Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.
Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.
Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.
Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.
Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.
32. Herääminen
Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä. Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.
Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.
Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.
Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata hänen mieleensä.
Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja hashishin.
Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.
Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.
— Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään Malagaan.
— Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?
— Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä tunnette hänet laivaväen joukosta.
Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan eteläistä nientä kohden.
Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.
Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään. Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa jäähyväisiksi.
Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla puolestaan sitä.
Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten kuului heikko pamahdus saarelle asti.
— Kuuletteko, sanoi Gaetano, — hän sanoo teille hyvästi.
Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se kuuluisi purteen asti.
— Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.
— Sytyttäkää ensiksikin soihtu.
— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, — haluatte etsiä lumotun asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä. Giovanni, sanoi hän, — sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.
Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa luolaan.
Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa, ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.
Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä aukkoa.
Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.
Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla hän ei erottanut enää mitään.
Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia, jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia, että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.
Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.
Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun hän palasi, oli vuohi jo paistettu.
Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.
— Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hänGaetanolle. — Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.
— Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?
— Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.
— Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, — ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.
— Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.
— Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.
Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.
Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.
Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.
Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassaPorto-Vecchion satamaan.
Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.
Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista, illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin mielessä sulaa unelmaksi.
Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.
Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.
Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza dellaDoganalle.
Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet, hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla ja Pyhän Pietarin juhla.
Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen. Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.
Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi, niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli häntä vastaan.
Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan matkustaja kuului.
— Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, — mutta nyt meidän täytyy aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja seuraaviksi päiviksi vaunut.
— Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, — mutta mitä vaunuihin tulee…
— Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. — Älkää laskeko leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.
— Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi luvata, sanoi hotellin isäntä.
— Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.
— Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.
— Hitto vieköön, sanoi Franz, — me saamme maksaa hiukan kalliimman hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä. Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.
— Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.
— Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.
— Hevosia ei saa mistään.
Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän vastauksen.
— Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?Mutta eikö saa postihevosia?
— Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.
— Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.
— Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor Pastrini?
— On, teidän ylhäisyytenne.
— Syökäämme siis ensiksi.
— Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.
— Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on varmasti vain hinnasta.
Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.
33. Roomalaisia rosvoja
Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui paikalle.
— No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, — arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.
— Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi tarvitsisi, sanoi Franz.
— Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. — Ei suinkaan vaunuista?
— Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.
— Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!
— Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten hyökkäyksiä vastaan, — se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata vaikka viisikymmentä.
— Hyvä niinkin, sanoi Albert. — Tänään on torstai, kukapa tietää, mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?
— Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa, vastasi Franz, — joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.
— Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, — nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.
— Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.
— Mistäpäin?
— Tietysti Corson varrelta.
— Ikkunan! huudahti Pastrini. — Sehän on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.
Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.
— Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, — tiedättekö, mikä on viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.
— Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. — Olen päättänyt nähdä Rooman karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä puujaloilla.
— Hyvä! huudahti Franz. — Se on verraton keksintö varsinkin karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.
— Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin asti?
— Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.
— Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini, — mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan kuusi piasteria päivässä.
— Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, — minä, joka en ole miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja te hyödytte sittenkin kelpo lailla.
— Mutta teidän ylhäisyytenne…, koetti Pastrini väittää vastaan.
— Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, — tai menen itse sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain menetätte erotuksen.
— Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan joutuneensa tappiolle. — Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että olette minuun tyytyväisiä.
— Hyvä on. Se on järkevää puhetta.
— Milloin tahdotte saada vaunut?
— Tunnin kuluttua.
— Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.
Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.
— Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan ikkunasta, — ajetaanko vaunut palatsin eteen?
Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin todellakin hänelle.
Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli palatsi.
Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.
Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen. Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi vaunun takana olevalle istuimelle.
— Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?
— Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasiAlbert niin kuin aito pariisilainen ainakin.
Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.
Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.
Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.
He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa. Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on ollut.
Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta, seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti, Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain vähentämään sen suuruutta.
He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään sanottavaa.
Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun isäntä keskeytti hänet:
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — olen mielissäni nähdessäni teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut…
— Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyiAlbert sytyttäen sikarin.
— En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei maksa vaivaa enää puhua siitä.
— Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.
— Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini hiukan loukkaantuneena, — ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan matkustelevat.
— Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin, että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. — Hullut ja narrit, sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de Paris'ssa.
Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.
Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta, joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.
— No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset mietiskelyt, — te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa meille käyntinne tarkoituksen?
— Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello kahdeksalta?
— Niin olemme.
— Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?
— Niin.
— Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin kautta?
— Ne ovat minun omat sanani.
— No niin. Tuo tie on mahdoton.
— Mahdoton!
— Tai ainakin hyvin vaarallinen.
— Vaarallinen? Ja miksi?
— Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.
— Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi Albert. — Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän on aivan tuntematon.
— Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?
— En koskaan.
— Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone ovat pelkkiä kuoripoikia.
— Kuulehan, Albert! huudahti Franz. — Nyt saamme kuulla kerrottavan oikeasta rosvosta!
— Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne. Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä minä kuuntelen. "Oli kerran…" No, jatkakaahan!
Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista, mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis Franzin puoleen, — jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän ylhäisyytenne parasta.
— Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini, vakuutti Franz. — Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.
— Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani epäillään…
— Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, — tehän olette epäluuloisempi kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka on Luigi Vampa.
— Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.
— No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin kautta?
— Se, sanoi Pastrini, — että voitte kyllä mennä ulos toisesta portista, mutta ette palaa toisesta.
— Miksi emme?
— Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien ulkopuolella.
— Kautta kunnianneko? huudahti Albert.
— Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, — en sanonut tätä teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei tällaisten asioiden kanssa leikitä.
— Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, — siinähän tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius Cocleksen.
Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.
— Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, — mistä ottaisimme nuo pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää vaunumme?
— Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?
— Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.
— Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen loppupätkällä, — tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja, ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.
Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua.
— Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.
— Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli, että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. — Mitä! Eikö se ole tapana?
— Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten kaikki yht'aikaa?
— Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.
Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.
— Rakas Albert, sanoi Franz, — lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.
— Per Bacco, huudahti Pastrini, — tuo on järkevää puhetta.
Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.
— Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, — kun näette toverini tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on. Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.
— Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja kertoi minulle elämänsä tarinan.
— Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.
Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi,Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.
— Tässä se on, sanoi hän.
— Onnittelen teitä, sanoi Albert. — Minulla on melkein samanlainen, — hän otti liivinsä taskusta kellonsa, — ja se on maksanut minulle kolmetuhatta frangia.
— Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.
— Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.
— Hyvänen aika, sanoi Albert, — ettehän ole saarnamies, jonka tarvitsee puhua seisoaltaan.
Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille kuulijoilleen.
— Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, — tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?
— Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!
— Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.
— Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin hän.
— No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.
— Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä osoittaen Albertia.
— Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.
— Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. — Ja mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?
— Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä, eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa Roomaan.
Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan. Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois. Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä, jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä, ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan siis täytyi olla sitä ahkerampi.
Poika suostui ilomielin tähän.
Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse. Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia papin rukouskirjasta lukemaan.
Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.
Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot, keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.
Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.
Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.
Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin piirrintäkin.
Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.
Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.
Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.
Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.
Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.
Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa yksitoistavuotiaaksi.
Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen, toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.
Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.
Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.
Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.
Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se oli heitetty syrjään.
Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.
Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta, jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee käyttäjänsä pelätyksi.
Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.
Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja vei kartanoon.
Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa, sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.
Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan, mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet päivänkään erossa.
Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.
Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunutLepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnytRooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoapuuttuu.
Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta, Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton rosvojoukkoon.
Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää raakuutta osoittavia tekoja.
Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot hänet hylkäävät tai hän kuolee.
Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti tuomittu.
Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini. Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä odotti.
Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän. Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan, uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.
Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän luo.
Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello yhdeksään asti.
Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan Cucumettoa ja Ritaa.
Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi kauhun valtaavan mielensä.
Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi sen hänelle sanoen:
"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"
Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen suuntaan, josta oli huudon kuullut.
Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenäCucumetton syliin.
Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin kädessään.
Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan pistooliin, vaipui alas.
Rita makasi maassa heidän molempien välissä.
"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun tehtävän?"
"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan isä tänne rahat."
"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä, kenelle hän nyt kuuluu."
"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyiCarlini.
"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"
"Minä luulin pyyntöni…"
"Oletko sinä muita arvokkaampi?"
"Olette oikeassa."
Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.
"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"
Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut vihamielisiä tunteitaan.
Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan vieressä.
Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.
"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään päällikkönsä.
He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta lipun.
Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.
Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.
Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti äänekkääseen nauruun.
"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on suopeampi minua kohtaan."
Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi aivan tyynesti:
"Onneksesi, Diavolaccio!"
Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.
Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten ääntä.
He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.
Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.
Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.
Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja laski tytön päällikön jalkojen juureen.
Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.
Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.
"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan jäljelle minusta."
"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen minulta?"
"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.
Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion valopiirin ulkopuolelle.
Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.
Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö ja rosvot jalkeilla.
Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.
Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti sormellaan kahta olentoa puun juurella.
"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin sinulle."
Ja hän palasi toveriensa luo.
Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.
Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.
"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.
"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"
Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä puukko rinnassaan.
"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla koko joukon leikkikaluksi."
Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.
"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."
Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja paljasti rintansa.
"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."
Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.
"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."
Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:
"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."
Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.
Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski lähtemään liikkeelle.
Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, mitenRitan isän laita oli.
Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti tyttären hautaa.
Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa tämän kaiken.
Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.
Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut kymmenen askelen päässä hänen takanaan.
Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaanCucumetton nimen.
Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.
Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti maaliin.
Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kunVampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.
Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä kohden.
Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:
"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"
Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.
Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.
Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta nuorasta vangittua rosvoa.
Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän luokseen ja alkoivat kuulustella.
He eivät olleet nähneet mitään.
"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän päällikkönsä."
"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.
"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet kiinni."
Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa. Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka aikovat mennä naimisiin.
"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.
Silloin karabinieerit poistuivat.
Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.
Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.
Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli, kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa kukkarossa olevalla kullalla.
Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään pelastajiaan.
Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.
Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.
Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen tyttärelleen Carmelalle.
Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.
Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.
Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu. Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.
Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria, esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.
Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla maailmassa.
Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta neljäs nainen puuttui.
Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut samanlaista pukua kuin heillä.
Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä nojaten Luigin käsivarteen.
"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.
"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"
Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.
Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa kadrilliin, jota kreivin tytär johti.
Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.
Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.
Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen. Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti, ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat — vaikkakin Teresa kuunteli silmät maahan luotuina — olivat hänen tanssitoverinsa sanat mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä. Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn päähän.
Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin. Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.
Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle mustasukkainen.
Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.
Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava salama.
Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.
Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.
Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin ansainneensa moitteita.
Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:
"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär SanFeliceä?"
"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."
"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"
"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."
"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin sanot?"
"Haluan."
"Hyvä on, sinä saat sen."
Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.
Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.
Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua. Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa. Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela oli elossa.
Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.
Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen. Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena, niin hän teeskenteli huolettomuutta.
Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.
"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa, jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."
"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu toivoessani sellaista."
"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."
"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun mielikseni."
"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt,Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."
Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä olevalla tuolilla oli puku.
Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut, joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.
Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien tietä.
Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.
Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkustiTivoliin, oli eksynyt tieltä.
Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.
Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä heidän matkassaan.
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.
Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:
"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."
"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia pikkurahoja.
"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan palvelukseni, mutta en sitä myy."
"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä, "jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."
"Se on aivan eri asia."
"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi, jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."
"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä päätä."
"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa, sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."
"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt, se tuskin on piasterin arvoinen."
"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.
"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"
"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."
Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.
— Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.
— Niin, lausui kertoja, — sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.
— Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. — Se on hyvin kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut huvittivat minua suuresti.
Franz ei sanonut enempää.
— Jatkakaa.