Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää mitään.
Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän, odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.
Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen rakastamansa naisen omakseen.
Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä. Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.
— Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle, — veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.
Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen omakseen.
Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?
Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon, mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.
Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon suojelusjoukkoihin.
Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin keisarikunnan kukistuessa.
Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti henkensä Mercedeksen sylissä.
Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.
Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta, sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen kuolinvuoteellaankin.
14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.
Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.
Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää itseään jo kuolleena.
Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.
He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat päästä vapaiksi.
Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.
He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?
Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:
— En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä muunlaisia vankeja?
— Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme maanalaisissa tyrmissä.
— Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, — täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.
— Odottakaahan, sanoi kuvernööri, — kunnes mennään noutamaan pari miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen teon uhriksi.
— Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.
Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita, jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.
— Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, — kuka hiisi täällä voi asustaa?
— Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.
— Onko hän yksinään?
— Tietysti.
— Kuinka kauan hän on ollut täällä?
— Melkein vuoden.
— Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?
— Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi hänelle ruokaa.
— Onko hän aikonut tappaa vartijan?
— On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi kuvernööri.
— Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.
— Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.
— Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja ennen pitkää aivan mielipuoli.
— Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. — Hulluna hän kärsii vähemmän.
Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun armeliaisuustehtävän.
— Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, — ja sanoistanne huomaan, että olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti, entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta 1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen, hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?
— Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. — Tahdon täyttää tehtäväni tunnollisesti.
Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle hyvän ajatuksen itsestään.
Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.
Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.
Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.
Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.
Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.
Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.
Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
— Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. — Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.
Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:
— Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?
— Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.
— Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.
— Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.
— Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. — Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.
— Se on kyllä totta, sanoi Dantès, — ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä… Mutta minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.
— Ettekö ole enää?
— En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan niin kauan ollut täällä!
— Kauanko… Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.
— Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.
Tarkastaja laski.
— Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.
— Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. — Voi, hyvä herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään, avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.
— Hyvä on, sanoi tarkastaja, — saammepahan nähdä.
Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
— Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä, niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.
— Kyllä, vastasi kuvernööri. — Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin ankaria syytöksiä.
— Armollinen herra, sanoi Dantès, — tiedänhän, ettette omasta tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.
— Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.
— Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, — että olette heltynyt. Sanokaa minulle, että saan toivoa.
— Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. — En voi luvata muuta kuin tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.
— Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!
— Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.
— Herra Villefort, vastasi Dantès. — Menkää hänen luokseen ja puhukaa hänen kanssaan.
— Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.Hän on Toulousessa.
— Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, — ainoa suojelijani on poissa.
— Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.
— Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.
— Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut tai jotka hän minulle antaa?
— Täydellisesti.
— Hyvä on, odottakaa.
Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita sieluja.
Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi tyrmään.
— Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, — vai ensin käydä apotin tyrmässä?
— Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. — Jos palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta jatkaa surullista tehtävääni.
— Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.
— Millainen on hänen hulluutensa?
— Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.
— Haha, nauroi tarkastaja, — tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä tuon miljoonanomistajan nimi on?
— Apotti Faria.
— Numero 27! sanoi tarkastaja.
— Se on tässä. Avatkaa, Antoine.
Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.
Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.
Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.
— Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.
— Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. — Minulla ei ole mitään valittamista.
— Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. — Olen hallituksen lähettämä virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen valitukset.
— Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti, — ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.
— Kas niin, sanoi kuvernööri, — sanoinhan, että hän alkaa puhua siitä.
— Armollinen herra, sanoi vanki, — olen apotti Faria, olen syntynytRoomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Senjälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.
— Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.
— Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen departementin pääkaupungiksi.
Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.
— Toden totta, sanoi tarkastaja, — teidän uutisenne eivät ole erikoisen tuoreita.
— Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi apotti Faria. — Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.
— Kohtalo, sanoi tarkastaja, — on tehnyt pieniä muutoksia tähän jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.
— Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja onnellisen valtion, vastasi Faria.
— Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, — mutta en ole tullut tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista ruokaanne tai asuntoonne nähden.
— Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, — siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.
— Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.
— Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti, — vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun puhua kahden kanssanne?
— Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.
— Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.
Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:
— Pyyntönne on mahdoton.
— Mutta, lausui apotti, — jos hallitus voisi saada minun avullani tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.
— Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan kääntyen kuvernöörin puoleen.
— Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, — meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi varsin hyvin kuulla keskustelumme.
— Rakas apotti, sanoi kuvernööri, — pahaksi onneksi me jo osaamme ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö niin?
Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.
— Juuri niin, sanoi hän, — mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?
— Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, — voin teille kertoa tämän jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut kuulla sitä samaa jauhettavan.
— Mikä todistaa, sanoi apotti, — että olette, herra kuvernööri, sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja korvat eivätkä kuule.
— Rakas apotti, sanoi tarkastaja, — hallitus on kaikeksi onneksi rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään asti, jolloin lähdette vankilasta.
Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.
— Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, — jos vastoin kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.
— Toden totta, sanoi tarkastaja, — ellei tietäisi, että mies on hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.
— En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan. — Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään tänne ikuisiksi ajoiksi.
Kuvernööri alkoi nauraa.
— Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.
— Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.
— Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. — Jos kaikki vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta karata.
— Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, — eikä tämä herra ole edes sen keksijä.
Sitten hän kysyi apotilta:
— Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?
— Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, — että päästätte minut vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre on kätketty.
— Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.
— Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa, kun mennään noutamaan aarretta.
— Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.
— Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. — Olkaa sitten kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään teille sanottavaa.
Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.
— Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.
— Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.
Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.
— Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja noustessaan portaita.
— Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, — ja seuraavana aamuna hän heräsi hulluna.
— Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, — jos hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.
Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.
Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä, siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut vanginvartija antaa hänen huostaansa.
Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.
Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli seuraava:
Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.
Tämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella musteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen kun hänet oli tuotu vankilaan.
Syytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.Tarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:
"Ei voi mitään tehdä."
Tämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli tullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli maininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän kirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella: "heinäkuun 30. päivä 1816", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi viivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.
Kului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän oli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä hänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen kuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai parikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon asemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi niiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään muuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa. Jos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès alkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti muistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.
Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi. Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä oli nyt numero 34.
15. Numero 34 ja numero 27
Dantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat vankiloihin unohdetut vangit.
Alussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja toivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli ollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken ylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on viimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa Jumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin muihin.
Dantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka huonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi Dantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä kävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja, soittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi yhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa, vaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun sai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti. Dantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua yksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.
Toisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita, joissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi joutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin kasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita, joilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa. Kaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa, näkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.
Eräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri, kuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon alla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän ilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin valtiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai auttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.
Dantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan puoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan maailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen sieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja löysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen rukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes onnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista kieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.
Hän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti. Rukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui jonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia Jumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä tehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon useammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.
Näistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.
Silloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen. Dantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään opetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede pystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa erämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita kansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus suurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen valon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä, synkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut siis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin mielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko pysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen ainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista syytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka puolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten helvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin usko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen kadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään hedelmiä.
Uskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat vartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä vastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä. Hän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni hiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä tuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen rivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin "Mene Tekel Ufarsin" Belsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt tähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi näille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä mielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein kamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä kärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin ainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.
Tämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat kuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle, tukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen apu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu yhä syvemmälle.
Mutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä käyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on jonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän kuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi saada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo kummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä vankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès katseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen, mikä näytti lepopaikalta.
— Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän ajatteli. — Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle, jonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan väsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin epätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni ympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.
Kun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli tyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan vuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää laisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta hän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen heittää pois kuluneet vaatteet.
Kahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen, sitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli se, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli Dantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan merirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis hänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän ei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.
Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa. Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.
Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten syövinäni ne."
Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta kahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää jaksanut nousta sitä tekemään.
Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.
Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan, joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä, kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä, jonka vieressä hän nukkui.
Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään ja kuunteli.
Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella kaivettiin.
Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus: vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja koetti päästä hänen luokseen?
Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai hänen aikansa nopeammin kulumaan.
Samassa astui vartija sisään.
Kahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä päivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja sen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut vastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli kääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut. Mutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen johdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi Edmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.
Dantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua kaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä, toraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri tänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo menettämäisillään kärsivällisyytensä.
Kaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat huonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.
Ollessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.
Jyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.
— Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; — joku onneton vankiraukka siellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan, niin kuinka häntä auttaisin!
Äkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan, jotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat ajatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun työmiehen korjaamaan viereistä tyrmää.
Helpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä? Selvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan. Mutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko, että hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn ajatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä höyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi, horjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti tavattomasti juodessaan sen sisällyksen.
Mutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän oli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää nähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen vuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni vuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.
Pian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein epävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä shakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen eläimen yläpuolelle.
Hän saattoi miettiä:
— Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan. Jos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti lopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta koska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen uudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske kauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä ryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien olevan levolla ja nukkuvan.
Hän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt hänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen kiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.
Heti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.
Kului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut muurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.
Toivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen vettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein yhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.
Päivä kului, kaikki oli hiljaista.
Tuli yö, eikä ääntä kuulunut.
— Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.
Siitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi voimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.
Yö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.
Edmond ei koko yönä ummistanut silmiään.
Päivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti ääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki viisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita, teki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt laimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja kesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi uudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut ymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli yhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.
Kului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa laskettua tuntia.
Vihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi sadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan korvassaan hienoa väräjämistä.
Dantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli muutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa seinää.
Ei ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli huomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli valinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.
Tämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää auttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä pelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla saattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja kiskomaan kiviä irti.
Hän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan terävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta kertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän ei saanut niitä hievahtamaankaan.
Tyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.
Vuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun kiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten sinkilät.
Pöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut sanka, mutta sekin oli otettu pois.
Dantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen terävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.
Hän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.
Dantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin jättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen tapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.
Edmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea työskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä ruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen paikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin palannut.
Koko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.
Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen siruja.
Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja poistui.
Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei kallio satu tielle.
Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja epätoivoon.
Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.
Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.
Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.
Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.
Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden avulla vääntää.
Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.
Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla. Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut, että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä, kummasta vartija aloitti jakelunsa.
Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.
Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä käytettiin.
Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.
Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään ollut katsonut minne astui.
Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.
— Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, — saatte sen huomenna takaisin tuodessanne aamiaista.
Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi turhaan kavuta portaita.
Hän jätti kasarin.
Dantès vapisi ilosta.
Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan, kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti laastin mullalla.
Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.
Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.
— No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.
— En, vastasi vartija. — Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja. Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä ette riko astioita enää.
Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin. Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.
Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.
Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.
Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja sementtiä.
Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan, ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.
Keitoksen tuotuaan vartija poistui.
Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri todellakin lakannut tekemästä työtä.
Hän kuunteli.
Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli ollut seisauksissa.
Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.
Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.
Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.
Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.
Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.
Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, — olinhan rukoillut sinua, olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun sortua epätoivoon!
— Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin haudasta.
Edmond vaipui polvilleen.
— Ah! huudahti hän. — Minä kuulen ihmisen puhuvan.
Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen, vaan tammioveen lisätty elävä portti.
— Taivaan nimessä, huudahti Dantès, — te, joka olette minulle puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka olette?
— Kuka olette itse? kysyi ääni.
— Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.
— Nimenne?
— Edmond Dantès.
— Ammattinne?
— Merimies.
— Kauanko olette ollut täällä?
— Helmikuun 28. päivästä 1815.
— Rikoksenne?
— Olen viaton.
— Mutta mistä teitä syytetään?
— Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.
— Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?
— Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä tästä mitään?
— Vuonna 1811.
Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin kuin hän.
— Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, — älkää kaivako enää.Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?
— Lattian tasalla.
— Miten se on kätketty?
— Se on vuoteeni takana.
— Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?
— Ei koskaan.
— Minne päin on huoneenne?
— Käytävään päin.
— Ja minne käytävä vie?
— Se päättyy pihaan.
— Mikä onnettomuus! lausui ääni.
— Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.
— Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut harhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva virheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen pitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.
— Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?
— Sitä tahdoinkin.
— Ja jos olisitte onnistunut!
— Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on Ifin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai rannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.
— Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?
— Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.
— Kaikkiko?
— Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne, älkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.
— Kuka te olette … sanokaa edes, kuka olette?
— Olen … olen … numero 27.
— Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.
Edmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.
— Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän syynne.
— Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.
— En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.
— Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. — Sillä iällä ei ihminen ole vielä petturi.
— En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. — Sanon uudestaan, että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.
— Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.
— Milloin?
— Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes annan merkin.
— Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä, joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan jotakuta?
— Olen ypöyksin maailmassa.
— Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne, jos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt seitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään muuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei ole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää, ajatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.
— Hyvä on, sanoi vanki, — huomiseen.
Nämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès rauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti kuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.
Sen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut yksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä vankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa oleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein sama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.
Koko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan pienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa hänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta miehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo rakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun vartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän lyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka päällä vesiruukku oli.
Hänet tuomitaan silloin kuolemaan, sen hän kyllä tiesi. Mutta olihan hän ollut kuolemaisillaan suruun ja epätoivoon jo silloin, kun tuo ihmeellinen ääni oli herättänyt hänet jälleen eloon.
Illalla vartija tuli. Dantès istui vuoteellaan, sillä hän arveli tällä tavoin paremmin vartioivansa kaivamaansa aukkoa. Nähtävästi hän katseli vastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:
— Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?
Dantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.
Vartija poistui päätään pudistaen.
Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi. Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan. Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui polvilleen.
— Tekö siellä olette? kysyi hän. — Täällä olen!
— Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.
— Jo, vastasi Dantès, — hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla kaksitoista tuntia vapaina.
— Voinko siis toimia? kysyi ääni.
— Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!
Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka vikkelästi kiipesi ylös.
16. Italialainen tiedemies
Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.
Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä, joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.
Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi, vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli riekaleina.
Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti löytävänsä vapauden.
— Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, — voimmeko salata vartijalta käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät he huomaa, mitä on tapahtunut.
Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen paikoilleen.
— Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään pudistaen. — Eikö teillä ole työaseita?
— Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.
— Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.