuja, kirsikkamuhennosta, juustoa, kinkkua ja imelää viiniä. Trini melkein kopaisi päätään käsillään ja kysyi: "Mikä Elsillä oikeastaan on mielessä? Mehän olemme juuri murkinoineet, täynnä ruokaa kurkkuun saakka, kylläisiä kai aina huomisiltaan? Kun te tulette meille, en minä voi teitä tällä tavoin kestitellä. En tiedä, mistä moiset herkut ottaisin." Mutta Eisi sanoi, että Trini häntä vain pilkkaa. Triniltähän Eisi oli kestityksen oppinut; Trinin luona ei koko päivänä niin pöydästä pääse. Kuitenkin löytyi sija parille kukolle tai voileivälle, kahvipannu päästi viinipullon paikalleen ja siitä nautittiin monien kursailujen jälkeen. Sanottiin sitten hyvästit ja noustiin vankkureihin, jotka jo kauan olivat odottaneet. Trinin täytyi kolmasti hypätä, Johanneksen pidellessä istuinta toisesta päästä kiinni, ennenkun pääsi ylös; sitten sullottiin ajoneuvoihin lapset, joiden taskuista vielä vehnäspalaset tirkistelivät, ja viimein nousi lanko itse rattaille. Ei ymmärretty, mihin hän oikeastaan sijoittuisi, ennenkun hän putkahti keskelle muita. Näytti kuin olisi ihmissyöjä siinä ajellut; sillä lapset joutuivat aivan piiloon hänen leveän vartalonsa taakse; vain sieltä täältä kurotteli pieniä käsiä kuten suoraan langon vatsasta.
Kun vieraissa käynti oli päättynyt, seurasivat järjestelypuuhat ja myöhemmin syötiin illallista kuten tavallista. Illallisella sanoi Johannes: "Muori, sinun on varustettava lyhty; Ulin ja minun täytyy vahtia tänä yönä lehmää, sillä se poikii ennen aamua." Uli sanoi: "Michelin Hannu on luvannut auttaa minua tänä yönä valvonnassa, ja jos rupeisi näyttämään pahalta, niin ennättäähän sittenkin herättää isännän." Mutta isäntä sanoi, ettei Ulin pidä ottaa Hannua avuksi. Isännästä ei ollut hyvä se, että vieraita renkejä käytetään tarpeettomasti ja lupaa kysymättä apuna. Michel tarvitsee itse huomenna Hannua ja joka päivähän tässä saa kokea, mihin se renki kelpaa, joka ei ole yöllä nukkunut. Tällä kertaa on hän itse alunpitäen läsnä, sanoi hän. Viime kerralla oli käynyt huonosti, voisi nyt tulla sama eteen. Ja Ulin täytyi ottaa isäntä toverikseen.
Pieni kouluutus öiseen aikaan.
Kun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa yöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne tänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia tälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan piipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.
Oli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin kimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja kaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.
"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?" kysyi isäntä kun he istuivat penkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei ollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa myöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet jo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan ilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota tietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus ja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia. Mutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka saa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä kanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja tekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa, joissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden välinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka rakastaa hyvää.
Onneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen, vaan sanoi: "Minunkin laitani on ihan kuin sinun." Isännällä ei ollut Ulia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää. Isäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää virkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen tai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän sille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten ystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän vuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä muitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä iloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän kerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä polkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina voi olla imelillä huulin.
Isäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea häntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään onnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen peliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi tietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä kohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina sattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja toinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen kahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun ei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa ja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen joutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi etteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. "Etkös, Uli, ole saanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa? Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä ja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet sinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat puskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai heidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen pelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää. Sinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei, Uli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi ja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi tällä viikolla, en huoli enempää."
Uli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. "Häh, sepä on kummaa", sanoi isäntä. "Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna Liisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa käskyssä pantu arvoonsa." "Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin ihmisiä kuin minä", sanoi Uli. "On niitä paljon tilallisiakin, joiden vertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua." "Sitä vastaan en väitä", sanoi isäntä, "mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa moni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia lainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin." "Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin", sanoi Uli, "kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita." "Mutta, Uli, mitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei ole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko pitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat paholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen tarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset tietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen ilonsa hyvistä vai huonoista asioista."
"Niin, sinun on hyvä puhua", sanoi Uli, "sinulla on hyvä tila, avara ja lavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa, ja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä voit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua haluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla? Minä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle toivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät kukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos minä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin paiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi, ettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä". Ja tuo suuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.
"Älähän nyt, Uli", sanoi isäntä, "sinä et ole lainkaan niin pahoillasi kuin luulet olevasi. Heitä tämä kunnoton elämäsi, niin voi sinusta vielä tulla mies. Monella ei ole ollut enempää kuin sinullakaan, ja omistaa nyt talot ja tarhat ja pilttuut täynnä karjaa." "Niin, sellaista ei tapahdu nykyaikaan ja siihen tarvitaan suurempaa onnea kuin mitä minulla on", sanoi Uli. "Tyhmyyksiä", vastasi isäntä, "miten voit puhua onnesta, kun hylkäät ja tuhoot kaikki mitä käsiisi sattuu? Minä en ole nähnyt niin kolikkoa, joka ei mielellään livahtaisi kourasta, jos antaa sen livahtaa. Mutta siinä on myös vika, ettet sinä usko, että sinusta vielä voi tulla mies. Sinä ajattelet, että olet köyhä ja jäät köyhäksi ja ettei sinulle ole mikään minkääntekevää, ja siksi sinä köyhäksi jäätkin. Jos sinulla olisi toinen usko, niin sinulle kävisikin toisin. Sillä kaikki riippuu sittenkin vain uskosta". "Mutta, Jumalan nimessä, isäntä", sanoi Uli, "mitenkäpä minä voisin tulla rikkaaksi? Minulla on niin niukka palkka! Miten paljon minä tarvitsen vaatteita! Sitäpaitse on minulla vielä velkojakin! Mitä siinä säästäminen auttaa! Ja enkö saisi pitää pienoistakaan iloa?" "Mutta, Jumalan nimessä", sanoi isäntä, "mihinkäs sinä joudut, kun sinulla jo on velkoja, terveellä miehellä, vaikkei sinulla vielä ole huolta pidettävää kenestäkään? Sinä joudut ryysyläiseksi ja sitten ei sinusta enää huoli kukaan. Sinä ansaitset yhä vähemmän ja vähemmän ja tarvitset kuitenkin yhä enemmän ja enemmän. Ei, Uli, harkitsepas toki vähän asioitasi, näin eivät ne saa mennä. Nyt on vielä aikaa, ja, minä sanon sinulle sen suoraan, vahinko olisi, jos sinä joutuisit huonolle tolalle." "Se ei auta; mitä se toimittaa, jos minä säästää kituutan enkä nauti yhtään. Minä en edisty kuitenkaan, niin köyhä poika kuin minä, pysyy aina köyhänä", vastasi Uli.
"Meneppäs ja katso, miten se lehmä nyt voi", sanoi isäntä. Ja kun Uli tuli ja ilmoitti, että se yhä vain väänneksii, vasikka ei tule kohtakaan, sanoi isäntä: "Minä muistan elinikäni miten meidän rovasti selitti palvelemista rippikoulussa ja miten selkeästi hän asiaa valaisi; häntä täytyy uskoa ja moni, joka uskoi häntä, on tullut onnelliseksi. Hän sanoi: Kaikki ihmiset saavat Jumalalta kaksi suurta pääomaa, jotka on pantava korkoa kasvamaan, nimittäin voimat ja ajan. Niiden hyvällä käyttämisellä voimme me voittaa itsellemme ajallisen ja ijankaikkisen onnen. Mutta monella ei hänen sanainsa mukaan ole mitään, johon hän voisi käyttää voimiaan, johon voisi käyttää aikaansa hyödyllisesti ja soveliaasti. Hänen pitää siis lainata voimansa ja aikansa palkan edestä jollekin, jolla on liian paljon työtä, mutta liian vähän voimia ja aikaa. Se on palvelemista se. Vaan hyvin onneton seikka on se, että useimmat palvelijat pitävät palvelemista onnettomuutena ja isäntäväkeään vihollisina tahi ainakin sortajina; se että he pitävät etunaan palvella heitä niin huonosti kuin mahdollista ja hukata aikaa lörpötyksillä, juoksuilla, makaamisella niin paljon kuin mahdollista. Onnetonta, että he tulevat uskottomiksi, sillä täten peruuttavat he isännältään, sen mitä ovat hänelle lainanneet ja myyneet, nimittäin ajan. Mutta kuten uskottomuus aina miehensä rankaisee, niin on tälläkin uskottomuudella pelottavat seurauksensa. Sillä kuten ihminen on uskoton isännälleen, niin on hän uskoton myös itselleen. Jokaisesta ihmisen omasta suosimasta luonteenpiirteestä tulee vähitellen tapa, josta hän ei sitten pääse irtautumaan. Ja jos piika tai renki vuosien kuluessa on tehnyt työtä niin vähän kuin mahdollista, suorittanut tehtävänsä niin hitaasti kuin mahdollista, aina mukissut, jos häntä on huomauttanut, eikä liikahtanut paikaltaan, oli mitä oli, vaan seisoskellut lörpötellen kunnes ruoho jalkain alle kasvoi, eikä ole pitänyt huolta mistään, vaan lurjustellut niin paljon kuin mahdollista on, ollut aina välinpitämätön, niin tulee tuosta viimein tapa, josta hän ei sittemmin voi luopua. Joka isännän luo tullessaan tuo hän tuon tavan mukaansa ja kun hän viimein joutuu omilleen, niin kellepä joutuisi tämä tapa: hitaus, uneliaisuus, ahnaus ruokaillessa, tyytymättömyys, muille kuin hänelle itselleen? Hänen täytyy sietää sitä ja sen kaikkia seurauksia, hätää ja surkeutta, aina hautaansa saakka ja haudan taakse aina Jumalan tuomioistuimen eteen. Pitää toki ajatella, miten monet tuhannet ihmiset raahaavat itseään maailman poluilla ihmisten ristinä ja Jumalan harmina, ajatteleville näkyvinä todistuksina siitä, miten uskottomuus tuottaa miehelleen rangaistuksen. Mutta samoin kuin ihminen valmistaa teoillaan itselleen luonteenomaisen tavan, niin valmistaa hän myös itselleen ulkonaisen nimen. Tämän nimen, tämän maineen, ihmisten suoman arvon vuoksi tekee jokainen työtä kehdosta hautaan saakka. Jokainen teko, jok'ainoa sanakin vaikuttaa tämän nimen muodostumiseen. Se nimi avaa tai sulkee meiltä sydämet, tekee meidät kunnioitettaviksi tai arvottomiksi, seuraan halutuiksi tai halveksituiksi. Miten halpa-arvoinen ihminen lieneekään, on hänellä kuitenkin aina nimi, ja aina lähimäisten silmät tarkastelevat häntä ja arvioivat häntä. Joka piika ja joka renki luo ehdottomasti itse nimensä ja tämän nimen mukaan saavat he palkkaa, tämä nimi avaa heille tiet tai tukkii ne. Puhukoon sitten sellainen ihminen vaikka mitä ja sättiköön entisiä isäntiään, ei hän sillä paranna nimeään, jos hän on sen teoillaan aikaa sitten pilannut. Sellainen nimi tulee peninkulmain päähän tutuksi, ei tiedä millä tavoin. Se on ihmeellinen tämä nimien seikka. Ja kuitenkin pitävät ihmiset sitä ihan liian vähässä arvossa, etenkin ne, joille se on toinen aarre, millä heidän, luontaisten taipumustensa mukaan, olisi hankittava itselleen kolmas kalleus: varallisuus, hyvä toimeentulo maailmassa, ja neljäs: taivas ja sen aarteet. Ja onpa kehno raukka se ihminen, joka on pahoilla tavoillaan tehnyt itselleen huonon nimen ja hukkaa taivaansa ja maailmansa."
"Sentähden ei — sanoi isäntä rovastin sanoneen, — palvelukseen astuvan tule pitää palvelusaikaansa orjuuden aikana vaan oppiaikana, eikä isäntää vihollisenaan, vaan Jumalan lahjana. Sillä mitenkä tulisivat toimeen köyhät, s.o. sellaiset, joilla on ainoastaan aikaa ja voimia, — siis oikeastaan paljonkin omaisuutta, — jos kellään ei olisi antaa heille työtä ja palkkaa? Palvelijan on pidettävä palvelusaikaa tilaisuutena, jolloin voi totuttaa itseään työhön ja uutteruuteen ja luoda itselleen hyvän nimen ihmisten joukossa. Ollessaan uskolliset isännälleen, ovat he uskolliset itselleenkin, samalla kun isäntä hyötyy heistä, hyötyvät he itsekin. Heidän ei tule koskaan luulla, että yksinomaan isäntä saa voittoa heidän ahkeruudestaan. He saavat sitä vähintäin yhtä paljon itse. Ja vaikka he osuisivat huonon isännän kanssa tekemisiin, ei heidän tule ruveta rankaisemaan häntä huonolla käytöksellä. Siten tekevät he pahaa vain itselleen ja vahingoittavat itseään sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun palvelija tekee työtä yhä paremmin, on yhä uskollisempi ja taidollisempi, on tuo hänen menettelynsä hänen omaisuuttaan, mitä ei kukaan voi häneltä riistää ja sitäpaitse on hänellä hyvä nimi, ihmiset pitävät häntä mielellään hoivassaan, uskovat hänet paljon päälle ja maailma on hänelle avoin. Hän saa ryhtyä mihin tahtoo. Aina on hyviä ihmisiä, jotka häntä auttavat, sillä hänen hyvä nimensä on hänen paras takuumiehensä. Ajatellaanpas vain, mitä palvelijoita ylistetään: uskollisiako vai uskottomia? Muistetaanpa, mitkä heistä saavat omaisuuden ja pääsevät arvoon. Ja rovasti puhui vielä kolmannestakin seikasta ja se koskee etenkin sinua, Uli. Hän sanoi, että ihminen haluaa iloa ja että hänen täytyy saadakin iloa etenkin nuoruudessaan. Vaan jos palvelija vihaa palvelemista ja jos hänestä työ on vastenmielistä, niin täytyy hänen etsiä muita, erikoisia iloja. Hän alkaa sentähden juoksennella kylillä, hutiloida, antautua kehnoihin kujeihin, ja siitä saa hän ilonsa ja sitä miettii hän yöt päivät. Mutta jos renkien tai piikain sieluun on tullut halu tulla joksikin ja usko, että he kykenevät joksikin tulemaan, niin rakastavat he työtä, ja iloitsevat oppimisesta ja oikeasta elämästä. Iloitsevat siitä, mikä heille luonnistaa, niin että heidän kylvöksensä kasvaa ja karja lihoo. He eivät sano koskaan: mitä minä siitä piittaan, mitä se minuun kuuluu? Minä en kostu siitä lainkaan. Heillä on oikea himo suorittaa voimia kysyviä töitä, ryhtyä vaikeisiin tehtäviin. Siten kasvavat paraiten heidän omat voimansa, siten luovat he itselleen paraiten nimensä. Ja he iloitsevat isännän asioista, hänen hevosistaan, hänen lehmistään, hänen eloistaan kuten omistaan. 'Mistä iloitaan, sitä myös mietitään; missä aarre on, siellä on myös sydän', sanoi rovasti. Jos nyt rengillä on palvelus mielessään, täyttää hänet harrastus tulla tuiki kunnolliseksi ihmiseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Paholaisella ei ole paljoa valtaa häneen, se ei voi johdattaa häntä pahoihin ajatuksiin ja turmiollisiin tekoihin, niitä öin päivin miettimään haluamatta työhön; tekoihin, jotka vetävät hänet paheesta toiseen ja turmelevat hänet sisällisesti ja ulkonaisesti. Niin sanoi rovasti", sanoi isäntä. "Minä muistan hänen sanansa kuten olisi hän eilen puhunut, ja minä olen sadasti nähnyt miten oikeassa hän oli. Minä päätin puhua siitä sinulle, se sopii juuri sinuun. Ja jos sinulla vain olisi uskoa, voisit sinä olla miesten paraita ja päästä kerran hyviin oloihin".
Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.
Ulin vastauksen ehkäisi lehmä, joka selkeästi ilmaisi hätäänsä. Nytpä tuli työtä, keskustelua ei voitu enää jatkaa. Hyvin kävi, viimein syntyi kaunis, sysimusta, valkotähtinen vasikka, jonka moista kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt ja joka katsottiin kelpaavan elätettäväksi. Uli oli ollut tehtävässään hyvin toimelias ja tarkkaavainen ja vasikalle oli hän lempeä, melkein hellä ja katseli sitä erityisen ihastuksissaan.
Kun he olivat suoriutuneet lehmän auttamisesta ja lehmä oli saanut sipulikeittonsa, sarasti jo aamu eikä suonut enää aikaa keskustelun jatkamiseen.
Seuraavat arkipäivät veivät töineen tyystin tilallisen ja hänen alamaistensa ajan ja isäntä oli myös poissa kotoa kunnan toimissa, joten hän ja Uli eivät keskustelleet enempää tästä asiasta. Mutta molemmat tuntuivat pitävän päätettynä asiana sen, että Uli jää taloon ja kun isäntä palasi kotiin, ylisti emäntä ylistämistään Ulia. Uli oli ollut ahkera, emännän ei ollut tarvinnut Ulia mihinkään käskeä; kaikki oli se tehnyt itsestään. Ennenkun emäntä oli asioita ajatellutkaan, oli ne jo suoritettu. Tämä ilahutti tietysti suuresti isäntää ja siitä syystä hän puhutteli Ulia yhä lempeämmästi ja osoitti hänelle yhä enemmän luottamusta. Mikään ei ole isännästä sietämättömämpää kuin se, että hän illalla väsyneenä tai unisena kotiin tullessaan näkee kaikki nurinpäin ja mullin mallin; kuulee vaimonsa valittelevan: ei puoltakaan tehtävistä töistä ole suoritettu. Paljon on hutiloitu ja tehty niin kehnosti että olisi ollut parempi, jos töihin ei olisi puututtukaan. Ja puolen yötä täytyy hänen vielä kuulla vaimon vaikerruksia. Palvelijat olivat käyttäytyneet sopimattomasti, vastailleet hävyttömästi ja tehneet kaikki oman nokkansa mukaan. Vaimo oli kiusastunut sellaiseen ja jos sellaista yhä toistuu, uhkaa hän laputtaa vaikka karkuun. Hirveää on, kun isännän, jonka on käytävä pitäjällä (ja useinhan isännän on kotoa poissa käytävä) täytyy, kotiin palatessa ja nähdessä kotinsa kaukaa, raskaasti huoata: mitähän nyt taas on tapahtunut, mikähän on edessä, mitähän saan kuulla? Hän melkein pelkää tulla kotiin. Hän tahtoisi palata rakastaen ja iloiten, mutta hänen täytyy tulla jylinänä ja salamana kapinoivaan valtakuntaansa!
Ulissa oli herännyt uusia tunteita ja ne tunkeutuivat hänen luihinsa ja ytimiinsä hänen tietämättään. Hän ei voinut olla mietiskelemättä isännän puhetta yhä enemmän ja hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että kyllä isäntä on jotenkuten oikeassa. Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole luotu olemaan aina köyhänä, halveksittuna poikana. Hänestäkin voi vielä tulla mies. Hän tiesi, ettei mieheksi pääse kunnottomuudella: kuta kunnottomammaksi hän tulee, sitä enemmän maa vajoo hänen jalkainsa alta. Hänestä tuntui tuiki merkilliseltä se, mitä isäntä oli puhunut tavasta ja hyvästä nimestä, jonka voisi paitsi palkkaa hankkia työllään. Sitä enemmän saa itselleen hankituksi hyvää, kuta uskollisempi on isännälleen. Ei voi paremmin valvoa omaa etuaan kuin huolehtimalla hyvin uskollisesti isännän asioista.
Kuta kauemmin hän ajatteli, sitä vähemmän voi hän kieltää näiden sanain totuutta. Hänen mieleensä tuli yhä useampia esimerkkejä huonoista palvelijoista, jotka olivat tulleet onnettomiksi, jääneet köyhiksi, ja, päinvastoin, hän muisti toisia, joita heidän entiset isäntänsä olivat ylistäneet hyviksi rengeikseen, hyviksi piioikseen ja ne elivät nyt hyvissä oloissa.
Vain yhtä seikkaa hän ei voinut käsittää: sitä, miten hän, Uli, koskaan pääsisi rikkaaksi, varakkaaksi. Se näytti hänestä aivan mahdottomalta. Hänellä oli palkkaa 30 kruunua,[5] siis 50 guldenia puhdasta rahaa, kaksi paitaa ja pari kenkiä. Ja melkein neljä kruunua oli jo velkoja, ja jo paljon otettu vuosipalkasta. Hän ei ollut tähän saakka voinut tulla toimeen tuloillaan, nyt pitäisi vielä supistaa menoja ja maksaa velat: se tuntui hänestä mahdottomalta. Mitään keinoa keksimättä luuli hän joutuvansa velkoihin vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. Noista 30 kruunusta tarvitsee hän vähintäin 10 vaatteisiin eikä hän silloin suinkaan ole vielä komeileva. Sukista, kengistä, paidoista, joita hänellä on vain kolme hyvää ja neljä kehnoa, pesusta y.m. menee ainakin 8 kruunua niinikään. Paketti tupakkaa joka viikko (ja hän kulutti tavallisesti enemmän), tekee jälleen kaksi kruunua; jää jälelle vielä 10 kruunua. Ja on vielä viisikymmentä lauantai-yötä, viisikymmentä sunnuntai-iltapäivää, ja niistä 50:stä kuusi juhlapyhää, joina kaikkina on tanssit; markkinoita herraties miten paljon, sotaväen tarkastus, ehkäpä vielä majoituskin, lukuunottamatta satunnaisia rahanhukkaamistilaisuuksia. Jos hän nyt laskee kaikille tavallisille viikoille ainoastaan 2 batzia paloviinaan tai viiniin, tekee se jälleen 4 kruunua. Jos hän jättää laskusta pois kokonaista kolme tanssipyhää, niin tarvitseisi hän kuitenkin, — jos aikoo maksaa viulunsoittajalle, tarjoilla tytölle ja tulla tavan mukaan humalassa kotiin, — vähintäin kruunun ja useasti hyvin yli kaksi guldeniakin jokaisena muuna tanssipyhänä. Nyt jää hänelle markkinoihin, tarkastuksiin ja muihin menoihin enää vain kolme kruunua. Niillä, ajatteli hän, ei mikään ihminen voi tulla toimeen. Jo kaksiin markkinoihinkin ja tarkastukseen tarvitsee hän enemmän kuin tämän määrän, toisiin ei hänelle siis jää mitään. Hän laski yhä uudelleen, koetteli vähentää vaate- y.m. menoja, mutta ei soveltunut. Täytyihän hänellä toki olla vaatteet päällään, eihän hän voinut paljain jaloin kuleksia. Niin tuli hän aina, laski miten laski, yhä vain tuohon surulliseen tulokseen, että hänellä on, menojen supistamista ei ajattelemistakaan, palkkaa liian vähän edes velatta elääkseen.
Kerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa tehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen johtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo itsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan. Talollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan ei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja unohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa niitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa: "Heinässäkös sinä olet?" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna Liisa seisoi hänen vieressään. "Minä luulin", sanoi Anna Liisa, "että sinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin sinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää ikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä metsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut vain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun luonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt monta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä et tullut?" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut. Uli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän ei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen luokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut pelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen sydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen oli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei pakissut kauan menneistä, vaan sanoi: "Minä en voi kunnolleen puhella sinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun pitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää elämää ilman sinua." Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli mukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja sitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo maksane vaivaa. "Mikä sinulla on?" sanoi Anna Liisa. "Jos sinä vain välittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita, joku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä minä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan. Mutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin että minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen peliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet! Hyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi yönä? Koetappas vain olla tulematta!" Uli sanoi: "Johan kuulit, etten voi tulla." "Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten muutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?" Uli ei muka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. "Vai et tiedä, mitä sinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan jonkun viet, niin minut sinä viet?" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli hänelle ihka uutukaista. "Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu rääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa vaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa, ja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä, jolla ei ole niin kolmea kreutzeriä[6] taskussa. Varastaa emännältä kaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä sentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa ja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun luoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää, että minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö kymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon Kuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en saa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä tavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet ensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan sinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut piru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi ja ylpeäksi!" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei Anna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään, hän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei tahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa menköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet .rauhaan, hän on jo saanut Anna Liisasta kyllänsä. — Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa: milloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen kurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti petetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten imarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut vielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka elävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua tuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen metakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan seisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti, että koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää hän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin hyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.
Ja riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että lehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa kavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: "Mikähän nyt Ulilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen pitävän tuota ääntä."
Pian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan uunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie oli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski tuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää kahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla puheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa. Iloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä ihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista tuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: "putosi kuin leiviskän kivi sydämeltä". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta varoitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia niin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen hyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä kokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta, jotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta koskaan pökertelemättä — ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille, kurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa. Niille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti kaikkein pahimmin. "Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta vielä mies, kuten olen väittänyt", sanoi isäntä.
"Kuulkaa, isäntä", vastasi Uli, "minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja rovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta talonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä kuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin apulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin hän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut monta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain päässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule mitään." "Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?" sanoi isäntä. Uli selitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi hän kuten ivalla isännältä: "Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?" Isäntä vastasi: "Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin suuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika paha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla, mitä siitä arvelet."
"Sitä kohtaa, minkä panit vaatetuksesi osalle, en minä paljoa muuttele. On mahdollista, että alussa siihen tarvitset vieläkin enemmänkin, jos aiot varustautua hyvään kuntoon ja hankkia itsellesi paitoja pesupaikkaa säästääksesi ja ylipäänsä esiintyä pyhin ja arin puettuna kuten kunnon pojan sopii. Tupakkaan olet sitävastoin arvioinut kaksi kruunua. Se on liian paljon. Rengin, jonka täytyy liikkua tallissa ja riihessä, ei pidä tupakoida pitkin päivää, ei pyhäillan perästä. Nälkää sammuttaaksesi ei sinun tarvitse minun luonani tupakoida. Jos voisit totuttaa itsesi kokonaan tupakoimasta, olisi siitä sinulle, renkimiehelle, suurta hyötyä. Tupakoimaton saa kaikkialla enimmän palkkaa."
"Muut kymmenen kruunua, jotka sinä olet arvioinut kaikellaisiin huvituksiin, pyyhin minä kokonaan pois, jok'ikisen kreutzerin. Niin, katso töllötä nyt minuun vain kuin lehmä uuteen konttiin! Jos sinä aiot parantua ja tulla joksikin, täytyy sinun kerrankin ryhtyä johonkin kunnolliseen, päättää olla tuhlaamatta palkastasi kreutzeriäkään millään tavoin. Jos sinä päätät juoksennella vain vähän vähemmän kuin ennen, tuhlata vain vähän vähemmän kuin ennen, on päätös hölyn pölyä. Jos kerran joudut kapakkaan, et enää ole oma herrasi, sinut valtaa vanha toveruus, entiset tottumukset, ja sinä hukkaat jälleen parin viikon palkat. Sitten seuraa kohmelojano, jota sinun täytyy toisena iltana parannella ja sinulta katoaa yhä enemmän usko ja ajattelet, ettet voi enää koskaan parantua ja tulet päivä päivältä kehnommaksi ja epäilet yhä enemmän voimiasi. Tämä ei muuten ole niin kauhistavaa, että siitä kannattaisi olla noin nyrein naamoin. Ajatteles, miten monet eivät saa vuosikausiin niin pisaraakaan maistaa viiniä eikä käydä ravintoloissa! Eivätkä ne ole pelkästään köyhiä päiväpalkkalaisia, joilla on kylliksi tekemistä ahertaessaan pois puutetta niskoiltaan, vaan heissä on varakkaita, jopa rikkaitakin miehiä, joille on tullut tavaksi olla mitään turhaan tuhlaamatta. Ja he voivat hyvin. He voivat vähemmin käsittää sitä, miten järjellinen ihminen voi elää hulttiona, kuin sinä sitä, miten ihminen voi elää olematta hulttio. Minä läksin kerran erään langenthalermarktilaisen kanssa aikaisin ravintolasta kotiin. Hän ihmetteli, kun näki minutkin jo kotiin menossa. Hänen oli tavallisesti lähdettävä yksin kotiin, sanoi hän. Minä vastasin hänelle, ettei minulla enää ollut siellä mitään tekemistä ja ravintolassa istuminen aina iltaan saakka on minusta vastenmielistä. Siihen menee rahat ja aikakin ja lopulta ei tiedä, miten ja milloin pääsee kotiin. Saman sanoi hänkin olevan mielipiteensä. Hän oli alottanut tyhjästä ja saanut elää sangen niukalla. Kauan oli hän elättänyt yksinään isää ja äitiä, mutta nyt oli hänellä kuitenkin koti ja velaton kontu ja joka vuosi kaksi lehmää, joista kumpikin painoi aina kuusi sentneriä. Mutta hän ei ollutkaan koskaan hukannut niin ainoaa kreutzeriä turhaan. Vain kerran muisti hän ostaneensa Burgdorfissa pienen, puolen batzin hintaisen vehnäleivän. Olisi voinut jättää senkin ostamatta, ellei hänellä olisi ollut niin kova nälkä, ettei jaksanut sietää kunnes tuli kotiin saamaan huokeaa ruokaa. Vai niin, sanoin minä, niin paljolla minä en voi kehua, moni batzi on minun käsistäni luisunut; mutta niin pitkälle ei kuitenkaan pitäisi mennäkään, täytyyhän ihmisen toki vähän nauttiakin."