— Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu turkooseilla. — Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne, rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.
— Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen, välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.
— Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. —Mutta ottakaahan sikari!
— Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja heittäytyen divaanille lojumaan, — rakas vicomte, olette onnellinen, kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne oikein arvioida!
— Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. — Tehän olette ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista, mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri, ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.
— Mitenkä?
— Toimittamalla teille uuden tuttavan.
— Onko hän mies vai nainen?
— Mies.
— Minä tunnen jo liian paljon miehiä.
— Mutta ette sellaista, josta minä puhun.
— Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?
— Ehkä vieläkin kauempaa.
— Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?
— Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä.Mutta teidänhän on nälkä.
— Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin heillä olisi omantunnonvaivoja.
— Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne tarjoaisivat erikoisen hyviä.
— Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.
— Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.
— Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta.Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?
— Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?
— No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.
— Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä olette ministeriössä.
— Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle pelkkää suitsutusta.
— Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.
— Mistä?
— Sanomalehdistä.
— Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, — luuletteko, että minä luen sanomalehtiä?
— Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.
— Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.
— Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. — Katsokaahan, tuossa on Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne, ainakin hän niin väittää.
— Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, — hän tekee samoin kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää päivää, komentaja.
— Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen hänen kättään ja hymyillen hänelle.
— Tottahan toki! sanoi Beauchamp.
— Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?
— Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna 1838.
— Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa esiinnytte leijonana?
— Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.
— Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. — Miksi ette kuulu meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.
— Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen, rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla tanssimista, niin kuin huomaatte.
— Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme pöytään heti, kun he ovat tulleet.
— Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.
— Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.
— Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa. Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen edustajakamarissa.
— Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa viiniä ja leivoksiani.
— Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna hyvälle tuulelle.
— Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.
— Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän. Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?
— Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.
— Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray.— Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.
— Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin nauraa hänelle.
— Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, — kyllä huomaa, että Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle: "Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi miljoonaa."
— Joutavia, sanoi Beauchamp, — siitä avioliitosta ei tule mitään. Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.
— Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.
— Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai rakentaa rautatienpätkän.
— Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, — ja menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa; parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän. Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme, silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka saksalainen serkku oli Saksan keisarina.
— Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.
— Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.
— Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, — sillä tuossa tulee Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.
— Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen, kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.
— Mainiota, sanoi Beauchamp, — ministeriö, joka kerskailee halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!
— Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija ilmoitti.
— Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, — ja voimme aloittaa aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.
— Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. — Morrel, mitä tämä tietää?
Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud, kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän, tarttunut hänen käteensä sanoen:
— Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin. Sitä pätsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.
Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa, että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa, jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.
— Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, — paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.
— Hyvä, sanoi Château-Renaud, — ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.
— Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.
— Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoiMorrel.
— Mitä! huudahti Château-Renaud, — eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua…! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran…
— Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.
— Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.
— Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.
— Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoiDebray, — älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.
— Enhän minä estä istumasta pöytään…, sanoi Beauchamp, —Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.
— Hyvät herrat, sanoi Morcerf, — kello on vasta kymmenen minuuttia yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.
— Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.
— En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.
— Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, — niin kaatakaa itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo tapaus, paroni.
— Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?
— Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf kohteliaasti.
— Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he, vapauttamaan Kristuksen hautaa.
— Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. — Läksin ampumaan huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen, tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään parhaan ystäväni käsivarren… Muistattehan Franz d'Epinay raukan.
— Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten kaksintaistelussa… Minkä vuoksi?
— Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka! Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön … se oli arabialainen ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen kotimaassaan.
— Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. — Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin arabialainen hevosenne.
— Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.
— Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.
— Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, — ja syystäkin! Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua; toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin, että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.
— Niin, sanoi Morrel hymyillen, — silloin oli syyskuun viides päivä; sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli voin…
— Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. — Hän pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan, vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi kanssani, arvatkaahan minkä?
— Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.
— Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli vaikea teko.
— Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.
— Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. — Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?
— En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, — mutta ehkä ystävää.
— Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi Morrel. — Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli meille tehnyt.
— Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, — on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?
— Puoli yksitoista.
— Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.
— Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, — sillä minäkin odotan pelastajaa.
— Kenet hän on pelastanut?
— Minut tietysti, vastasi Morcerf. — Ettekö usko, että minut voi pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.
— Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksiMonryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.
— Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen, sanoi Beauchamp, — sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu pulasta.
— Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. — Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.
— Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. — Kutsuessani hänet kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän sen jälkeen on liikkunut.
— Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.
— Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.
— Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.
— Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.
— Anteeksi, sanoi Beauchamp, — voiko siitä kirjoittaa sanomalehtiartikkelia?
— Voi, vastasi Morcerf, — ja siitä tuleekin hyvin erikoinen artikkeli.
— Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.
— Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.
— Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.
— Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.
— Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.
— On kyllä, vieläpä todella pelottavia.
— Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, — että kokkinne on myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.
— Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi. Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.
— Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, — olin vähällä saada siellä kuumeen.
— Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, — minä todellakin sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille, että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti pitänyt minulle antamansa lupauksen.
— Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud. — Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf, joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.
— Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan ja joka minulla on kunnia teille esitellä.
— Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka vapauttaa Andromedan?
— Hän on minun kokoiseni mies.
— Aseissa hampaisiin asti?
— Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.
— Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?
— Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.
— He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet, sanoi Beauchamp.
— Juuri niin, vastasi Morcerf.
— Hän oli siis Ariosto?
— Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.
— Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.
— Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. — Kuka on koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?
— Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. — Hänen esi-isänsä ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it Kuolleen meren.
— Anteeksi, sanoi Morrel, — luulen voivani pelastaa herrat pulasta. Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.
— Aivan oikein, sanoi Albert. — Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen aateliskirjansa Toscanasta.
— Teidän kreivinne on siis rikas?
— Luullakseni.
— Sen luulisin huomaavan.
— Siinä erehdytte, Debray.
— En enää ymmärrä teitä.
— Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?
— Mikä kysymys!
— No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.
— Entä sitten?
— Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.
— Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.
— En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan. Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento. Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.
Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:
— Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?
— Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon, kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.
— Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. — Teitä kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?
— Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, — tehän kerrotte meille niin perin uskomattomia asioita…
— Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro. Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien maanmiestenne tielle.
— Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin. Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.
— En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.
— Siinä näette, sanoi Debray.
— Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.
— Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!
— Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa. Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia, ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja kreikkalaisia rakastajattaria.
— Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?
— Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä, jolloin söin aamiaista kreivin luona.
— Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?
— Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.
— Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.
— Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G…, joka tunsi lordi Ruthwenin.
— Verratonta, lausui Beauchamp. — Kaikkien muiden paitsi sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuinConstitutionnel-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on mainiota!
— Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.
— Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, — tuo kuva on aivan täydellinen.
— Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.
— Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte luovuttamaan hänelle sielunne.
— Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf hiukan loukkaantuneena. — Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia, jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan samaan ihmisrotuun.
— Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.
— Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, — kuin kreivinne olisi kunnon mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen kanssa.
— Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.
— Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.
— Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. — Kas, Albert, kello lyö puoli yksitoista.
— Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.
Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain avasi oven ja ilmoitti:
— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!
Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä mielenliikutusta.
Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia.Ovikin oli auennut hiljaa.
Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut, mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.
Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.
— Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi Monte-Cristo, — niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut. Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte, teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.
— Herra kreivi, sanoi Albert, — juuri äsken ilmoitin tulostanne muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen kapteeni.
Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
— Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, — se on kaunis univormu.
Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei koettanutkaan salata.
— Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoiAlbert.
— En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä täydellisesti. — Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja jaloin sydän.
— Herra kreivi! keskeytti Morrel.
— Antakaa minun puhua, kapteeni… Olemme tänään saaneet kuulla hänen tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, — että vaikkakin vasta tänään ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada sanoa häntä ystäväkseni.
Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi mielenliikutusta.
— Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.
Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.
Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä kreivistä saattoi vieras nähdä.
— Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte, Morrel?
— Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.
— Hyvät herrat, sanoi Albert. — Germain ilmoittaa, että pöytä on katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.
Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.
— Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, — sallikaa minun tehdä teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani: olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla. Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.
— Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp —Hän on varmaankin ylhäinen herra.
— Ylhäinen herra, lisäsi Debray.
— Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausuiChâteau-Renaud.
40. Aamiainen
Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen. Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen, mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä vastenmieliseltä.
— Rakas kreivi, sanoi hän, — huomaattehan, kuinka pelkään, ettäHelder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza diSpagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, javalmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.
— Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, — ette olisi noin huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa, karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole eilisaamusta lähtien syönyt mitään.
— Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. — Ettekö ole vuorokauteen syönyt mitään?
— En, vastasi Monte-Cristo. — Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä tahtonut tulla myöhään perille.
— Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.
— En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.
— Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.
— Melkein.
— Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.
— Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Pahaksi onneksi on keinoni erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää, mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin, kun sitä tarvittaisiin.
— Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.
— Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, — minä en sitä suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta, sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa. Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.
— Niin onkin, sanoi Morcerf, — hän kertoi siitä minulle hiukan, ja hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.
— Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin epäilevä, — onko teillä aina noita pillereitä mukananne?
— Aina, vastasi Monte-Cristo.
— Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä? jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.
— Ette laisinkaan, vastasi kreivi.
Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä, herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.
Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin haistelivat pillereitä.
— Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.
— Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, — minä en uskoisi todellisia nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti ja valmistan pillerini itse.
— Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.
— Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. — Yhden annoin sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.
Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan edellistä olettamusta.
— Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.
— Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.
— Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. — Olen jo edeltäpäin kertonut tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät, että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen, että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä asunnossani Helder-kadun varrella.
— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — olettehan luvannut olla mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.
— En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, — olette jollekulle toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen. Suostukaa puhumaan siitä!
— Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa, sanoi kreivi hymyillen, — että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä on tapahtunut.
— Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, — niin lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.
— Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.
— No niin, alkoi Morcerf, — puhun, vaikka itserakkauteni siitä saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa, lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun yleensä eivät kunnioita mitään.
— Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. — Olen tuntenut Luigi Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että hänen miehensä vapaiksi.
— Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies nauraen. — Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.
— En, vastasi Monte-Cristo, — vaan sillä ehdolla, että he aina pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka — sanon sen ylimalkaisena väitteenä — ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin minulle kiitollisuudenvelkaan.
— Verratonta! huudahti Château-Renaud, — siinä on ensimmäinen mies, jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä minä pidän! Hyvä, herra kreivi!
— Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. — Mutta olen varma siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut nämä jyrkät periaatteensa.
— Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja läpitunkevan katseensa edessä.
— Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.
— Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.
— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — tämä lause panee teidät ahtaalle, teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä. Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi, malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte hyveitä, joita teillä on.
— Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, — kaikessa siinä, mitä olen sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.
— Tietysti pidän, sanoi Morcerf. — Mutta pelkään, että petytte odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien, meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä. Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään, mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme — sanon kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan — ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä. Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät. Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi, rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan. Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani, niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä, vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan, ellei tämä varjo ole nainen.
— Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.Saanko jo onnitella teitä?
— Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.
— Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, — niin tarkoittaa mahdollisuutta.
— Ei, ei, sanoi Morcerf. — Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.
— Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. — Odottakaahan eikö hänen isänsä ole paroni Danglars?
— On, vastasi Morcerf, — mutta aivan äskettäin siksi korotettu.
— Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, — jos hän on valtiolle tehnyt sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.
— Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. — Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.
— Haha, nauroi Morcerf. — Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa appeani.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
— Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.
— En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — muttaminun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & FrenchRoomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.
Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin. Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.
— Thomson & French, sanoi hän. — Tunnetteko sen liikkeen?
— He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. —Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?
— Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.
— Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.
— Mutta, sanoi Morcerf, — meidänhän piti löytää sovelias asunto herra kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan vieraan?
— Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. — Herra kreivi voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.
— Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, — te ette tunne muuta kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi, ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.
— Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, — toisesta kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.
— Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, — koska ette sano mitään?
— On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. — Minullakin on ehdotukseni, mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne. Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.
— Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.
— On, aivan verraton sisar.
— Onko hän naimisissa?
— Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.
— Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.
— Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. — Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.
Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.
— Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, — ja yhdessä lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville tarvitsemanne tiedot.
— Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla oli aikaa vastata. — Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel; aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.
— En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. — Sisareni on kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria, iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.
— Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, — olen iloinen jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on jo asuntoni.
— Mitä? huudahti Morcerf. — Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.
— Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,
— Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. — Olitte tuhlannut viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.
— Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. — Mutta olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo ostanut talon ja kalustanut sen.
— Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.
— Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.
— Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.
— On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka luullakseni näitte Roomassa.
— Näin kyllä, vastasi Morcerf, — muistan hänet erinomaisen hyvin. Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.
— Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni. Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on uusi osoitteeni. Lukekaa.
Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.
— Champs-Elysées 30, luki Morcerf.
— Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan vaistomaisesti.
— Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.
— Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.
— En, sanoi Monte-Cristo, — sanoinhan jo teille, etten tahtonut myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin edessä.
Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä, ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan valehdellut?
— Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. — Sanomalehtimiehenä avaan hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.
— Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. — Taloudenhoitajani on jo saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.
— Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.
— Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.
— Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?
— Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas, hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.
— Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne, herra kreivi? sanoi Debray. — Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?
— Kautta kunniani, sanoi kreivi, — hän ei varasta sen enempää kuin muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.
— Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, — oma talo Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu muuta kuin rakastajatar.
Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.
— Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, — minulla on orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista. Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia hänen suhteensa.
— Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, — että me olemme vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan maahan, hän on vapaa.
— Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.
— Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.
— Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.
— Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.
— Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, — vai onko teillä mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?
— Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, — niin pitkälle en mene itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan jätäkään minua.
Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.
— Hyvä ystävä, sanoi Debray, — kello on puoli kolme, kemunne olivat hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.
— Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, — nerokkaimpienkaan ei ole onnistunut päästä siitä selville.
— Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa. Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.
— Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen minulle?
— Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.
— Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, — mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in puhe.
— Herran tähden, sanoi Morcerf, — älkää kertoko sanaakaan. Älkää riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?
— Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni, sanoi Château-Renaud. — Tuletteko, Morrel?
— Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.
— Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.
Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäenMonte-Criston Albertin seuraan.
41. Esittely
Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:
— Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies, jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.
Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen mieluisin olinpaikkansa.
Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja: Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla; Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle; Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia, väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on hävinnyt ja haihtunut.
Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.
Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama taulu himmeissä kultakehyksissään.
Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.
Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä, tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat taivaan ja meren sineä vastaan.
Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.
Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.
— Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten aivan rauhallisella äänellä. — Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä, sopii hänelle mainiosti.
— Herra kreivi, sanoi Albert, — en antaisi teille koskaan tätä loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää. Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri, joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin ensimmäisenä päivänä.