Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen, vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:
— Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.
Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja sanottuaan hyvästi Morrelille.
Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.
— Ensiksi, sanoi Morrel, — sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen suhteensa.
— Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.
Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi, mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.
Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.
Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen silmistä hän näki näiden ilmaisevan:
— Hyvä on, jatkakaa.
— Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, — nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa, mitkä ovat tulevaisuudentuumani.
— Sanokaa, ilmaisi vanhus.
Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa Villefort'in anteeksiantoa.
— Ei, sanoi Noirtier.
— Eikö? lausui Morrel. — Eikö meidän pitäisi tehdä niin?
— Ei.
— Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?
— En.
— No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.
Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?
— Minä menen Franz d'Epinayn luo — olen onnellinen voidessani sanoa tämän neiti Valentinen poissa ollessa —, ja pakotan hänet menettelemään aatelismiehen tavoin.
Noirtier'n katse kysyi yhä.
— Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä — vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua —, ryhdyn hänen kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine mene hänen kanssaan naimisiin.
Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja, mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä, minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.
— Eikö? sanoi Morrel. — Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?
— En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.
— Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. — Rouva Saint-Méranin viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa viivyttää. Pitääkö minun sallia se?
Noirtier pysyi liikkumattomana.
— Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, — minun pitää odottaa.
— Niin.
— Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies. — Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko, että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa mukaan.
— En.
— Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?
— Ei.
— Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta odotamme?
Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän ateistin vikaa.
— Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.
— Ei.
— Tekö?
— Niin.
— Tekö?
— Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.
— Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran, mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille pelastuksen?
— Tuon.
— Oletteko siitä varma?
— Olen.
— Takaatteko sen?
— Takaan.
Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.
— Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka voitte te vastustaa tätä avioliittoa?
Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain silmissä.
— Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.
— Niin.
— Mutta entä avioliittosopimus?
Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.
— Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?
— Tarkoitan, sanoi Noirtier.
— Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. — Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis allekirjoiteta?
— Ei, sanoi halvaantunut.
Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa. Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan, vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään Jupiteriksi.
Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi häneen.
— Mitä tahdotte? kysyi Morrel. — Pitääkö minun vielä kerran luvata, etten toimi millään tavoin?
Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi kasvoista käteen.
— Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.
— Vaadin, vastasi halvaantunut.
Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi kätensä.
— Kautta kunniani, sanoi hän, — vannon odottavani siihen asti, kunnes olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.
— Hyvä, vastasi vanhuksen katse.
— Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.
— Pitää.
— Kohtaamatta neiti Valentinea?
— Niin.
Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.
— Nyt, jatkoi Morrel, — sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin kuin äsken tyttärennekin.
Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.
Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin nuori tyttö oli omansa painanut.
Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.
Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten ovelle, josta päästiin puutarhaan.
Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan kuin olisi ollut humalassa.
74. Villefort'in perhehauta
Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.
Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen ensimmäisinä.
Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden viimeiseen leposijaan.
Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran, kuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.
Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.
Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen vanhempansa tulivat hänen luokseen.
Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.
Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.
— Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi Château-Renaud, — palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?
— Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, — sen mukaan mitä Franz minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun. Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.
— Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.
— Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole melkein sama asia?
— Halvaukseenko? toisti Beauchamp. — Sitä on vaikea uskoa. Minäkin näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento, pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.
— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, — olkoon kuoleman syynä mikä tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.
— Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha jakobiini Noirtier kuolee.
— Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. — Luulenpa, että hän on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen, joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle mennessään."
— Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä, huomautti Albert. — Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa — tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan Franz?
— Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka pitää häntä jo perheenjäsenenä.
Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli puhunut Villefort'ille.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa. Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden, Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien reunustamaa käytävää myöten.
— Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon. Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä heidän luonaan?
— En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, — mutta tunsin rouvaSaint-Méranin.
Albert ja Franz liittyivät heihin.
— Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. — Mutta samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel, verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja rakastettavuudesta.
Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli. Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.
— Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi DebrayFranzilta.
— Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. — Hän oli tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.
Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen valansa.
Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo, jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.
— Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan. — Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte, rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle", ja kaikki on loppunut… Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa periä.
— Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. — Politiikassa olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.
— Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, — mitä onkaan elämä? Pysähdys kuoleman eteisessä.
— Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn seurassa.
Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.
Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta. Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.
Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.
Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.
Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.
Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.
Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:
— Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?
— Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.
— Niin pian kuin mahdollista.
— Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?
Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.
Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.
Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja pyysi Franzia istumaan.
— Herra d'Epinay, sanoi hän, — tämä hetki ei ole asialleni niin sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.
— Hyvä herra, sanoi d'Epinay, — neiti Valentine on niin syvän surun vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden totta…
— Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. — Siltä taholta ei siis ole mitään esteitä, sen takaan.
— Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne mukaan, sanoi Franz. — Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa minulle sekä iloa että onnea.
— Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. — Avioliittosopimus on valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.
— Mutta entä suruaika? esteli Franz.
— Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, — minun talossani ei suinkaan jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta maalla äitipuolensa seurassa.
— Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.
— Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin.Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä jakirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neitiValentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.
— Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.
— Mikä?
— Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun todistajiani.
— Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?
— Mieluimmin menen itse.
— Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin päästän Valentine on valmis.
Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.
Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra d'Epinayn todistajia.
Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin salaman isku.
Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä auttaa.
Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet salonkiin.
Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan epätoivoisen katseen.
Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.
Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen elämänsä näytti kohdistuneen.
Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.
Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut hillitä suurta mielenliikutustaan.
Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.
Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.
Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.
Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.
— Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka varsin hyvin sen tiesi.
— Olen, vastasi Franz.
Notaari kumarsi.
— Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis julistaa mitättömäksi.
— Niin kyllä, sanoi Villefort, — mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.
— Olen pahoillani, sanoi Franz, — että neiti Valentinen läsnä ollessa on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.
Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet vuotivat pitkin hänen poskeaan.
— Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, — vaikka menetättekin näin osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri, mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin, hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.
Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.
— Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa tilaisuudessa. — Hyvät hertat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.
Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei mitään erehdystä voisi syntyä.
Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan,Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.
Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.
Notaari katsoi Villefort'iin.
— Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. — Sitä paitsi ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.
— Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.
— Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella hävyttömyydellään.
Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin juhlallinen.
— Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, — että hänen tahtoaan ei voida täyttää.
— Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois, — että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.
Kummastus kasvoi kasvamistaan.
Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.
— Valentine, sanoi Villefort, — menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä isoisänne uusi oikku merkitsee.
Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herraVillefort pidätti häntä.
— Odottakaa, sanoi hän, — minä saatan teitä.
— Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. — Jos herra Noirtier nimenomaan tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä, koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.
— Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, — älkää suotta vaivautuko.
— Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä. — En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.
Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.
75. Pöytäkirja
Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.
Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän oveen, ja palvelija sulki sen heti.
— Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei voinut salata iloaan, — jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä ymmärtämästä häntä.
Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.
Villefort lähestyi Noirtier'ta.
— Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. — Olette pyytänyt häntä luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.
Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.
Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään, että hän etsi sanaaavain. Sitten hän suuntasi katseensa kahden ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.
Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.
Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.
— Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.
— Pitää, ilmaisi vanhus.
— Avaanko laatikot?
— Avaat.
— Sivuillako olevat?
— Ei.
— Keskimmäisenkö?
— Niin.
Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.
— Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.
— En.
Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan tyhjä.
— Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.
Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.
— Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.
Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier pysäytti hänet.
Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaansalalaatikkoasti.
— Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?
Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.
— Barrois? kysyi nuori tyttö.
— Niin, ilmaisi Noirtier.
— Kutsunko hänet?
— Kutsu.
Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.
Vanha palvelija tuli.
— Barrois, sanoi Valentine, — isoisäni käski minua ottamaan avaimen tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon. Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.
Barrois katsoi vanhukseen.
— Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.
Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.
— Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.
— Niin, ilmaisi Noirtier.
— Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?
— Ei.
— Neiti Valentinelleko?
— Ei.
— Herra Franz d'Epinaylleko?
— Niin.
Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.
— Minulleko? sanoi hän.
— Niin.
Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."
— Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.
— Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen prokuraattori.
— Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.
— Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.
— Tahdon, vastasi vanhus.
— Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoiValentine.
— Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, — sillä tämä kestää jonkin aikaa.
— Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.
Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit kädessään.
— Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.
Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui hänen alkaessaan lukea:
Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissaSaint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.
Franz keskeytti.
— Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!
Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi selvästi:
— Jatkakaa!
— Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.
Noirtier'n katse teroitti:
— Lukekaa!
Hän jatkoi:
Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal, vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:
Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje, joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815 oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen hänen tiluksiinsa Epinayssä.
Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu, minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan häntä noutamaan.
Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.
Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen, että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa koettamatta ottaa sitä pois.
Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.
Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä tietä ajettiin.
— Miten siis teemme? kysyi kenraali.
— Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.
— Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte ajattelemattomuutena?
— Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. — Vaunujammeohjaa valtioneuvos.
— Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimmekaatua, sanoi kenraali nauraen.
Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui omasta vapaasta tahdostaan.
Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.
Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän lupauksesta.
— Sehän on totta! sanoi kenraali.
Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat kokoushuoneeseen.
Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät, kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut aavistustakaan.
Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi ilmaistu…
Franz keskeytti.
— Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. — Eihän hänen mielipiteitään tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.
— Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi Villefort. — On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet kuin itselläkin on.
— Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.
Franz jatkoi:
Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu saapuville.
Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje, jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti, kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.
Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden ja vastahakoisuuden merkkejä.
Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti jasilmäkulmiaan rypistäen.
— No, kysyi puheenjohtaja, — mitä sanotte tämän kirjeenjohdosta, herra kenraali?
— Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.
Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä hänen mielipiteistään.
— Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — meillä ei ole ketään kuningas Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta ja valtakunnastaan.
— Hyvät herrat, sanoi kenraali, — te mahdollisesti ette tunnusta kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista arvonimistäni.
— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla äänellä, — varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi, että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa. Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.
— Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi kuin te olettekaan…
— Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, — nyt ymmärrän, miksi he sinut surmasivat.
Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.
Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.
Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.
Franz alkoi jälleen lukea:
— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, — teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.
— Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. — Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.
Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.
Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.
— Hyvä herra, sanoi hän, — olette siksi vakava ja järkevä mies, että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa. Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään siitä, mitä olette täällä kuullut.
Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:
— Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.
— Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, — älkää koskeko miekkaanne, sen neuvon annan teille.
Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta.Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.
— Minä en vanno, sanoi hän.
— Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja tyynesti.
Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään, ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.
— Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — olkaa turvassa. Olette täällä kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin. Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.
Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään, sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:
— Sulkekaa ovet.
Tuli kuolemanhiljaisuus.
Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikinvoimin tyynnyttää mieltään sanoi:
— Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntäjouduttuani murhamiesten seuraan.
— Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, — yksinäisellä miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta. Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.
Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi puheenjohtajan pöytää ja sanoi:
— Mikä on valan muoto?
— Tämä:
'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä, kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'
Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä, että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin, että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.
— Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. — Olenko viimeinkin vapaa?
Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille kuljettanut.
Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.
— Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.
— Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi herra d'Epinay.
— Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, — olkaa varuillanne, ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua vastaamaan solvauksestanne.
Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:
— Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin, sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.
Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.
He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran rannalle johtavat portaat.
— Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.
— Siksi, vastasi puheenjohtaja, — että olette solvaissut kunnon miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin asianmukaista hyvitystä.
— Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.
— Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, — ellette tahdo, että pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen. Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne, minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia, toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.
Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.
— Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.
Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas…
Franz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli kauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki hänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.
Valentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.
Noirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden ilme silmissään.
Franz jatkoi:
Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.
Molemmat todistajat seurasivat heitä.
Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa uiskenteli jääkappaleita.
Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta, ja tämän valossa tarkastettiin aseet.
Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä siinä ollut väistölevyä.
Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista, mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.
Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitävaikenemaan.
Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat senkummallekin puolen, ja taistelu alkoi.
Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niinpimeä oli.
Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana, mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.
Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi, ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun.
Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.
Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.
Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa, tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.
Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.
— Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku rykmentin miekkailunopettaja…
Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa kolmatta haavaa.
Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.
Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin päästä hän oli hengetön…
Franz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne tuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan kuin karkottaakseen niiden edestä varjon.
Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:
Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään; verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen; todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet kuolleeksi.
Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.
Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.
Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.
Kun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän kertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut kyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää myrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi Franz Noirtier'lle:
— Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki yksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska näytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti on ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin älkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle klubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni surmaajan.
Villefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita oli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen käsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.
— Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, — yhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut kaksivuotiaana orvoksi.
Valentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.
— Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, — nimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä puheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa, sillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.
— Mikä onnettomuus! sanoi Franz. — Tätä lukiessani on minulle antanut voimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä herra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä rukoilen … koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka…
— Kyllä, ilmaisi Noirtier.
— Neiti, neiti! huudahti Franz. — Isoisänne on luvannut ilmaista minulle tuon miehen… Auttakaa minua … tehän häntä ymmärrätte … auttakaa minua.
Noirtier loi katseensa sanakirjaan.
Franz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.
Tämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.
— M! kertasi Franz.
Nuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla Noirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan:minä.
— Niin, ilmaisi vanhus.
— Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. —Te herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?
— Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen katseen.
Voimattomana Franz vaipui tuoliin.
Villefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa sekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.
76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.
Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat, jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.
Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva Cavalcantin poika.
Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä, joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.
Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa käteisellä.
Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin pariisilaisilta.
Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman. Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan kaivoksiin.
Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät tiedot aivan varmoiksi.
Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo. Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.
Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä, rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään. He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.
Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä näyttämiä piirustuksia — katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea Cavalcantin seurassa —, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.
Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.
Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän lähellään seisoi Cavalcanti.
Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa. Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi, jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.