— Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, — hyvä on. Tuottakoot rahat teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin paljon pahaa toisilleen aikaan.
Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja vapisevampana.
— Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.
— Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse melkein hulluna ilosta.
— Niin.
— Se on toden totta. Tässä se on.
Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:
— Entä jos se onkin väärä?
Caderousse kalpeni ja horjui.
— Väärä, mutisi hän, — väärä … ja miksi tuo mies olisi antanut minulle väärän jalokiven?
— Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin tyhmeliini!
Caderousse seisoi tyrmistyneenä.
— Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin päälle päähänsä.
— Millä tavoin?
— Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.
Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin tuntematon oli mennyt.
— Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.— Se on kyllä suuri summa … mutta mikään rikkaus se ei ole.
28. Vankilan luettelot
Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.
— Hyvä herra, sanoi hän, — olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.
— Tiedän kyllä, sanoi määri, — että neljän viiden vuoden ajan on onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan, että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa 15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä.
Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla äskenmainittua katua kohden.
Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan menneisyydessä.
Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.
— Hyvä herra, sanoi herra Boville, — pelkonne on valitettavasti aivan perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon 15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.
— Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.
— Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan epätoivoissaan.
Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:
— Olette siis levoton saatavienne puolesta?
— Uskon, etten saa niitä koskaan.
— No niin, minä ostan ne teiltä.
— Tekö?
— Niin, minä.
— Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?
— En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi englantilainen hymyillen, — ei tee senlaatuisia kauppoja.
— Ja miten maksatte?
— Käteisellä rahalla.
Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.
Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lausui:
— Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.
— Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. — Se asia on Thomson & Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun hyväkseni.
— Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. — Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.
— Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, — minä olen samanlainen kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on aivan toisenlainen.
— Sanokaa se.
— Olette vankiloiden tarkastaja?
— Olen ollut jo neljätoista vuotta.
— Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?
— Tietysti.
— Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?
— Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.
— No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.
— Mikä hänen nimensä oli?
— Apotti Faria.
— Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. — Hän oli hullu.
— Niin väitettiin.
— Hän oli aivan varmasti hullu.
— Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?
— Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen vapaaksi.
— Miesparka! Onko hän kuollut?
— On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.
— Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte päivämäärät.
— Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.
— Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen tyynillä kasvoillaan.
— Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin tarmokas ja vaarallinen mies.
— Todellako? sanoi englantilainen.
— Oli kyllä, sanoi herra Boville. — Satuin näkemään tämän miehen vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan unohda hänen kasvojaan.
Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.
— Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat…
— Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää…
— Vaarallinen miehen nimi oli…
— Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut käytävän molempien koppien välille.
— Pakenemisen tarkoituksessako?
— Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai halvauskohtauksen ja kuoli.
— Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.
— Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, — mutta ei eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja odotti hautaamishetkeä.
— Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.
— Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää pelätä häntä.
— Kuinka niin?
— Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?
— En.
— Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.
— Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää.
— Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.
— Todellako? huudahti englantilainen.
— Niin, jatkoi tarkastaja. — Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä hetkenä nähdä hänen kasvonsa.
— Se olisi ollut vaikeata.
— Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. — Samapa se! Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.
Ja hän purskahti nauruun.
— Niin minäkin, sanoi englantilainen.
Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat yhdessä.
— Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta, — pakolainen siis hukkui?
— Niin, upposi pohjaan asti.
— Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta ja hullusta vangista?
— Juuri niin.
— Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen johdosta? kysyi englantilainen.
— Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko kuollut.
— Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää oli. Hän on siis todellakin kuollut?
— On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.
— Hyvä on, sanoi englantilainen, — mutta palatkaamme nyt vankiluetteloihin.
— Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.Anteeksi.
— Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua suuresti.
— Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.
— Näkisin ne mielelläni.
— Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.
Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen, laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan lukemaan sanomalehteä.
Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan: ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi, että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen, joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi, liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:
Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.
Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:
Lukenut yllä olevat muistutukset.Ei voi mitään tehdä.
Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi. Ne olivat Villefort'in käsialaa.
Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.
Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt syrjään lukemaanDrapeau Blanc-lehteä.
Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta, klo 6 illalla.
Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.
— Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. — Olen saanut kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne rahat, ja minä lasken ne eteenne.
Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.
29. Morrelin kauppahuone
Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria muutoksia.
Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa, jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen oli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin muulla nimellä kutsuttu.
Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.
Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä, uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen. Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa harhaan.
Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään laatikkoon sanoen:
— Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.
Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin, tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.
Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan tulossa.
Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta, oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut mitään tietoja.
Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra Morrelin luo.
Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.
Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.
Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.
Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.
— Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi kassanhoitaja.
— Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. — Menkäähän Cocles ensin katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten vieras.
— Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. — Herra Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on kauppasuhteissa.
Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen noustessa ylös.
Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven, sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen huoneeseen.
Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli merkitty.
Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.
Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä, joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.
Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi sääliä.
— Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni yhä enemmän hämilleen, — olette halunnut puhua kanssani.
— Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?
— Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani ilmoitti.
— Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.
Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.
— Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyiMorrel.
— On, jokseenkin suuria.
— Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.
Englantilainen otti esiin paksun pinkan.
— Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?
— Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.
— Ja se lankeaa maksettavaksi…
— Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun viidentenätoista päivänä.
— Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.
— Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.
Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.
— Ja siinäkö on kaikki?
— Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia. Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.
On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana kärsi.
— Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, kertasi hän koneellisesti.
— Niin, jatkoi englantilainen. — En voi olla salaamatta teiltä, jatkoi hän hetken kuluttua, — että vaikkakin olette tähän asti moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette nyt enää voisikaan niistä suoriutua.
Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.
— Hyvä herra, sanoi hän, — niinä kahtenakymmenenäneljänä vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.
— Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. — Mutta puhukaa kunnon miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki yhtä täsmällisesti?
Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.
— Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, — on minun siihen suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen apuni ja turvani, saavukaan…
Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.
— No niin, kysyi hänen vieraansa, — ellei tuo viimeinen apu ja turva saavu…?
— Silloin, jatkoi Morrel, — sitä on vaikea sanoa … mutta kun olen jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin, silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.
— Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa tapauksessa auttaa?
Morrel hymyili alakuloisesti.
— Tiedättehän, sanoi hän, — kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain kauppatuttavia.
— Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. — Teillä on siis yksi ainoa toivo?
— Yksi ainoa.
— Viimeinen?
— Viimeinen.
— Joten, jos se pettää…
— Olen hukassa, aivan hukassa.
— Tullessani tänne saapui laiva satamaan.
— Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.
— Se ei siis ollut teidän laivanne?
— Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta, mutta ei ole minun.
— Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?
— Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.
Hän jatkoi hiljaa:
— Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt saapua tänne.
— Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. — Mitä tämä merkitsee?
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, — mitä taas on tapahtunut?
Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.
Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.
Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.
Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.
Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.
— Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, —Cocleksella ja Juliella.
Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
— Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, — antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.
Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.
— Isä, isä, sanoi hän. — Rohkeutta!
— Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.
Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli painanut isänsä rintaan.
— Entä miehistö? kysyi Morrel.
— Pelastunut, sanoi tyttö. — He ovat saapuneet bordeauxlaisessa laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.
Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla kiittäen Jumalaa.
— Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. — Sinä et ole iskenyt kehenkään muuhun kuin minuun.
Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.
— Tulkaa sisään, sanoi Morrel, — tulkaa sisään, otaksun, että kaikki olette oven takana.
Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.
Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen, Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten välillä.
— Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.
— Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, — ja kertokaa.
Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.
— Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.
— Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla hymyilemättä kesken kyyneliään. — Mutta missä on kapteeninne?
— Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii, niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän päästä.
— Hyvä on … kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.
Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen, siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:
— Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, — että me olimme noin Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen, viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä juuri samalla hetkellä. — "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." — "Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita… Hohoi! Laskekaa alas isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!" Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" — "Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." — "Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika puuskan." — "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa reivitaljat!"
— Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. — Minä olisin ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.
Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.
— Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten kunnioittavasti, — me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.
— Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.
— Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen ainoastaan kuolee". — "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja. "Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.
— Hyvä, lausui englantilainen.
— Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, — ja sillä välin taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa. Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni, "eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset. Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" — Kuulkaahan, herra Morrel, sanoi Penelon, — me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani. Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se meni… Pharaon oli kadonnut! — Kolme päivää olimme syömättä ja juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät. Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta? Vastatkaa te toiset.
Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon yksityiskohdat tarkoin.
— Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, — olette kaikki kunnon miehiä, ja tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä. Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on nostamatta?
— Ei puhuta siitä, herra Morrel.
— Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti hymyillen.
— No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.
— Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä, eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.
Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa, vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.
— Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, — mitä siihen tulee…
— Mihin?
— Rahaan…
— No niin?
— Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.
— Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. — Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.
Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.
— Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, — ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?
— En, lapset, sanoi laivanisäntä. — En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.
— Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. — Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.
— Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, — en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.
— Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!
— Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. — Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, — seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.
— Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.
— Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.
Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.
— Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, — jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.
Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.
— Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.
— Olen nähnyt, sanoi englantilainen, — että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.
— Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.
— Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. — Olen kai suurin velkojanne?
— Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan kuluessa maksettaviksi.
— Tahdotteko maksuajan lykkäystä?
— Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.
— Paljonko tahdotte?
Morrel epäröi.
— Kaksi kuukautta, sanoi hän.
— Hyvä, sanoi vieras, — annan teille kolme.
— Mutta luuletteko, että Thomson & French…
— Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.
— Niin on.
— Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.
— Minä odotan teitä, sanoi Morrel. — Ja silloin maksan tai olen kuollut.
Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut niitä kuulla.
Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.
Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi häntä ovelle asti siunaten häntä.
Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta oikeastaan hän odotti.
— Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.
— Neiti, sanoi vieras. — Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla on nimi… Merenkulkija Sindbad … toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.
— Hyvä on, vastasi Julie.
— Lupaatteko?
— Vannon.
— Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.
Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.
Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.
Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.
— Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, — tahdon puhua kanssanne.
30. Syyskuun viides päivä
Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä, jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta. Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson & Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta, joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.
Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin. Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi, ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden kuluessa ollut myyty mies.
Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.
Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta. Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki sitoumuksensa.
Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa. Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.
Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo, mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa, jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa. Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista. Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.
— Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.
Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut, ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun viimeisenä päivänä.
Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän kiellon.
Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja käski lähettämään Cocleksen luokseen.
— Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.
Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä heti saapumaan.
Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa kestääkseen heitä uhkaavan iskun.
Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.
Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen kouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana merkitsee.
Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä edessäolevina vaikeina hetkinä.
He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja aivan onnettoman näköisenä.
— Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. — Mikä kamala onnettomuus!Kukaan ei olisi tätä uskonut!
Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.
Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.
Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa lyhennykseksi.
Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.
Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni LesPhocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki sielläLe Sémaphore-lehteä.Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.
Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen kuumuudessa.
Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.
Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten heidän häntä kutsuvan.
Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.
Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen, kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.
Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.
Tyttö meni rouva Morrelin luo.
— Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.
Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.
Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että hän jaksoi olla virkkamatta mitään.
Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan rintaansa vastaan.
Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.
Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.
Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?
— Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, — kun otatte minulta tämän avaimen pois?
— Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti kyyneliä. — Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.
Julie oli etsivinään avainta.
— Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.
Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.
— Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. — Ja jos suinkin on mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.
Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä kiihkeästi astelevan huoneessaan.
Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.
Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat odottaneet Maximilienia.
Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni, mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille kasvoilleen.
Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.
Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.
Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:
— Jää äitisi luo, sanoi hän.
Mutta Julie oli itsepintainen.
— Minä käsken! sanoi Morrel.
Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.
Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat hänen otsalleen.
Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.
— Maximilien! sanoi hän.
Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa syliin.
— Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, — mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja riensin tänne.
— Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle, — menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.
Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.
— Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella murteella.
— Olen, änkytti Julie. — Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne teitä laisinkaan.
— Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.
Julie arkaili.
— Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.
Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:
Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain, astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro ja tuokaa se isällenne.
Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.
Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.
Merenkulkija Sindbad.
Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo kadonnut.
Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä jälkikirjoituksen:
Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne, niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.
Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä. Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.
Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.
Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää, pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.
Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.
— Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.
— Mentäväkö? sopersi Julie.
— Niin, minä saatan sinua.
— Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoiJulie.
— Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. — Minä odotan sinua Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka on antanut sinulle valittamisen aihetta.
— Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, — että minun pitää mennä sinne?
— Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.
— Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.
Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.
— Kuulehan, sanoi hän. — Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?
— On.
— Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta frangia.
— Niin, tiedän sen.
— Kassassa on vain viisitoistatuhatta.
— Mitä siis tapahtuu?
— Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.
— Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.
Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.
Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.
Hän oli aivan kuin lamautunut.