Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni, muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään. Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta vapaus, jonka täten annan teille.
Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee yhdyselämäämme.
Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni. Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.
Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne olihuono.
Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemmekahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.
Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen ja kaatoi sen.
Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen aivan varma.
Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.
Hyvästi.
Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.
Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinenantamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.
Teidän uskollinen aviomiehenne,Paroni Danglars.
Paronitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen lukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä, näki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.
Luettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.
— No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti ymmärtää.
— No? kertasi Debray konemaisesti.
— Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?
— En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut jotakin.
— Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?
— En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.
— Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan palata!
— Oh, sanoi Debray, — älkää sellaista uskoko, paronitar.
— Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa. Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä. Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva Danglars rukoilevalla äänellä.
Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.
— Mitä, sanoi paronitar viimein, — ettekö edes vastaa minulle?
— Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?
— Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin sydämin.
— Ah, sanoi Debray, — siis pyydätte minulta neuvoa?
— Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.
— Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, — niin kehotan teitä matkustamaan.
— Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.
— Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan vapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista neiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen jälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty ja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle anteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi viikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten teidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat sen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte jalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän suurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että olette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne ja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.
Debray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli kuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.
— Hylätty! toisti hän. — Niin, hylätty olen todellakin… Olette oikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.
Muuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoaDebraylle.
— Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen lompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.
Rouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti sykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne, niin että hän saattoi olla itkemättä.
— Hyvä rouva, sanoi Debray, — olemme noin kuusi kuukautta toimineet yhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden huhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme. Toukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia. Kesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli voittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että silloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa menetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä olimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla. Tilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit, osoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona kaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray lukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä muistikirjastaan, — tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja edellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.
— Mutta, keskeytti paronitar, — mitä nuo korot merkitsevät, koska ette ole koskaan lainannut rahoja muille?
— Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, — minulla oli täysi valtuutus tehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän osallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun tähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan kolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden vuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä poissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että vaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä, osaksi pankkiosoituksina. Sanoin "täällä", ja se on totta, sillä en pitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään notaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin selvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa mitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä rahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa kirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön itse. — Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, — tässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka muistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi pankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi sadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei ole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.
Rouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja setelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.
Silmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva Danglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa, pankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten jotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.
Mutta hän odotti turhaan.
— Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, — teillä on noin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon naiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla tuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä liian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa omasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan teille — vaikkapa lainan muodossa — kaiken osuuteni, nimittäin miljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.
— Kiitos, vastasi paronitar, — kiitos, ymmärrättehän, että annatte aivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä muiden joukossa.
Debray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen, joka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: "Tehkää niin kuin itse haluatte!"
Rouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta nähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän nosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen mitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille sanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.
— Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. — Tehköön kuinka kauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee romaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.
Hän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen maksamansa rahaerän yli.
— Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. — Mikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa sopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.
Ja tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia, jotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen itse hotellista.
Sen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in kanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä tuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin kuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään jälleen kohtaa.
He olivat Mercedes ja Albert.
Mercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa päivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa ihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he ottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut niin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen puutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät hänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut araksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.
Mercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden, mutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti valaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan palatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan kivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.
Kaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän katseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään mitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit, jotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla ei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti vetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne loukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään sopusointuisessa ympäristössä.
Rouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan. Hänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan päätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa katsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti huulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain kajastusta, valoa, joka ei lämmitä.
Albert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli vaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman hansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä jalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian hienoiksi.
Mutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja pojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet ymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he eivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä riippuu.
Albert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:
— Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.
Mercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä, mutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista vailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat hyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot hyvässä kunnossa.
Kun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa kanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän oli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli, mutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut mitään sitä varten.
Talvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei ollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet eteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman kallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.
Mutta olihan hänellä poikansa…!
Kuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt heitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli jäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta todellisuuteen.
Kun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä asioista.
— Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui portaita alas, — laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy olla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.
— Paljonko meillä on, — ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti hymyillen.
— On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä kolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.
— Lapsi! huokasi Mercedes.
— Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen, minkä arvoista se on, sanoi nuori mies. — Kolmetuhatta frangia on tavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on ihmeellisen varma.
— Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. — Mutta ensiksikin, otammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.
— Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. — Otamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä hallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun varrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.
— Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. — Kuinka se voi olla mahdollista?
— Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen tehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti, näettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä varten varannut kolmekymmentäviisi frangia.
Albert tarttui kynään ja kirjoitti:
Diligenssi 35 fr.Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr.Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr.Avignonista Marseilleen 7 fr.Matkakuluja 50 fr.Summa 114 fr.
— Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, — huomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?
— Entä sinä, poikaparka?
— Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä frangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen tottunut matkustamaan.
— Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.
— Kaikilla tavoin, äiti.
— Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, — mutta mistä saamme nuo kaksisataa frangia.
— Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni sadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat olivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä ylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden sadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne varten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.
— Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.
— Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä sadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi muuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän, että elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. — Mitä sanotte tästä, äiti?
Albert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän oli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen oveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti muistikirjasta tuhannen frangin setelin.
— Mitä tämä on? kysyi Mercedes.
— Tuhat frangia, äiti. — Vakuutan, aivan oikea.
— Mutta mistä tämä seteli on tullut?
— Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.
Ja Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan häntä.
— Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni! sanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. — Te olette todellakin kaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!
— Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka kimalteli hänen silmänurkassaan.
— Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja rakkauteni muuttui jumaloimiseksi.
— En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes.— Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.
— Se on kyllä totta, sanoi Albert, — mutta nyt tulee koettelemus.Muistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?
— Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.
— Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähdenAfrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.
Mercedes huokasi.
— No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi nuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli hänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. — Mielestäni oli ruumiini omani ja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt itseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, — ja sain suuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.
— Siis nuo tuhat frangia…? sanoi Mercedes vapisten.
— Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.
Mercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä voi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan.
— Veresi hinta! sopersi hän.
— Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, — mutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole koskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.
— Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko Lamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier? Kaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme? Ajatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa univormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta ja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.
Mercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei hänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.
— Näettehän, äiti, sanoi Albert, — että tällä tavoin on teille taattu jo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla elätte kaksi vuotta.
— Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.
Mercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä tuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi sitä hellästi sanoen:
— Niin, te elätte!
— Minä elän! huudahti Mercedes, — mutta ethän sinä lähde, ethän, poikani?
— Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. — Rakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää toimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.
— Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala tahtoo.
— En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja välttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä merkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle? Hyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä olisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin uskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte minulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta tulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian kuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas; kerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan luomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän näkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen joko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu, sillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla nimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän sukunimenne. Jos kaadun … no niin, jos kaadun, silloin tekin kuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.
— Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, — olet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä ja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.
— Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies. — Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi. Olettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen toivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun kerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin asuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!
— Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla onnelliseksi, vastasi Mercedes.
— Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen suurta huolettomuutta. — Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen tilaamaan teille paikan.
— Entä sinä itse, poikani?
— Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku, ja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia ja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.
— Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin, ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. — Lähtekäämme!
Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.
— Debray! sopersi Albert.
— Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.
Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. OlihanAlbert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.
— Morcerf! huudahti Debray uudestaan.
Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:
— Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.
Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.
— Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, — tässä on herraDebray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.
— Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. — Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä saakaan olla, jatkoi Albert. — Kiitän teitä siitä, että minut vielä tunsitte.
Debray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.
— Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, — uskokaa sanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.
— Kiitos, sanoi Albert hymyillen, — mutta keskellä tätä onnettomuutta olemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua kehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää meille vielä viisituhatta frangia.
Puna nousi Debrayn otsalle, — hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja niin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla ajattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista, joista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen, lähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin puolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä oli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään rikkaana omistaessaan muutaman rovon.
Tämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen, hän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi nopeasti portaita alas.
Sinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta tuulestaan.
Mutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean rakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.
Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana.Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan jaAlbertin poistuvan.
Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:
— Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.
107. Leijonanluola
Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.
Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä rautoja ja toisinaan vartijoitakin.
Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun että viekkauden avulla.
Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta hioo mestauskirvestä.
Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa yhteiskunnan sulatusuunista.
Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden ristikkojen lävitse.
Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.
Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.
Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.
Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.
— Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.
— Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, — ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.
— Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!
— Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, — sillä hän on tehnyt vaikka mitä … ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!
Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.
Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.
— Kuulkaahan, herra, sanoi hän, — lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja… Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa… Mikä puku prinssi Cavalcantille!
Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.
— Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, — minä toimitan teidät menettämään paikkanne.
Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.
— Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, — että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.
— Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. —Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.
— Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, — onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.
— Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. —Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.
Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.
Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.
Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:
— Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!
Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.
Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa, solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.
— Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.
Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.
Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.
Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.
Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.
Äkkiä kuului ristikon luota ääni.
— Benedetto! huusi tarkastaja.
Vartija päästi saaliinsa irti.
— Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.
— Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.
— Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.
Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.
Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.
— Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. — Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. — Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin…
Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.
Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.
Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään. Vierailu oli siis aivan odottamaton.
Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.
— Ah! Andrea sävähti.
— Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.
— Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.
— Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.
— Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat seinillä oli. — Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.
— Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoiBertuccio.
— Niin, sanoi Andrea.
— Hyvä on.
Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle vahdille ja sanoi:
— Lukekaa!
— Mitä se on? kysyi Andrea.
— Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja antaa minun puhua kanssasi.
— Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.
Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:
— Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu! Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani… Tuntematon suosijani on lähettänyt Bertuccion.
Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.
Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.
Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.
— Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, — mitä asiaa sinulla on minulle?
— Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.
— Puhu sinä ensin…
— En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut tänne minua tapaamaan.
— Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja murhannut.
— Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä. Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?
— Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.
— Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?
— Ei kukaan.
— Mistä tiesitte, että olin vankilassa?
— Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä…
— Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla sanotaan… Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.
— Mikä minä sitten olen?
— Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni… En luule, että te annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni… Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa…
— Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?
— Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon kasvatusisäni.
— Entä sitten?
— Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.
— Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö tarkoitat?
— Luultavasti samaa.
— Kreivi Monte-Cristoa siis?
— Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"
— Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. — Se nimi ei saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.
— Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta käytöksestä. — Miksi ei?
— Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla sinunkaltaistasi konnaa poikana.
— Pois kaikki suuret sanat…
— Ole varuillasi!
— Vai uhkauksia…! Minä en pelkää … minä aion sanoa julkisesti…
— Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa, sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä vavahti sielun pohjia myöten, — luuletko olevasi tekemisissä rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman narrien kanssa…? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.
— Isäni … tahdon tietää, kuka isäni on…, intti nuori mies. — Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta … reklaamista … niin kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin rikkautensa ja vaakunakilpensä… Kuka siis on isäni?
— Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.
— Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.
Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:
— Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.
— Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti taloudenhoitajalle. — Hitto periköön tuon häiritsijän.
— Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.
— Hyvä on! sanoi Andrea. — Herrat vartijat, olen käytettävissänne… Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.
— Hyvä on, sanoi Bertuccio.
Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan ja kilisteli kultarahoja.
— Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. — Olisinkohan erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. — Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon päin.
— Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.
108. Tuomari
Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia, jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli. Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista. Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi. Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki, syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen jähmettynyttä sydäntään väräjämään.
Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.
Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa, koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta surussa.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai; prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen vuodenajan kukkaloistosta.
Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti, ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä. Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.
Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.
Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.
Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon, jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.
Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta ilmeestään.
Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo toisessa kädessä ja toisessa makeisia.
Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.
— Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. — Hyvä on!Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.
Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät välinpitämättöminä toisaanne.
Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja palasi työhuoneeseensa.
Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista syytöskirjelmistään.
Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin, sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.
Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan aamulaulunsa.
Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen muistiaan.
— Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, — tänään oikeudenvalvoja siis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.
Vaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli siipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin elävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan kuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.
— Niin, mutisi hän, — niin, ole rauhassa!
Hänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki muutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa leposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa yön kylmyys tuntui luihin asti.
Vähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva Villefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään iloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.
Villefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui sisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen suklaatakin.
— Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.
— Kupillisen suklaata.
— Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?
— Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon puhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia itselleen voimia.
Palvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle pöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin. Sitten hän poistui.
Villefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui hermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein toivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja päästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän nousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli kauhistuttava hymy.
Suklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen oireita.
Aamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija tuli työhuoneeseen.
— Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että istunto alkaa kello kaksitoista.
— Entä sitten? kysyi Villefort.
— Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran seurassa?
— Minne?
— Oikeuspalatsiin.
— Minkä vuoksi?
— Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.
— Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. — Vai haluaa hän sitä!
Palvelija peräytyi askelen ja sanoi:
— Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen rouvalle.
Villefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.
— Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen odottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.
— Kyllä, herra.
— Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.
Palvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet juhlalliseen mustaan pukuun.
Lopetettuaan hän sanoi:
— Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.
— Minä tulen.
Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa huoneistoa kohden.
Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.
Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli hansikkaat käsissään.
— Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään.— Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtäkoko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme?Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?
Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin kuvapatsas.
— Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, — mene salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.
Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.
Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.
— Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. — Etkö kuule mitä sanon? Mene!
Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.
Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä otsalle.
— Mene, lapseni, mene, sanoi hän.
Edouard lähti.
Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.
— Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman katseen edessä. — Mitä nyt on tapahtunut?
— Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja oven väliin.
Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.
— Minä … minä en ymmärrä, sanoi hän.
— Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, — missä säilytätte myrkkyä, jolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini markiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.
— Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. — Mitä sanottekaan?
— Älkää kysykö. Vastatkaa!
— Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.
— Tuomarille, rouva, tuomarille!
Kauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka hänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.
— Ah, sopersi hän, — ah!
— Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.
Sitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen vihansa.
— Te ette ainakaan kiellä?
Rouva Villefort liikahti.
— Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. — Suorititte tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!
Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.
— Minä rukoilen, sopersi hän, — älkää uskoko arvelujen perusteella.
— Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. —Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita.Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämiennekahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?
— Herra… Herra…
— Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, — te, joka minuutti minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti? Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen… Ainakin toivon niin.
Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, — te tunnustatte, mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus, kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.
— Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. — Rangaistustako? Lausuitte tuon sanan jo toisen kerran.
— Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko välttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen toimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei hän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin tehoisaa myrkkyä.
Rouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.
— Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, — en tahdo teitä häväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin hyvin, että ette kuole mestauslavalla.
— Ei, en ole ymmärtänyt. Mitä sillä tarkoitatte? sopersi onneton vaimo aivan menehtyneenä.
— Sitä, että pääkaupungin korkeimman lainvalvojan vaimo ei häpeällään saa tahria siihen asti puhtaana pysynyttä nimeä eikä häpäistä miestään ja lastaan.
— Ei, ei!
— Te kuolette toisin, ja tästä hyvästä työstä kiitän teitä.
— Kiitätte minua ja mistä?
— Siitä, mitä sanoitte.
— Mitä sitten sanoin? Pääni on aivan sekaisin. Minä en ymmärrä enää mitään, hyvä Jumala!
Ja hän nousi hiukset hajallaan ja suu vaahdossa.
— Olette vastannut siihen kysymykseen, jonka tänne tullessani tein:Missä säilytätte myrkkyä, jota tavallisesti käytätte?
Rouva Villefort nosti suonenvedontapaisesti käsivartensa taivasta kohden ja pusersi molemmat kätensä yhteen.
— Ei, ei, vaikeroi hän, — te ette voi tahtoa sitä?
— Ainoa, mitä tahdon, on ettette kuole mestauslavalla, ymmärrättekö? vastasi Villefort.
— Armoa, armoa!
— Minä tahdon, että rangaistus tapahtuu. Olen maan päällä rangaistakseni, sanoi Villefort leimuavin silmin. — Jokaisen muun, vaikka hän olisi kuningatar, lähettäisin mestauslavalle, mutta teitä armahdan. Teille sanon: Eikö totta, olettehan säilyttänyt muutaman pisaran parasta, tehoisinta ja varminta myrkkyä itseänne varten?
— Antakaa minun elää!
— Olette pelkuri! sanoi Villefort.
— Muistakaa, että olen vaimonne!
— Olette myrkyttäjä!
— Taivaan nimessä!
— En!
— Rakkautenne nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan…
— En! En!
— Lapsemme nimessä! Lapsemme tähden antakaa minun elää!
— En, en, en, kuuletteko! Jos antaisin teidän elää, niin jonakin kauniina päivänä tappaisitte ehkä hänetkin.
— Minä! Minäkö surmaisin lapseni! huudahti hurja äiti syöksyenVillefort'ia kohden. — Minä! Tappaisin Edouardin! Hahahaha!