Kuudes kohtaus.

Jos alla lehmuksenLevätä mielii kenJa kilpaa linnun kanssaLivertää laulujansa,Niin tänne tervehdin häntä:Tääll' ainoatOn vainoojatVain talvi ja lumiräntä.

JAQUES. Lisää, lisää! Lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Se tekee teidät vain raskasmieliseksi, herra Jaques.

JAQUES. Olen siitä kiitollinen. Lisää! Lisää, olkaa hyvä! Minä voin imeksiä laulusta raskasmielisyyttä niinkuin kärppä imeksii munia. Lisää, lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Ääneni on sorruksissa; en voi sillä teitä miellyttää.

JAQUES. En pyydäkään, että minua miellyttäisitte; pyydän vain että laulatte. Jatkakaa, jatkakaa: toinen stroofi! Stroofeiksihan niitä sanotte, vai mitä?

AMIENS. Niinkuin tahdotte, herra Jaques.

JAQUES. Minä niiden nimistä viisi: eivät ole minulle mitään velkaa. Laulatteko?

AMIENS. Enemmän teidän pyynnöstänne kuin omaksi huvikseni.

JAQUES. Hyvä! Jos koskaan kiitän ketään ihmistä, niin teitä kiitän. Se, mitä komplimangiksi sanotaan, on niinkuin kahden marakatin imartelua; ja kun joku minua sydämmestään kiittää, on niinkuin olisin viskannut hänelle rovon ja hän siitä antaisi minulle kerjurin kost'jumalan. Kas niin, lauletaan nyt; ja joka ei tahdo, pitäköön suunsa!

AMIENS. No niin, laulan laulun loppuun. — Miehet, kattakaa sill'aikaa pöytä: herttua haluaa juoda tämän puun alla. — Hän on koko päivän ollut teitä etsimässä.

JAQUES. Ja minä olen koko päivän ollut häntä paossa. Hän on liian viisasteleva minun seurakseni. Minä ajattelen yhtä paljon asioita kuin hänkin; mutta minä kiitän Jumalaa, enkä nosta niistä mitään melua. — Noh, liirutellaan, kaikki yhtenä!

KAIKKI (laulavat):

Ken kaihtaa kunniaaJa rauhaa rakastaaJa itse kyntää, kaivaaJa leipäns' irti vaivaa,Mä tänne tervehdin häntä:Tääll' ainoatOn vainoojatVain talvi ja lumiräntä.

JAQUES. Minä annan teille samalle nuotille värssyä, jonka eilen tekaisin runollisen taipumukseni uhalla.

AMIENS. Ja minä sen laulan.

JAQUES. Se kuuluu näin:

Jos missä töllöttääMokoma aasinpää,Jok' älliensä vuoksiPois onnenmailtaan juoksi,Duc ad me, duc ad me, duc ad me!Niit' enemmänTääll' on kuin hän,Hänt' älliöjoukkohon tervehdän.

AMIENS.Duc ad me, mitä se on?

JAQUES. Se on kreikkalainen loihtusana, jolla narreja manataan piiriin. Nyt menen nukkumaan, jos voin; jos en voi, niin sadattelen kaikkia Egyptin esikoisia.[5]

AMIENS. Ja minä menen etsimään herttuaa; ruoka on valmis.

(Menevät eri taholle.)

Toinen kulma samaa metsää.(Orlando ja Aadam tulevat.)

AADAM. Rakas herra, edemmäksi en jaksa kulkea. Ah, kuolen nälkään! Tuohon heittäydyn maahan ja otan hautani mittaa. Hyvästi, hyvä herra!

ORLANDO. Mitä nyt, Aadam? Eikö enempää miehuutta sinussa? Elä vielä hetkinen; virkisty hetkeksi; hilvisty hetkeksi. Jos tässä jylhässä metsässä on mitään otusta, niin tulen joko itse sen ruoaksi tai tuon sen ruoaksi sinulle. Luulosi on lähempänä kuolemaa kuin voimasi. Minun tähteni rohkaise mieltäsi; pidä kuolema matkan päässä vielä hetkinen; tulen heti paikalla takaisin, ja jos en tuo mukanani sulle jotakin syötävää, niin annan sulle luvan kuolla; mutta jos kuolet ennenkuin tulen, niin pidät pilkkanasi vaivojani. Kas niin, nyt näytät iloiselta; ja minä tulen heti paikalla takaisin. — Mutta tässähän makaat ihan tuulen suussa: annahan, niin kannan sinut suojaisempaan paikkaan, ja sinä et tule kuolemaan ruoan puutteesta, jos vain on elävää olentoa tässä erämaassa. Rohkeutta, hyvä Aadam!

(Menevät.)

Toinen kulma samaa metsää.(Pöytä katettuna. Herttua, Amiens, hoviherroja japalvelijoita tulee.)HERTTUA.Pedoksi varmaankin on muuttunut,Hänt' ihmishahmossa ei löydä mistään.1 HOVIHERRA.Vastikään oli täällä, iloissaan,Kun kuuli laulua.HERTTUA.Jos lauluhartaaksMokoma rääkylintu rupeaa,Niin pian syntyy sfeereiss' epäsointaa. —Tavata tahdon häntä; hakuun menkää.1 HOVIHERRA.Hän säästää multa vaivat, tulee itse.(Jaques tulee.)HERTTUA.No, herraseni? Onko tämä laitaa,Teit' etsiä ett' täytyy ystäväinne?Mik' on? Te iloiselta näytätte.JAQUES.Oi, narri, narri! — Metsäss' yhdyin narriinNiin, kirjonarriin, — kurjaa maailmaa! —Niin totta kuin ma elän, yhdyin narriin!Hän loikoi lekotellen auringossaJa sätti onnetarta kelpo sanoin,Valituin sanoin, — niin, tuo kirjonarri."Huomenta, narri", sanoin. "Ei", hän sanoi,"En ole narri, kunnes onni siunaa."Sitt' otti päiväkellon taskustaan,Sit' ulein silmin katseli ja sanoiJuur' älykkäästi: "Kymmenen on kello;Näin näemme", sanoi, "kuinka aika luistaa:Se oli tunti sitten yhdeksän,Ja tunnin päästä on se yksitoista;Näin hetki hetkelt' yhä kypsymme,Näin hetki hetkelt' yhä mätänemme;Ja se sen virren loppu." Näin kun kuulinTuon kirjonarrin aikaa arvioivan,Niin keuhkon' alkoi laulaa kukkokiikaa,Siit' että narrit noin on syvälliset;Ja narrin kellon jälkeen tunnin siinäMa nauroin yhtenään. — Oi, kelpo narri!Ylevä narri! Narrin puku paras!HERTTUA.Ken on se narri?JAQUES.Jalo, kunnon narri!Hovimies on ollut; sanoo, että naisill'On lahja ymmärtää se, jos vain kauniit'Ovat ja nuoria. Hän aivonsa,Jotk' ovat kuivat niinkuin kyrsän tähteetOn matkan jälkeen, kummaa mietekamaaOn täyteen sullonut, ja sitä sittenMuruittain jakaa. — Oi, ett' oisin narri!Himoitsen kirjopuvun kunniaa.HERTTUA.Sen saat.JAQUES.Se ainoa on toivoni;Kun te vain tiedostanne kitketteSen väärän luulon, joka siinä versoo:Ett' olen viisas. Vapauden vain tahdon,Niin täyden vallan puhaltaa kuin tuuli,Kehenkä tahdon: se on narrin oikeus;Ja jota enin hulluuteni ruoskii,Sen täytyy enin nauraa. Miksi niin?Se "miksi" selvä on kuin kirkkotie:Se, jota narri viisaudellaan vitsoo,On perin narri, jos on iskustaHän tietävinään, vaikka kirveltäiskin;Näet, muuten narrin summaletkauksetVois viisaan pöhköyden paljastaa.Hoi, narrin puku mulle! Jos saan luvanPuhua vapaasti, niin mailman ruumiinRumasta saastasta ma perin perkaan,Jos vaan se kiltist' ottaa rohtoni.HERTTUA.Hyi suas! Tiedän mitä tekisit.JAQUES.No, pahus, mitä parempaa kuin hyvää?HERTTUA.Pahimman synnin, syntiä kun moitit.Sin' olet itse ollut irstainen,Niin hillitön kuin itse pedon kiima.Ja kaikki paisumat ja mätähaavat,Joit' olet vapaudessas hankkinut,Ne koko maailmaan nyt levittäisit.JAQUES.Haa! Kuka saarnaa ylpeyttä vastaanJa sillä hosuu yksityistä vain?Se eikö nouse, paisu niinkuin meri,Siks kunnes viimein lamaantuu ja laskee?Ket' yksityistä porvar'rouvaa sätin.Jos sanon että porvar'rouvan halvoill'On hartioilla valtain prameus?Ken sanoo minun häntä tarkoittaneen,Jos naapurin on vaimo niinkuin hän?Tai alhaisinkin palkkamies jos sanoo:"En sinun varoillasi komeile",Mun luullen häntä sättineen, sill' eiköVain näytä ett' on, niinkuin sanoin, narri?Vai eikö? Mitä! Näyttäkää siis, missäHänt' olen loukannut; jos oikein puhuin,Niin loukkaa itse itseään; jos väärin,Niin lentää moitteeni kuin metsähanhiJa kehenkään ei koske. — Kuka tuo?(Orlando tulee miekka paljastettuna.)ORLANDO.Seis! Heitä syönti!JAQUES.Viel' en ole syönyt.ORLANDO.Et saakaan, kunnes puutteen ensin täytät.JAQUES.Mitäpä rotua tuo kukko lie?HERTTUA.Mies, puutteesiko noin sua rohkaisee?Vai niinkö hyvää tapaa ylenkatsot,Ett' olet höyliydestäkin köyhä?ORLANDO.Ens' arvelunne sopii. Kovan onnenOkainen tutkain höyliyden verhonMinulta riisti; ihmisistä tulenJa tunnen tapoja. Seis, sanon minä!Ken koskee noihin hedelmiin, ma kunnesTydytän tarpeeni, on kuolon oma.JAQUES.Jos teit' ei tydyttää voi järjellä,Niin kuolla täytyy mun.HERTTUA.Mit' aiotte?Enemmän ystävällisyys kuin pakkoMeit' ystävällisyyteen pakottaa.ORLANDO.Min' olen kuolla nälkään, tahdon ruokaa.HERTTUA.No, tervetullut! Istukaa ja syökää!ORLANDO.Noin ystävällinenkö? Anteeks suokaa:Ma luulin kaikki täällä raakalaisiks,Ja siksi jyrkän käskevänä näinTäss' esiinnyin. Mut kuka lienettekin,Jok' erämaassa tässä autiossaJa synkkäin aarnipuiden varjossaHitaillen verkat hetket kulutatte;Jos ootte paremmilla päivill' ollut,Siell' ollut, missä kellot kirkkoon kutsuu,Pidoissa ollut hyväin ihmisten,Pyhinnyt kyyneleitä silmistänneJa saanut sekä suonut sääliä,Niin lempeys täss' olkoon ainut pakko;Punastun vain ja kätken miekkani.HERTTUA.Niin totta paremmill' on päivill' oltu,On kirkkoon pyhät kellot kutsuneet,Pidoissa hyväin ihmisten on oltuJa vedet kuivattu, joit' armon sääliOn silmistämme irti herutellut.Siis kaikess' ystävyydess' istukaaJa mielist' ottakaa, mit' antaa voimme,Jos sillä täyttää voitte puutteenne.ORLANDO.Vaan hetkeks ruokailunne jättäkää;Kuin hirvi ensin vasikkani haenJa sitä ruokin. Tuoll' on vanhus-raukka,Mi jäljessäni monta raskast' askelt'On ratki-rakkaudesta vaapertanut;Hän kunnes ravittu on, jota painaaIkä ja nälkä, kaksi kovaa vaivaa,Min' en syö palaakaan.HERTTUA.Mies tuokaa tänne;Me odotamme, kunnes palaatte.ORLANDO.Suur' kiitos; siunaus teille lohdustanne!(Menee.)HERTTUA.Näet, ett'ei meitä yksin turma kohtaa:Isolla mailman näyttämöll' on paljonSurullisempaa nähtävää kuin tälläOn meidän lavallamme.JAQUES.Koko mailmaOn näyttämö, ja miehet, naiset, kaikkiSiin' esiintyvät; kukin tulee, menee;Jokaisell' eläissään on monta osaaTäss' seitsenosaisessa näytelmässä.Ensinnä lapsi syliss' imettäjänInuu ja ähkyy; sitten koulupoika,Suu irvissä ja kirjat kainalossa,Ja silmät aamupuhtaat, hitaast' astuuKuin raakku kouluun; sitten rakastajaKuin uuni hohkaa kaihovirsiäHenttunsa näköpäistä; sitten solttu,Sadatus suussa, pörröinen kuin karhu,Halukas riitaan, arka arvostaan,Tavoittain mainetta, tuot' ilmakuplaa,Kanuunain suusta; sitten tuomari,Kukoilla lihotettu pullovatsa,Katsanto tuima, sievä leikkoparta,Pää täynnä sääntöjä ja pykäliä.Hän poistuu; kuudes ikäkausi tulee:Sukissa, halatissa, laiha raukka,Nenällä lasit, laukku kupeella,Jalassa nuorten päiväin säästöhousut,Juur' laajat lanteille jo kuihtuneille;Matala basso-ääni, muuttuneenaTaas lapsen diskantiks, soi piipittäenJa värähdellen. Viime-näytös vihdoinJa tämän vaiherikkaan jutun loppu,On toinen lapsuus, muisto mennyttä.Ja samoin näkö, maku, hampaat, kaikki.(Orlando palaa, mukanaan Aadam.)HERTTUA.Terveeksi! Pöytään arvon taakkanneNyt tuokaa.ORLANDO.Kiitän hänen puolestaan.AADAM.Se onkin tarpeen: minä itse tuskinPuhua voin ja kiittää puolestani.HERTTUA.Terveydeksenne syökää! Viel' en teitäMa häiri kysymällä vaiheitanne. —Nyt musiikkia! Laula, hyvä serkku!

AMIENS (laulaa):

Riehu, talvi, ja myrsky, soi,Niin kylm' et olla voiKuin kiittämättömyys;Sun tuima viimas niinEi vihlo ytimiinKuin viekas ystävyys.Hei, laula, heleijaa, kun tuuli se heijaa,Vaikk' unta on lempi ja ystävät peijaa!Hei, tuuli se heijaa,Hei, laula, heleijaa!Pure, pure, sa pakkassää,Niin siit' ei haavaa jää,Kuin ystävä jos lyö;On iskus lievemmät,Sun viimas jäätävätNiin sydäntä ei syö.Hei, laula, heleijaa, kun tuuli se heijaa,Vaikk' unta on lempi ja ystävät peijaa!Hei, tuuli se heijaa,Hei, laula, heleijaa!

Pure, pure, sa pakkassää,Niin siit' ei haavaa jää,Kuin ystävä jos lyö;On iskus lievemmät,Sun viimas jäätävätNiin sydäntä ei syö.Hei, laula, heleijaa, kun tuuli se heijaa,Vaikk' unta on lempi ja ystävät peijaa!Hei, tuuli se heijaa,Hei, laula, heleijaa!

HERTTUA.Jos poika liette kelpo Rolandin,Niinkuin vastikään mulle kuiskasitte,Ja niinkuin silmänikin todistaa,Kun kuvansa näen teissä elävänä,Niin, tervetullut! Minä herttua olen,Isänne ystävä. Mut lisää halaanMa kuulla luolassani. — Vanhus hyvä,Niin tervetullut kuin sun herrasikin! —Varoen taluttakaa. — Käsi tänne,Ja kertokaa nyt vaiheet elämänne.(Menevät.)

Huone hetttuan hovissa(Herttua Fredrik, Oliver ja seuralaisia tulee.)HERTTUA FREDRIK.Sen jälkeen hänt' et nähnyt? Mahdotonta!Jos suurin hyveeni ei olis armo,Niin kaukaa koston esinett' en etsis,Kun sinä paikall' olet. Mutta varo!Hae veljesi, vaikk' oisi missä hän,Hae kynttilällä, vuoden kuluessaTuo hänet kuolleena tai elävänä,Tai näille maille älä koskaan palaaTäält' elantoas etsimään. Sun maasiJa mit' on muuta omaa sinullaJa arvokasta, meidän omaks joutuu,Siks kunnes veljes suu sun vapauttaaKaikesta, mistä epäillyt sua olen.OLIVER.Oi, mieleni jos tässä tietäisitte!En veljeäni rakastanut koskaan.HERTTUA FREDRIK.Sen suuremp' olet konna. — Ovest' ulos!Ja käskekäätte ryöstömiesten hältäMaat, konnut ottaa takavarikkoon;Se tehkää joutuin. Viekää hänet pois!(Menevät.)

Ardennien metsä.(Orlando tulee, paperi kädessä.)ORLANDO.Tuoss' olkoon lemmen viesti, värssyt nuo!Kolmasti kruunattu yön kuningatar,Kalpeilta mailtas kaino katse luoNimeen, jok' eloni on haltijatar.Rosalinda! Kirjani on nämä puut,Ma niiden kuoreen sydämmeni uurran,Niin että tajuisivat kaikki muutSun suloutes, jost' onneni ma juurran.Nyt toimeen! Joka puu tuon nimen somanSaa omakseen, tuon kainon, verrattoman.(Menee.)(Corinnus ja Siera tulevat.)

CORINUS. No, kuinka teitä tämä paimenelämä miellyttää, herra Siera?

SIERA. Totta puhuen, paimen hyvä, siihen itseensä katsoen, on se elämä kylläkin hyvä, mutta siihen katsoen, että se on paimenelämää, on se joutavaa. Siihen katsoen, että se on yksinäistä, on se mukiin menevää, mutta siihen katsoen, että se on eristettyä, on se elämä sangen kurjaa. No niin, siihen nähden, että se on maalla, se minua miellyttää, mutta siihen nähden, että se ei ole hovissa, on se ikävää. Mikäli se on säästeliästä, on se hyvin minun mieleni mukaista; mutta mikäli se on vähän niinkuin niukanpuoleista, on se minulle sangen vastenluontoista. Onko sinussa, paimen, filosohvin vikaa?

CORINUS. Eipä juuri; sen vain tiedän, että jota sairaampi ihminen on, sitä pahemmin hän voi, ja kellä ei ole rahaa, tavaraa ja tyytyväisyyttä, siltä puuttuu kolme hyvää ystävää; että veden on tapa kastella, ja tulen polttaa; että hyvillä syöttömailla tulee lampaat lihavia, ja että yö pääasiassa johtuu päivän puutteesta; että se, joka luonnon tai taidon kautta ei ole ymmärrykseen tullut, saa päivitellä kasvatustaan, taikka on hän perin tuhmaa sukujuurta.

SIERA. Siinäpä oikein luonnon filosohvi! Oletko, paimen, koskaan ollut hovissa?

CORINUS. En tosiaankaan.

SIERA. Silloin sinä joudut kadotukseen.

CORINUS. En toki, toivon, —

SIERA. Totisesti, kadotukseen, niinkuin huonosti käristetty muna, toinen kylki kärventynyt.

CORINUS. Siitäkö, etten ole hovissa ollut? Sanokaa syy.

SIERA. No, jos et koskaan ole hovissa ollut, niin et koskaan ole nähnyt hyviä tapoja; jos et koskaan ole hyviä tapoja nähnyt, niin ovat sinun tapasi pahoja, ja kaikki paha on syntiä, ja synti vie kadotukseen. Sinä olet arveluttavassa tilassa, paimen.

CORINUS. En vähääkään, Siera. Ne, mitkä ovat hyviä tapoja hovissa, ne ovat naurettavia maalla, niinkuin maalaistavat ovat hovissa pilkanalaiset. Sanottehan että hovissa ette kumarra, vaan suutelette omaa kättänne; semmoinen kohteliaisuus olisi epäsiistiä, jos hovilaiset olisivat paimenia.

SIERA. Todista se, lyhykäisesti; todista.

CORINUS. No, mehän aina pitelemme uuhiamme, ja niiden villa on rasvainen, niinkuin tiedätte.

SIERA. No, eikö sitten hovilaisen kädet hikoile? Ja eikö se uuhen rasva ole yhtä terveellistä kuin ihmisen hiki? Typerää, typerää! Parempia todisteita, parempia!

CORINUS. Sitä paitsi, kätemme ovat karkeat.

SIERA. Sitä paremmin huulenne ne tuntevat. Taaskin typerää! Tepsivämpiä todisteita! Noh!

CORINUS. Ja ne ovat usein tervassa lammasten laastaroimisesta; ja tahtoisitteko että suutelisimme tervaa? Hovilaisten kädet hajahtavat myskiltä.

SIERA. Perin typerä mies! Sinä matojen ruoka, hyvään lihakappaleeseen verrattuna! — Ota viisailta oppia ja ajattele: myski on huonompaa sukuperää kuin terva, vain kissan ruokotonta vuotoa. Parempia todisteita, paimen!

CORINUS. Teidän älynne on liian hovimaista minulle; siinä minä pysyn.

SIERA. Niin kadotuksessako? Jumala auttakoon sinua, tyhmeliini! Jumala ymmärryksesi avatkoon! Sinä olet heikko.

CORINUS. Hyvä herra, minä olen kunniallinen työmies; ansaitsen itse ruokani ja vaatteeni; en vihaa ketään, en kadehdi kenenkään onnea, iloitsen muiden menestyksestä ja tyydyn omiin huoliini; ja suurin ylpeyteni on nähdä lammasteni syövän ja karitsaini imevän.

SIERA. Taaskin typerä synti, kun viette uuhet ja jäärät yhteen, ettekä häpeä hankkia elatustanne elukkain parittelulla; rupeatte parinhankkijaksi kellokas-pässille ja heitätte suvikuntaisen uuhen vanhan sarvipään, vääräsäärisen jäärän valtaan, vastoin kaikkia avioliiton lakeja. Jos et sinä siitä joudu kadotukseen, niin ei itse paholainenkaan huoli paimenista; en tiedä muuten, kuinka siitä pääsisit.

CORINUS. Tuossa tulee nuori herra Ganymedes, uuden emäntäni veli.

(Rosalinda tulee, lukien paperilehteä.)ROSALINDA."Jos helmist' etsit kallihinta,On kalliin helmi Rosalinda.Kautt' ilmain Zephyr sulorintaNimeäs kantaa, Rosalinda.Mitä ihaat ihaninta.Kaikki voittaa Rosalinda.Halpa kauniimmankin hinta,Kallis vain on Rosalinda."

SIERA. Tuommoisia riimejä minä voisin teille ladella kahdeksan vuotta yhtämittaa, päivällis-, illallis- ja makuuaikaa lukuun ottamatta: niinhän ne hölkkäävät perätoukuria kuin voimuijat torille.

ROSALINDA.Mene, narri!SIERA.Niinkuin esimerkiksi:

Tevanaan on tarvaan inta,Miestä halaa Rosalinda.Orhin sitoo marhaminta,Pojat kiehtoo Rosalinda.Huumaava on päivänrinta,Huumaavampi Rosalinda.Heinää kootaan tuoksuvinta,Rukoon lyödään Rosalinda.Pähkinäss' on kova pinta,Kovempi on Rosalinda.Kallis kauniin ruusun hinta,Kalliimpi on Rosalinda.

Tämä on oikein sitä väärää runolaukkaa. Miksi te mokomalla ratsastatte?

ROSALINDA. Vaiti, sinä tyhmä narri! Löysin ne puusta.

SIERA. Totisesti, se puu kasvaa huonoja hedelmiä.

ROSALINDA. Panen siihen teistä oksan, niin silloin se kasvaa koiranpuuta, ja silloin saadaan aikaisia hedelmiä; sillä teidän kompanne mätenevät, ennenkuin ovat puolikypsiä, ja se on se koiranpuun oikea ominaisuus.

SIERA. Te sen sanoitte; mutta oliko se viisasta vai ei, sen päättäköön metsä.

ROSALINDA. Vait! Tuossa tulee sisareni, lukien hänkin. Pois syrjään!

(Celia tulee, lukien paperilehteä.)

CELIA.

"Miks ei metsäll' oisi kieltä,Vaikk' on tämä erämaa?Joka puulle annan mieltäSanojani julistaa.Toiset kertoo, kuink' on vaanIhmis-elo lyhyt hetki,Tuskin ehtii vaaksaakaan,Kun jo päättyy elonretki.Toiset kertoo, kuinka hoppuunValat rikkuu ystäväin.Mutta joka säkeen loppuun,Kaunihimpaan oksaan näinRosalindan nimen kaivan,Lukija ett' oivaltaa,Kuinka kaikki lahjat taivaanPienoiskuva tallettaa.Siksi taivas luonnon luodaKäski yhden olennon,Sille kaikki sulot suoda.Kohta kuva valmis on:Helenan on poski vieno.Cleopatran ylpeys,Atalantan äly hieno,Ja Lucretian siveys.Näin on saanut Rosalinda,Mitä muill' on kaunihinta,Silmät, sydämmen ja suunYnnä monen sulon muun.Niin taivas neuvoissansa päätti,Ja minut hälle orjaks saatti."

ROSALINDA. Oi, hyvä Jupiter! — Kuinka pitkäpiimäisellä lemmensaarnalla olet seurakuntaasi väsyttänyt, etkä edes huutanut: "kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset!"

CELIA. Mitä? Seläntakaisiako? — Paimen hyvä, poistu hetkeksi. — Sinä myöskin, poika.

SIERA. Tule pois, paimen; peräytykäämme kunnialla, vaikkei juuri pillinemme ja pussinemme, niin ainakin kiluinemme ja kaluinemme.

(Corinnus ja Siera menevät.)

CELIA. Kuulitko sinä nuo runosäkeet?

ROSALINDA. Oi, kyllä kuulin kaikki ja vähän lisääkin; sillä toisilla niistä oli enemmän jalkoja, kuin mitä runo voi kannattaa.

CELIA. Ei sillä väliä; jalat kyllä kannattavat runon.

ROSALINDA. Niin, mutta jalat ontuivat eivätkä voineet liikkua ilman runoa, ja niin ne panivat runonkin ontumaan.

CELIA. Mutta saatoitko ihmettelemättä kuulla, että nimesi on ripustettu ja uurrettu näihin puihin?

ROSALINDA. Olin jo ehtinyt ihmetellä seitsemän päivää yhdeksästä,[6]ennenkuin sinä tulit; sillä katsos tässä, mitä minä löysin palmupuusta. Ei minua ole näin riimitelty Pythagoraan ajoista asti, jolloin olin irlantilainen rotta,[7]niinkuin olen hämärästi muistavinani.

CELIA. Voitko arvata, kuka sen on tehnyt?

ROSALINDA. Mieskö, vai?

CELIA. Mies, ja kaulassa vitjat, jotka kerran ovat olleet sinun kaulassasi. Muutatko väriä? Mitä?

ROSALINDA. Sano, serkku, kuka?

CELIA. Oi, hyvä, hyvä Jumala! Vaikea on ystäväin tavata toisiaan; mutta maanjäristyksessä voivat vuoretkin siirtyä ja yhtyä.

ROSALINDA. Ei, mutta sano, kuka?

CELIA. Onko se mahdollista?

ROSALINDA. Pyydän kaikkein kiihkeimmällä malttamattomuudella, sano, kuka se on.

CELIA. Oi, ihme, ihme, ja ihmeitten ihme, ja vieläkin ihme, niin ettei määrää eikä rajaa!

ROSALINDA. Voi sitä kärsimättömyyttä! Luuletko, vaikka näin olenkin mieheksi sonnustettu, että sydämmenikin on nuttuun ja housuihin puettuna? Tuumankin viivytys on pitempi kuin löytöretki etelän merille. Rukoilen, sano, kuka hän on, joutuin ja sukkelaan. Oi, jos olisit ankka, jotta tuo salattu mies pulpahtaisi suustasi niinkuin viini ahdaskaulaisesta pullosta, joko liian paljo kerrallaan taikka ei niin mitään. Pyydän, ota suullinen suultasi, jotta saisin juoda uutisesi.

CELIA. Näin voisit pian saada miehen vatsaasi.

ROSALINDA. Onko hän Jumalan tekoa? Minkä laatuinen mies? Onko pää hatun arvoinen tai poski parran arvoinen?

CELIA. Ei, hänellä on niukanlaisesti partaa.

ROSALINDA. No niin, Jumala antaa enemmän, jos vain on oikein kiitollinen. Kyllä minä odotan hänen partansa kasvamista, jos sinä et kauemmin estä minua tutustumasta hänen poskipäihinsä.

CELIA. Se on se nuori Orlando, joka löi kamppiin painijan jalat ja sinun sydämmesi samassa silmänräpäyksessä.

ROSALINDA. Mene, houkka, piloinesi! Puhu vakavasti, niinkuin kunniallisen tytön sopii.

CELIA. Totta totisesti, serkku, hän se on.

ROSALINDA. Orlandoko?

CELIA. Orlando.

ROSALINDA. Voi päiviäni! Mitä nyt teen takilla ja housuilla? — Mitä teki hän, kun hänet näit? Mitä sanoi? Miltä näytti? Kuinka oli puettuna? Mitä toimittaa hän täällä? Kysyikö minua? Mihin hän jäi? Kuinka erosi sinusta, ja milloin saat hänet jälleen nähdä? Vastaa yhdellä sanalla.

CELIA. Anna minulle ensin Gargantuan[8]suu; se sana olisi liian suuri millekään nykyaikaiselle suulle. Vastata näihin pykäliin "jaa" tai "ei" on työläämpää kuin vastata katkismuksen mukaan.

ROSALINDA. Mutta tietääkö hän, että minä olen täällä metsässä ja miehen puvussa? Näyttikö hän yhtä pulskalta kuin silloin painiskelupäivänä?

CELIA. On yhtä helppo lukea päivän hiteitä, kuin selvitellä rakastajan arvoituksia. Tässä annan sinulle löydöstäni vähän maistimiksi, mutta maistele hyvin tarkkaavasti. Löysin hänet puun alta niinkuin pudonneen terhon.

ROSALINDA. Sitä voisi sanoa Jupiterin puuksi, kun siitä sellaisia hedelmiä putoilee.

CELIA. Kuulkaa minua, hyvä neiti.

ROSALINDA. Jatka!

CELIA. Siinä hän makasi maassa pitkänään kuin haavoitettu ritari.

ROSALINDA. Vaikka onkin surkea semmoinen näky, niin on se kuitenkin maalle kaunistus.

CELIA. Huuda kielellesi: ptruu! ole hyvä: se hypähtelee ennen aikojaan. Hän oli metsämiehen puvussa.

ROSALINDA. Oo, mikä enne! Hän tulee sydäntäni murhaamaan.

CELIA. Tahtoisin laulaa lauluni ilman kuoroa; sinä sekoitat minut pois nuotista.

ROSALINDA. Etkö tiedä, että olen nainen? Kun ajattelen, niin täytyy minun puhua. Jatka, kultaseni!

CELIA. Vallanhan minut tyhmistät. — Vait! Eikö hän tulekin tuossa?

(Orlando ja Jaques tulevat.)

ROSALINDA. Hän se on. Pois piiloon, ja tarkatkaamme häntä.

(Rosalinda ja Celia vetäytyvät syrjään)

JACQUES. Kiitän teitä seurastanne; mutta, totta puhuen, olisin yhtä mielelläni ollut yksin.

ORLANDO. Niinikään minä; kuitenkin tavan vuoksi kiitän minäkin teitä seurasta.

JAQUES. Jumalan haltuun! Yhtykäämme niin harvoin kuin suinkin.

ORLANDO. Toivon, että yhä enemmän vieraantuisimme.

JAQUES. Pyydän, älkää enää turmelko puita piirtämällä niiden kuoreen lemmenlaulujanne.

ORLANDO. Pyydän, älkää enää turmelko runojani lukemalla niitä kömpelösti.

JAQUES. Rosalindako on lemmittynne nimi?

ORLANDO. On oikein.

JAQUES. Se nimi ei ole minulle mieleen.

ORLANDO. Ei tultu ajatelleeksi teidän mieltänne, kun hänet ristittiin.

JAQUES. Millainen on hänellä vartalo?

ORLANDO. Yhtä uljas kuin minun sydämmeni.

JAQUES. Teillä on runsas varasto kohteliaita vastauksia. Oletteko ollut tuttavuudessa kultaseppäin vaimojen kanssa ja kerännyt niitä sormuksista?

ORLANDO. En niinkään; mutta vastaan teille niinkuin tapettikuvat,[9]joiden suusta te olette oppinut kysymyksenne.

JAQUES. Teillä on sukkela äly, lienee tehty Atalantan kantapäistä. Tahdotteko istua tähän viereeni, niin alamme yhdessä sadatella haltijatartamme, maailmaa, ja koko tätä kurjuuttamme.

ORLANDO. Minä en tahdo soimata muuta elävää olentoa maailmassa kuin itseäni, jossa enimmin tunnen vikoja.

JAQUES. Pahin vikanne on se, että olette rakastunut.

ORLANDO. Sitä vikaa en vaihtaisi teidän parhaaseen hyveeseenne. Olen väsynyt teihin.

JAQUES. Tosiaankin, olin juuri hakemassa narria, kun löysin teidät.

ORLANDO. Hän on hukkunut tuonne puroon; kurkistakaa sinne, niin näette hänet.

JAQUES. Näen siinä oman itseni.

ORLANDO. Joka minusta on joko narri tai nolla.

JAQUES. En tahdo kauemmin seurassanne viivytellä. Hyvästi, hyvä Signior Amoroso!

ORLANDO. Iloitsen lähdöstänne. Hyvästi, hyvä monsieur Melancholie!

(Jaques menee. Rosalinda ja Celia astuvat esiin.)

ROSALINDA (syrjään Celialle). Tahdon puhutella häntä nenäkkäänä lakeijana, ja semmoisena tehdä hänestä pientä pilaa. — Kuuletteko, metsästäjä?

ORLANDO. Aivan hyvin; mitä tahdotte?

ROSALINDA. Sanokaa, olkaa hyvä, mitä kello on?

ORLANDO. Kysyitte, mikä aika päivästä on: täällä ei ole kelloa täällä metsässä.

ROSALINDA. Siis täällä ei ole uskollista rakastajaa täällä metsässä; muuten huokaus joka minuutti ja voihkaus joka tunti ilmaisisi ajan hidasta kulkua yhtä hyvin kuin kello.

ORLANDO. Miks ei ajan nopeata kulkua? Eikö se olisi sopinut yhtä hyvin?

ROSALINDA. Ei mitenkään, herraseni! Aika kulkee erilaista vauhtia erilaisten henkilöiden kanssa. Sanon teille, kenen kanssa aika käy tasakäyntiä, kenen kanssa ravia, kenen kanssa karkua, ja kenen kanssa se seisoo paikallaan.

ORLANDO. No, sanokaa, kenen kanssa se menee ravia.

ROSALINDA. Ah, se menee raskasta ravia nuoren tytön kanssa kihlauksen ja hääpäivän välillä. Vaikk'ei olisi muuta kuin seitsemän päivää väliä, niin on ajan kulku niin raskasta, että se tuntuu seitsemältä vuodelta.

ORLANDO. Ja kenen kanssa käy se tasakäyntiä?

ROSALINDA. Papin kanssa, joka ei osaa latinaa, ja rikkaan miehen kanssa, jolla ei ole jalkaleiniä; toinen nukkuu hyvin, kun ei voi lukea, ja toinen elää hauskasti, kun ei tunne vaivaa; toista ei paina kuivan ja kuluttavan opin kuorma, ja toinen ei tunne raskaan, vaivalloisen puutteen taakkaa. Näiden kanssa aika käy tasakäyntiä.

ORLANDO. Kenen kanssa se menee karkua?

ROSALINDA. Varkaan kanssa hirsipuuhun, sillä vaikka hän kulkisi niin hitaasti kuin askel askeleelta, niin tulee hän kuitenkin mielestään liian aikaisin perille.

ORLANDO. Kenen kanssa se pysyy paikallaan?

ROSALINDA. Asianajajain kanssa loma-aikoina; sillä he makaavat käräjistä käräjiin, eivätkä huomaa kuinka aika kuluu.

ORLANDO. Missä asutte, sievä nuorukainen?

ROSALINDA. Sisareni, tämän paimenettaren luona: tuolla metsän liepeessä, niinkuin reunus hameessa.

ORLANDO. Oletteko tämän paikan synnynnäisiä?

ROSALINDA. Niinkuin kaniini, joka, kuten tiedätte, aina tapaa asustaa siellä, missä on syntynyt.

ORLANDO. Teidän ääntämistapanne on hiukan hienompaa, kuin mitä näin syrjäisellä paikkakunnalla voi saavuttaa.

ROSALINDA. Sitä on moni sanonut; mutta seikka on se, että minut on puhumaan opettanut vanha pappis-setä, joka nuorempana oli asunut kaupungissa ja vallan hyvin tunsi hienot tavat, sillä hän sattui siellä rakastumaan. Olen kuullut hänen pitävän monta saarnaa rakkautta vastaan; ja kiitän Jumalaa, etten minä ole nainen ja ettei minun tarvitse omistaa kaikkia niitä tyhmiä paheita, joista hän ylimalkaan koko naissukua syytti.

ORLANDO. Muistatteko mitään erinomaisimpia paheita, joita hän pani naisen syyksi.

ROSALINDA. Niissä ei ollut mitään erinomaisimpia: olivat kaikki toistensa kaltaisia niinkuin pennin rahat; jokainen vika näytti hirvittävältä, kunnes toinen pahe asettui samanvertaisena sen rinnalle.

ORLANDO. Olkaa hyvä, mainitkaa muutamia.

ROSALINDA. En, minä en tuhlaa lääkettäni muihin kuin sairaisiin. Täällä kuljeksii joku metsässä ja tärvelee nuoria puitamme leikkaamalla niiden kuoreen "Rosalinda", ripustaa oodeja orapihlajiin ja elegioja sinivatukkapensaisiin, ja kaiken tuon hän tekee — aatelkaapas! — jumaloidakseen Rosalindan nimeä. Jos tapaisin tuon houresaksan, niin antaisin hänelle hyvän neuvon, sillä häntä näyttää vaivaavan jokapäiväinen lemmenhorkka.

ORLANDO. Minä se olen, jota lempi noin puistattaa; pyydän, neuvokaa minulle lääkkeenne.

ROSALINDA. Teissä en näe yhtäkään setäni tunnusmerkkiä. Hän opetti minulle, mistä rakastajan tuntisin; ja siinä linnunhäkissä te ette ole vankina, sen tiedän varmaan.

ORLANDO. Mitkä olivat hänen tunnusmerkkinsä?

ROSALINDA. Laihat posket, joita teillä ei ole; silmät painuneet, ympärys sininen, jota teillä ei ole; harvapuheinen luonne, jota teillä ei ole; siistimätön parta, jota teillä ei ole, — mutta sen annan teille anteeksi, sillä, totta puhuen, mitä partaan tulee, olette te jäänyt nuoremman veljen osuudelle. — Lisäksi pitäisi sukat olla siteettömät, lakki nauhaton, hihat napittomat, kengät paulattomat, ja koko pukunne pitäisi osottaa välinpitämätöntä toivottomuutta. Mutta sellainen te ette ole; olette pikemmin turhantarkka vaatetuksessanne, ja näytätte pikemmin olevan rakastunut omaan itseenne kuin kehenkään muuhun.

ORLANDO. Kaunis nuorukainen, oi, jospa saisin sinut uskomaan että rakastan!

ROSALINDA. Minutko uskomaan? Yhtä hyvin voisitte saada lemmittynne sitä uskomaan, joka onkin, sen minä takaan, herkempi uskomaan kuin sitä tunnustamaan: se on yksi niitä kohtia, joissa nainen aina saa omantuntonsa kiinni valheesta. Mutta tekö todellakin olette puihin ripustanut nuo runot, joissa Rosalindaa niin ihaillaan?

ORLANDO. Vannon, nuori mies, Rosalindan valkokäden kautta, että minä se olen, minä se onneton.

ROSALINDA. Mutta oletteko todellakin siihen määrään lemmen pauloissa, kuin nuo runonne kielii?

ORLANDO. Ei kieli eikä mieli voi sanoa lempeni määrää.

ROSALINDA. Lempi on pelkkää hulluutta ja ansaitsee, sen sanon teille, yhtä hyvin pimeätä koppia ja piiskaa kuin muutkin hullut; ja syy, minkä tähden sitä ei niin kuriteta ja paranneta, on se, että se tauti on niin yleinen, että kurittajat itse ovat lemmen pauloissa. Lupaan kuitenkin sen parantaa hyvällä neuvolla.

ORLANDO. Oletteko milloinkaan ketään sillä parantanut?

ROSALINDA. Olen, yhden, ja seuraavalla tavalla. Hänen tuli kuvitella, että minä olin hänen lemmittynsä, hänen haltijattarensa, ja minä panin hänet joka päivä minua kosimaan. Minä, joka olen huikentelevainen nuorukainen, tuskastuin, olin naisen tapainen, vaihtelevainen, kärty, armollinen, ylpeä, haaveileva, lapsimainen, typerä, oikullinen, toisaikainen, milloin kyyneleet silmissä, milloin nauru suussa, vähän kutakin intohimoa, mutta mitään en oikein todenperästä, niinkuin narrit ja lapset enimmäkseen ovat karvaltaan; milloin häntä suvaitsin, milloin häntä inhosin; milloin puhuttelin häntä, milloin työnsin hänet luotani; milloin itkin hänen tähtensä, milloin nyrpistelin nenääni; ja näin sain ihailijani hullusta rakkauden raivosta oikean hulluuden raivoon, niin että hän luopui maailman melusta elääkseen erakkona luostarin sopessa. Näin minä hänet paransin, ja tällä tavalla lupaan pestä teidänkin maksanne niin puhtaaksi kuin terve lampaansydän, niin että siinä ei näe rakkauden pilkkuakaan.

ORLANDO. Mutta, nuorukainen, minä en tahdo parantua.

ROSALINDA. Minä teidät parantaisin, jos te vain tahtoisitte kutsua minua Rosalindaksi ja joka päivä tulla mökkiini minua kosimaan.

ORLANDO. Uskollisen rakkauteni nimessä, sen lupaan tehdä; sanokaa, missä se on.

ROSALINDA. Tulkaa mukaani, niin näytän sen teille; ja matkalla teidän pitää sanoa minulle, missä te täällä metsässä asutte. Tuletteko?

ORLANDO. Vallan mielelläni, hyvä nuorukainen.

ROSALINDA. Ei, Rosalindaksi teidän pitää sanoa minua. — Tule, sisar, lähtekäämme.

(Menevät.)

Toinen kulma samaa metsää.(Siera ja Kaisa tulevat; Jaques etäämpänä tarkkaa heitä.)

SIERA. Tule joutuin, Kaisuseni; minä kokoon vohlasi, Kaisu. Sano, Kaisu, vieläkö minusta pidät? Miellyttääkö sinua halpa olentoni?

KAISA. Olentonne? Herra varjelkoon! Mikä olento?

SIERA. Minä elostelen täällä sinun ja kuttujen kanssa, niinkuin tuo runoilijoista paras kipakoitsija, tuo kunnon Ovidius, eleli gööttien parissa.

JAQUES (syrjään). Mikä huonosti majoitettu oppitieto! Huonompi kuin Jupiter olkikaton alla!

SIERA. Kun toisen runoja ei ymmärretä, kun toisen älynlentoa ei säestä tuo näppärä lapsi Ymmärrys, niin tämä on ihmiselle pahempi kolaus kuin suuri lasku pienessä kapakassa. — Soisin tosiaankin, että jumalat olisivat sinun luoneet runolliseksi.

KAISA. En tiedä mitä runollinen on. Onko se jotakin kunniallista sanoissa ja töissä? Onko se jotakin todellista?

SIERA. Ei, totta totisesti; sillä todellisimmat runoilijat ovat suurimpia sepustelijoita; ja rakastajat ne ovat runollisuuteen taipuvaisia, ja mitä he runoksi vannovat, sitä voi sanoa heidän rakastajina sepustelevan.

KAISA. Soisitteko kuitenkin, että jumalat olisivat minun luoneet runolliseksi.

SIERA. Soisin tottakin, sillä sinä vannot minulle olevasi siveä; jos nyt olisit runoilija, niin olisi minulla vähän toiveita siitä, että sepustelet.

KAISA. Ettekö siis soisi että olisin siveä?

SIERA. En tottakaan, paitsi jos olisit ruma; sillä siveys kauneuteen yhtyneenä on niinkuin hunaja sokerin kastimena.

JAQUES (syrjään). Kekseliäs narri!

KAISA. Niin, minä en ole kaunis, ja siksi rukoilen jumalia antamaan minulle siveyttä.

SIERA. Niin, mutta tuhlata siveyttä rumaan ruokottomaan on yhtä kuin panna hyviä ruokia likaisiin astioihin.

KAISA. Minä en ole mikään ruokoton, vaikka kiitän jumalia siitä, että olen ruma.

SIERA. Hyvä, jumalille kiitos rumuudestasi! Ruokottomuus tulkoon perästä. Mutta oli miten oli, minä sinut nain, ja olen sitä varten puhutellut pastori Olivarius Vääräläistä tästä lähikylästä, ja hän on luvannut kohdata minua tällä kohtaa metsässä ja vihkiä meidät yhteen.

JAQUES (syrjään). Sitä kohtausta haluaisin minä nähdä.

KAISA. No, jumalat meille iloa suokoot!

SIERA. Aamen! Se joka nyt olisi pelkuri luonnostaan, säpsähtäisi tämmöistä vaaran koetta; sillä täällä ei ole meillä muuta temppeliä kuin metsä, eikä muuta seurakuntaa kuin sarvikarja. Mutta vähät siitä! Rohkeutta vain! Sarvet ovat inhottavat, mutta ne ovat välttämättömät. Sanotaan: moni ei tunne tavarainsa perää; aivan oikein: monella on hyvät sarvet, eikä tunne niiden perää. Niin ne on vaimon myötäjäisiä, ne eivät ole omaa hankkimaa. — Sarvetko? — Niin kyllä! — Köyhänkö kansan yksinomaan? — Ei, ei! Jaloimmilla valtaeläimillä on ne yhtä suuret kuin huonommillakin. Onko siis naimaton mies onnellinen? Ei; niinkuin linnoitettu kaupunki on parempi kuin kylä, niin on naineen miehen otsa kunniakkaampi kuin poikamiehen alastomat aivenat; ja niinkuin turva on parempi kuin turvattomuus, niin on sarvikin kallisarvoisempi kuin sarvettomuus. Tuossahan tulee pastori Olivarius.

(Pastori Olivarius Vääräläinen tulee.)

Tervetullut, pastori Olivarius Vääräläinen! Tahdotteko tehdä toimituksen tässä tämän puun alla, vai pitääkö meidän seurata teitä kappeliinne?

P. OLIVARIUS. Eikö ole täällä ketään, joka antaisi teille morsiamenne?

SIERA. Minä en tahdo häntä keneltäkään lahjaksi.

P. OLIVARIUS. Mutta jonkun pitää antaa hänet, muuten avioliitto ei ole laillinen.

JAQUES (tulee esiin). Toimeen, toimeen! Kyllä minä rupean antajaksi.

SIERA. Hyvää iltaa, hyvä herra "Mikä liette"! Mitä kuuluu? Tervetullut! Kiitos viimeisistä, kost'jumala! Hauska nähdä teitä. — Tässä on tekeillä pieni joutava asia. — Ei, olkaa hyvä, lakki päähän!

JAQUES. Aiotteko te, kirjonarri, mennä naimisiin?

SIERA. Niinkuin härällä on ikeensä ja hevoisella turpavyönsä ja haukalla tiukunsa, niin on ihmiselläkin halunsa; ja niinkuin kyyhkyset nokittelevat, niin tahtoo se aviosäätykin vähän persotella.

JAQUES. Ja tekö, noin sivistynyt mies, naisitte pensaan juurella niinkuin kerjäläinen? Menkää kirkkoon, hankkikaa hyvä pappi, joka voi sanoa teille, mitä avioliitto on; tuo mies liittää teidät vain yhteen niinkuin vuorilautoja liitetään toisiinsa: pian toinen teistä rupeaa kutistumaan ja käy kieroksi, niinkuin tuore puu, kieroksi.

SIERA (syrjään). Mutta minä vain olen sitä mieltä, että olisi parempi, jos tämä minut vihkisi, kuin joku muu; hän näyttää minusta siltä, kuin hän ei vihkisi oikein; ja jos en ole oikein vihitty, on minulla vastedes hyvä tekosyy jättää vaimoni.

JAQUES. Tule kanssani ja kuule neuvoani.

SIERA.Tule, armas Kaisuseni:Jos en sua vaimoks saa, niin otan tytökseni.Hyvästi, pastori Olivarius!

Back to Index Next