— En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. —Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.
— Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, — että se tuottaa minulle suurta surua.
— Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin? huudahti Beauchamp.
— Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä, huudahti kreivi. — Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.
— Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyiBeauchamp.
— Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynytrupeamasta puhemieheksikin.
— Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, — ystävämme Albertin tähden.
— Minun tähteni! sanoi nuori mies. — Ei suinkaan! Kreivi voi todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.
— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen pysytellyt jutusta niin erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.
— Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?
— Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin. Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua. Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.
— Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, — miten hän kohtelee teitä, kun riistätte häneltä oppilaan?
— En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle, joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa, Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?
— En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.
Beauchamp alkoi katsella tauluja.
— Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. —Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?
— Päätäni kivistää, sanoi Albert.
— Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi Monte-Cristo. — Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla on ollut ikävyyksiä.
— Mikä se on? kysyi nuori mies.
— Matkustaminen.
— Todellako? kysyi Albert.
— Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä matkalle. Lähdemmekö yhdessä?
— Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. — Millä tavoin?
— Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu toimeen tutkimuksia!
— Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?
— Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka näyttää karanneen kaleerivankilasta.
— Sehän on totta, sanoi Beauchamp, — luin siitä sanomalehdissä. Mikä tuo Caderousse oikeastaan oli?
— Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä, muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää. Tulkaa mukaan, vicomte.
— Mielelläni.
— Asia on siis päätetty?
— On, mutta minne menemme?
— Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut, missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan maailman herraksi kuin Augustusta.
— Minne siis lähdette?
— Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.
— Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.
— Suostutte siis?
— Suostun.
— No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.
— Kiitos, tulen juuri meren rannalta.
— Mitä, tuletteko meren rannalta?
— Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.
— Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.
— En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi hän hiljaa, — vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni kirjelaatikkoa.
— Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. — Olette oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.
Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken, mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.
— Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, — eikö olekin, Albert?
— Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.
— Normandiaan, jos niin tahdotte.
— Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.
— Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.
— Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.
— Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.
— Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.
— Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidätItaliassa.
— Entä sitten.
— Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?
— Teillä on huono muisti.
— Kuinka niin?
— Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä kohtaan?
— Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.
— Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään tavallinen nainen.
— Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia kielenne hienouksia.
— Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.
— Todellako? huokasi Monte-Cristo. — Ja luuletteko siis, että hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista välinpitämättömyyttä?
— Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.
— Oh!
— Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta, vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta kuin teistä.
— Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?
— Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."
Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.
— Todellako? sanoi hän.
— Sen vuoksi, jatkoi Albert, — ei hän suinkaan vastustaisi matkaani, vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on aivan hänen toivomustensa mukaista.
— Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. — Tänä iltana tavataan. Olkaa täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.
— Mitä! Tréport'iin…?
— Tréport'iin tai sen lähistölle.
— Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne kahdenkymmenen peninkulman päähän?
— Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.
— Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te olette vielä nopeampi kuin lennätin.
— Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.
— Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua matkakuntoon.
— Siis kello viisi tavataan.
— Kello viisi.
Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.
Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.
— Herra Bertuccio, sanoi hän, — lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana. Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee seurassani. Menkää!
Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen, että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.
Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja jätti talon hänen huostaansa.
Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.
— Se on totta, sanoi Monte-Cristo. — Teidän postihevosillannekaan ei pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa — jolloin sairas ja yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään takanaan — niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin, Ali?
Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia, joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä samumtuulen tai myrskyn haltialta.
— Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, — tätä nopeuden nautintoa.
Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.
— Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. —Kasvatatteko niitä itse?
— Kasvatan, vastasi kreivi. — Kuusi vuotta sitten sain Unkarista orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin, Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä. Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.
— Mainiota…! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla hevosilla?
— Näettehän, matkustan.
— Mutta ettehän aina matkusta.
— Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
— Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen niitä.
— Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.
— Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.
— Sanokaahan.
— Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain yksityishenkilö.
— Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.
— Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. — Herra Bertuccio on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä, rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.
— Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja varastaa, mutta miksi hän varastaa?
— Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. — Hän varastaa varastaakseen.
— Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde luotani.
— Kuinka niin?
— Koska en mistään löydä häntä parempaa.
— Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.
— En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä ja kuolema on vallassani.
— Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyiAlbert.
— On, vastasi kreivi kylmästi.
Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee tien. Kreivin lausumaonoli tuollainen sana.
Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.
He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt hänelle tiedon.
Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut etuistuimella, palveli kreiviä.
Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja metsään päättyvä puisto.
Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti, jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä — hän kun teki vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään — kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista. Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä alamaisilta.
Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi heti paikalla mieluisaksi.
Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet; alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia käyttämään!
Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja tee juotiin kirjastossa.
Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta, joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa, ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.
— Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. — Onko äitini sairas?
Ja hän juoksi ovelle.
Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.
— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.
— Herra Beauchamp, vastasi Florentin.
— Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?
— On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.
Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.
— Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. — On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.
— Florentin, sanoi hän, — onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?
— Se on huono, pattijalkainen postikoni.
— Miten kotona voitiin lähtiessänne?
— Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää, milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja pyytäkää häntä palaamaan."
— Niin, äiti, niin, sanoi Albert, — minä palaan, olkaa siitä varma, ja voi silloin tuota konnaa!… Minun täytyy heti paikalla lähteä.
Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.
Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut, kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla, ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.
— Kreivi, sanoi hän, — kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.
— Mitä on tapahtunut?
— Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!
— Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. — Mutta tehän kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt, jotkin ajoneuvot.
— Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.
Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.
Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:
— Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!
Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.
— Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. — Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?
— Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.
Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.
— Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. — Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, — mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.
Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.
Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:
Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin palveluksessa ja jostaImpartial-lehti kolme viikkoa sitten kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän kuuluu päärien kamariin.
Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut, ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti, jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.
86. Tuomio
Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo. Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.
— No? kysyi Albert.
— Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.
— Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän, ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä isku tulee?
— Sen sanon kohta teille parilla sanalla.
— Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen yksityiskohdat.
Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli tapahtunut.
Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä — niin kuin usein on laita.
Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta sokerijuurikkaiden viljelemisestä.
— Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, — ei minun tarvitsekaan selittää, miksi tänne tulen.
— Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden päätoimittaja.
— En, vastasi Beauchamp, — en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä tulen aivan toisissa asioissa.
— Ja miksi tulette?
— Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.
— Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?
— Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.
— En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.
Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.
— Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, — sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me kuulumme vastustuspuolueeseen.
— Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua, vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen. Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.
Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.
Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa, sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.
Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä. Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!
Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen koettelemiseen.
Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä, ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.
Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä röyhkeydeltä.
Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään. Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun hetken koittaneen.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei tavallisesti suotu.
Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä kuuntelemaan.
Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet häneen, vavahti.
Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.
Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt. Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.
Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus on suurempi kuin heidän vihansa.
Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan, toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna toimeen.
Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen puolustamaan itseään.
Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta huolimatta hän vielä eli.
— Herrat päärit, sanoi hän, — ajan avulla ei torjuta tällaisia iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?
Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä kohtaan.
— Pyydän siis, jatkoi hän, — että tutkimus pannaan toimeen niin pian kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.
— Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.
— Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.
Puheenjohtaja soitti kelloa.
— Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä? kysyi hän.
— Hyväksyy! kuului vastaukseksi.
Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa. Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin, pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.
Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.
Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.
Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta, vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp vaikeni.
— Entä sitten? kysyi Albert.
— Sittenkö? kysyi Beauchamp.
— Niin.
— Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan.Tahdotteko siis tietää jatkon?
— Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän suustanne kuin muiden.
— No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä koskaan välttämättömämmin tarvinnut.
Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.
Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa kuumetta tarmona.
— Jatkakaa! sanoi hän.
— Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. — Koko Pariisi odotti tutkimuksen tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.
Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää, uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki koolla.
Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin vanhoilla sotilailla.
Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään kreiviä.
Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli joutunut vaaraan.
— Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.
"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten kirjeen.
Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi Beauchamp, — että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu. Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta, vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi, jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.
Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.
— Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.
— Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin lautakuntaan, sanoi Beauchamp. — Puheenjohtaja vilkaisi hänelle tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja loi terävän katseen Morcerfiin.
"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"
"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen tyttärensä Haydée kadonneet."
"Tunsitteko heidät?"
"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."
"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"
"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en voinut ryhtyä heitä etsimään."
Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään todistajia?"
"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus, minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja nuhteettoman elämäni."
Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.
Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:
"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän — päätellen herra kreivin sanoista — todistaa hänen syyttömyytensä. Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai jätämmekö sen vaille huomiota?"
Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita, jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.
Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä, eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.
Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:
Herra puheenjohtaja.
Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle, jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.
Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.
Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien mielipidettä.
"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.
Puheenjohtaja jatkoi:
Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä, tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan eteisessä.
"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi kreivi ääni väristen.
"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"
"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.
Kutsuttiin vahtimestari sisään.
"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään odottamassa?"
"On, herra puheenjohtaja."
"Kuka hän on?"
"Eräs nainen palvelijan saattamana."
Kaikki katsoivat toisiinsa.
"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.
Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, — olin saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.
Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei mitään muuta.
Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori nainen.
— Se oli hän! sanoi Albert.
— Kuka hän?
— Haydée.
— Kuka sen teille on sanonut?
— Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.
— Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, — katsoi tähän naiseen uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.
Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät kannattaneet.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut nähneenne omin silmin kaiken."
"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.
"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla hyvin nuori."
"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."
"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin paljon?"
"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen vaimonsa Vasilikin tytär."
Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.
Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.
"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"
"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa. Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."
Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.
Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun kauppakirjan.
Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-, uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:
Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen kapteeni Fernand Mondego.
Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaaninnimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.
Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudellavuonna 1247 hedshran jälkeen.
Allekirjoittanut:El-Kobbir.
Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun, on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.
Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.
Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus. Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreiviMonte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"
"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme päivää sitten", sanoi Haydée.
"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.
"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo, vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla… Silloin kirjoitin."
"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"
"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta, on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat silmänsä.
Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisenJaninan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"
"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni keksimä juoni."
Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi sieltä.
Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:
"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego, ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta, toit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä väärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin, tulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit meidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja, murhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa kaikki!"
Nämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien katseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin pyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin verestä.
"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?"
"Tottahan minä hänet tunnen!" huudahti Haydée. "Oi äitini! Sinä sanoit minulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit säädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä, hän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät, petti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi. Jos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on laskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä hänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne."
Jokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa pala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja vaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.
Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.
"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan Janinaan? Puhukaa!"
Morcerf ei vastannut.
Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi herääminen kuin salaman isku.
"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.
"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.
"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi? Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"
Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.
Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne vierivät rakennuksen porttiholvista.
"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt kunnottomasti?"
"On", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.
Haydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin tuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä sääliä.
Sitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti puheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää jumalattarien astuvan.
87. Taisteluhaaste
— Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää ja poistuin, jatkoi Beauchamp. — Ovella odotti minua vahtimestari, joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli samalla murtuneena ja ihastuneena — suokaa anteeksi, että sanon sen suoraan —, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.
Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen Beauchampin käsivarteen sanoi:
— Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on, surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne surmannut.
— Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu. Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.
— Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.
— Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. — Jos välttämättä tahdotte laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.
— Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!
— Kuulkaahan sanojani, Morcerf.
— Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän uudelleen.
— En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.
— Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.
— No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhuaJaninasta palatessani.
— Puhukaa.
— Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan kyllä, miksi tulette tänne." — "Kuinka niin?" — "Koska minulta kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." — "Kuka kyseli?" — "Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." — "Minkä niminen?" — "Herra Danglars."
— Hän! huudahti Albert. — Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri. Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on ollut.
— Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos asia on tosi…
— Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki kärsimykseni.
— Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.
— Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!
— Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä teitä. Albert, menetelkää viisaasti.
— Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.
— Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.
He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan herraansa.
— Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. — Ellei herraDanglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä.Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.
Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä tavata, hän — tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut — kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.
— Hyvä herra, sanoi Danglars, — enkö enää ole herra talossani, enkö saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan? Menette totisesti liian pitkälle.
— En, vastasi Albert kylmästi. — Tämä on sellainen tapaus, jossa tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.
— Mitä minusta tahdotte?
— Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, — tahdon määrätä kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta jää toinen paikalle.
Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen puoleen sanoen:
— Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.
Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.
— Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille, — niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.
— Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, — en puhu vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu teille.
— Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, — huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos isänne on häpäissyt nimensä?
— On, raukka, huusi Morcerf, — se on sinun syysi!
— Minunko syyni, sanoi Danglars. — Olettehan hullu! Tunnenko minä Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään…
— Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. — Te ette ole tätä tekoa ja tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen ilmi.
— Minäkö?
— Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?
— Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!
— Kuka on kirjoittanut Janinaan?
— Janinaanko?