Päätös.
Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta, joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava liikemieheksi.
Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan, kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.
Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa. Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia. Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.
Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti, tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua. Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.
Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja varojen puutteen takia.
Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin onnellista elämää.
Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa. Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.
— Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.
— En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani mahtavampi voima pakoita minua siihen.
— Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.
— Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.
Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen, jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, — hänen kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.
— Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti, kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan…
Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen suudelma.
Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä itseään pitämään huolta toimeentulostaan.
Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta. Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.
Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.
Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.
Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille kahdeksantuhatta frangia.
Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa Henrikin palaamiseen asti.
Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin jäätyään.
— Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.
Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan morsiuspukua varten.
Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin, että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.
Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan matkavaunuissa.
Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia. Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut äidin kuolinpäivän jälkeen.
Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä yhteen ainoaan tuntiin.
Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.
Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten Henrik riistäytyi irti ja pakeni.
Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas. Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin. Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.
Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.
Kirjeenvaihto.
Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä, lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.
Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun. Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.
Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään, ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille. Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.
Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana taskukirjastani revitylle lehdelle.
"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja onneni joka paikassa. Rakastan sinua.
"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"
Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa. Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.
Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit osallisiksi onnestaan.
Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.
Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä, käsi sydämellä.
Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt. Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.
Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus, sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa valmiiksi?
Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.
Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin kuuluvan kirjeen:
"Olen Boulognessa, rakas Cécile.
"Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olensiis yhä seurassasi.
"Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänellesinusta.
"Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet, minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne kerran palajat.
"Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.
"Ja sen tähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa.
"Mitä nämä ajatukset tällä hetkellä merkitsevät? Menneisyyden muistojako ne ovat vai tulevaisuuden enteitäkö? En tiedä.
"Jää hyvästi! Minulle ilmoitetaan, että laiva on valmis lähtemään. Uskon tämän kirjeen rouva Ambronille, joka itse lupaa toimittaa sen postiin.
Henrik."
Viikko kului ilman kirjeitä. Sitten saapui seuraava:
"Olet suojelusenkelini, Cécile. Sinun rakkaudestasi saan voimia, sinun uskostasi valoa.
"En tavannut enää Lontoossa rouva de Lorges'ia enkä muitakaan sukulaisiani. He ovat kaikki matkustaneet pois. Mutta tuskin olisinkaan voinut raha-asioissa turvautua heihin, he kun ovat liian köyhiä auttaakseen. Heidän poissaolostaan ei siis ole minulle muuta huolta, kuin etten saanut heitä tavata.
"Ei heistä olisi ollut minulle mitään turvaa, enkä minä toden perästä heihin luottanutkaan. Perheemme vanhan palvelijan tai paremmin sanoakseni ystävän puoleen olin aikonut kääntyä, tuon kunnon herra Duvalin, jonka sinäkin tunnet.
"Tiedäthän, ettei minulla, enemmän kuin sinullakaan, ole varoja. Minun täytyy siis saada rahoja lainaksi voimatta tarjota takaukseksi muuta kuin kunniallisen nimeni. Ei ollut kuin yksi ainoa mies, jonka puoleen olisin uskaltanut kääntyä sellaisella pyynnöllä, ja se mies oli herra Duval. Eikä hän pettänyt. Tuskin olin avannut hänelle sydämeni — sillä sinun tulee tietää, etten salannut häneltä mitään, en rakkauttani sinuun, en nykyistä asemaani enkä mitä olin häneltä toivonut — tuskin olin siis avannut hänelle sydämeni, kun hänen vaimonsa kääntyen hänen puoleensa huudahti: 'Enkö ole monta kertaa sanonut sitä sinulle, että he jo silloin pitivät toisistaan. Nuo hyvät ihmiset olivat siis ajatelleet meitä ja olivat arvanneet rakkautemme siihen aikaan jo, jolloin emme uskaltaneet tunnustaa sitä toisillemmekaan.'
"Herra Duval silloin lähestyi minua kyynelsilmin — niin, Cécile, hän oli vähällä purskahtaa itkuun — ja sanoi: 'Rakastakaa häntä oikein paljon, herra Henrik, rakastakaa häntä sydämenne pohjasta, sillä hän on jalo ja hyvä tyttö, ja jos meidän kaltaiset ihmiset olisivat koskaan uskaltaneet nostaa silmänsä häneen asti, niin hänet minä olisin valinnut vaimoksi pojalleni.' Sitten tarttuen käteeni hän puristi sitä kovasti.
"'Ja nyt ovat asiat selvitettävät', sanoi hän sitten vieden minut työhuoneeseensa.
"Ja pian ne selvisivätkin. Täytyy myöntää, että kaupankäynti on jotakin suurta ja ylevätä, kun sen vain oikealla tavalla käsittää. Olin aina kuullut sanottavan, että mitättömän summan, muutamien tuhansien lainaamista varten tarvittiin leimapapereita, allekirjoituksia, notaaria, takausmiehiä ja muuta sellaista. Mutta eipä ollenkaan! Herra Duval otti paperin ja kirjoitti: 'Täten ilmoitan herroille Smith & Thursen, että annan Herra Henrik de Sennones'ille viidenkymmenentuhannen frangin luoton.' Sitten hän pani nimensä alle ja antoi minulle paperin. Siinä kaikki.
"Seuraavana päivänä menin mainittujen herrojen luo ja selitin heille, että aikomukseni oli hankkia kauppatavaravarasto Guadeloupeen vietäväksi. Heillä oli juuri laiva lähdössä Antillien saarille, ja he kysyivät minulta mitä tavaroita halusin kaupitella. Vastasin heille, että kun olin aivan kokematon näissä asioissa, täytyi minun siinäkin suhteessa kokonaan turvautua heidän ja herra Duvalin neuvoihin, ja he lupasivat seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi.
"Seuraavana iltana kahdeksan aikaan minut kutsuttiin näiden herrojen puheille herra Duvalin kotiin, jonne he saapuivat säntilleen määrättyyn aikaan. He sanoivat hyvästi tuntevansa minun setäni, joka heidän sanoistaan päättäen on äärettömän rikas ja kaikin puolin kunnioitettava mies, hiukan omituinen vain luonteeltaan.
"Kaikki päätettiin samana iltana. Komea priki oli satamassa täydessä lastissa ja lähtökunnossa. Laivan isäntä oli näiden herrojen tuttava ja hän otti minun lastiani viidenkymmenentuhannen frangin arvosta. Ja, ajatteles vielä, kuinka hyvästi kaikki onnistuu: laiva lähtee huomenna!
"Niin, unohdin kertoa, että laivan nimi on Anna-Bell, melkeinpä yhtäkaunis nimi kuin Cécile.
"Hyvästi huomiseen asti. Ennenkuin lähden, kirjoitan vielä jatoimitan sitten kirjeeni postiin.
"Yhdentoista aikaan aamupäivällä.
"Näyttää siltä, kuin Duvalit olisivat saaneet eilen erään mullistavan uutisen. Sen mukaan mitä olin kuullut, oli Edvard tavallaan kihloissa erään naisen kanssa, jota kohtaan hänellä oli vain veljen hellyys, kun hän sitävastoin oli lahjoittanut sydämensä toiselle. Herra ja rouva Duval, joiden mielestä miehen on sanassaan pysyttävä, eivät tietysti sallineet hänen solmia tätä toista liittoa, ennenkuin hän oli päässyt edellisestä sitoumuksestaan vapaaksi.
Eilen tai toissa päivänä on heille saapunut se uutinen, että tuo entinen liitto on purettu, niin että Edvard parka jo piakkoin saa mennä naimisiin sydämensä lemmityn kanssa.
"Hän on tietysti suuresti hyvillään.
"Kaikki ennustaa meille onnellista matkaa. Cécile, Cécile, tahtoisin pysyä lujana ja luottavaisena. Tahtoisin sinussakin herättää luottavaisuutta tulevaisuuteen. Mutta sinulle en jaksa teeskennellä. Kovalta lähtö tuntuu. Boulognesta lähtiessäni erosin vain Ranskasta, nyt minun on erottava Euroopasta.
"Hyvästi Cécile, lemmittyni! Hyvästi, hyvä enkelini! Rukoile puolestani! Sinun rukouksiisi minä panen toivoni. Olen kirjoittanut sinulle aina viimeiseen hetkeen asti, mutta nyt en ehdi enempää. Herra Duval ja Edvard laskeutuvat jo veneeseen soutaakseen laivalta pois. Minä yksin viivytän lähtöä. Vielä sananen, ennenkuin suljen kirjeeni: Rakastan sinua! Hyvästi, Cécile!
Hyvästi!
Henrik."
Setä.
Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä puolesta.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä, missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli jaloa ja ylevää.
Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa. Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä. Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä, toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän järjen kannalta.
Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan, kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan. Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.
Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä, olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.
Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen, sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa leimattu.
Vapisevana hän jäi seisomaan, kirje kädessä, uskaltamatta avata sitä. Oliko Henrik palannut takaisin? Oliko hän nyt Le Havressa ja aikoiko hän kotiin? Samassa hän huomasi, että kirjeenkantaja yhä seisoi ovella odottaen maksua. Tästä hän heräsi, haki kukkarostaan tarvittavat rahat, maksoi ja kiiruhti sitten sulkeutumaan omaan huoneeseensa.
Kuinka olivatkaan tuon kirjeenkantajan hymyilevät kasvot hänelle rakkaat! Hän avasi kirjeen ja näki, että se oli merellä päivätty. Henrik oli siis saanut tilaisuuden kirjoittaa hänelle matkalta, siinä selitys. Kirjeen sisällys oli seuraava:
"Rakas Cécile!
"Nyt näet, että rukouksesi tuottavat minulle onnea. Kuka olisi voinut toivoa, että näin äkkiarvaamatta saisin tilaisuuden kirjoittaa sinulle matkaltakin, että rakastan sinua.
"Tänä aamuna vahtia toimittava laivamies ilmoitti, että laiva oli näkyvissä. Kun sodan takia täytyy olla varuillaan, niin sekä kapteeni että kaikki matkustajat heti nousivat kannelle. Mutta pian huomattiin, että vastaantulija oli tavallinen kauppalaiva, joka suuntasi kulkunsa suoraan meitä kohti antaen hätämerkkejä.
"Älä odota mitään draamallisen merionnettomuuden jännittävää kuvausta. Rakas Cécile, Jumala säästää hellältä sydämeltäsi senkin huolen, ettei sinun tarvitse surra niiden puolesta, jotka ovat ottaneet toimittaakseen sinulle tämän kirjeen. Vastaantulija oli ranskalainen laiva, Le Havresta kotoisin, ja sen oli täytynyt New-Yorkista lähdettyään viivytellä matkalla kolme viikkoa tyvenen takia. Nyt laivaväki pelkäsi vesivaraston loppuvan ennen Ranskaan pääsyä ja pyysi meiltä apua. Kapteenimme suostui luovuttamaan heille kaksitoista tynnyriä, ja minä ryhdyin heti kirjoittamaan sinulle, Cécile, että rakastan sinua, että aina olet mielessäni päivällä niinkuin yölläkin.
"Tiedätkö mitä ajattelen nähdessäni nämä laivat vierekkäin sadan askelen päässä toisistaan?
"Ajattelen, että jos muuttaisin tästä laivasta toiseen, niin olisin kahden viikon kuluttua Le Havressa ja seuraavana päivänä sinun luonasi.
"Ajatteles, Cécile, että saisin nähdä sinut jälleen, sulkea sinut syliini, ymmärrätkö! Minun tarvitsisi vain tahtoa. Mutta sellaista ihmiset sanoisivat hulluudeksi, ja se hulluus johtaisi meidät perikatoon.
"Hyvä Jumala, minkätähden en antautunut jollekin alalle, joka olisi sallinut minun pysyä luonasi? Minusta tuntuu, että kaikki olisi onnistunut minulle, jos vain sinun katseesi, sinun sanasi olisivat minua rohkaisemassa. Tuottaahan rakkautesi minulle menestystä silloinkin, kun olen sinusta kaukana.
"Mutta, toistan sen vieläkin, tämä yhtämittainen onnemme peloittaa minua. Minusta tuntuu joskus, ettei meillä ole enää jalansijaa maan päällä, vaan että olemme kumpikin matkalla taivaaseen.
"Tiedätkö miten päiväni vietän, Cécile? Kirjoitan sinulle pitkän päiväkirjan, jonka lehdiltä saat lukea ajatukseni tunti tunnilta, päivä päivältä pitkin koko matkaa. Siitä saat nähdä, ettet hetkeksikään ole mielestäni poissa.
"Olen saanut laivaväen joukosta luotsin ystäväkseni. Poika paralta on jäänyt häneltäkin morsian kotiin, Gravesendeen. Arvasin sen tavasta, jolla hän katseli taivasta, ja hänen huokailuistaan. Meitä yhtäläisesti kohdannut onnettomuus lähensi meitä toisiimme. Hän kertoi minulle rakkaasta Jennystään, ja minä, Cécile — suo minulle anteeksi — minä kerroin hänelle sinusta.
"Minulla on siis joku, jolle voin mainita nimeäsi. Minulla on ystävä,joka ymmärtää minua.
"Halpa laivamies vain, niin kai moni sanoisi. Onneton se, jokauskaltaa sanoa minulle sellaista!
"Tämän nuoren miehen nimi on Samuel.
"Tahdon, että sinäkin tiedät hänen nimensä.
"Sulje hänetkin rukouksiisi. Rukoile, että hän saisi vielä tavataJennynsä. Olen luvannut sen hänelle sinun puolestasi.
"Hyvästi, Cécile, rakkaani. Vettä kuljettava vene palaa viimeistä kertaa laivalleen. Uskon tämän kirjeen päällikölle, joka lupaa toimittaa sen postiin Le Havressa. Hyvästi siis vielä kerran, lemmittyni. Kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua, jos tuuli vain yhä on meille suotuisa, olen Guadeloupessa.
"Hyvästi vieläkin. Rakastan sinua.
Henrik.
"P.S. Muista rukoilla Samuelin ja Jennyn puolesta."
Kirje teki Cécileen valtavan vaikutuksen, varsinkin kun se oli tullut niin odottamatta. Hän lankesi polvilleen, ja kiitollisuuden kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei löytänyt sanoja rukoukseensa, nimiä hän vain kuiskaili, ja näiden joukossa oli, niinkuin Henrik oli pyytänyt, Samuelin ja Jennynkin.
Sitten, rohkeampana ja luottavaisempana kuin koskaan ennen, hän jatkoi työtään.
Päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisen säännöllisesti tuomatta mitään uutta mukanaan. Tuo kallisarvoinen kirje oli saanut Cécilen toivomaan, että vieläkin jokin odottamaton tapaus toisi hänelle tietoja Henrikistä. Mutta sellaiset sattumat eivät monta kertaa uudistu, ja Cécile odotti turhaan.
Kului vieläkin kuukausi, ja Cécile alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta kirjettä ei kuulunut vielä seuraavallakaan viikolla, ja Cécile odotti tuskaisena vielä tämänkin jälkeen neljä päivää. Vihdoinkin viidentenä päivänä kuului tuo kauan ikävöity tutunomainen kellonsoitto.
Ja Cécile sai seuraavan kirjeen:
"Rakas Cécile!
"Ennenkuin muuta sinulle kirjoitan, minun täytyy sanoa sinulle, että hyvä onni yhä on puolellamme.
"Olemme saapuneet Guadeloupeen. Matkamme sujui hiukan hitaasti, mutta siihen oli vain tyven syynä eikä myrsky. Olen tavannut setäni, ja hän on paras mies maailmassa. Hän oli niin suuresti hyvillään saatuansa minut, niinkuin hän sanoi, rykmenttiinsä pestatuksi, että hän heti sanoi ottavansa minut perillisekseen. Ja sanottakoon sivumennen, rakas Cécile, että hän on äärettömän rikas.
"Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä. Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.
"Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun haltuuni. Jatkan palattuani.
"Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.
"Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa, ettei hän hävittäisi tuulentupiani.
"Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta terveiseni sydämeni lemmitylle!
"Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.
Henrikkisi."
Vaikka tällä kirjeellä oli pituutta tarpeeksi, tuntui se Cécilestä liian lyhyeltä. Hän luki sen kerta toisensa perästä pitkin päivää, kunnes osasi sen ulkoa. Siten hän morsiuspukunsa kukkia kirjatessaan saattoi mielessään kerrata lemmittynsä sanoja. Ja kun hänen sydämessään kaikuvat sanat eivät enää hänelle riittäneet, otti hän uudestaan kirjeen käsiinsä kosketellakseen sen paperia ja nähdäkseen Henrikin käden piirtämän kirjoituksen.
Päivien kuluessa työ edistyi edistymistään. Kukkaskiehkura, jonka piirustuksen mukaan tuli reunustaa hameen helmaa ja edestä nousta etukaistaa pitkin vyötäisille hajotakseen sitten liivissä kaulaa ja hihoja kiertäviksi oksiksi, oli jo puoleksi valmis, ja koska Henrikin vielä täytyi jäädä matkalle kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ei tarvinnut pelätä, ettei puku joutuisi valmiiksi.
Päivät seurasivat toisiaan. Cécile tiesi, että vasta kuuden viikon kuluttua uusi laiva lähtisi Guadeloupesta Eurooppaan ja ettei hän voinut sitä ennen saada kirjettä. Hän odotti kärsivällisesti sen ajan ja kaksi viikkoa ylikin. Vihdoinkin hän samalla onnenvavahduksella, samalla ilohuudolla kuin ennenkin sulki käteensä uuden Henrikin kirjoittaman kirjeen:
"Palaan, Cécile kulta, palaan! Laiva, joka tuo tämän kirjeen, saapuu sinne viikkoa ennen kuin itse saavun. Mutta kenties tulen kirjeeni kanssa yhtä aikaa tai ennemminkin, sillä Anna-Bell on mainio purjehtija.
"Käsitätkö sitä onnea, Cécile! Palaan! Palaan rikkaana! Oma tavaravarastoni on tuottanut minulle sata prosenttia voittoa. Maksettuani heti velkani herra Duvalille minulla on vielä 50,000 frangia jäljellä, ja setäni on toimittanut minulle tavaravaraston, joka on ainakin 300,000:n arvoinen. Ja lisäksi hän antaa minulle häälahjaksi 100,000 frangia.
"Cécile kulta, voitko kuvitella mielessäsi iloni suuruutta? Lakkaamatta puhun kapteenille lähdöstämme ja kysyn, onko maaliskuun 8 päivä todellakin määrätty lähtöpäiväksi. Ja vastaukseksi saan, että lähdemme maaliskuun 8 päivänä, elleivät vastatuulet estä.
"En ole sitäpaitsi yksin iloitsemassa ja toivomassa. Samuel parka, tiedäthän, luotsi, josta kirjoitin sinulle, hänkin oli liian köyhä perustaakseen oman kodin. Häneltä puuttui muutamia satoja niinkuin meiltä muutamia tuhansia. Mutta asia oli helposti autettavissa. Kolmellatuhannella oli hänen onnensa turvattu, ajatteles, niin vähällä! Annoin ne hänelle sinun nimessäsi. Kun hän palaa, aikoo hän naida Jennynsä.
"En tiedä oikein, uskallanko lähettää sinulle tämän kirjeen. Jos ajattelen, että olisin sinun sijassasi ja että saatuani tällaisen kirjeen minun pitäisi yhdessä kohti odottaa voimatta rientää sinua vastaan, niin tiedän, että minun olisi miltei mahdoton sietää odotusta ja että mieluummin olisin ilman tietoja tulostasi. Enkä sittenkään voi olla ilmoittamatta sinulle, että palaan, Cécile, palaan! Odota minua!
"En enää heitä hyvästiä. Viikon kuluttua lähden täältä, rientääkseni sinun luoksesi. Näkemiin asti siis, Cécile, näkemiin! Ennenkuin arvaatkaan, olen luonasi. Kun saat kirjeeni, olen jo tulossa.
Henrik."
Morsiuspuku.
On helppo arvata minkä vaikutuksen sellainen kirje teki nuoreen tyttöön. Hän lankesi polvilleen ristiinnaulitunkuvan eteen; sitten lausuttuaan rukouksensa ja kiitoksensa hän riensi markiisittarelle ilmoittamaan tätä iloista uutista. Markiisitar luki paraikaa uutta romaania, jonka rakkausjutut olivat hänestä paljon mieltäkiinnittävämmät kuin Cécilen jokapäiväiset ilot ja surut. Kumminkin hän onnitteli tavallista hellemmin ja suuteli Cécileä otsalle.
— Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.
Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa; nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.
Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.
Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä, ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.
Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut, että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa. Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla ikkunaan.
Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne kadonnutkin.
Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.
Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa heittäysi vuoteelleen.
Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.
Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena päivänä?
Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.
Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.
Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua levottomuudeksi.
Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen, myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja Anna-Bellille?
Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.
Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.
Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen pohjan kukkavihkoja täyteen.
Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi. Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut tuhanteenviiteensataan frangiin.
Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja siitä johtuvat pelkonsa.
— No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.
Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan", mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.
Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli ehtinyt valmistua.
Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen, ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen, väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.
Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.
Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei juuri koskaan käynyt.
— Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. — Onko isoäidille tapahtunut jotain?
— Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. — Mutta laatikossa ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä minä niitä otan.
Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli käsissä.
— Hyvä on, sanoi hän. — Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.
Cécile meni isoäitinsä luo.
— Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. — Nyt on käynyt niinkuin minä ennustin.
— Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.
— Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.
— Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.
— Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?…
Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus, jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.
— Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta mitäpä sille taitaa.
— Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.
Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen Cécilelle.
Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille. Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias, jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän timanttikehän sijaan.
Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle, jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa, josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.
Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki ajatuksensa Henrikille.
Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille tai kyyneleitä hänen silmiinsä.
Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa, ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen, ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.
Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt. Puku oli valmis.
Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut kirjeenkantajan.
Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.
— Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.
— En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen. Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on meriministeristöstä.
— Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?
— Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.
Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän mursi sinetin ja luki.
"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni JohnDickins.
"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä, ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen, Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.
"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi herra Charles Henrik de Sennones'iksi.
"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.
"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:
'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla kolme.'
"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.
"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä, kuukautena ja vuotena.
"Allekirjoitukset:
"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies;Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.
"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."
Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle tajuttomana.
Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.
Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.
Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut, tuli itse katsomaan.
Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:
— Kuollut! Kuollut! Kuollut!
Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo, mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa. Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen terveytensä tähden.
Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa, ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.
Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan, vaan vaati suullisia todisteita.
Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.
Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa; sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin käskien ajaa meriministeristöön.
Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli sihteerinvirastosta.
Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka lähettämä kirje oli.
Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa. Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle annettu.
Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin kuuluva tiedonanto:
"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun 28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.
"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."
Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä, tiesikö hän minne ruumis oli pantu.
Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee, ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.
Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen rantakalliolla.
Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.
Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon, hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen kummempaa ollut.
Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa. Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.
Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.
Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.
Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta, ja luki seuraavan sivun:
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.
"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa."
Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.
Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.
— Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.
Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi isoäitinsä huoneeseen.
Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui hervotonna vuoteesta.
— Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.
Käsi oli kylmä.
Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.
Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.
Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä, liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin, ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.
Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.
Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin kuolemasta.
Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä taloon.
Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei voinut rahassa arvostella.
Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.
Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.
Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.
Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa, ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen kääntyminen.
Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.
Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta suorittaakseen kaikki hautajaismenot.
Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.
Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.
Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut ilmoittamaan minne aikoi mennä.
Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille tietymättömille.
Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.