— Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.
Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.
4. Salaliitto
Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneetSaint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näkiFernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussensopertelevan erään juomalaulun sanoja.
— Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, — tuo avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?
— Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.
— Rakastitte siis Mercedestä?
— Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.
— Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.
— Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.
— Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunutMercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.
— Minä olin jo löytänyt keinon.
— Minkä?
— Tahdoin tikarillani lävistäämiehen, mutta nainen sanoi tappavansa itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.
— Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.
— Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.
— Tyhmeliini! mutisi Danglars. — On yhdentekevää, tappaako hän itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.
— Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi hänen tehneen horjumattoman päätöksen, — kuolen itse.
— Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.
— Kuulkaahan, sanoi Danglars, — te näytätte kunnon pojalta, ja tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta…
— No, sanoi Caderousse, — jatkahan.
— Rakas ystävä, sanoi Danglars, — sinä olet jo kolme neljännestä humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä selvänä.
— Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. — Joutavia! Joisin vielä vaikka neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile, lisää viiniä!
Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.
— Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.
— Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki ajatusteni juoksun.
— Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne ilmi.
Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta viimeistä säettä:
Ain kaikki pahat vettä käyttää,sen vedenpaisumus jo näyttää.
— Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, — mutta, sanoitte…
— Niin, sanoin mutta … pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti kuolla.
— Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.
— Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!
Fernand nousi kärsimättömänä.
— Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, — ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan, jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään olisi hautakivi.
— Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse keskusteluun, — ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond Dantès, niin kostaa.
— Vähät siitä! mutisi Fernand.
— Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, — minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.
— Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.
— Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. — Tahdon kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista! Terveydeksesi, Dantès!
Ja hän joi taas lasillisen viiniä.
Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.
— No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, — ettei häntä tarvitse tappaa?
— Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?
— Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. — Mutta, jatkoi hän, — mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia minuun?
— En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen käsivarteensa, — mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.
— Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta. Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.
Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.
— Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, — jääkää! Vähät siitä, vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès kuolee.
Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.
— Tappaa Dantès, sanoi hän. — Kuka puhuu täällä Dantèsin tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.
— Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi Danglars. — Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, — ja jätä meidät rauhaan.
— Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen lasinsa.
— Hänen terveydekseen … hänen terveydekseen … noin!
— Mutta mikä on keino … se keino? sanoi Fernand.
— Ettekö vielä ole sitä keksinyt?
— En, tehän sen lupasitte keksiä.
— Se on totta, jatkoi Danglars. — Ranskalaiset voittavat siinä suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta ranskalaiset keksivät.
— Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.
— Viinuri, huusi Danglars, — kynä, mustetta, paperia!
— Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.
— Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.
— Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.
— Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri, osoittaen pyydettyjä esineitä.
— Tuokaa ne sitten tänne.
Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.
— Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, — että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.
— Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.— Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.
Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin päältä ja tarttui lasiinsa.
Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa pöydälle.
— No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.
— No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, — että jos tällaisen matkan jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle, joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille bonapartelaisena kätyrinä…
— Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.
— Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin miestä, joka hänet on sinne saattanut!
— En muuta toivokaan, sanoi Fernand, — kuin että hän etsii riitaa kanssani!
— Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!
— Se on totta! sanoi Fernand.
— Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, — niin on parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia seuraava ilmianto.
Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne puoliääneen:
Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.
— Hyvä on, sanoi Danglars. — Sillä tavoin kostossanne on jotain järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen prokuraattori." Siinä kaikki.
Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.
— Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. — Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.
Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.
— Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. — Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…
Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.
— Hyvä on, sanoi Caderousse, — Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.
— Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.
— Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. — Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.
— Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, — ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.
— Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. — Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!
— Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. — Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.
— Lähtekäämme, sanoi Caderousse, — mutta en tarvitse sitä varten sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme Marseilleen?
— En, sanoi Fernand, — minä palaan Catalansiin.
— Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.
— Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.
— Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa. Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän sitä tahtoo.
Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse seurasi häntä hoiperrellen.
Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.
— No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. — Hän valehtelikin meille. Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand, sinä menet väärään suuntaan!
— Sinä erehdyt, sanoi Danglars, — hänhän kulkee suoraanVieilles-Infirmeries-katua.
— Se on totta, sanoi Caderousse. — Olisin voinut vaikka vannoa, että hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.
— Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, — luulenpa, että asia on hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.
5. Kihlajaiskemut
Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin rubiinit aaltojen harjalla.
Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!) kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.
Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.
Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä. Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.
Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.
Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.
Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras oli jo saapunut.
Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan ruutikellarin kohdalla.
Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.
Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä. Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.
Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.
Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin. Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.
Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.
Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset. Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin onnellinen!
Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.
— Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, — te istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet, joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.
Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman mielensä mukaan.
Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen, ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia, joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat sanovat meren hedelmiksi.
— Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli tuonut Mercedeksen eteen. — Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.
— No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.
— Asian laita on niin, sanoi Dantès, — että olen tällä hetkellä liian onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte, niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se tukahduttaa samoin kuin tuskakin.
Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki mielialat.
— Joutavia, sanoi hän. — Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki näyttää käyvän toivomustenne mukaan.
— Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. — Minun mielestäni ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat. Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.
— Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, — et vielä, kapteeni. Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan vastaan.
Mercedes punastui.
Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen ensimmäiset pisarat.
— Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. — Mercedes ei vielä ole vaimoni, se on kyllä totta… (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin päästä hän on.
Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti puukkoonsa.
— Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. — Kuinka se on mahdollista?
— Niin, ystäväni, vastasi Dantès, — siitä saamme kiittää herra Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet. Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.
Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.
— Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. — Sitä se on, kun ei heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti toimita asioitaan.
— Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, — naimakirja, allekirjoitukset…?
— Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. — Mercedeksellä ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.
Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.
— Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars, — onkin hääateria.
— Ei suinkaan, sanoi Dantès. — Ette te silti mitään menetä. Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana päivänä on oikea hääateria.
Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.
Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen Edmondille.
Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita. Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.
Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien kilinää.
Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.
— Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, — toden totta, Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä, niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.
— Näithän, sanoi Danglars, — ettei asiasta tullut mitään. Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.
Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.
— Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, — kun tyttö on toden totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.
— Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. — Kello lyö jo kaksi, ja meitä odotetaan neljänneksen yli.
— Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.
— Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.
Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia, näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.
Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat kummastuneina toisiinsa.
— Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.
Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta. Levottomuuden sijaan tuli kauhu.
— Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka hän tunsi. — Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.
— Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, — niin uskokaa, herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön, niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?
Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:
— Minä olen. Mitä minusta tahdotte?
— Edmond Dantès, sanoi komissaari, — lain nimessä vangitsen teidät!
— Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. — Miksi vangitsette minut?
— Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.
Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa. Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas, kylmä, kuuro, mykkä.
Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai äidin sydän ei koskaan ymmärrä.
Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.
— Rauhoittukaa, sanoi hän. — Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäenDanglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.
— Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. — Olen samassa asemassa kuin sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan ymmällä.
Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin väliin.
— Oho, sanoi hän karkealla äänellä, — onko tämä seuraus eilen suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät, sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.
— Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. —Tiedäthän, että revin tuon paperin.
— Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoiCaderousse.
— Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.
— Missä Fernand on? kysyi Caderousse.
— Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. — Hoitamassa kai omia asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.
Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:
— Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan mennä vankilaan asti.
— Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä lähestyi pääryhmää.
Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat. Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.
— Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen parvekkeen kaidepuun yli.
Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin linnoituksen kulman taakse.
— Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, — otan ensimmäiset ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille tietoja.
— Lähtekää, huusivat kaikki, — lähtekää, ja palatkaa pian.
Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.
Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa. He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät toistensa syliin.
Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi sen ja istuutui tuolille.
Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui erottuaan vanhuksen syleilystä.
Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.
— Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan oli pitänyt Fernandia silmällä.
— Sitä en usko, vastasi Danglars, — hän on siksi typerä. Joka tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.
— Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.
— Mitä vielä, sanoi Danglars, — onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä sattuu puhumaan.
— On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.
Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.
— Entä te, Danglars, sanoi joku, — mitä te ajattelette tästä tapauksesta?
— Luulen, sanoi Danglars, — että hän on tuonut jonkin kielletyn tavaran.
— Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka olette tilinpitäjä.
— Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta muuta en tiedä.
— Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen toivonkipinään, — että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen kahvia ja laatikollisen tupakkaa.
— Siinähän se on, sanoi Danglars. — Meidän poissa ollessamme ovat tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.
Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.
— Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä mitä sanoi.
— Toivokaa! sanoi Danglars.
— Toivokaa! koetti Fernand mutista.
Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut.
— Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle odottamaan, — hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.
Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.
— No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.
— No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, — asia on vakavampi kuin luulimmekaan.
— Oh, huudahti Mercedes, — hän on syytön!
— Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, — mutta häntä syytetään…
— Mistä? kysyi ukko Dantès.
— Että hän on bonapartelaisten kätyri.
Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.
Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.
— Ah, mutisi Caderousse, — te olette pettäneet minua, Danglars, ja olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.
— Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen, — tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin, hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet, ovat hänen rikostovereitansa.
Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.
— Odottakaamme siis, mutisi hän.
— Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. — Jos hän on syytön, niin hän pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä itseään rikostoveriksi.
— Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.
— Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa lähteä, — tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin voivat.
He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin Meilhan-puistokatua kotiin.
Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä.
— Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. — Olisitteko uskoneet sitä?
— Hitto vieköön, vastasi Danglars, — kerroinhan teille, että Dantès ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä käynti tuntui minusta epäilyttävältä.
— Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin minulle?
— En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. — Tiedättehän, että setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta salata ne muilta.
— Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, — olette kunnon poika.Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, ettäDantès tulee Pharaonin kapteeniksi.
— Kuinka niin?
— Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että teillä oli kireät välit.
— Ja mitä hän vastasi?
— Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti hänenkin.
— Tekopyhä! mutisi Danglars.
— Dantès-parka! sanoi Caderousse. — Hän on todellakin kunnon poika.
— Niin kyllä, sanoi herra Morrel, — mutta tällä hetkellä eiPharaonilla ole kapteenia.
— Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä, toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.
— Mutta entä siihen asti?
— No niin, sanoi Danglars, — olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.
— Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. — Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.
— Olkaa rauhassa, herra Morrel. — Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?
— Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.
— Ei, sanoi Danglars, — mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.
— No, huokasi herra Morrel, — saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.
Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.
— Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, — minnepäin asia kääntyy.Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?
— Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on tällaiset seuraukset.
— Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä? Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.
— Niin, sanoi Caderousse, — siitä olen aivan varma. Näin sen lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi vieläkin siellä.
— Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen … hyvä Jumala, hän lähetti ehkä minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.
— Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?
— En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan. Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi totuuden.
— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, — antaisin hyvin paljon, jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa meille onnettomuutta, Danglars!
— Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.
— Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.
— Hyvä, sanoi Danglars, — asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.
Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut tulla häntä tapaamaan.
6. Prokuraattorin sijainen
Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.
Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.
Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.
Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä: Eläköön Napoleon! — hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.
Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.
Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja sirottivat kukat pöydälle.
— Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, — nuo vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?
— Mitä sanoittekaan, markiisitar…? Suokaa anteeksi, en seurannut keskustelua.
— Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli ehdottanut maljan, — nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.
— Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja sametinvälkkyvät silmät. — Minä luovutan teille herra Villefort'in, jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua kanssanne.
— Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.
— Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. — Saat anteeksi… Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.
— Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden perikuva.
— Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. — Napoleon yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä? Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää täydellisesti.
— Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä. Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen, joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle, jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä, sanoi Villefort nauraen, — että molemmat ovat inhoittavia vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar? Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat liittolaisensa.
— Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi. Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan rakkautta hirmuvaltaan.
Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.
— Isäni oli girondisti, sanoi hän, — se on kyllä totta. Mutta isäni ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.
— Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan kalventanut hänen kasvojaan. — Mutta he olisivat nousseet mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.
— Äiti, äiti, sanoi Renée, — olemmehan sopineet, ettemme puhu enää noista ikävistä muistoista.
— Armollinen rouva, sanoi Villefort, — minä liityn neiti Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier; minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.
— Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, — hyvä, hyvin vastattu! Minäkin olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista, onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte paremmin.
— Niin, sanoi markiisitar, — unohtakaamme menneisyys, en minäkään mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin salaliittolaisten kanssa.
— Armollinen rouva, sanoi Villefort, — virkani ja varsinkin aika, jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei kaikki ole vielä loppunut.
— Niinkö luulette? sanoi markiisitar.
— Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.
— Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi Artois'n kamariherra, — mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää hänet kauemmaksi.
— Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herraSaint-Méran. — Ja minne hänet lähetetään?
— Sainte-Helenaan.
— Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.
— Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.
— Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelleNapolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätäItaliaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.
— Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, — ovat olemassa vuoden 1814 sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.
— Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. — Pitikö hän itse niin perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin herttuan?
— Niin, sanoi markiisitar, — päätetty asia on, että Pyhä Allianssi vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.
— Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, — joutuu prokuraattorin sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.
— Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.
— Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.
— Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, — koettakaahan saada aikaan jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.
— Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, — sillä tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.
— Hän panee meidät värisemään … ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.
— Minkä minä sille voin … se on kaksintaistelua… Olen jo viisi kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja muille … no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?
— Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. — Puhutteko oikein täyttä totta, herra Villefort?
— Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies hymyhuulin. — Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani, tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan, luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen, jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää, minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen. Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin putoaa.
Renée kirkaisi.
— Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.
— Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.
— Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra Villefort, sanoi eräs kolmas. — Muistattehan tuon miehen, joka oli tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen kuin pyöveli koski häneen.
— Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, — mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat poliittiset rikolliset…
— Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet, tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.
— Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, — mutta lupaattehan, herraVillefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.
— Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, — me laadimme yhdessä syytöskirjat.
— Rakas lapsi, sanoi markiisitar, — pidä huolta kolibreistasi,sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.
—Cedant arma togae, sanoi Villefort kumartaen.
— En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.
— Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée. — Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua kauhistuttanut.
— Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.
— Tyttäreni, sanoi markiisi, — herra Villefort on tämän seudun moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis toimiala.
— Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen isänsä on ollut, sanoi markiisitar.
— Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, — minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni, ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen katuvana, minä taas intomielisenä.
Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan, aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa yleisöön.
— Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, — lausuin Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet. Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti meidät lausuen: "Villefort" — huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort — "Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet tulla pyytämään minulta lupaa siihen."
— Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.
— Se on totta, sanoi markiisi.
— Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis tekemään kaiken palvellakseni häntä!
— Tuollaisena, sanoi markiisitar, — rakastan teitä. Jos nyt ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.
— Ja minä, äiti, sanoi Renée, — rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita, kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin nukkua rauhassa.
— Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. — Jos tahdotte nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.
Tällä hetkellä — aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in toivomusta täyttääkseen sen — astui palvelija sisään ja kuiskasi muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja hymyhuulin.
Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli poistunut.
— No, sanoi Villefort, — te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne, kihlajaispidoissanikin.
— Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.
— Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.
— Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.
— Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.
— On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta salaliitosta.
— Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.
— Tässä on ilmiantokirje.
Ja Villefort luki:
Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, silläkirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.
— Mutta, sanoi Renée, — tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.
— On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet. Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.
— Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.
— Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.
— On, vastasi Villefort, — ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle, jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.
— Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.
— Hän on luonani.
— Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, — älkääkä lyökö laimin velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan palvelus teitä odottaa.
— Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, — olkaa lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.
Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.
— Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. — Mutta jos syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen rikkaruoho on niitettävä.
Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".
— Mitä vielä, sanoi markiisitar, — älkää kuunnelko tuota pikku tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.
Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:
"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."
7. Kuulustelu