— Hm… niin… Johtajan voitte kuitenkin laskea. Tulen heti poliisiasemalle. Asbjörn Kragilla oli pari poliisikonstaapelia kadulla. Hän avasi ikkunan ja viittasi heille.
Konstaapelit astuivat samaan aikaan salapoliisin kanssa hollantilaiseen salonkiin.
Konsuli katseli heitä kummastuksella.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.
— Se merkitsee sitä, että on tulossa uusi vangitseminen, vastasi Asbjörn Krag. Konstaapelit tunsivat kuuluisan salapoliisin ja odottivat jännityksellä noudattaakseen hänen määräyksiään.
— Tahdotteko nyt, jatkoi Krag, olla ystävällinen ja soittaa palvelijanne, herra konsuli, kuten lupasitte joku hetki sitten?
Konsuli soitti, ja palvelija yksinkertaisine kasvoineen näyttäytyi jälleen ovessa.
— Vangitkaa hänet, sanoi Krag, nyt saa olla loppu komedian kanssa, nuori mies.
Mutta Sören oli yhtä tyhmä ja vastasi vain:
— Komedian?
Toinen poliisi tarttui nyt hänen käteensä ja tahtoi viedä hänet mukanaan. Nuori mies rupesi nyt surkeasti itkemään.
— Miksi pitää minun raastupaan, sanoi hän nyyhkyttäen. Enhän ole tehnyt mitään. Mistä minua syytetään?
— Teitä syytetään osallisuudesta konsulin kalliin taulun varkauteen.
— Taulun? kysyi palvelija.
Asbjörn Krag seisoi ja kuunteli.
— Mitä kuuntelette? kysyi konsuli.
— Musiikkia.
— Mitä musiikkia?
— Meidän hyvän ystävämme amerikalaisen valokuvauksellista musiikkia, herra konsuli. Salapoliisi avasi ikkunan ja nyt saattoivat he kaikki kuulla, vaikkakin kaukaa, Coloradolaisprofessorin musiikkikoneiston säveleitä.
— Hän on nyt kauempana, sanoi konsuli, hän ei ole tuolla alhaalla.
— Niin, aivan oikein. Hän seisoo ja soittaa nyt jonkun toisen talon ulkopuolella, joka on lähempänä rautatieasemaa. Emmekö menisi alas kuulemaan häntä?
— Mielihyvin.
Konsuli oli jälleen tullut totiseksi: hän näki nyt, että kristianialaissalapoliisi oli tehnyt uusia löytöjä ja että hän työskenteli määrätyn suunnitelman mukaan.
He läksivät kadulle ja ennen pitkään saapuivat sen talon kohdalle jossaColoradolaisprofessori soitteli.
Ympärillä oli muutamia kovin ihastuneita lapsia sekä pari täysikasvuista henkilöä.
Professorin nähdessä molempien herrojen tulon, sanoi hän:
— Tällä tavalla saa suuri taiteilija ansaita leipänsä — niin ei ainoastaan suuri taiteilija vaan suuri keksijä, maailman suurimpia…
Sanottuaan tämän, puristi hän surullisesti kiharoitaan ja kyyneleet vuolaina valuivat poskille.
— Soittamanne kappale on ihana, sanoi Krag, mennen samalla lähemmäksi rakastettavasti hymyillen. Mikä sen nimi on?
— Geisha.
— Vai niin, se on kovin kaunis.
Salapoliisi ja konsuli olivat nyt ehtineet aina musikantin tykö, joka seisoi ja molemmin käsin piti laatikkoaan. Tilaisuus oli kovin sopiva ja samassa hetkessä oli Asbjörn Krag varustanut ne käsirautaparilla.
Coloradolaisprofessori otti nyt voimakkaasti pari askelta taaksepäin ja koetti päästä vapaaksi, mutta ainoa täten saavuttama vaikutus oli se, että raudat leikkasivat ranteita, joten veri rupesi juoksemaan.
Krag vihelsi lähellä olleelle konstaapelille ja tämä kiirehti paikalle ja otti professorin kainaloonsa. Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta konstaapeli oli vahva kuin karhu eikä kestänyt kauvaa ennenkuin hänen täytyi nöyrtyä ja antautua armoille.
Hän näytti kovin koomilliselta sillä hänen peruukkinsa oli irtautunut ja oli nyt vinossa oikealla korvalla. Peruukin alta pisti esiin lyhyeksi leikattu, punertava tukka. Mies rupesi myöskin kiroomaan ja vannomaan trondhjemin murteella.
Kuitenkin soitti soittokone edelleen "Geishan".
Se oli juuri alottanut iloisella säveleellä kun Krag veti revolverinsa ja voimakkaalla revolverintukin iskulla löi laatikon rikki.
Koneisto surisi, säveleet kuuluivat käheinä ja rosoisina ja lopuksi oli kaikki hiljaista.
Asbjörn Krag tarttui heti painavaan laatikkoon ja onnistui vihdoin murtamaan sen kokonaan.
Kaikkein ylimpänä oli kiinnitetty pieni täydellisesti uutta rakennetta oleva fonograafi, mikä ei suinkaan ollut "professorin" keksintö.
Muuten täytti koko tilan — van Dyckin oma muotokuva.
Konsuli, saadessaan nähdä kallisarvoisen taideteoksensa, huusi ääneensä ilosta.
Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:
— Muttahäntäette saa kiinni. — Taikailveilijää!
— Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.
— Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt. Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänneLeo Carsten. Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.
Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen ja mietti.
Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.
Leo Carsten vapaudessa — se oli samanlaista kuitu alituinen rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä maksoi.
Krag katsoi kelloaan.
Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun juoksemalla suoraan poliisin käsiin.
Leo Carsten oleskeli kaupungissa. Mutta missä?
Hän oli kadonnut hotellista.
Hänen aivonsa työskentelivät korkeapaineella ja äkkiä kiisi salamannopea ajatus hänen päässään.
Kiiruusti puristi hän konsulin kättä jäähyväisiksi ja läksi sitten nopein askelin suoraa tietä Grand hotelliin.
Salapoliisi oli tullut ajatelleeksi kahta ominaisuutta jotka olivat ominaisia Leo Carstenille: osittain hänen hämmästystä herättävää valepukeutumiskykyään, osittain hänen melkein ainoaa laatua olevaa rohkeuttaan. Oli tapahtunut ennen, että rikolliset joita ajettiin takaa, aivan rauhallisesti olivat istuutuneet niin asianomaisen nenän eteen, että heitä oli vaikea löytää. Olipa pyhä Thomas Busch lausunut kerran, ettei hän milloinkaan tuntenut itseään niin turvalliseksi kuin silloin, kun hän valepuvussa saapui poliisiasemalle. Asia oli ainekin tutkimisen arvoinen.
Ei yhtäkään junaa ja venettä ollut saapunut salapoliisin jätettyä hotellin. Jos siis joku uusi matkustaja oli tällä ajalla äkkiä pistäytynyt johonkin kaupungin hotelliin tai pensionaattiin, olisi ehkä syytä nähdä tätä.
Portieri istui yksinään juhlasalin vieressä olevassa pienessä huoneessa ja luki lehteä kun Asbjörn Krag astui sisään.
— No, alotti salapoliisi tervehdittyään, olen kuullut oivallisen mr.Burnsin kadonneen.
— Ah niin, vastasi portieri salaperäisin katsein, oletteko kuulleet milloinkaan niin kummallista. Kumpahan hänelle ei vaan olisi tapahtunut mitään onnettomuutta.
Krag nauroi.
— Kummallinen mies siinä suhteessa joka sitä ennen jättää rahoja pöydälle suorittaakseen laskunsa… Asbjörn Krag oli tällä ajalla silmäillyt matkustajataulun nimiä, löytämättä kuitenkaan sitä mitä hän etsi. Hän tunsi pettyneensä mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi.
— Onko tänään tullut ketään uusia vieraita?
Portieri pudisti päätään.
— Ei, sanoi hän, nyt ovat huonot ajat. Toimintakausi ei ole vielä alkanut… Ehkä, se onkin tosi, Södersen & Algårdin matkustaja on saapunut tänään matkalaukku- ja kapistusjoukkoineen. Hän aikoo purkaa ne juhlakerroksessa.
— Soo, tunnetteko hänet?
Portieri tuumii hetkisen.
— Niin, olen hänet nähnyt kiireimmiten, sillä en ollut sisällä hänen tullessaan… Se on oikein lihavahko, paljaspäinen herra silmälaseineen. Sehän on suuri liike kuten tiedätte, herra salapoliisi, suurin laatuaan Norjassa, ja heillähän on matkassa monta matkustajaa. Kahdesti vuodessa on heillä tapana tulla tänne ja asettua juhlakerrokseen. Tänä vuonna ovat he kuitenkin viipyneet hiukan kauemmin kuten tavallista, mistä se riippuneekin. Nyt on hän kuitenkin.
Kas, täällä hän muuten on rappusilla… Ei, tuota herraa en muista nähneeni ennen.
Eräs paksu, paljaspäinen herra kultasankaisine silmälasineen ja korkeine vilttihattuineen tuli hitaasti ja läähättäen portaita alas. Matka oli selvästi ollut vaivaloinen, sillä hän oli punanen ja hiestynyt, ja alituisesti kuivasi otsaansa nenäliinalla.
Asbjörn Krag koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sormensa puristivat taskussa voimakkaasti revolverintukkia. Hän oli ottanut vaarin vieraan lasisilmistä.
Ne olivat heikosti kaarevat ja loistivat valossa. Ne toisin sanoin kätkivät kasvojen osan, jota ei voitu naamioida.
Krag astui palvelijan hämmästykseksi suoraan lihavan ja läähättävän herran luo ja hymyillen kohotti hattuaan.
— Ei, mutta kas, sanoi hän, tämän saan sanoa olevan mieluisan kohtauksen.
Vieras tarkasteli häntä ihmeissään ja kumarsi, kasvoissa puoleksi kysyvä ilme.
— Anteeksi, sanoi hän, mutta eikö tämä ole erehdys?
— Ei suinkaan. Nimeni on Asbjörn Krag, salapoliisi Kristianiasta. Muistan kovin hyvin että olemme tavanneet täällä kerran ennenkin ja on ollut kovin miellyttävä yhdessäolo, herra Bernt.
— Ei, te aivan selvästi erehdytte. Nimeni ei ole Bernt, vaan…
— Niin, niin, nyt minä muistan. Teidän nimenne… teidän nimenne on…Hän näytti etsivän muististaan.
— No, mikä on nimeni? jatkoi toinen halveksivin hymyilyin.
Krag astui askeleen lähemmäksi
— Niin, nyt se on minulla. Teidän nimenne on Leo Carsten.
Jos pommi olisi pudonnut rauhalliseen juhlasaliin, olisi se tuskin aikaansaanut suurempaa hämminkiä kuin se mikä seurasi näitä sanoja. Salamannopealla kädenliikkeellä oli Krag vetänyt hatun ja temmannut paljaspäisen peruukin teeskennellyn kauppamatkustajan päästä, mutta samassa hetkessä näkyi jotain kiiltävän suurroiston kädessä. Hän väistyi vaistomaisesti sivulle ja seuraavalla sekunnilla kuului pamaus joka kajahti koko hotellissa. Kuula lipaisi keveästi salapoliisin toista poskea, mutta samalla oli Asbjörn Kragikin kohottanut revolverinsa.
Vahtimestari oli rynnännyt paikalle ja portieri huusi täyttä kurkkua poliisia. Salapoliisi oli melkein päättänyt, että jos niin tarvittaisiin, ampuisi hän suurroiston, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää asettaan näki hän ihmeekseen Leo Carstenin lysähtävän kokoon ja uupuvan lattialle. Krag laski revolverinsa ja kumartui alas, mutta samassa hetkessä ponnahti suurrosvo ylös, notkeana ja vahvana kuin tiikeri ja syöksyi salapoliisin päälle. Yllätys oli tapahtunut niin kavalasti ja tullut niin odottamatta, ettei Asbjörn Krag ehtinyt asettua vastarintaan. Roiston raudanlujat sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa ja kaikki musteni silmissä. Silloin luuli hän äkkiä kuulleensa jalanjälkien melua, hän tunsi hyvin tunnetun äänen — Voldin — silloin irtautui ote hiljaa hänen kaulastaan ja hän vapautui voimakkaalla nykäyksellä epämieluisasta syleilystä.
Juhlasali tarjosi varsinaisen näyn hävityksen kauhistuksesta. Pöydät ja tuolit olivat kumossa ja lattialla makasi vielä kaksi tarjoilijaa jotka olivat tahtoneet sekaantua taisteluun, mutta saaneet maksun vaivoistaan Leo Carstenin nyrkkeilynyrkeistä. Ja eräässä nurkassa, Voldin jättiläismäisten käsien puristuksessa, seisoi Leo Carsten, maailman suurroisto, vangittuna norjalaisessa pikkukaupungissa. Hän oli kalpea kuin kuolema, mutta hänen mustissa silmissään oli ylpeän halveksivainen ilme.
Asbjörn Krag sanoi vain iroonisella kumarruksella: — Ehkä kiellätte vielä tunnustamasta tuttavuuttanne Leo Carstenin kanssa?
* * * * *
Asbjörn Kragin keksintörikkaus ja vertaamiskyky olivat vielä kerran viettäneet voittoaan ja konsuli oli erittäin iloinen ja kiitollinen löytäessään jälleen aarteensa.
Tämän kaiken yhteys oli Kragille ollut kerrassaan selvä niinpian kuin hän oli saanut poliisikonttorista tiedon Taikailveilijän katoamisesta.
Suoritetussa kuulustelussa osottautuivat hänen johtopäätöksensä olleen oikeita. Leo Carsten kieltäytyi tietenkin vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, mutta hänen kanssarikollisensa tunnustivat avomielisesti, huomatessaan pelin menetetyksi.
Tietysti oli Leo Carsten ollut alkuunpanijana. He olivat ällistyttäneet amerikalaista miljonääriä sillä, että konsuli Fredrikshaldissa kaikessa salaisuudessa tahtoi muuttaa taulunsa rahaksi, koska hän oli joutunut rappiolle. Krag kysyi professorilta — joka näkyi olevan ennen rangaistu trondhjemilainen — mitä sähkösanoma merkitsisi, ja sai vastaukseksi, että he olivat uskotelleet miljonäärille olevansa kaksi välittäjää. Carsten sähköttäisi "Geishan" jos Morganin anomus hyväksyttäisiin ja "Viimeinen ruusu" jos kilpailija saisi valtin käteensä. Sillä tavalla olivat he kiertäneet hintaa ylös.
Oli helppo asia keinotella Sören konsulin taloon, koska tämä juuri tarvitsi palvelijaa. Sitten oli Sörenin ollut helppo sahata sinkilät.
Carsten esiintyi ilveilijänä yksinkertaisesti siksi, että poliisi oli häntä innokkaasti etsinyt, ja luuli, että häntä kaikkein viimeiseksi etsittäisiin ilveilijän valepuvun alta. Sitäpaitsi edisti tämä hänen esiintymisensä huomattavalla tavalla heidän suunnitelmiaan.
Kujeet kaduilla vetäisivät määrätyllä ajalla kaikkien huomion puoleensa. Kaikki tietysti rientäisivät ikkunoihin katsellakseen kummallista näytelmää ja sentähden ilveilijäkin — kaikki Carstenin osotuksesta — oli pysähtynyt konsulin ikkunan ulkopuolelle ja alottanut konstinsa ainoastaan viivyttääkseen katselijoita niinkauan kuin mahdollista.
Kaikki oli onnistunut onnellisesti. Palvelija oli ottanut tilaisuudesta vaarin, jolloin konsuli, salapoliisi ja metsänvartija olivat kasvot ikkunanruutuihin painettuina ja meteli oli kovaäänisin, ja aivan yksinkertaisesti hiipinyt sisälle ja temmannut taulun alas.
Hänen oli onnistunut näkymättömänä tulla sen huoneen läpi missä konsuli ja salapoliisi istuivat, eteiseen, jossa musiikkiprofessori odotteli.
Taulu oli piilotettu "musiikkikoneistoon", joka oli valmistettu juuri tähän tarkoitukseen, ja "professori" oli onnistunut lähtemään saaliinsa kanssa herättämättä mitään huomiota. "Professorin" esiintyminen oli tietenkin ollut alusta loppuun pelkkää komediaa. Ja suunnitelma oli yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, sillä tällä tavalla voitiin taulu osittain kovin helposti kulettaa maasta pois — eihän kenenkään päähän pälkähtänyt epäluuloja suuremmoista keksintöä kohtaan ja osittain pääsivät konnat leikkaamasta kangasta kehyksestä. Sellainen menettely olisi mahdollisesti voinut alentaa taulun arvoa ja tehnyt heille mahdottomaksi saada sitä myydyksi.
Oli aikomus, että Leo Carsten tapaisi saksalaisessa kaupungissa parin agenttejaan. Sitten he lähtisivät South Alloaan tauluineen ja nostaisivat palkkion miljonääriltä.
Samaten oli heidän suunnitelmansa se, että Leo Carsten viime hetkessä sairastuisi ja luovuttaisi osansa jollekin toiselle.
Sören kuten "musiikkiprofessorikin" tuomittiin tästä ja useista muista omallatunnollaan olleista rikoksista useamman vuoden kuritustyöhön, jota he vielä kärsivät.
Mitä Leo Carsteniin tulee, lähetettiin hänet New-Yorkiin, missä hän vihdoinkin sai sovittaa monet rikoksensa sähkötuolissa…
Kristianian salapoliisi ihmetteli kovin sitä osaa, jota miljonääri oli oikeastaan näytellyt tässä asiassa, mutta jotta hän joka tapauksessa saisi tietää miten asia oli päättynyt, lähetti hän seuraavan sähkösanoman:
Pierpont Morgan,South Alloa. Skottland.
Viimeinen ruusu.
Asbjörn Krag,Salapoliisi.