— Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.
— Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.
— Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?
— Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta uteliaaksi.
— Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.
— Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen rangaistus, mutta se ei ole sovitus.
— En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, — selittäkää, sillä en voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät mielenkiintoani.
— Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. — Jos joku mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne, äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman sekunnin ajan ruumiillista kipua?
— Tiedän kyllä, sanoi Franz, — että lohduttajaksi inhimillinen oikeus on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.
— Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta… Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?
— On, vastasi Franz, — ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu sallittu.
— Kaksintaistelu, huudahti kreivi, — todellakin hupaisa keino, kun tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan! Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä. Ei, ei, — jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.
— Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan? kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.
— Suostun tietenkin, sanoi kreivi. — Ymmärtäkäämme toisiamme oikein. Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen, vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen. Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän ja todellisuudesta paratiisin.
— Mutta, väitti Franz, — kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.
— Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta, mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä. Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.
Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja ilmoitti:
— Pöytä on katettu!
Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa. Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.
Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G…ssä ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva mies oli vampyyri.
Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.
— Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, — mutta meillä on vielä tuhansia hommia.
— Mitä?
— Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan välttämättömät.
— Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.
— Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.
— Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse haluatte.
— Vastapäätä mestauslavaa?
— Mestauslavahan kuuluu juhlaan.
— Herra kreivi, sanoi Franz, — olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä ikkunaanne palatsi Rospoliin.
— Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi kreivi.
— Te kerrotte sen, jatkoi Franz, — ja olen varma siitä, että teidän kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?
— Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin ravintolassa.
— Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja, joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin: "Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."
— Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.
— Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.
— Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. — Mutta mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä, herra kreivi?
— Jalan kyllä, vaunuilla ei.
— No, siis menen jalan.
— Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?
— Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.
— Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.
— Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä, sanoi palvelija avaten oven.
— Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen heti jäljestänne.
Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita havanna-sikareja.
— No, kysyi Franz häneltä, — mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?
— Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. — Hän on miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt, paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen, ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen suurella nautinnolla savua kattoa kohden.
Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.
— Mutta, sanoi hän, — oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?
— Mitä?
— Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.
— Minuako?
— Niin, teitä.
Albert mietti.
— Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. — Olen ollut toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen. Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.
Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne. Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita mukaanne, herra Morcerf.
— Hyvin mielelläni, sanoi Albert, — sillä italialaiset sikarit ovat vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.
— Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Kello on puoli yksi.
He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.
Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.
— Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman luontevasti.
— Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.
Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen risti.
Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut enää epäilläkään; hän oli kreivi.
Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.
Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien takana vaunuja odottamassa.
Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko, ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti. Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi kaareva terä.
Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.
Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa. Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan. Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.
— Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, — olen valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.
Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen pääkoristuksena.
Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä roomalainenmandataon melkein samalla tapaa valmistettu kuin ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.
Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin apulaisia.
Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi hien helmeilevän hiuksiensa juurista.
Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti vaihdettiin.
Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.
Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa, missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.
Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.
Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua, vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa, että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin alkamisesta.
Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.
Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät. Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta rautanuijaa. Se oli pyöveli.
Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.
Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.
Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää, mikä häntä odotti.
Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.
Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.
Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi polttanut.
Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja hellyyden ilme.
Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen pelastajansa tulee.
Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.
— Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, — että tapahtuu vain yksi teloitus.
— Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.
— Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.
— On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja toisella on vielä monta vuotta elettävänään.
— Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla, sillä aika on jo täpärällä.
— Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.
Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.
Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.
— Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän selvällä kauas kuuluvalla äänellään. — Toinen tuomittu on saanut armon.
— Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. — Toinen on saanut armon!
Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja kohottavan päätään.
— Armo kenelle? huusi hän.
Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.
— Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi munkkikunnan esimies.
Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka luki sen ja antoi takaisin.
— Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä hervottomuudentilasta. — Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en tahdo!
Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi, karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla hänen kätensä olivat sidotut.
— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.
Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.
— Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. — Ettekö ymmärrä? Tuon ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku! niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä joukkoa kohden, — kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!
Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole oikeutta tappaa minua yksin."
— Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin, —todentotta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia? Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen, ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!
Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.
Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa:"Kuolemaan! Kuolemaan!"
Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti hänet ikkunan luona.
— Mikä teidän on? kysyi hän. — Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa, katsokaa!
Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon. Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä polkea.
Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.
Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui tuoliin puolipyörtyneenä.
Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.
Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.
36. Rooman karnevaali
Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava, puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui nyt täydellä voimalla.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.
— Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, — niin kuin näette.Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.
— Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin hämärä unikuva, sanoi Franz.
— Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.
— Niin, minä; mutta tuomittu!
— Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on onnellisempi?
— Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!
— Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin hyvin kiittämätön ja itsekäs olento… Mutta pukeutukaa. Näettehän, että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.
Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten saappaittensa päälle.
— No, Albert, kysyi Franz, — tekeekö mielenne todellakin hullutella?Vastatkaahan suoraan.
— Ei, vastasi hän, — mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.
— Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia ihmisluonteita, sanoi kreivi. — Mestauslavan ensimmäisellä portaalla kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että Andrean kasvot eivät olleet kauniit… Iljettävä konna! Pukeutukaamme, herrat, pukeutukaamme.
Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.
Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä kukkia ja konfetteja.
Vaunut yhtyivät riviin.
Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla. Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia, kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja, konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta suuttua, kaikki vain nauroivat.
Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin, jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet. Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa, joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.
Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.
Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa, roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset, jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä, takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa; häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon kuvan Rooman karnevaalista.
Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.
— Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, — kun olette väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.
Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha", ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita vieterit liikuttivat.
Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän päälleen kukkakimppuja.
Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen vaunut Venetsian palatsia kohden.
— Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, — ettekö nähnyt…?
— Mitä?
— Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.
— En.
— Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.
— Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, — muuten olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.
— Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, — ennen kuin karnevaali on loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.
Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.
Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.
Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan, ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse, tyttö heitti niihin orvokkikimpun.
Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena napinreikäänsä.
— Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.
— Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, — mutta luulen todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää luovukaan tästä kukkavihosta.
— Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, — sehän on tuntomerkkinä, kun jälleen tapaatte toisenne.
Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö, joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat Albertin napinreiässä.
— Hyvä, sanoi Franz hänelle, — hyvä, alku on aivan verraton.Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?
— En, sanoi Albert, — älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät. Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee tehdä.
— Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus, sanoi Franz. — Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.
Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.
Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.
Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta katosivat kaikki vaunut sivukaduille.
Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.
Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.
Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.
Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.
Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin, mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä hankkia hänelle räätälin.
— Räätälin, kysyi hotellin isäntä, — mihin te räätäliä tarvitsette?
— Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset talonpoikaispuvut, vastasi Albert.
Pastrini pudisti päätään.
— Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. — Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin, vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.
— Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?
— Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia, ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja ja olette; tyytyväinen.
— Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, — luottakaamme isäntäämme, hän on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten oopperaan.
— Mennään oopperaan, sanoi Albert. — Mutta muistakaa, signor Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna saada nuo puvut.
Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat. Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään, mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se tuntomerkki seuraavan päivän varalle.
Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.
Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.
— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt, että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.
Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär G… omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut kummallisen arvostelunsa.
Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja menivät kreivittären aitioon.
Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan viereensä kunniapaikalle.
Albert istahti heidän taakseen.
— No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, — tehän olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.
— Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen ystävällisyyttään.
— Kuinka niin, koko päivänkö?
— Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.
— Tunnetteko siis hänet?
— Sekä tunnemme että emme.
— Kuinka niin?
— Se on pitkä juttu.
— Kerrotteko sen minulle?
— Te pelästytte siitä.
— Sitä suurempi syy kertoa.
— Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.
— Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt hänelle?
— Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.
— Milloin?
— Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.
— Kenen välityksellä?
— Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.
— Hänkin asuu siis London-hotellissa?
— Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.
— Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?
— Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.
— Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.
— Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.
— Ja onko hän kreivi?
— Toscanalainen kreivi.
— No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella, sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista. — Ja millainen hän on muuten?
— Kysykää vicomte Morcerfilta.
— Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne, sanoi kreivitär.
— Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä miellyttävänä, vastasi Albert. — Vaikka hän olisi ollut kymmenen vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman mies.
— Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, — että vampyyrini ei olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?
— Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.
— Tuon kauniin kreikattaren?
— Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on ollut näkymätön.
— Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, — niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?
— Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.
— Rospoli-palatsissa.
— Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?
— Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?
— Tietysti.
— Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo kolme ikkunaa olivat kreivin.
— Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson parhaimmalla paikalla?
— Kaksi- tai kolmesataa scudoa.
— Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.
— Sepä on jotakin!
— Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?
— Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.
— Miksi hän sen siis on ostanut?
— Oikusta.
— Hän on ilmeisesti originelli ihminen?
— Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. — Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin, että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen, jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta lähteneet.
Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.
Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä hänen toimenpiteisiinsä.
Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua. Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat käyttävät juhlapäivinä.
Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia. Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin punaisella tulpalla suljettuja pulloja.
Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.
— Hyvät herrat, sanoi hän, — niin hauskaa kuin onkin huvitella yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.
Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis ottivat sen vastaan.
Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat, että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan erityisesti kemiaa.
Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän hienotunteisuutensa.
Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja. Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.
Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert heitä erikoisesti kiittivät.
Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.
Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kauttaCorsolle.
Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä puvustaan.
Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien heittäjää että hänen tovereitaan.
Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse, oli hän kadonnut.
Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui tietenkin koko päivän.
Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle, joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.
Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja syvän liikutuksen vallassa.
Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa. Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.
Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa, ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.
Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma, että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.
Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin käytettävikseen.
Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, ettäFranz oli poissa.
Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua, joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen oikeastaan kehittyi.
Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaaliaRospoli-palatsin ikkunoista.
Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.
Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle. Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan, ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan päivän muistiinpanojen tekemiseen.
Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.
— Lukekaahan!
Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä, joka riistää kädestännemoccoletton. Kun olette tullut San Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät paremmin tunnetaan.
Siihen asti ette näe minua.
Uskollisuutta ja vaitioloa.
— No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, — mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?
— Minä ajattelen, vastasi Franz, — että juttu näyttää saavan mieluisan seikkailun muodon.
— Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, — ja pahoin pelkään, että saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.
Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän kuuluisan pankkiirin luo.
— Mutta muistakaa, vastasi Franz, — että koko ylhäisö on herttuan luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen täytyy tulla sinne.
— Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. — Luittehan kirjeen?
— Luin.
— Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn naiset saavat?
— Tiedän, vastasi Franz.
— Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää, löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.
— Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeenAlbertille.
— Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan, sanoi Albert, — mutta minä olen rakastunut.
— Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. — Kaikesta huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin, vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.
— Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.
— Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.
Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä, että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu. Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä aterian päätyttyä.
Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan. Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti sitten.
Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta, joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet, eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.
Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.
Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat ystävykset hänen tarjoukseensa.
Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut, ei voinut niitä koskaan unohtaa.
Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän kanssaan.
Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla miehellä on ympäristöönsä.
Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.
Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen. Kreivitär G… tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä, niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut ystävien välisen keskustelun aiheena.
Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän perin tyydyttävällä tavalla.
He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa, joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.
Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.
Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan, ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja hyörinässä.
Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä — ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa. Juhlat ovat heille todellisia juhlia.
Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen talonpoikaispukunsa.
Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja kukat rakeita.
Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.
Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.
Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne kunkin on mentävä.
Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.
Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.
Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli voittanut.
Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.
Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon; moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.
Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.
Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat saaneet Jumalalta.
Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.
Moccoletton saa syttymään tulen avulla.
Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita, jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.
Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert yhtä hyvin kuin muutkin.
Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa:Moccoli!alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli odotettu merkki.
Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien viettävän juhlaa.
Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja yhtyvän hurjaan tanssiin.
Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon hänen kruununperijäkseen.
Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.
Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli seitsemän.
Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.
Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.
Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.
Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui käsikoukkua tytön kanssa.
Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.
Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.
Franz oli keskellä pimeyttä.
Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä täällä kynttilöitä.