— Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.
Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.
Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle. Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen vain:
— Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!
Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.
— Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.
— Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, — niin, minä tulen vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu talo!
— Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen mielenliikutuksen vallassa. — Joko talossanne taas on joku sairaana?
— On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti tukkaansa, — on!
Avrignyn katse sanoi:
— Ennustinhan sitä teille.
— Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. — Kuka on uhri, jonka tähdenJumala syyttää meitä heikkoudestamme?
Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä ja tarttui hänen käteensä:
— Valentine, sanoi hän. — Nyt on Valentinen vuoro!
— Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.
— Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. — Tulkaa häntä katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne anteeksi.
— Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.
— Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.
— Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny.— Tulkaa.
Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtoriAvrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkuttiMonte-Criston oveen.
Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion hänelle lähettämää kirjettä.
Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.
Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies, joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen.
Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.
— Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. — Olette kalpea, ja otsaltanne valuu hiki.
Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.
— Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.
— Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti, että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.
— Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa kertomustaan. — Omaiseni voivat kaikki hyvin.
— Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi kreivi levottomampana.
— On, sanoi Morrel. — Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.
— Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.
— En, sanoi Morrel. — Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?
— Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.
— Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.
— Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. — Kuollut isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois häpeän.
— Kreivitär parka! sanoi Maximilien. — Häntä eniten säälin, hän on jalo nainen!
— Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?
— Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin voi antaa avun.
— Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.
— En tiedä, empi Morrel, — sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.
Hän vaikeni uudelleen.
— Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.
— Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä — jaMorrel pani kätensä sydämelleen, — etten saa salata teiltä mitään.
— Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.
— Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?
— Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat palvelijani.
Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.Kamaripalvelija lähti heti.
— Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren miehen palaavan.
— Olen ja olen hiukan rauhallisempi.
— Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
— Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään, että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta hukkaan.
— Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.
— Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö. Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen talon Jumalan vihan esineeksi.
— Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui kirkkaana Maximilieniin.
— Niin, jatkoi tämä, — kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa kuukauden kuluessa.
— Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.
— Hän vastasi … hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen … ja että sen aiheuttaja oli…
— Mikä?
— Myrkky!
— Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän kuunteli tarkkaan. — Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?
— Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä tuomioistuimelle.
Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.
— No niin, sanoi Maximilien, — kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun olen perillä tällaisesta salaisuudesta?
— Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, — kerrotte asioita, jotka jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä, lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa, niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.
Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.
— Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, — sitä paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?
— Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, — ja sen vuoksi olenkin tullut luoksenne.
— Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?
Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti, että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:
— Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?
— Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen. Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä, pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa? Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.
Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston käteen ja huusi:
— Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!
— Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, — antakaa sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin — vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine.
— Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla, että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi hievahtanutkaan. — Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!
— Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään. — Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen ja uhrin välillä.
— Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, — minä rakastan häntä!
— Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja tarttuen Morrelin molempiin käsiin.
— Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!
Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.
— Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. — Sinä onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun tytärtä!
Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden, Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.
Hän peräytyi kauhistuneena.
Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden vaikutuksesta.
Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.
Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.
— Nyt näette, sanoi hän, — nyt näette, kuinka Jumala rankaisee suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden. Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa — ja rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus —, minä tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!
Morrel huokasi raskaasti.
— Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. — Olkaa mies, olkaa voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.
Morrel pudisti alakuloisena päätään.
— Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. — Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon, Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.
— Hyvä Jumala, valitti Morrel, — hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.
Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.
Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas kuin heräävän lapsen otsa.
— Maximilien, sanoi hän, — palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.
— Hyvä Jumala, sanoi Morrel, — kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua. Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?
Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.
Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
— Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. — Minun täytyy nyt saada olla yksin. Menkää.
Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi kreivin kättä ja lähti.
Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi tulevan Matignon-kadun kulmassa.
Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että hän oli perillä salaisuudesta.
Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös, kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.
Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:
— Hän elää vielä!
— Vielä! huudahti Villefort. — Tohtori, minkä kamalan sanan lausuittekaan!
— Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. — Hän elää vielä, ja se kummastuttaa minua suuresti.
— Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.
— On, koska hän elää.
Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että tohtori kerrassaan hämmästyi.
Hän laski Valentinen nojatuoliin — tytön huulet olivat niin kalpeat, että ne tuskin erottuivat kasvoista — ja katseli Noirtier'ta, joka oli tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.
— Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoiAvrigny Villefort'ille.
Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut, ja lähti itse etsimään kamarineitiä.
Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.
— Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.
Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa ilmaista halunsa puhua.
— Minulleko yksin?
— Niin.
— Hyvä on, jään luoksenne.
Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä tuli rouva Villefort.
— Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. — Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan olisi luullut häntä näin sairaaksi.
Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.
Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin hänen otsaansa.
— Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:
— Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme hänet levolle.
Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta, mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.
He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä, kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.
Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja odottaa häntä tyttärensä huoneessa.
Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:
— Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?
— Tiedän, ilmaisi vanhus.
— Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te vastaatte.
Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.
— Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?
— Olen.
Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:
— Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet. Näittekö Barrois'n kuolevan?
Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.
— Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensäNoirtier'n olalle.
— Tiedän, vastasi vanhus.
— Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?
Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.
— Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?
— Heräsi.
— Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten valmistettu?
— En.
— Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?
— Arvelen.
— Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseenNoirtier'hen.
Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.
— Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.
— Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.
— Niin.
— Mitä toivotte?
Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.
— Sehän on totta! mutisi Avrigny.
Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:
— Toivotteko, että murhaaja väsyy?
— En.
— Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.
— Niin.
— Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.
Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin varma.
— Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?
Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle lääkettä.
— Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, — olisitteko ehkä huomannut…
Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.
— Olen, vastasi hän.
— Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan…
— Niin.
— Totuttamalla hänet vähitellen siihen…
— Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen häntä ymmärtävän.
— Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?
— Kuulin.
— Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa myrkkyä vastaan?
Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.
— Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. — Ilman tätä varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain heikontui siitä eikä kuollut.
Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.
— Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.
— Valmistettiinko se teidän nähtenne?
— Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.
— Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?
— Ei.
Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja nieli ne.
— Hyvä on, sanoi hän, — menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä noudatetaan.
Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseenVillefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä,tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talonVillefort'in talon vierestä.
Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.
Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden, italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.
Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.
95. Isä ja tytär
Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouvaVillefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliitonAndrea Cavalcantin kanssa.
Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.
Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen omistaja paroni Danglars ylpeili.
Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.
Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.
— Etienne, sanoi hän, — menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa näin kauan.
Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.
Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.
Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.
— Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on kohta valmis, sanoi hän.
Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.
Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.
— Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua, ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. — Ja miksi hän yleensä tahtoo puhutella minua?
Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi ollut menossa oopperaan.
— Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, — ja miksi keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on paljon kodikkaampaa?
— Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, — ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista, Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne, äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi illuusioita.
— Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat ihmiset.
— Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan, sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti, — ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne. Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea Cavalcantin kanssa.
Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.
— Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. — Olette kummastunut, sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana tyttärenä … (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla huulilla) koetin totella.
— Entä sitten? kysyi Danglars.
— Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, — mutta nyt, kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla tahdollanikaan voi totella.
— Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka, pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi hänet.
— Syykö, vastasi nuori tyttö, — hyvä Jumala, ei suinkaan se, että tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan vapaana.
— Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä ilmaantuneet esteet olivat.
— Onneton, jatkoi Eugénie, — sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta. Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä, jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?
Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden lannistamana.
— Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, — olette todellakin kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän mieluummin arvata.
Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään oikeina.
— Tyttäreni, jatkoi Danglars, — olette täydellisesti selittänyt kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella olen tahtonut tyttäreni naittaa.
Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan, vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.
— Tyttäreni, jatkoi Danglars, — kun isä pyytää tytärtään menemään naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan. Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.
— Hyvä on, sanoi Eugénie. — Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.
— Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä, sanoi Danglars, — enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, — pidätte suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, — vaan koska mahdollisimman pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.
Eugénie liikahti.
— Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän, etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa, jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin loogillinen tytär kuin minulla.
Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.
— Siis vararikko! sanoi hän.
— Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, — niin, vararikko! Juuri niin.
— Ah! sanoi Eugénie.
— Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon, niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano itselleni, vaan teille.
— Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, — jos kuvittelette, että surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette, jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja itsesuojeluvaistolleni… Ei, omasta puolestani en sure, sillä suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni, pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden; siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani. Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista; olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette kuullut uskontunnustukseni.
— Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan johtunut loukatusta isänrakkaudesta, — tahdotte siis ehdottomasti jouduttaa vararikkoani?
— Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.
— Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!
— Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.
— Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, — tuleva puolisonne, tuo pesään kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.
— Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista hansikasta toisella.
— Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi Danglars. — En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista miljoonaa!
— Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, — josta käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan … sitähän sanamuotoa käytetään, eikö niin…? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.
— Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä. Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko. Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?
— Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?
— Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä käsitätte oman arvonne.
— Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.
— Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, — että noilla kolmella miljoonalla…
— Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen miljoonaan?
— Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto vahvistaa luottoani.
— Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia, jotka olette luvannut myötäjäisikseni?
— Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.
— Hyvä on!
— Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani, niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.
— Aivan täyden.
— Siinä tapauksessa:hyvä on, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.
— Mutta mitä aiotte tehdä?
— Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.
Danglars puri huuleensa.
— Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille, jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.
— Olen, Eugénie vastasi.
— Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?
— Niin.
— Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!
Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin.Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa:"Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.
— Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.
Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio kiroaa Desdemonan.
Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin kanssa vierailulle.
Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan kiertokulkuaan.
96. Avioliittosopimus
Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja Andrea Cavalcantin — jota herra Danglars itsepäisesti nimitti prinssiksi — avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä, kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.
Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.
Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.
— Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.
— Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. —Miten voitte?
— Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?
— Menossa.
— Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne, ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.
— Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen, sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. — Ei, mieluummin otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.
Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea katsoi hymyillen kreiviin.
— Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus; se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.
— Todellako? sanoi Monte-Cristo.
— Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?
— On kyllä, sanoi kreivi, — sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.
— Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu asia.
— No, sanoi Monte-Cristo, — nythän olette onnellinen, herra Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi neiti Danglars on kaunis.
— On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.
— Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.
— Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.
— Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen omaisuuttaan.
— Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoiAndrea ilosta säteilevin silmin.
— Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.
— Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?
— Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa vähintään kymmenen miljoonaa.
— Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoiCavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.
— Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, — sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen, herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.
— Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. — Olen syntynyt diplomaatiksi.
— No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että diplomatiaa ei opita, se on veressä… Sydämenne on siis vallattu?
— Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä, jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.
— Rakastaako hän teitä?
— Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, — koska menee kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä asiaa.
— Mitä?
— Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua…
— Olosuhteistako?
— Ei, vaan teistä.
— Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo pannen erityistä painoa arvonimelle. — Mitä minä olisin voinut tehdä teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma arvonne riittävät?
— Eivät, sanoi Andrea, — eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.
— Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan pyrki. — Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä tuntenut.
Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi, ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.
— Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas? kysyi Andrea.
— Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.
— Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla naimisiin mennessäni?
— Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.
— Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?
— Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.
— Minä siis todellakin saan ne?
— Totta kai! vastasi kreivi. — Mutta mielestäni ei teillä tähänkään asti ole ollut rahasta puutetta.
Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan sanaakaan.
— Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, — ei minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille vastenmielistä.
— Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.
— Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä isänihän ei tule Pariisiin?
— Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.
— Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.
— Minulleko?
— Niin, teille.
— Ja mikä se on?
— Se, että astutte hänen sijaansa.
— Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt. Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä, jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en koskaan!
— Hylkäätte siis pyyntöni?
— Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!
— Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. — Mutta miten nyt menettelisin.
— Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.
— On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.
— En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän on aivan eri asia.
— On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut…
— Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun periaatteeni.
Andrea puri huuleensa.
— Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?
— Koko Pariisihan sinne tulee.
— Niin kyllä.
— Minä olen siellä kuten muutkin.
— Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?
— Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei varovaisuuteni mene.
— Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.
— Olkaa niin hyvä.
— Pyydän neuvoa.
— Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.
— Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.
— Sanokaa se.
— Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.
— Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.
— Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?
— Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla, jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen päämies.
— Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi Andrea salaten huonosti levottomuutensa.
— Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. — Paroni Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.
— Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, — lukuun ottamatta kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.
— Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.
— Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. — Tänä iltana kello yhdeksän siis tavataan.
— Niin tavataan.
Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta — hänen huulensa vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy — Andrea tarttui kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.
Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita, jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.
Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia, nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.
Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton sisustus loisti kaikessa komeudessaan.
Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen, tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus, jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen pukunsa vaikutusta.
Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn, Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin muutkin.
Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa, kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.
Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan. Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa kotoisemmaksi.
Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista, smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode. Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.
Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan vastaan hiukan liikahtamalla.
Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa ivallisestikin!
Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta kaikki kääntyivät oveen päin.
Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.
Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.
Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.
Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä — sillä jokainen antoi heti hänelle tietä — kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä taiteilijatar siitä hämmästyi.
Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.
Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.
Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat velvolliset minulle tekemään."
Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä tervehtimään.
Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä koskaan mitään tarpeetonta.
Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.
Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.
Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu puolet Pariisin hienostoa.
Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.
Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä; puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä, missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet naisten kateutta.
Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi ja aivan himmensi auringon loiston.