— Tuo on luullakseni sterletti, sanoi Château-Renaud.
— Aivan oikein.
— Ja tuo, ellen erehdy, on järvinahkiainen, sanoi Cavalcanti.
— Niin onkin. Nyt, herra Danglars, kysykää noilta herroilta, mistä näitä kaloja saadaan.
— Eihän sterlettiä saa mistään muualta kuin Volgasta, sanoiChâteau-Renaud.
— En tiedä muuta kuin Fusaro-järven, josta saa näin isoja nahkiaisia, sanoi Cavalcanti.
— Aivan oikein, toinen on tuotu Volgasta, toinen Fusaro-järvestä.
— Mahdotonta, huudahtivat kaikki kutsuvieraat yht'aikaa.
— Kas, juuri tällainen minua huvittaa, sanoi Monte-Cristo. — Olen aivan samanlainen kuin Nero:cupitor impossibilium.[12] Sellainen miellyttää teitäkin, ja tämä kala, joka todellisuudessa ei liene maukkaampi kuin ahven tai lohi, tuntuu teistä erinomaiselta, koska ette olisi ikinä luullut saavanne sitä maistaa ja kuitenkin se on nyt tässä.
— Mutta miten nuo kalat on voitu tuoda Pariisiin?
— Hyvä Jumala, sehän on helppoa. Ne on tuotu isoissa tynnyreissä, toisessa oli virran kaisloja ja ruohoja, toisessa järven kasveja ja heiniä. Tällä tavoin sterletti eli kaksitoista päivää ja nahkiainen kahdeksan. Molemmat olivat aivan virkeitä, kun keittäjäni otti ne ja pani toisen kuolemaan maitoon ja toisen viiniin. Ettekö usko, herra Danglars?
— Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.
— Baptistin! sanoi Monte-Cristo. — Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja nahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja vieläkin ovat elossa.
Danglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat käsiään.
Neljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa kummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.
— Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. — Ja sanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.
— Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.
— Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo. — Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta kantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaanmulus-nimisiä kaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat kultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä niiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa väriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman väristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan kuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä halveksi kuolleena.
— Niin, sanoi Debray, — mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai neljä peninkulmaa.
— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. — Mutta mitä hyötyä olisi siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?
Cavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi hienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.
— Tämä kaikki on kyllä merkillistä, sanoi Château-Renaud, — mutta suoraan tunnustaen ihailen eniten sitä täsmällisyyttä, millä teitä palvellaan. Onhan totta, herra kreivi, että ostitte tämän talon vasta viisi kuusi päivää sitten?
— Siitä on enintään niin pitkä aika, sanoi Monte-Cristo.
— No niin, olen varma siitä, että se on muuttunut aivan täydellisesti, sillä ellen väärin muista, oli siinä toinen sisäänkäytävä, ja piha oli kivillä laskettu, jota vastoin nyt piha on komeana ruohokenttänä ja siellä kasvaa puita, jotka näyttävät sadan vuoden vanhoilta.
— Mitä minä voin sille, että rakastan vihantaa ja varjoa, sanoiMonte-Cristo.
— Ennen tultiin taloon kadunpuoleisesta portista, sanoi rouva Villefort, sillä sinä päivänä, jolloin ihmeellisellä tavalla pelastuin, minut tuotiin taloon sitä tietä.
— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, mutta sen jälkeen olen pitänyt enemmän pääkäytävästä, josta voi portin läpi nähdä Boulognen metsän.
— Neljässä päivässä sellainen muutos! sanoi Morrel. — Sehän on suoranainen ihme.
— Niin onkin, sanoi Château-Renaud. — Vanha talo on muuttunut aivanuudeksi, sillä tämä talo oli todellakin hyvin vanha ja ikävän näköinen.Muistan, että äitini lähetti minut sitä katsomaan silloin, kunSaint-Méran ilmoitti myyvänsä sen pari kolme vuotta sitten.
— Saint-Méran? sanoi rouva Villefort. — Tämä talo oli siisSaint-Méranin, ennen kuin te sen ostitte?
— Siltä näyttää, vastasi Monte-Cristo.
— Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?
— En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.
— Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi Château-Renaud, — ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.
Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoiMonte-Cristo:
— Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut välittäjältä kelpo juomarahat.
— Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. — Mutta voitte olla varma siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena. Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.
Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.
— Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, — aivan tavallisen näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni oli erikoisen draamallisen tuntuinen.
— Kuinka niin? kysyi Debray. — Miksi se oli draamallisen tuntuinen?
— Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi Monte-Cristo. — Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi. Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan. Ensin ateria, sitten näytelmä.
Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi,Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.
Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät katseillaan toisiltaan neuvoa.
— Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.
— Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten käsivartensa rouva Danglars'ille.
Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin. Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.
Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta, joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset. Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.
Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän värityksen.
— Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.
Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.
Läsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että punaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.
— Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. — Katsokaahan, kuinka vuode on omituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset. Entä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne kalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen nähnyt!
Villefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä olevaan leposohvaan.
— Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, — uskallatteko todellakin istua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?
Rouva Danglars nousi heti.
— Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.
— Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in mielenliikutuksen.
— Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, — sillä tähän asti en ole huomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra Cavalcanti?
— Ah, vastasi tämä. — Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson vankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.
— On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi Monte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. — Katsokaahan tätä ja sanokaa, mitä ajattelette tästä.
— Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud nauraen.
— En tiedä, sanoi Debray, — onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän vaikutuksen.
Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittuValentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.
— Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, — että Othello tai apottiGranges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä,sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopaJumalaltakin!
Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in itsekin täytyi nojautua seinään.
— Hyvä Jumala, huudahti Debray, — mikä teidän on? Kuinka kalpea te olette!
— Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. — Kyllähän sen ymmärtää. Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen varmaankin tappaa meidät kauhuun.
— Se on totta, sanoi Villefort. — Te kauhistutatte todellakin naisia.
— Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.
— Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa voimiaan. — Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.
— Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.
— En, vastasi paronitar. — Jään mieluummin tänne.
— Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, — onko tuo kauhunne aivan todellinen?
— Ei, vastasi rouva Danglars. — Mutta teillä on niin voimakas tapa kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, — tämä kaikkihan on vain kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie nukkuvan lapsen pois…
Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut, huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.
— Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. — Hänet täytyy kai viedä vaunuihinsa.
— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, — ja minä kun olen unohtanut pulloni!
— Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.
Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli koettanut Edouardiin.
— Ah! … sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.
— Niin, sanoi tämä hiljaa, — noudattaen teidän neuvojanne olen kokeillut.
— Ja oletteko onnistunut?
— Luultavasti.
Rouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti muutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.
— Oh, sanoi hän, — mikä kamala uni!
Villefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet ymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.
Mentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt runollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli vanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.
Monte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in käsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi kahvia molempien Cavalcantien seurassa.
— Totta puhuen, sanoi hän, — kauhistutinko todellakin teitä pahasti?
— Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen mukaan, millainen on mielentilamme.
Villefort koetti hymyillä.
— Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, — silloinhan riittää pelkkä mielikuva…
— No niin, sanoi Monte-Cristo, — uskokaa minua tai olkaa uskomatta, mutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.
— Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, — täällä on kuninkaallinen prokuraattori.
— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — ja kun niin onnellisesti sattuu, käytän tilaisuutta selittääkseni asian.
— Selittääksenne? sanoi Villefort.
— Niin, ja todistajien kautta.
— Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. — Ja jos täällä todellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti ruoansulatustamme.
— Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. — Tulkaahan tännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni olisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.
Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.
Muut vieraat tulivat mukana.
— Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. — Tahdoin antaa voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon. Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.
Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui jaVillefort'in nyrkki vapisi.
— Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. — Tämä alkaa jo näyttää vakavalta.
— No niin, sanoi Château-Renaud, — minä en siis erehtynytkään, kun väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus. Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.
— Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen ponnistella viimeiseen asti.
— Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos? huudahti Monte-Cristo. — Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori, nimitätte sellaista tekoa?
— Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?
— Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei koskaan ole ollut hautausmaana.
— Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi majuri Cavalcanti viattomasti.
— Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.
— Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.
— Luullakseni… Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.
— Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.
Monte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli järjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.
— Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.
Ja hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.
— Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars, mutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun istua.
Ja hän vaipui tuoliin.
Monte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.
— Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi hän.
Mutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli kuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:
— Minun täytyy puhua kanssanne.
— Milloin?
— Huomenna.
— Missä?
— Työhuoneessani … prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin paikka.
— Minä tulen.
Juuri silloin tuli rouva Villefort.
— Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. — Ei minua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.
64. Kerjäläinen
Ilta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata Pariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka hänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.
Vaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin. Hän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva Villefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti keskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut mitään.
Kun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän herra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli kysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin kuuli hänen sanansa.
Millään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn jaChâteau-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herraVillefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isäCavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.
Andrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä, ja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen kuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen täytyikin seistä varpaillaan.
Andrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen älykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja mahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen säikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.
Lopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan silmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja ajatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen johtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä oli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.
Danglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin pikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri, joka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin katoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten päivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli tiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat saaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in pankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia kerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he pankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita pusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he kaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.
Vielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi ihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut Horatiuksen neuvoa:nil admirari, ja oli tyytynyt pöydässä osoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten hän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan Cavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi itseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita hän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli tuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän huomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:
— Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.
— Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, — saadessani ottaa teidät vastaan.
Sitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel des Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.
Cavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut viettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat vaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei hän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.
Majuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä ihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka säästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti tuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.
Ollakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä, ettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla, minkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta päästäkseen vaunujensa luo.
Kuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla kädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi jalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka tarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.
Samassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että siinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet ilmoittaa hänelle jotakin.
Mutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen, pitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka pilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia hampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.
Punaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen ja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka luiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui nuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies nämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain puhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi nopeasti.
— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
— Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista huiviaan kohden, — häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille puhuttavaa.
— Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin, vapauttaakseen herransa tungettelijasta.
— Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti kuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. — Tahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten antoi minulle erään asian toimitettavakseni.
— Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei kuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. — Sanokaa, mitä te oikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.
— Minä tahtoisin … minä tahtoisin…, sanoi mies hiljaa, — että säästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja koska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn tuskin jaloillani.
Nuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.
— Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.
— No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin ajoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.
Andrea kalpeni, mutta ei vastannut.
— Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen nuorta miestä hyvin röyhkeästi, — olen saanut päähäni sellaisen ajatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?
Tämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän lähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:
— Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen huoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. — Menkää jalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin liian myöhään.
Palvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.
— Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.
— Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan, sanoi mies. — Odotahan.
Hän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa ei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.
— Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin vaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella sinun kanssasi asioista.
— Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.
Valitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten tämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä ohjaavan miehen rinnalle.
Andrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta sanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan kuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.
Päästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten hevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle miehelle:
— Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?
— Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?
— Millä tavoin olen teitä halveksinut?
— Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona, sinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.
— Mitä se teitä haittaa?
— Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.
— Ahaa, sanoi Andrea, — te luulette hyötyvänne minusta?
— Miksi käytät suotta suuria sanoja!
— Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen ilmoitan jo edeltäpäin.
— Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin, onnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa tai Toscanassafacchinonataiciceronena, suren kohtaloasi aivan niin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut sinua pojakseni.
— Entä sitten? Entä sitten?
— Odotahan.
— Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.
— Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta kuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis kai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.
— Ta olette ilmeisesti kateellinen?
— En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua onnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen, etten mitenkään häpäisisi sinua.
— Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. — Tehän häpäisette minua oman palvelijani läsnä ollessa.
— Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua. Sinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas kuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin varmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.
— Näettehän, etten piileskele.
— Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa itsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua tuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti hymyillen. — Sinä olet oikein hyvä poika.
— Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.
— Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä olethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.
Tämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen karkotti.
Hän pani hevosensa jälleen juoksemaan.
— Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, — kun tällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit. Sinä olet marseillelainen, minä olen…
— Tiedätkö siis nyt, mikä olet?
— En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja itsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme, vaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka sinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?
— Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu, ei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.
— Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea, joka alkoi kiivastua. — Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani risainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.
— Huomaathan itsekin, poikani, kuinka minua halveksit, ja siinä teet väärin. Nyt kun olen sinut tavannut, ei mikään estä minua olemasta hieno niin kuin muutkin, jos nimittäin oikein tunnen sinun hyvän sydämesi. Jos sinulla on kaksi pukua, niin annat minulle toisen. Jaoinhan minä keitokseni ja vihannekseni kanssasi silloin, kun sinun oli kova nälkä.
— Se on totta, sanoi Andrea.
— Millainen ruokahalu sinulla olikaan! Onko sinulla aina hyvä ruokahalu?
— On kyllä, sanoi Andrea nauraen.
— Kuinka mahdoitkaan syödä tuon prinssin luona, jonka talosta juuri läksit!
— Ei hän ole mikään prinssi vaan ainoastaan kreivi.
— Kreivi? Onko hän rikaskin?
— On kyllä, mutta varo häntä. Hän on mies, jonka kanssa ei ole hyvä leikkiä.
— Hyvä Jumala, ole rauhassa! Ei minulla ole mitään aikeita sinun kreivisi suhteen, ja sinä saat hänet rauhassa pitää. Mutta, lisäsi Caderousse, ja hänen huulilleen nousi tuo sama ilkeä hymy, joka niillä jo äsken oli väikkynyt, — siitä on maksettava jotakin.
— Vai niin, mitä siis tahdot?
— Arvelisin sata frangia kuukaudessa…
— No niin.
— Minä eläisin…
— Sadallako frangilla?
— Niin ja näin, ymmärräthän sen, mutta…
— Mutta?
— Sadallaviidelläkymmenellä olisin onnellinen.
— Tuossa on kaksisataa, sanoi Andrea.
Ja hän laski Caderoussen käteen kymmenen kultarahaa.
— Hyvä on, sanoi Caderousse.
— Tule joka kuun ensimmäisenä päivänä portinvartijani luo, niin saat yhtä paljon.
— Joko sinä tahdot taas minua nöyryyttää!
— Kuinka niin?
— Sinä saatat minut tekemisiin palvelusväen kanssa. Ei, katsohan, minä en tahdo olla tekemisissä muiden kuin sinun kanssasi.
— No niin, kysy siis minua, ja joka kuukauden ensimmäisenä päivänä, niin kauan kuin minä saan kuukausirahani, saat sinäkin omasi.
— Hyvä on, huomaan kyllä, etten ollut sinun suhteesi erehtynyt ja että sinä olet hyvä poika. Taivas siunaa tuollaisia ihmisiä tuottaessaan heille onnea. Kerrohan minulle, mikä onni sinua on potkaissut.
65. Perheriita
Ludvig XV:n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi bulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray pitkin Rantakatua.
Morrel ja Château-Renaud menivät luultavasti "kotilieden ääreen", niin kuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä sanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle hän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki, pujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui Danglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut, jotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät tuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.
Debray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti ohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan rouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet sisään.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:
— Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa tuota juttua tai pikemminkin satua?
— Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni, vastasi paronitar.
— Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. — Olitte tänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra Danglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte hänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa. Kertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään käyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.
— Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, — vakuutan teille, asian laita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä huomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.
Nähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota naiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli — niin kuin Debray oli arvannut — kohdannut salainen mielenliikutus, jota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli tottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä hän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi kaiken tietää.
Makuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun kamarineitinsä.
— Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.
— Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, — ja sen jälkeen hän meni levolle.
— Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?
— Neiti Louise d'Armilly soittelee.
— Hyvä on, sanoi rouva Danglars. — Tulkaa riisumaan yltäni.
He menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouvaDanglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.
— Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, — valitatte aina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.
— Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa, joka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, — en ole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä huomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.
— Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, — mutta luulen, että kaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.
— Minunko työhuoneeseeni?
— Tarkoitan ministerin.
— Miksikä?
— Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa suorastaan naurettavaa.
Debray hymyili.
— No niin, sanoi hän, — kun hän vain tulee paronin ja teidän suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.
— Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, — en tarvitse teitä enää.
Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.
— Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vastatkaahan, Hermine minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?
— Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.
Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.
— Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.
Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.
Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.
Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään yrittämättä edes salata kummastustaan.
— Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. — Hyvää, iltaa, Debray.
Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut kuulla.
Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyiLucienin puoleen ja sanoi:
— Lukekaahan jotakin, herra Debray.
Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.
— Anteeksi, sanoi paroni, — mutta te väsytätte itseänne, paronitar, valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu hyvin kaukana.
Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.
Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.
Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt vaikutusta.
— Herra Lucien, sanoi paronitar, — sanon aivan suoraan, ettei mieleni tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte seisaallanne.
— Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.
— Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, — älkää tappako itseänne kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.
Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.
— Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray, jatkoi Danglars, — mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.
Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään ovenpieleen.
— Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, — kuinka aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä voiton.
Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.
Eläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään määräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä oudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.
— Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. — Ennen olitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.
— Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella, vastasi Danglars.
Hermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä silmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä iltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.
— Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen miehensä tyyneydestä. — Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne? Jättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se työhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte palkan, niin purkakaa se heihin.
— En suinkaan, vastasi Danglars, — erehdytte neuvoissanne, enkä aio niitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan Desmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani ovat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille paljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen heitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani sellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat rahojani.
— Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää tarkemmin.
— Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse kauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. — Rahojani tuhlaavat ne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.
— Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä väreilyä ja punastumistaan.
— Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, — mutta jos olette muka ymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa menettänyt seitsemänsataatuhatta.
— Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. — Ja te teette minut vastuulliseksi noista tappioistanne?
— Miksi en tekisi?
— Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia?
— Ei ainakaan minun syytäni.
— Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, — pyydän teitä olemaan puhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut kodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.
— Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, — sillä kummallakaan ei ollut ropoakaan.
— Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole oppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi korvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta. Totisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa — paitsi ehkä teidän äänenne.
— Todellakin, sanoi Danglars, — tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä kun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun rahapuuhiani.
— Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?
— Te itse.
— Jopa nyt jotakin!
— Ehdottomasti.
— Sanokaahan koska?
— Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin lainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi tiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin lykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne olivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain käsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti annoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut minuun. — Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan myöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret edut. Sanoitte, että vaistonne — ja vaikka väitättekin, ettette tiedä mitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa erinomaisen kehittynyt — sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan, että lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti kaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan. Niin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi, ja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi kaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä kaksisataaviisikymmentätuhatta?
— Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten inhosta ja levottomuudesta.
— Odottakaa, kohta saatte tietää.
— Sepä on hauskaa!
— Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin Espanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli Carlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita. Hänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta sinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä kuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja saitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut edes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut viisisataatuhatta.
— Hyvä, entä sitten?
— Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet hullusti.
— Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista…
— Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää… Kolme päivää sitten tapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn kanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli palannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy myyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein lahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja tämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia.
— Entä sitten?
— No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun voitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa silloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta on sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.
— Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte sekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.
— Ellei teillä sattumalta ole noita sataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se johtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray kuuluu ystäviinne.
— Hyi! huudahti paronitar.
— Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset, muuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra Debray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna olette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on löytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta mitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.
Paronitar ei enää voinut hillitä raivoaan.
— Kurja raukka, huusi hän, — tohditteko väittää, ettette tietänyt sitä, mistä rohkenette moittia minua?
— Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni näinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä teidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut johdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa laulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä esiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja tanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli minulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään, sillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja vaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan liikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia diplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia. Ymmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte menot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää minun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle seitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän, sillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa ilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää astua tähän taloon. Ymmärrättekö?
— Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, — te menette kaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!
— Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, — ja että olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: "Vaimon tulee seurata miestään."
— Tämä on halpamaista!
— Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole koskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen. Tehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä on, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä pienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain poliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan oppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen Debrayn kanssa kukistaakseen minut.
— Sepä on muka luultavaa!
— Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan … väärästä lennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka aivan toiset merkit kuin on saanut!… Kaikki tämä on järjestetty erityisesti minua varten.
— Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, — että tuo virkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli annettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä osoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään… Te siis erehdytte.
— Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri viettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä kirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.
— Mutta, sanoi Hermine äkkiä, — jos teidän mielestänne herra Debray on kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle, vaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin naisen kimppuun?
— Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. — Tahdonko minä tutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä niitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.
— Mutta koska te siitä hyödytte…
Danglars kohautti olkapäitään.
— Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen taitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin, etteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan, että vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä mieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin — koska useimmat aviomiehet eivät tahdo mitään huomata — olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös ylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina nähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata minulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä, virhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte pettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana jokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti, on vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana, enkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole uskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin kyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä minua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.
Ennen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt jokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja kimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä eteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme askelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä ilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?
— Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?
— Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut filosofi eikä pankkiiri — tai ehkä oli kumpaakin — huomasi, ettei hän mitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli surusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen kuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta poissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen avulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen sijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi, että hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on velvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa minut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin osansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän tehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin tähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä Jumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin hänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on maailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.
Rouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan vastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja hänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut tapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime päivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan raa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän teki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan sanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään puolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa unta.
66. Avioliittoaikeita
Seuraavana päivänä eivät Debrayn vaunut poikenneetkaan tavalliseen aikaan ennen hänen virastoon menoaan — rouva Danglars'in pihaan.
Samaan aikaan, siis puoli yksi, rouva Danglars käski valjastaa hevoset vaunujensa eteen ja lähti kotoaan.
Danglars, joka verhon takana oli vaaninut ja odottanut tätä lähtöä, antoi määräyksen, että hänelle oli heti ilmoitettava, kun rouva saapui. Mutta kello kahdelta hän ei ollut vielä palannut.
Danglars oli käskenyt ajaa vaununsa oven eteen lähteäkseen edustajakamariin. Puolipäivästä siihen asti hän oli työhuoneessaan, avasi kirjeitä ja kävi yhä synkemmäksi, kirjoitti numeroita numeroiden jälkeen ja otti käyntejä vastaan, muiden muassa majuri Cavalcantin, joka entisessä sinisessä puvussaan, yhtä jäykkänä ja täsmällisenä kuin aina ennenkin, tuli sovitulla hetkellä päättämään raha-asiansa pankkiirin kanssa.
Lähtiessään eduskunnasta, jossa oli osoittautunut hyvin levottomaksi ja tavattoman kiivaasti hyökännyt hallituksen kimppuun, Danglars nousi vaunuihinsa ja käski ajaa Champs-Elysées 30:een.
Monte-Cristo oli kotona, mutta hänen luonaan oli vieras ja hän pyysiDanglars'ia odottamaan hetkisen salongissa.
Pankkiirin odottaessa ovi aukeni, ja huoneeseen astui papinpukuinen mies, joka näytti olevan talossa parempi tuttava kuin Danglars, koska hän vain kumarsi ja meni suoraan sisähuoneisiin.
Vähän sen jälkeen aukeni ovi, josta pappi oli mennyt, ja Monte-Cristo astui esiin.
— Anteeksi, rakas paroni, sanoi hän, — mutta eräs ystäväni, apotti Busoni, jonka näitte kulkevan ohitsenne, on saapunut Pariisiin. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme toisemme, enkä voinut heti jättää häntä. Toivon, että annatte minulle anteeksi.
— Tietysti, sanoi Danglars, — ymmärrän teidät täydellisesti. Tulin sopimattomaan aikaan ja lähden pois.
— Ei suinkaan, istukaahan toki. Mutta, hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa?Olette kovin huolestuneen näköinen. Tämähän on aivan pelottavaa.Raharuhtinaan suru on kuin pyrstötähti, se ennustaa aina suurtaonnettomuutta maailmalle.
— Huono onni on vainonnut minua jo monta päivää, sanoi Danglars, — ja odotan vain uusia onnettomuuksia.
— Varjelkoon! sanoi Monte-Cristo. — Oletteko kärsinyt pörssissä suuria tappioita?
— Niistä olen ainakin muutamaksi päiväksi selvinnyt. Nyt on kysymys eräästä vararikosta Triestissä.
— Niinkö? Onko tuo vararikkoinen mies ehkä sattumalta pankkiiri JacopoManfredi?
— Hän juuri! Ajatelkaahan, meillä on ollut jo pitkän aikaa liikevaihtoa noin kahdeksan-yhdeksänsataatuhatta frangia vuodessa. Ei koskaan ole sattunut mitään häiriöitä, ei mitään viivytystä. Hän maksoi aina aivan kuin ruhtinas … sellainen ruhtinas, joka maksaa. Ja nyt olen lainannut hänelle miljoonan, ja eikös tuo kirottu Jacopo Manfredi lakkauta maksujaan!
— Todellako?
— Tämä on aivan ennenkuulumaton vastoinkäyminen! Minä hain häneltä maksun kuudensadantuhannen markan vekseleistä, ne tulivat lunastamattomina takaisin, ja sitä paitsi minulla on hallussani neljänsadantuhannen frangin arvosta hänen vekseleitään, jotka hänen edustajansa Pariisissa piti lunastaa. Tänään on kolmaskymmenes päivä, lähetän nostamaan rahoja … edustaja onkin kadonnut. Kun otan lukuun sen, mitä menetin espanjalaisissa papereissa, kertyy siitä jokseenkin kaunis summa.
— Hävisittekö todellakin espanjalaisten arvopaperien takia?
— Seitsemänsataatuhatta frangia suoraan kassastani, en enempää enkä vähempää.
— Kuinka voitte niin erehtyä, vanha pörssimies?
— Se on vaimoni syy. Hän näki unta, että Carlos oli palannut Espanjaan. Vaimoni luottaa uniin. Hän sanoo sitä magnetismiksi. Kun hän oli varma asiastaan, annoin hänen pelata. Hänellä on oma kassansa ja oma välittäjänsä. Hän pelasi ja menetti. Hän ei tietystikään pelaa minun rahoillani vaan omillaan. Mutta olkoon kuinka tahansa, niin ymmärrättehän, että kun seitsemänsataatuhatta frangia häviää naisen taskusta, niin aviomies sen kyllä huomaa. Ettekö sitä tietänyt? Asiastahan on pidetty tavattoman suurta melua.
— Kuulin kyllä siitä puhuttavan, mutta en tiennyt yksityiskohtia. Sitä paitsi en tunne vähääkään pörssiasioita.
— Ettekö siis pelaa pörssissä?
— Minä! Miksi sitä tekisin? Minullahan on jo ennestäänkin tavattoman paljon vaivaa tulojeni järjestämisestä. Silloin minulla täytyisi olla paitsi taloudenhoitajaani vielä kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Mutta mitä Espanjaan tulee, e; paronitar aivan kokonaan ollut uneksinut Carlos-kuninkaan palaamisesta. Eivätkö sanomalehdetkin kertoneet siitä jotakin?
— Uskotteko te siis mitä sanomalehdet kertovat?
— Minäkö, en vähääkään. Mutta kunnonMessager-lehti näytti tekevän poikkeuksen säännöstä, julkaisevan ainoastaan varmoja tietoja, lennätinsanomia.
— Sitähän juuri ei voikaan millään selittää, jatkoi Danglars. —Carlos-kuninkaan palaamisesta tuli todellakin lennätinuutinen.
— Mutta tällä tavoin te siis menetätte tässä kuussa lähes miljoonan ja seitsemänsataatuhatta frangia? totesi Monte-Cristo.
— En lähes, vaan täsmälleen sen määrän.
— Kolmannen luokan omaisuuteen sellainen isku koskee kipeästi, sanoiMonte-Cristo säälivästi.
— Kolmannen luokan omaisuuteen! sanoi Danglars hiukan nöyrtyneenä. —Mitä hittoa sillä tarkoitatte?
— Minä jaan omaisuudet kolmeen luokkaan, sanoi Monte-Cristo. — Ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan omaisuuksiin. Ensi luokan omaisuudeksi sanon sellaista, johon kuuluu maa-alueita, kaivoksia ja tuloja, sen laatuisia kuin Ranskan, Itävallan ja Englannin valtiotulot, jos näiden maa-alueiden, kaivosten ja tulojen arvo nousee yli muutaman sadan miljoonan. Toiseen luokkaan lasken teollisuusyritykset ja yhtiöliikkeet, varakuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, joiden tulot ovat puolitoista miljoonaa ja jotka siis edustavat noin viidenkymmenen miljoonan omaisuutta. Kolmannen luokan omaisuudeksi sanon pääomia, joiden tuotto riippuu suhdanteista. Tulot ovat silloin toisten tahdon tai sattuman varassa, vararikko saa ne horjumaan, ja lennätinsanoma järkyttää niitä. Ne perustuvat keinotteluihin ja rahapuuhiin, jotka ovat riippuvaisia luonnonvoimaan verrattavan kohtalon oikusta. Kun nämä kaikki yhdessä muodostavat näennäisen tai todellisen viidentoista miljoonan suuruisen pääoman, niin eikö teidän asemanne ole jokseenkin tällainen?