Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme, jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi auennut hänen jalkojensa alla.
Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.
Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen tottelevaisuuteensa.
Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi uuskreikankielellä:
— Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän rankaisee rikolliset.
— Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. —Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.
— Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensäHaydéen päälaelle ja sanoi:
— Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta kun hän saa kertoa kärsimyksistään.
— Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi, sanoi nuori tyttö.
Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin katseessa.
Hän jatkoi:
— Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.
"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."
"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.
"Vaan ketä?"
"Uutta valtiastasi."
"Kuka hän on?"
"Hän on tuossa."
Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.
— Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.
— Emme, vastasi Haydée. — Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.
Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:
"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."
Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.
Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.
— Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi Monte-Cristo, — ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se, jossa säilytän hashish-pillereitäni.
— Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö suudellen Monte-Criston kättä, — ja minä olen onnellinen saadessani olla omasi.
Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.
— Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. — Kertomus on päättynyt.
78. Janinasta kirjoitetaan…
Franz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman näköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.
Villefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa.Kaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:
Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään maininnut.
Kuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta iskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin pitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia asioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä ollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia Villefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel eli paroni Epinay — mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko sitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli saanut, — oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.
Franz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti Villefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin surmanisku Villefort'in ylpeydelle.
Tuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa astui sisään.
Kun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät muut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja todistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois sanoen menevänsä hankkimaan tietoja.
Villefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli purkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla ja herra d'Epinaylla oli ollut.
Tätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort palatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa saanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen allekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.
Kahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin omituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja poistuivat sanaakaan sanomatta.
Sillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että kauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla oli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä omaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan suostuvansa siihen.
Mutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin portaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä tapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän odotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana, niin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.
Jo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin lähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt pahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt, että Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja Château-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän oli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että Valentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.
Hän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren tytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi silmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän hypähti riemusta.
— Pelastetut! huudahti Valentine.
— Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. — Kuka meidät pelasti?
— Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.
Morrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen ollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä enemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.
— Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. — Mitä kummallista keinoa hän on käyttänyt?
Valentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan kätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen isoisälleen.
— Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.
— Milloin?
— Silloin, kun olen vaimonne.
Kun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen — yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei suostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.
Valentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänensilmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiinMaximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroonFranz d'Epinaystà.
Tällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.
Noirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän naiseen.
— Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on purkautunut, sanoi rouva Villefort, — koska se purkautui juuri täällä.
Noirtier pysyi välinpitämättömänä.
— Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, — että minä olen aina ollut tätä avioliittoa vastaan.
Noirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.
— Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on purkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort ja Valentine voi pyytää.
Noirtier'n katse pysyi kysyvänä.
— Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, — minä näet voin pyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, — antamaan poikanne tyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.
Noirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi syytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.
— Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa? kysyi rouva Villefort.
— Kyllä, ilmaisi Noirtier.
— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, — lähden täältä kiitollisena ja onnellisena.
Hän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.
Seuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen testamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken omaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi toisistaan.
Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset tulot.
Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.
Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä ja istui mahtavana tuoliinsa.
Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan aloitti muitta mutkitta:
— Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin tekemiämme lupauksia…
Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.
Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.
— Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.
— Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, — ja annatte minun huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä. Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.
Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille ja sanoi:
— Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti EugénieDanglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.
Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.
— Herra kreivi, sanoi hän, — ennen kuin voin vastata, täytyy minun tuumia asiaa.
— Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. — Eikö teillä ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?
— Herra kreivi, sanoi Danglars, — joka päivä tapahtuu sellaista, mikä pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.
— Kuinka niin? kysyi Morcerf. — En ymmärrä teitä.
— Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut asioita, jotka…
— Anteeksi, sanoi Morcerf, — mitä ilveilyä tämä on?
— Kuinka niin ilveilyä?
— Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.
— Niin minustakin.
— Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?
— Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, — sillä hän on ystäväni.
— No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä suhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.
— Se on totta.
— No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän sen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.
Danglars ei vastannut mitään.
— Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, — vai oletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne minua?
Danglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi päättyä hänelle huonosti.
— Herra kreivi, sanoi hän, — ymmärrän kyllä, että käytökseni hämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua: tämä on välttämätöntä.
— Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. — Moukka voisi siihen tyytyä, mutta ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus kysyä, mikä on siihen syynä.
Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin puhetapa suututti häntä.
— Selitys kyllä tulee, vastasi hän.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda esiin.
— Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoiMorcerf. — Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.
— Olette väärässä, sanoi Danglars, — minä vain lykkään päätöksen tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.
— Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne, odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?
— Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme mitättöminä.
Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti, voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.
— Rakas Danglars, sanoi hän, — olemmehan tunteneet toisemme jo monta monituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä toisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen. Täytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän hyvät ajatuksenne hänestä.
— Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi sanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään Morcerfin lauhtuvan.
— Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä äänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.
Danglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen, jollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.
— Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.
Morcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän koetti hillitä kiukkuaan.
— Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä jotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko syynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan…
— Ei mikään niistä, sanoi Danglars. — Olisin huono mies, jos niitä pitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani. Älkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin tiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että lykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään kiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne kahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen näyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin panettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.
— Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. — Minua siis panetellaan!
— Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.
— Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?
— Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa minulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja peruutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin sulhaselle.
— Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.
Ja rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.
Danglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä, oliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.
Samana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä kanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten salongissa, läksi viimeisenä talosta.
Seuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne tuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensäImpartial-lehden.
Beauchamp oli sen lehden päätoimittaja.
Danglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti pääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin tietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oliJaninasta kirjoitetaan.
— Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, — tässä on kapteeni Fernandista pienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi Morcerfille.
Samaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n varrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti napitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.
— Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.
— Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.
— Ei, herra kreivi.
— Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.
Portinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan kuluttua hänen seurassaan.
— Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, — mutta tahdoin kysyä teiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.
— On, vastasi Baptistin.
— Vaikka minäkin tulen?
— Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä erottaa herra vicomten muista vieraista.
— Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa.Luuletteko, että hän viipyy kauan poissa?
— En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.
— Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas täällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä odottamaan minua.
— Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.
Albert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.
Kulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n ampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja tunsi nyt ajajankin.
— Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.
— On, vastasi ajaja.
Morcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.
Hän astui sisään.
Pienessä puutarhassa oli vahtipoika.
— Anteeksi, sanoi tämä, — mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa hetkisen?
— Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään ampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.
— Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei koskaan muiden läsnä ollessa.
— Ei edes teidänkään, Philippe?
— Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.
— Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?
— Hänen palvelijansa.
— Nubialainenko?
— Tunnette siis tuon herran?
— Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.
— Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle tulostanne.
Itsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.
— Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. — Sanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle olinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen. Menin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte kello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni sitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja vaununne.
— Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.
— Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.
— Mitä ihmettä puhutte?
— Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.
— Teillä? Ja minkä tähden?
— Se on kunniakysymys.
— Siis vakava juttu.
— Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.
— Mitä?
— Tulkaa todistajakseni.
— Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan palatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.
Kreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat tavallisesti pesivät kätensä.
— Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaaAlbertille, — niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.
Morcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin kiinnitetty pelikortteja.
Etäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä kymppiin asti.
— Ahaa, sanoi Albert, — aioitte pelata korttia?
— En, vastasi kreivi, — aioin tehdä korttipakan.
— Kuinka niin?
— Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä tehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja kymppejä.
Albert lähestyi.
Kuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät puuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen lisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet liian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.
— Hitto vieköön! sanoi Morcerf.
— Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi Monte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. — Mutta tulkaahan, minä odotan teitä.
He astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet heidät kreivin asunnon edustalle.
Monte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.
— Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.
— Näettehän, että olen aivan rauhallinen.
— Kenen kanssa tahdotte taistella?
— Beauchampin kanssa.
— Hänhän on ystävänne!
— Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.
— Mutta kaikella on syynsä.
— Niin onkin.
— Mitä pahaa hän on teille tehnyt?
— Eilisillan lehdessä on… Mutta lukekaahan itse.
Albert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:
Janinasta kirjoitetaan:
Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri, johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi oli Fernand.
— Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.
— Kuinka niin?
— Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen turkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?
— Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi onFernand.
— Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?
— Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä onkin häväistys.
— Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.
— Sitä minäkin tahdon.
— Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on sama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan valloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?
— Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten äkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa korkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en tahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän todistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen liikkeelle, ja hän peruuttaa sen.
— Beauchamp ei peruuta mitään.
— Siinä tapauksessa taistelemme.
— Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli ehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.
— Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy hävitä… Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura takanaan…
— Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei ole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin on Fernand.
— Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy tuollaiseen korjaukseen.
— Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?
— Aion.
— Siinä olette väärässä.
— Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?
— Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta,Roomassahan sanoin sen teille, muistattehan?
— Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei vähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.
— Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen joukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää, jolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä Beauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi tai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No niin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.
— Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?
— Niin täytyy olettaa.
— Miksi ette siis antaisi minun taistella?
— En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että kaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.
— Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?
— Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää kantaa kaunaa häntä kohtaan.
— Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.
— Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme … kuunnelkaa minua tarkoin, sanoin: otaksukaamme… Älkää nyt vain suuttuko sanoistani!
— Puhukaa, minä kuuntelen.
— Otaksukaamme, että tuo väite on tosi…
— Poika ei voi otaksua sellaista.
— Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.
— Sehän juuri onkin aikamme vika.
— Aiotteko parantaa sen?
— Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.
— Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!
— Niin olenkin.
— Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?
— Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.
— Ettekö usko minua ystäväksenne?
— Uskon.
— No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa asiasta selko.
— Mistä sen voin saada?
— Vaikkapa Haydéelta.
— Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi siitä tietää.
— Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi onneksi…
— Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.
— Hylkäätte siis tämän keinon?
— Hylkään.
— Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.
— Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.
— Ettekö tahdo sitä kuulla?
— Tahdon, pyydän, puhukaa.
— Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.
— Mitä?
— Menkää itse häntä tapaamaan.
— Se sotii kaikkia tapoja vastaan.
— Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.
— Mutta miksi menisin sinne itse?
— Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.
— Selittäkää.
— Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi vierasta asiaanne.
— Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.
— Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.
— Ei suinkaan.
— Beauchamp on siitä todistuksena.
— Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaanBeauchampia?
— Niin.
— Yksinkö?
— Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme, täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä haavoittaa.
— Olette luullakseni oikeassa.
— Se ilahduttaa minua.
— Menen yksin.
— Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.
— Se on mahdotonta.
— Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan taistelemaan.
— Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin tulettehan todistajakseni?
— Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, — olette varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.
— Miksikä?
— Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani.
— Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.
— Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.
— Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?
— En, sitäkään en voi tehdä.
— Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua mihinkään?
— En kerrassaan mihinkään.
— Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.
— Hyvästi, vicomte.
Morcerf otti hattunsa ja lähti.
Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli lehtensä toimituksessa.
Albert ajoi sinne.
Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa korviaan. Sitten hän huusi:
— Astukaa sisään!
Albert astui sisään.
Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin tiilipermantoa.
— Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä nuorta miestä kohden. — Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle? Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli geraniumin vieressä — kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.
— Beauchamp, sanoi Albert, — tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.
— Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?
— Erään peruutuksen.
— Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!
— Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.
— Selittäkäähän.
— Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.
— Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. — Mistä on kysymys? Eihän sellaista ole voinut tapahtua.
— On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.
— Janinan?
— Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.
— En, kautta kunniani…! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusiBeauchamp.
— Ei tarvitse etsiä, se on minulla.
Beauchamp luki mutisten:
"Janinasta kirjoitetaan…"
— Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin lopetettua lukemisensa.
— Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.
— On, vastasi Albert punastuen.
— Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyiBeauchamp hyvin ystävällisesti.
— Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.
Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.
— Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.
Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.
— Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, — että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.
— Te … tahdotte…
— Niin, minä tahdon!
— Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan parlamentaarisesti, rakas vicomte.
— En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. — Tahdon, että eilinen uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, — olette siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa asioissa voin olla.
— Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, — mutta kun puhutte noin, voin sen unohtaa… Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan vielä… Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut… Kuka on tuo sukulainen, jonka nimi on Fernand?
— Isäni, sanoi Albert, — ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää katuojan lokaa.
— Isännekö? sanoi Beauchamp. — Se muuttaa asian. Ymmärrän suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert… Lukekaamme kirjoitus uudelleen.
Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.
— Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand on isänne? kysyi Beauchamp.
— En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.
Kuullessaan sanantahdonkatsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.
— Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.
— Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.
— Hyvä on! sanoi Albert.
— Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.
— Mitä!
— Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.
— Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan suunniltaan. — Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni, sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on teidän annettava minulle hyvitys.
Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi ilmaista kaikkia eri tunteita.
— Hyvä herra, sanoi hän, — koska sellaista nimitystä tällaisissa tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!
— Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!
— Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego, vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole kirjoittanut?
— Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.
— Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin kuin tähänkin asti.
— Niin! Albert korotti ääntään.
— Hyvä on, sanoi Beauchamp. — Vastaukseni on tämä: en ole kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti. Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen peruuttaneet tai vahvistaneet.
— Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert nousten. — Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.
— Hyvä on.
— Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme toisemme.
— Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu), ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän kreivi Morcerfia?
— Vaadin ehdottomasti.
— Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille: Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.
— Kolme viikkoa! huudahti Albert. — Mutta kolme viikkoahan on kolme vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!
— Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä, ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se minuun kuuluu!
— Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. — Mutta muistakaakin, että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä verukkeella pääse irtautumaan…
— Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, — en voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.
Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle selkänsä ja meni kirjapainoonsa.
Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa katsomaan painon oveen päin.
Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin, joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin Madeleine-kirkkoa kohden.
— Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.
Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.
79. Mehuvesi
Morrel oli todellakin hyvin onnellinen.
Noirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire mennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa kuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua Meslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.
Barrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli kolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut rakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja harrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman kolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.
Tämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan Morrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin määräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.
Perille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa ihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan ollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.
Vanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja kohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.
Valentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.
Tämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi jättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen rullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.
Ystävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun tämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät, Valentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä, joka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.
Noirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.
— Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.
— Niin, ilmaisi vanhus.
— Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka katseli häntä, — isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.
— Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. — Puhukaa, neiti, puhukaa.
Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia.Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.
— Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. — Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.
— Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, — te, joka olette herraNoirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?
— Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, — siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja…
— Ja…? kysyi Morrel.
— Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.
Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.
— Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.
— Olet, vastasi vanhus.
— Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. — Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen — sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua — niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.
— Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. — Mitä hyvää elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.
— Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään, — otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme. Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.
— Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, — lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.
— Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, — pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan teidän nimeänne kunnialla.
Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.
Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Valentine, — kuinka Barrois-parka hikoilee.
— Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. — Mutta minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.
Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.
— Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, — katsothan ahnain silmin karahvia.
— Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, — ja joisin mielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.
— Juo siis, sanoi Valentine, — ja palaa heti tänne.
Barrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän taivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.
Valentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n läsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.
Valentine katsoi kelloon.
— Kello on kaksitoista, sanoi hän, — tänään on lauantai, varmaankin tohtori tulee.
Noirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.
— Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?
— Niin, vastasi vanhus.
— Barrois, huusi nuori tyttö, — Barrois, tulkaa tänne!
Vanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:
— Tulen heti paikalla, neiti!
— Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. — Ja nyt muistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä mihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.
— Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, — ja minä odotan.
Samassa saapui Barrois.
— Kuka soitti? kysyi Valentine.
— Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.
— Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.
Vanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien samalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.
— Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.
Barrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset vetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.
Nähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä, joissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.
Barrois astui muutaman askelen herraansa kohden.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. — Mikä minua vaivaa…? Minä kärsin … en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi. Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!
Hänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin muun ruumiin jäykistyessä.
Valentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin puolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.
— Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä.— Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!
Barrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui Noirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja huutaen:
— Herrani! Minun herrani!
Tänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.
Morrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui huoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.
Kalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan kuolevaan.
Noirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä tahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin palvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä liikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja kuolema taistelivat hänessä.
Barrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut taaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan jäykkinä. Hän valitti läähättäen.
Tämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei hän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot kalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja huusi:
— Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!
— Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun kutsuessaan rouva Villefort'ia. — Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!
— Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.
— Tulkaa, tulkaa!
— Missä tohtori on? huusi Villefort. — Missä hän viipyy?
Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo englantilaista hajusuolaa.
Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.
Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.
— Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. — Hänhän tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen. Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.
— Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää kysymystä.
— Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, — mutta hän on tänä aamuna juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi lasillisen mehuvettä.
— Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. — Mehuvesi ei tee hyvää.
— Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän joi mitä sattui saamaan.
Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.
— Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.
— Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. — Taivaan nimessä vastatkaa!
— Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouvaVillefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.
Villefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.
— Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. — Hänestä isketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi katsella verta.
Ja hän seurasi miestään.
Morrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut kenenkään huomaamatta.
— Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, — ja odottakaa, kunnes lähetän teille sanan. Menkää.
Morrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko ajan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.
Nuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui takakäytävän kautta.
Samassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.
Barrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua ja nousi polvilleen.
Avrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.
— Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.
— Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.
— On.
— Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.
— Joutuin! sanoi Villefort.
— Ja nyt kaikki saavat poistua.
— Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.
— Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.
Valentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja poistui.
Hänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.
— Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen vaarallisempi.
Avrigny hymyili synkästi.
— Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.
— Hieman paremmin.
— Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?
— Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.
— Miksi ei?
— Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain sormenpäälläkin, niin kouristus palaa.
— Juokaa.
Barrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen melkein puoliksi.
— Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.
— Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.
— Huimaako päätänne?
— Huimaa.
— Ja korvanne soivat?
— Kamalasti.
— Milloin tuo kohtaus tuli?
— Juuri äsken.
— Aivan äkkiäkö?
— Aivan kuin salama.
— Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?
— Ei.
— Ette ole nukkunut raskaasti?
— En.
— Mitä söitte tänään?
— En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä kaikki.
Ja Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana istuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja kuullen jokaisen sanan.