Tämä muisto ja kiljuva pakkanen, joka iski luihin ja ytimiin, saivat minut värisemään. Minä ajattelin: "Et koskaan pääse kotiin. Pinacle oli oikeassa. Kaikki on lopussa."
Ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia, ja kirosin niitä, jotka olivat pakottaneet minua tänne tulemaan.
Neljän aikaan aamulla, kun päivä alkoi valjeta, saapui muutamia muonavaunuja; miehistölle jaettiin leipää, ja saimme myöskin viinaa ja lihaa.
Sade oli tauonnut. Keitimme keittomme, mutta minä en lämmennyt mistään. Siellä sain potea vilutautia. Sisustaani paleli, mutta ihoani poltti. Enkä ollut ainoa siinä tilassa. Kolme neljännestä pataljoonan miehistöstä oli sairastunut ja hivuivat pois. Viime kuukauden kuluessa olivat ne, jotka eivät jaksaneet marssia, heittäytyneet itkien maahan ja huutaneet äitiään niinkuin pienet lapset. Se oli sydäntä vihlovaa. Nälkä, pakkomarssit, sade ja suru siitä, ettei koskaan enää saataisi nähdä isänmaata ja omaisia, olivat synnyttäneet tämän taudin. Onneksi eivät vanhemmat nähneet, miten heidän lapsensa kuolivat maantielle; jos olisivat sen nähneet, olisi se ollut heille liian julmaa; monet eivät silloin voisi uskoa, että maassa tai taivaassa on mitään laupeutta.
Päivän enemmän valjetessa näimme vasemmalla — joen toisella puolella ja väljässä notkossa, jossa kasvoi haapoja ja piilipuita — poltettuja kyliä, ruumisröykkiöitä, kaatuneita ampumavaravaunuja ja kanuunoita; niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli koko seutu hävitetty, pahemmin kuin Lützenissä. Näimme myöskin preussiläisten rintaman levenevän sillä taholla ja tuhansittain marssivan tappelukenttäin yli. He olivat liittymäisillään itävaltalaisiin ja venäläisiin ja saamaisillaan valmiiksi meitä ympäröivän renkaan; ei kukaan voinut heitä siitä estää, varsinkin kuin Bernadotte ja venäläinen kenraali Benningsen toivat esille 120,000 miestä tuoreita joukkoja. Meidän armeijamme, joka oli ollut kolmessa tappelussa yhtenä päivänä ja oli sulanut 130,000 käyttökelpoiseksi mieheksi, oli silloin joutumassa 300,000 painetin, 50,000 hevosen ja 12,000 kanuunan muodostamaan ansaan!
Schönfeldistä läksi pataljoonamme marssimaan yhtyäkseen divisionaamme Kohlgartenissa. Pitkin koko tietämme näimme pitkiä sairasjonoja hiljalleen kulkevan ohitsemme. Kaikki seudun rattaat oli otettu tätä varten ja vaunujen välillä kulki kuitenkin jalankin noita onnettomia raukkoja mikä käsi, mikä kasvot siteessä, kalpeina, surullisina, puoli kuolleina. Ei ketään, joka jotenkuten jaksoi laahautua eteenpäin, otettu vaunuihin, vaan sai ponnistaa viimeiset voimansa päästäkseen sairaalaan.
Meillä oli ääretön vaiva päästä sen myräkän läpi. Kun lähestyimme Kohlgartenia, tuli äkkiä parisen kymmentä nelistävää husaaria pistoolit ojossa ja häätivät kaikki tieltään oikealle ja vasemmalle pitkin peltoja. He huusivat minkä jaksoivat:
"Keisari! Keisari!"
Heti asettui pataljoona riveihin ojien reunoille ja teki kunniaa kivääreillä ja hetkisen kuluttua tulivat ratsastavat kaartinkrenatöörit — he olivat oikeita jättiläisiä pitkävartisissa saappaissaan ja mahdottomissa karhunnahkalakeissaan, joiden alta näkyi vain nenä, silmät ja viikset — ja nelistivät ohi, miekkahihna vyötäisillä. Jokainen riemuitsi ajatellessaan: "Nuo ovat meikäläisiä — heidän kanssaan ei ole helppo otella!"
Tuskin olivat he meidät sivuuttaneet, ennenkuin päällyskunta tuli. Ajatelkaahan! Noin sataviisikymmentä tai kaksisataa kenraalia, marsalkkaa ja korkea-arvoista yliupseeria ratsastaen oikeilla kilpa-ajojuoksijoilla ja niin runsaasti kullalla kirjailluissa univormuissa, että tuskin saattoi nähdä heidän pukujensa värejä. Toiset olivat pitkiä ja laihoja ja ylpeän näköisiä, toiset lyhyitä ja paksuja punoittavin naamoin, toiset taas nuorempia ja ryhdikkäitä kuin kuvapatsaat hevostensa selässä, säihkyvin silmin ja suurin, käyrin nenin. Se oli kunnioitusta herättävä ja peljättävä näky.
Mutta mikä minua eniten hämmästytti tässä sotaherrainjoukossa, jonka edessä koko Europpa oli vapissut kaksikymmentä vuotta, oli Napoleon itse vanhassa päähineessään ja harmaassa nutussaan. Näen hänet vieläkin edessäni leveine leukoineen ja lyhyine kauloineen. Kaikki huusivat:"Eläköön keisari!"Mutta hän ei kuullut mitään, hän ei kiinnittänyt meihin enempää huomiota kuin hienosti vihmovaan sateeseen, joka sai ilman väräjämään … otsa rypyssä katseli hän preussiläisten armeijaa, joka järjestäytyi Parthan rannoilla yhtyäkseen itävaltalaisiin. Sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, on hänen kuvansa syöpynyt sieluuni.
Pataljoona marssi edelleen. Neljännestunnin kuluttua kysyi Sepeteus minulta:
"Juuse, näitkö hänet?"
"Näin", vastasin minä, "näin kyllä, enkä unohda häntä eläissäni."
"Kummallista", tuumiskeli toverini, "hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Würtzenissä tappelun jälkeisenä päivänä näytti hän niin iloiselta, kun huusimme: 'Eläköön keisari', ja kenraalien naamat olivat paljasta naurua. Tänään näyttävät kaikki siltä, kuin olisi kettu syönyt heidän armovuotensa. Ja kuitenkin sanoi kapteeni aamulla, että olimme saaneet voiton Leipzigin toisella puolella."
Monet muut ajattelivat samaa, vaikk'eivät sanoneet mitään.Levottomuus valtasi verkalleen mielet.
Tapasimme rykmenttimme leirissä lähellä Kohlgartenia ja pataljoonamme asettui maantien oikealla puolella olevalle kukkulalle.
Joka taholla näkyi armeijain lukemattomista tulista savu nousevan taivasta kohden. Vieläkin sataa tihuutteli ja nuotioitten ääressä rensseleillään istuvat sotamiehet näyttivät hyvin miettiväisiltä. Kaikkialla kuultiin heidän sanovan, etteivät he koskaan olleet nähneet sellaista sotaa, että se oli hävityssotaa, ettei vihollinen välittänyt omista tappioistaan, kunhan vain saisi meidän armeijaamme vähennetyksi; vihollinen tiesi kyllä lopulta olevansa neljä viisi kertaa voimakkaampi meitä ja pääsevänsä taistelutantereen herraksi.
Kerrottiin myöskin, että keisari oli voittanut Wachaun tappelussa itävaltalaiset ja venäläiset, vaan ettei se merkinnyt mitään, koska vihollinen ei peräytynyt, vaan odotti lisäjoukkoja. Mockernissa olimme me joutuneet häviölle Marmontin urheasta puolustuksesta huolimatta; vihollinen oli musertanut meidät ylivoimallaan. Me olimme sinä päivänä saavuttaneet yhden ainoan todellisen edun, nimittäin peräytymismahdollisuuden Erfurtiin, sillä Giulayn ei ollut onnistunut vallata Elsterin ja Pleissen yli vieviä siltoja. Koko armeija, halvasta sotamiehestä marsalkkaan asti oli sitä mieltä, että olisi kiiruimman kautta lähdettävä peräytymismatkalle, ja että asemamme oli perin huono. Onnettomuudeksi ajatteli keisari toisin; meidän täytyi pysyä paikoillamme!
Lokakuun 17 p. pysyimme koko päivän paikoillamme ampumatta laukaustakaan. Muutamat kertoivat, että kenraali Regnier oli saapunut 16,000 saksilaisen kanssa; mutta baijerilaisten petos oli meille osottanut, miten luotettavia nämä liittolaisemme olivat.
Illalla tuli tieto, että pohjoinen vihollisarmeija oli alkanut näkyä Breitenfeldin ylänteellä; se oli 60,000 miehen lisäys viholliselle. Olen vielä kuulevinani kiroukset, joita lausuttiin Bernadottea vastaan, suuttumuksen sanat kaikkien niitten huulilta, jotka olivat tunteneet hänet halpana upseerina tasavallan aikana ja jotka lausuivat: "Meitä hän saa kiittää kaikesta, me olemme vuodattaneet vertamme tehdäksemme hänestä kuninkaan ja nyt tulee hän meitä surmaamaan!"
Yöllä suoritettiin yleinen peräytymisliike; armeijamme kokoontui yhä suppeammin Leipzigin ympärille; sitten oli kaikki hiljaista. Mutta se ei estänyt meitä mietiskelemästä asioita; päinvastoin, me ajattelimme hiljaisuudessa:
"Mitähän huomenna tapahtuu? Saankohan huomenillalla vielä nähdä kuun nousun ja taivaan tähtiä?"
Ja kun pimeässä yössä katselimme meitä ympäröivää, suunnatonta tulikehää, sanoimme itseksemme: "Nyt on koko maailma meitä vastassa, kaikki kansat vaativat meidän hävittämistämme, he eivät tahdo kuulla kunniastamme!"
Sitten ajattelimme, että meillä kuitenkin oli kunnia olla ranskalaisia, ja että meidän täytyy voittaa tai kuolla.
Meidän näin miettiessämme rupesi päivä jo sarastamaan. Vielä ei ollut liikettä, ja Sepeteus sanoi minulle:
"Kuinka onnellista, jos vihollinen ei uskaltaisi hyökätä päällemme."
Upseerit puhuivat keskenään aselevosta. Mutta äkkiä, kello 9 ajoissa, tulivat etuvartijamme täyttä laukkaa ja huusivat, että vihollinen alkoi liikkua joka taholla, ja melkein samalla hetkellä alkoivat kanuunat jyristä Elsterin tienoolla oikealla kädellä. Me olimme jo aseissa ja marssimme kenttien ylitse Parthaan päin palataksemme Schönfeldiin. Niin alkoi tappelu.
Kukkuloilla virran luona oli pari kolme divisionaa kanuunat välissään ja ratsuväkeä sivustoillaan valmiina ottamaan vastaan vihollisia; kauempana, pistimien kärkien takana näkyivät preussilaiset, ruotsalaiset ja venäläiset lähestyvän joka taholta tiheissä, suunnattomissa joukoissa.
20 minuuttia myöhemmin, sijoituimme me asemillemme kahden kukkulan välillä ja näimme edessämme 5-6,000 preussiläistä, jotka kahlasivat virran yli ja huusivat yhdestä kurkusta "Isänmaa! Isänmaa!" Se oli kauheaa melua; sellaista, jota korpit pitävät, kun kokoontuvat lentääkseen pohjoiseen.
Samassa alkoi kiväärituli kummaltakin jokirannalta ja kanuunat jymähtivät. Noro, jossa Partha joki juoksee, tuli savua täyteen; preussiläiset olivat jo kimpussamme, mutta me emme ehtineet paljon vilaistakaan heidän ilkeisiin silmiinsä, vääriin suihinsa ja eläimellisen hurjiin naamoihinsa. Me nostimme yhdestä suusta kaikuvan huudon: "Eläköön keisari!" ja ryntäsimme heitä vastaan. Syntyi hirmuinen käsirysy; parissa sekunnissa kalahtivat aseet toisiinsa, tunkeiltiin edes ja takaisin, ammuttiin toisia kiväärinpiippu rintaa vastassa, lyötiin toisia kuoliaaksi pyssynperällä; rivit sotkeentuivat toisiinsa, kuka kaatui se poljettiin maahan, kanuunat paukkuivat, noroon ahtautuva savu, kuulain vingunta ja kiväärin räiske tekivät koko noron ikäänkuin pätsiksi, johon ihmiset ajettiin polttopuiksi.
Meitä kannusti epätoivo ja halu kostaa, ennenkuin kaaduimme; preussiläiset ajattelivat kunnianhimoisesti, kuinka he voittaisivat Napoleonin. Ei ole ylpeämpiä ihmisiä kuin preussiläiset; Grossbeerenin ja Katzbachin voitoista he olivat aivan hullaantuneet. Mutta monetpa heistä joutuivat jokeen, — sangen monet. Kolmasti he tulivat joen yli ja hyökkäsivät suunnattomilla voimilla meitä vastaan. Meidän täytyi väistyä ylivoiman tieltä, ja siitäkös he rääkymään! Olivat ihan syödä meidät. Se on ikävää joukkoa. Heidän upseerinsa hokivat sataan kertaan miekat pystyssä: "Eteenpäin, eteenpäin!" ja he etenivät vakavasti niinkuin muuri ja urheasti, se täytyy tunnustaa. Meidän kanuunamme niittivät heitä, mutta he etenivät yhtäkaikki. Kukkulalla otimme me uutta vauhtia ja ajoimme heidät hurjalla rynnäköllä takaisin jokeen. Olisimme surmanneet heidät kaikki, ellei eräs heidän patterinsa olisi ampunut meitä sivulta ja estänyt meitä ajamasta heitä takaa kauemmaksi.
Sitä kesti kaksi tuntia; puolet upseerejamme oli joutunut riveistä pois, majuri Gemeau oli haavoittunut, eversti Lorain kaatunut, ja pitkin joen rantoja oli kasottain kaatuneita, ja haavoittuneet koettivat ryömiä pois taistelun melskeestä. Muutamat hurjistuneet nousivat polvilleen vielä kerran tehdäkseen painetinpiston tai laukaistakseen kiväärinsä. Ei milloinkaan ole nähty sellaista. Joessa kellui rivittäin ruumiita, toisista näkyi kasvot, toisista selkä, toisista jalat. Ne kulkivat perätysten niinkuin tukkilautta, vaan ei kukaan joutanut niitä katselemaan. Meille saattoi milloin hyvänsä käydä samalla lailla.
Tämä suuri verilöyly tapahtui Parthan rannalla, Schönfeldin jaGrossdorfin välillä.
Ruotsalaiset ja preussiläiset marssivat vihdoin jokivartta ylöspäin saartaakseen meidät kauempaa ja suuria venäläisjoukkoja tuli heidän tilalleen. Venäläiset jakautuivat kahteen kolonnaan, tulivat notkoon ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä ja hyökkäsivät kahdesti kimppuumme urheasti, vaikka eivät ulvoneet preussiläisten tavoin niinkuin villipedot. Heidän ratsuväkensä tahtoi vallata Schönfeldin vanhan sillan; kanuunat pamahtelivat yhä hurjemmin. Joka taholla, mihin vaan savulta näki, vilisi vihollisjoukkoja, jotka järjestyivät uudelleen: joka kerta kun olimme lyöneet yhden kolonnan, ryntäsi uusia joukkoja esille, ja meidän täytyi alkaa leikki taas alusta.
Kello kahden ja kolmen välillä saimme tietää, että ruotsalaiset ja preussiläisten ratsuväki olivat päässeet joen yli Grossdorfin yläpuolella ja että he aikoivat hyökätä takaa päällemme; se oli heistä sopivampaa kuin edestäpäin hyökkääminen. Heti toimitti marsalkka Ney rintamanmuutoksen, siirtäen oikean sivustan taaksepäin. Meidän divisionamme nojautui edelleenkin Schönfeldiin, mutta kaikki muut vetäytyivät pois Parthajoelta ja levisivät tasangolle, joten koko armeija nyt oli yhdessä linjassa Leipzigin ympärillä.
Kello kolmen aikaan rupesivat Mockernissa päin olevat venäläiset varustautumaan kolmanteen rynnäkköönsä. Meidän upseerimme valmistautuivat heitä vastaanottamaan. Silloin kävi väristys koko armeijan läpi, toisesta päästä toiseen, ja muutaman minuutin kuluttua tiesivät kaikki, että keskustassamme olleet 16,000 saksilaista ja württenbergiläinen ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle. Niin, he olivat niin halpamaisia, että heti kun pääsivät pyssynkantamaa kauemmaksi rupesivat 40 kanuunallaan ampumaan entisiä asetovereitaan.
Mutta sen sijaan, että olisimme siitä masentuneet, raivostutti tuo teko meitä niin, että, jos olisimme saaneet tehdä oman päämme mukaan, olisimme menneet virran yli ja panneet toimeen yleisen verilöylyn.
Nuo herjat saksilaiset sanovat puolustaneensa isänmaataan, mutta se on selvä valhe. He olisivat voineet luopua meistä jo Dubenin tiellä, mutta eivätpä sitä tehneet. He olisivat niinkuin baijerilaiset, voineet valita osansa jo ennen tappelua. He olisivat voineet pysyä puolueettomina; mutta nyt he pettivät meidät siitä syystä, että meille kävi huonosti. Jos me olisimme voittaneet, olisivat he kyllä pysyneet puolellamme saadakseen palkkansa niinkuin Jenan ja Friedlandin tappelujen jälkeen. Niin ajattelivat kaikki, ja siksi tullaan näitä saksilaisia pitämään pettureina niinkauan kun maailma seisoo. He eivät ainoastaan hyljänneet tovereitaan onnettomuudessa, vaan murhasivatkin heitä liehakoidakseen muita. Mutta Jumala on oikeudentuntoinen, ja heidän uudet liittolaisensakin halveksivat heitä niin, että tappelun jälkeen jakoivat keskenään puolet heidän valtakuntaansa. Ranskalaiset nauroivat preussiläisten, itävaltalaisten ja venäläisten kiitollisuudelle.
Siitä hetkestä iltamyöhään saakka ei tappelu ollut tavallista sotaa, vaan kostosotaa. Ylivoima musersi meidät, mutta kalliisti saivat liittolaiset maksaa voittonsa.
Hämärissä, kun 2,000 kanuunaa yht'aikaa mylvi, otimme me Schönfeldissä vastaan vihollisten seitsemännen rynnäkön. Toiselta puolen preussiläiset, toiselta puolen venäläiset tunkivat meitä suureen kylään. Me otimme lujan jalansijan jokaisessa talossa, jokaisessa kujassa. Kanuunankuulat murskasivat seinät, katot putoilivat päällemme, huutoja ei enää kuulunut niinkuin taistelun alussa, vaan taistelimme kylminä ja kalpeina rajattomassa raivossa. Upseerit tempoivat itselleen kaatuneitten kiväärejä ja patruunataskuja ja purivat patruuneja niinkuin halvat sotamiehet.
Talot menetettyämme puolustimme puutarhoja ja kirkkomaata, jossa edellisenä yönä olin lepäillyt, mutta tällä kertaa oli siellä enemmän ruumiita maan päällä kuin maan alla. Kaatuneet eivät päästäneet ainoatakaan valitushuutoa; henkiin jääneet kokoontuivat muurien, rauniokasain, hautakivien taakse. Jokainen tuuma maata maksoi verivirtoja.
Ilta oli jo pimennyt, kun marsalkka Ney toi meille apuväkeä, tiesi mistä: ne olivat Ricardin ja Souhanin toisen divisionan jäännöksiä. Kaikki meidän rykmenttiemme jäännökset koottiin yhteen ja venäläiset ajettiin takaisin vanhan sillan yli, josta kaikki kaidepuut oli ammuttu pois. Me ajoimme sillalle kuusi 12-naulaista tykkiä, ja nyt ammuimme me täällä toisiamme kello 7 saakka. Meidän pataljoonamme jäännökset ja jotkut muut suojelivat tykkejä, ja muistan vielä, kuinka joka kerta niiden tulta tuiskiessa sillan alla näkyi ihmisten ja hevosten ruumiita sekaisin; ne näkyivät vaan sekunnittain, mutta näky oli kauhistuttava.
Kello puoli 8, kun ratsuväkijoukkoja saapui vasemmalle puolellemme ja näimme niiden laukkaavan kahden suuren jonon ympärillä, jotka peräytyivät askel askeleelta, saimme vihdoinkin peräytymiskäskyn. Meitä oli jälellä pari kolme tuhatta miestä ynnä kuusi kanuunaamme. Palasimme Kohlgarteniin vihollisen meitä häiritsemättä ja aioimme leiriytyä Rendnitziin. Sepeteus oli vielä hengissä; marssimme rinnatusten neljännestunnin ajan äänettöminä ja kuuntelimme kanuunainpauketta, joka pimeästä huolimatta jatkui Elsterin puolella; silloin sanoi hän äkkiä:
"Kuinka kummallista onkaan ajatella, että me kaksi vielä olemme hengissä, vaikka niin monet tuhannet toverimme ovat kaatuneet. Nyt en enää uskokaan, että voimme kuolla."
En vastannut hänelle mitään.
"Minkälainen tappelu!" jatkoi hän. "Onkohan koskaan ennen tapeltu tällä tavoin? Se on mahdotonta."
Oikeassa hän oli, se oli jättiläistaistelu. Kello 10:stä aamulla kello 7:ään illalla olimme pitäneet puoliamme 360,000 vastaan, vaikka meitä oli vaan 130,000! Ei koskaan oltu sellaista nähty. Luoja varjelkoon puhumasta pahaa saksalaisista, jotka taistelivat isänmaansa puolesta, mutta minusta ei heillä olisi aihetta viettää vuotuisesti Leipzigin tappelun muistoa; siellä oli kolme yhtä vastassa, ja siitä ei kannata kerskailla.
Rendnitziä lähetessämme marssimme ruumisröykkiöitten ylitse; joka askeleella tapasimme kaadettuja kanuunoita tai ampumavaravaunuja tai luotien pirstomia puita. Täällä oli uuden kaartin divisiona Napoleonin itsensä johdolla häätänyt pois ruotsalaiset, jotka tunkeutuivat saksilaisten petoksen kautta syntyneeseen aukkoon. Pari kolme kyliin ääressä palavaa mökkiä valaisi tätä näytelmää. Ratsukrenatöörit olivat vielä Rendnitzissä, ja joukko osastoistaan eksyneitä sotamiesryhmiä kuljeskeli kylän pääkadulla. Muonaa ei vielä oltu jaettu; kukin koetti etsiä jotain syötävää ja juotavaa.
Kulkiessamme vanhan majatalon ohitse näimme kiviaidan takana kaksi leirikaupustelijatarta, jotka anniskelivat ryyppyjä rattailtaan. Heidän ympärillään kuhisi jääkäreitä, kyrassieereja, lancieereja, husaareja, kaartin ja linjarykmentin jalkaväkeä, kaikkia yhdessä mylläkässä, risaisissa univormuissa, reput repaleina ja lakit ilman höyhentöyhtöä, ruudinsavusta mustina ja kaikki näyttivät olevan nälkiintyneitä.
Pari kolme rakuunaa, jotka seisoivat matalan muurin päällä kiehuvan rokkapadan ääressä kädet ristissä pitkien päällystakkiensa alla, oli yltä päältä veressä kuin teurastajat.
Heti nyhtäsi Sepeteus minua kyynärpäällään sanomatta sanaakaan ja me menimme majalan pihaan jättäen muut marssimaan. Vasta neljännestunnin kuluttua pääsimme rattaitten luo. Minä näytin kuudenfrangin rahaa ja kaupustelija-akka, joka oli polvillaan tynnyrinsä takana, antoi minulle suuren lasillisen viinaa ja vehnäleipäkappaleen. Ryyppäsin ja annoin loput Sepeteukselle.
Meidän oli vaikea päästä pois siitä tungoksesta; synkän näköisinä silmäiltiin toisiansa, raivattiin kyynärpäillä tietä ja tässä, näitä nälkiintyneitä, villiintyneitä ihmisiä nähdessä, jotka vastikään olivat voittaneet tuhannen kuolemaa ja huomenna taas syöksyisivät vaaran kitaan, voitiin syystä sanoa: "Jokainen omasta ja Jumala kaikkien puolesta!"
Kun menimme tietä kylän läpi sanoi Sepeteus:
"Onko sinulla leipää?"
"On."
Taitoin leipäni kahtia ja annoin hänelle toisen puolen. Söimme ja kiirehdimme matkaan. Vielä kuului laukauksia kaukaa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ehätimme kolonnan jälkijoukon ja tunsimme oman pataljoonamme kapteeni Vidalista, joka kulki sen rinnalla. Astuimme riviin, eikä kukaan ollut huomannut poissa-oloamme.
Mitä lähemmäksi kaupunkia saavuimme, saavutimme sitä useampia tykistö- ja kuormasto-osastoja, joilla oli kiire Leipzigiin.
Kello 10 aikana kuljimme Rendnitzin esikaupungin läpi. Prikaattikenraali Fournier otti joukkomme komennon ja antoi käskyn kääntyä vasemmalle. Puolen yön aikana saavuimme Pleissen varrella oleviin suuriin puistoihin ja pysähdyimme vanhain, lehtensä karistaneiden lehmusten alle. Sumussa näimme pitkän rivin tulia loimottavan Ranstadtin esikaupunkiin saakka. Kun liekit leimahtivat paremmin, näimme niiden valossa puolalaisia keihäsmiesryhmiä, hevosten, kanuunain ja ruutirattaitten rivejä ja määrämatkain päässä vahtimiehiä, jotka seisoivat paikallaan sumussa niinkuin varjot. Kaupungista kuului lakkaamatonta hälinää, joka yltymistään yltyi ja sulautui Lindenaun sillan yli ajavain vaunujen kumeaan kolinaan. Se oli suuren peräytymismatkan alkua. Nyt heittivät kaikki reppunsa puunjuurelle ja paneutuivat maata kädet pään alla. Neljännestunnin kuluttua nukkuivat kaikki sikeästi.
Mitä siitä päivän nousuun saakka tapahtui, siitä en mitään tiedä — luultavasti jatkui silloin kuormaston, haavoitettujen ja vankien kulkua sillan yli; mutta äkkiä heräsimme hirmuiseen meteliin. Kiireesti hyppäsimme jalkeille, sillä luulimme vihollisen hyökänneen päällemme. Silloin saapui pari husaariupseeria, jotka huusivat, että ruutivaunu vaan oli räjähtänyt Ranstadtissa. Tummanpunainen savu ryöppysi korkealle ilmaan ja hälveni vähitellen; maa ja vanhat rakennukset tärisivät.
Hiljaisuus palasi. Muutamat rupesivat uudelleen makuulle saadakseen unen päästä kiinni, mutta päivä jo nousi ja näimme jo joukkojamme marssivan Elsterin ja Pleissen viiden sillan yli, jotka oikeastaan ovat vaan yksi silta. Tuo silta, josta tuhansien ihmisten oli kuljettava, saattoi meidät hyvin pelokkaiksi. Siihen kuluisi kauan aikaa, ja kaikki ihmettelivät, miksei siltoja oltu tehty useampia, kun vihollinen millä hetkellä hyvänsä saattoi hyökätä kimppuumme, jolloin peräytyminen olisi tullut hyvin vaikeaksi. Mutta keisari ei ollut muistanut antaa sellaista määräystä, eikä kukaan uskaltanut tehdä sitä ilman käskyä; ei yksikään Ranskan marsalkka olisi rohjennut hänelle sanoa, että kaksi siltaa olisi parempi kuin yksi! Niin oli Napoleonin hirmuinen kuri karsinut kaikki nuo vanhat sotaherrat; he tottelivat häntä aivan konemaisesti, eivätkä uskaltaneet ajatella itsenäisesti peljätessään herransa siitä närkästyvän!
Nähdessäni tuon pitkänpitkän sillan ajattelin heti: "Kunhan nyt vaan pääsisimme yli, sillä jopa olemme tarpeeksi nähneet tappeluja ja verenvuodatusta! Jospa pääsisimme toiselle puolelle, olisi sieltä suora tie Ranskaan, ja minäkin saisin ehkä vielä nähdä Katrin, Kreetta-tädin ja vanhan Guldenin!" Sitä ajattelin, ja sydämeni heltyi, ja kateellisesti katselin kaikkia noita ratsastavia tykkiniekkoja ja kuormamiehiä, jotka katosivat sinne kaukaisuuteen niinkuin muukalaiset, ja vanhaa karhunnahkalakkista kaartia, joka seisoi liikkumatta virran toisella puolella, kivääri olalla.
Sepeteus, joka ajatteli samaa asiaa, sanoi minulle:
"Ollapa sielläheidänsijassaan, Juuse!"
Kun kello 7 aikana kolme muonavaunua ajoi luoksemme jakamaan meille leipää ja patruuneja, tuntui se minusta sangen katkeralta. Nyt oli selvää, että me kuuluimme jälkijoukkoon, ja nälästä huolimatta oli minulla halu paiskata leipäni lähimpään seinään. Hetkisen kuluttua tuli jokivartta ylös kaksi joukkuetta puolalaisia lansiäärejä. Näiden jäljessä tuli viisi taikka kuusi kenraalia, joista yksi oli Poniatowsky. Hän oli viisikymmenvuotias, jotenkin pitkä ja hoikka ja surumielisen näköinen mies. Hän ratsasti ohitsemme katsahtamatta meihin. Kenraali Fournier erosi esikunnastaan ja huusi meille:
"Ruoduttain vasempaan!"
En ole koskaan tuntenut suurempaa ahdistusta, henkeni tuntui viidenpennin veroiselta. Mutta täytyi pysyä rivissä ja jättää silta selän taakse.
Puistojen päässä tulimme Hinterthor nimiselle vanhalle Kannevitzin tielle vievälle portille; oikealla ja vasemmalla on vanhoja valleja, ja taustassa on rakennuksia. Meidät asetettiin suojatuille teille tämän portin lähelle, jonka sapöörit olivat lujasti varustaneet. Kapteeni Vidal komensi nyt 325 mieheksi supistunutta pataljoonaa. Esivarustuksinamme oli joitakuita vanhoja, puoleksi lahoja hirsiaitoja. Kaikilla edessämme olevilla teillä eteni vihollinen, tällä kertaa valkoisessa takissa ja matalassa lakissa, jonka edessä oli jonkinlainen Itävallan kotkan kuvalla varustettu otsakilpi. Vanha Pinto, joka heti tunsi heidät, sanoi:
"Ne ovat keisarillisia! Me olemme voittaneet heidät viisikymmentä kertaa vuoden 1793 jälkeen, mutta se ei kuulu tähän; jos Marie-Louisen isällä olisi vähääkään sydäntä, olisivat he nyt meidän puolellamme."
Kanuunanpauke oli sillä välin alkanut kaikkialla. Toisella puolen kaupunkia kävi Blücher Hallen esikaupungin kimppuun. Heti sen jälkeen levisi tuli oikealle. Bernadotte hyökkäsi Kohlgartenthorin esikaupunkia vastaan, ja melkein yksin ajoin rupesivat itävaltalaisten kranaatit satamaan meidän joukkoomme; useimmat luodit lensivät kuitenkin ylitsemme ja räjähtivät esikaupungin taloissa ja kaduilla.
Kello 9 muodostivat itävaltalaiset hyökkäyskolonneja Kannevitzin tiellä ja kävivät ylivoimallaan meidän kimppuumme joka puolelta; yhtäkaikki pidimme puoliamme kello 10:een saakka. Silloin täytyi meidän peräytyä vanhain vallien taakse, jonne keisarilliset tulivat perässä aukoista kahden rykmentin ristitulessa. He eivät olleet niin hurjia kuin preussiläiset, mutta osottivat tosi urheutta, sillä kello puoli 12 olivat he vallanneet vallit, ja me ammuimme heitä kaikkien lähellä olevain talojen ikkunoista voimatta heitä karkottaa. Puolen vuotta aikaisemmin olisin kauhistunut sellaisesta, mutta nyt olin siihen tottunut. Olin tunteeton kuin vanha sotilas, enkä välittänyt vähääkään siitä, kaatuiko sata miestä enemmän tai vähemmän.
Tähän saakka oli onni meitä seurannut, mutta miten pääsisimme taloista? Koko vallikuja oli vihollisen hallussa, eikä meillä ollut muuta peräytymispaikkaa kuin katot. Se oli sietämättömimpiä hetkiä mitä muistan. Ajattelin, että meitä oli piiritetty kuin kettuja, joita savustetaan ulos luolastaan. Menin ikkunaan, josta näin, ettei tästä talosta ollut mitään ovea pihaan päin. Kuvailin, miten itävaltalaiset, joille olimme tehneet niin paljon pahaa, nyt pistäisivät meidät yksitellen kuoliaaksi paineteillaan. Epätoivoissani palasin huoneeseen, missä kymmenisen miestämme oli, ja näin siellä kersantti Pinton istuvan seinän nojassa kalman kalpeana ja kädet roikkuen. Hän oli saanut luodin vatsansa pohjaan ja ärjyi kesken ampumista:
"Pitäkää puolianne, rekryytit! Näyttäkää keisarillisille, että olette parempia miehiä kuin he! Voi, niitä roistoja!"
Portilla kuului kanuunanlaukauksen tapainen jyminä. Me ammuimme ja ammuimme, mutta toivottomina. Silloin kuului hevosten kavioitten kopinaa. Tuli lakkasi ja me näimme 4 keihäsmiesskvadroonaa syöksyvän leijonaparven tavoin itävaltalaisten sekaan. Heidän tieltään väistyivät kaikki. Keisarilliset pakenivat, minkä koivet kannattivat, mutta pitkät, sinervät keihäät punaisine vihmeen iskivät kuin nuolet pakenevain selkään. Nämä keihäsmiehet olivat puolalaisia ja urheimpia sotamiehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja meidän ystäviämme ja veljiämme. He eivät kääntäneet meille selkäänsä vaaran uhatessa, vaan uhrasivat viimeisen verenpisarankin puolestamme. Mutta mitä olemme me tehneet heidän onnettoman maansa hyväksi? Kun ajattelen kiittämättömyyttämme, niin sydäntäni vihloo.
Sanalla sanoen, puolalaiset nytkin pelastivat meidät. Kun näimme heidän urheutensa, hyökkäsimme esille kaikista porteista, kävimme painetit ojossa itävaltalaisten kimppuun ja häädimme heidät vallihautoihin. Olimme voitolla, mutta kiire oli peräytymään, sillä viholliset täyttivät jo koko Leipzigin. Hallen ja Grimman portit olivat räjähytetyt ja ystävämme badenilaiset ja saksilaiset olivat jättäneet Pietarin portin oman onnensa nojaan. Sotamiehet, porvarit ja ylioppilaat ampuivat meitä ikkunoista.
Me hädin tuskin ehdimme kokoontua ja rientomarssissa kulkea Pleissen pitkän puistokäytävän päähän. Siellä odottivat keihäsmiehet meitä, me marssimme heidän taaksensa ja kun itävaltalaiset ahdistivat meitä, tekivät he vielä hyökkäyksen ajaakseen heidät pois. Kuinka urhoollisia sotureita ja erinomaisia ratsastajoita nämä puolalaiset olivatkaan! Ken vaan on nähnyt heidän hyökkäyksensä, etenkin tällaisena hetkenä, ei voi olla sitä ihailematta.
Divisionamme, joka oli vähentynyt 8,000 miehestä l,500:aan, siis peräytyi vihollisen 50,000 miehen tieltä, mutta silloin tällöin pysähdyimme ja vastasimme heidän tuleensa.
Lähestyimme jo suureksi riemuksemme siltaa. Mutta sinnepä ei ollut helppo päästä, sillä puistokuja oli koko leveydeltään niin täyteen ahtautunut lähikaduilta tulevia jalan ja hevosella kulkevia ihmisiä, että koko joukko oli niin sanoakseni yksi ainoa möhkäle, pää pään vieressä. Vaan askel askeleelta pääsimme eteenpäin kuullen ampumisen väliaikoina ähkyviä ja tukahtuvia huutoja. Voi niitä, jotka olivat sillan reunustoilla, ne syöstiin jokeen, eikä kukaan heitä kysynyt. Ne, jotka olivat keskellä, pääsivät ihmisvirrassa itsestään eteenpäin. Mutta miten päästä sinne? Vihollinen lähestyi joka silmänräpäys. Oli tosin asetettu pari kanuunaa ampumaan puistokujia ja valtakatua ja oli tosin varalla joukkoja ensi hyökkäyksien torjumista varten; mutta myöskin preussiläisillä, venäläisillä ja itävaltalaisilla oli kanuunoita, joilla voivat ampua siltaa, ja ne, jotka jäisivät viimeisiksi suojelemaan muitten peräytymistä, saisivat kestää luodit, kranaatit ja karteshit. Sen ymmärsi jokainen, ja siksi pyrkivät kaikki yhtaikaa sillan yli.
Ollessamme parin sadan askeleen päässä sillasta sain palavan halun juosta rivistä, mennä väkijoukkoon ja siten päästä toiselle puolelle; mutta kapteeni Vidal, luutnantti Bretonville ja muut vanhat soturit huusivat:
"Ensimmäinen, joka lähtee rivistä, ammutaan paikalla kuoliaaksi!"
Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:
"Minun täytyy jäädä!"
Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä, vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.
Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla kamalampaa olevankaan … mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.
Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.
Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa. Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus, että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä, veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.
Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:
"No, nyt on kaikki mennyttä!"
Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja kysyi:
"Mitä tahdot, poikani?"
"Herra kapteeni", vastasin minä — sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt päähäni, — "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta, olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".
"Missä se on?"
"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."
Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:
"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"
Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle; satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan, yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien, jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli, eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella, kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki. Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja sieltä kuljimme Lindenauhin.
Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme; vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet vaunujen raskaaseen ratinaan.
Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan, aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu, ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi, olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä, ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.
Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.
Sanotaan itseluottamuksen antavan voimaa, ja sitä sanotaan varsinkin ranskalaisista. Niinkauan kun he marssivat eteenpäin ja toivovat voittoa, pysyvät he yhdessä niinkuin sormet kädessä, ja johtajan tahto on kaikkien laki; he tietävät, ettei menestys ole mahdollinen ilman kuria. Mutta kun täytyy peräytyä, luottaa jokainen ainoastaan itseensä, eikä kukaan kysy muitten käskyjä. Ja nuo ylpeät soturit, jotka iloisesti marssivat vihollista vastaan, hiipivät nyt tiehensä joka taholle, milloin yksinänsä, milloin pienemmissä ryhmissä. Ja ne, jotka ennen vapisivat heidän lähestyessään, tulevat rohkeammiksi; he etenevät aluksi pelokkaina, mutta tulevat julkeiksi, kun näkevät, ettei ole vaaraa. Kolme neljä heitä hyökkää yksinäisen kuljeskelijan kimppuun, niinkuin korpit talvella iskevät kuolleeseen hevoseen, johon eivät uskaltaneet katsoakaan silloin, kun se vielä pääsi jaloillaan kulkemaan.
Olen nähnyt sellaista. Olen nähnyt kasakkain — oikeitten ryysykerjäläisten ja heittiöiden, joilla oli vanhat, koinsyömät nahkalakit korvissa, ruumiinsa täynnä syöpäläisiä ja joiden parta on koko ijän ollut ajamatta, jotka ratsastivat vanhoilla, loppuun kuluneilla hevosluuskilla satulatta, jalat jalustimen virkaa tekevissä nuoransilmukoissa, vanha, ruostunut revolveri ampuma-aseena ja naulalla varustettu seiväs keihäänä — olen nähnyt tuollaisten vanhain, nälkiintyneitten kaupustelijain näköisten ryysyläisten hyökkäävän 10 — 15 — 20:n sotamiehen kimppuun ja ajavan heitä edellään niinkuin lammaslaumaa.
Ja talonpoikain, noitten pelkurien, jotka muutamaa kuukautta aikaisemmin vapisivat kuin haavanlehdet, kun heihin vain vihaisesti katsoikin — heidän olen nähnyt esiintyvän röyhkeästi vanhoja sotureita, kyrassierejä, espanjalaisia rakuunoita vastaan, miehiä vastaan, jotka olisivat voineet kurittaa heitä pikkusormellaan; olen kuullut heidän väittävän, ettei heillä ollut leipää myydä, vaikka vastaleivotun leivän tuoksu tuntui pitkän matkan päähän, ja ettei heillä ollut viiniä eikä olutta eikä mitään muutakaan, vaikka tinakannujen kannet kalkkuivat kaikkialla kuin kirkonkellot. Vaan heihin ei uskaltanut käydä käsiksi, noille heittiöille ei uskallettu antaa ojennusta, sillä meitä ei ollut enää riittävän monta, vaan jokainen kulki yksikseen tunnustamatta päälliköitä tai tottelematta ketään.
Sen lisäksi sitten nälkä, väsymys, tauti, jotka kaikki yhtaikaa meitä rasittivat; taivas oli harmaa, sade ei tuntunut lakkaavankaan ja syystuuli jähmetytti meitä. Kuinka olisivat nuoret, parrattomat rekryyttiparat, jotka olivat niin kuihtuneita, että päivä näkyi kylkiluitten välistä, kuinka olisivat he kestäneet niin suurta kurjuutta? Heitä kuoli tuhansittain; niitä näki kaikkialla pitkin tien varsia. Se kauhea tauti, jota sanotaan tyfukseksi eli lavantaudiksi, seurasi meitä kinterillämme; muutamat sanovat sen olevan eräänlaista ruttoa, joka syntyy liian matalaan haudatuista ruumiista; toiset selittävät sen syntyvän liian suurista kärsimyksistä, joita ihmisvoimat eivät kestä; siitä en tiedä mitään, mutta Elsassin ja Lothringin kylät, jonne toimme lavantaudin, muistavat sen kauan aikaa; sadasta sairaasta parani ainoastaan 10 tai 12
Mutta saadakseni nyt tämän surullisen kertomuksen loppuun, leiriydyimme illalla lokak. 19 p:nä Lützenin luo, missä rykmenttejä koetettiin koota niin hyvin kuin saatettiin. Aikaiseen seuraavana aamuna, kun olimme marssineet Weissenfelsiin, täytyi meidän vastata westfalilaisten laukauksiin, sillä he ajoivat meitä takaa aina Eglaystadtiin saakka. 22 p. majailimme Erfurtin linnoitusten lähellä, missä saimme uusia jalkineita ja vaatteita. Viisi kuusi komppaniaa, jotka olivat joutuneet erilleen pataljoonistaan, yhtyi meihin; ne olivat melkein kaikki rekryyttejä, jotka olivat niin nääntyneitä, että tuskin pysyivät koossa. Uudet vaatteemme ja jalkineemme olivat aivan liian suuret, mutta olivat kuitenkin lämpöiset ja ihanat, niin että elämä tuntui kuin uudestaan alkavalta.
22 p. täytyi meidän jälleen lähteä ja seuraavina päivinä kuljimme Gothan, Eislebenin ja Saalmünsterin läpi. Kasakat tähystelivät meitä koniensa selästä; muutamat husaarit hätyyttivät heidät pois ja he pakenivat kuin varkaat, mutta palasivat heti takaisin.
Monet tovereistamme, rumasti kyllä, tapasivat karata iltaisin yhteisestä leiristä, ja usein he toivatkin jotain saalista, mutta seuraavassa aamuhuudossa puuttui aina joitakuita heistä, ja vahdit saivat käskyn ampua niitä, jotka lähtivät sellaisille retkille.
Minä olin ollut kuumeessa aina siitä saakka, kun Leipzigistä lähdimme; tauti tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi, minua hiotti ja vilusti vuorotellen yötä ja päivää. Olin niin heikko, että tuskin jaksoin nousta ylös aamuisin matkaa jatkamaan. Sepeteus katseli minua surullisesti ja sanoi väliin:
"Rohkeutta, Juuse! Me kyllä pääsemme kotiin."
Ne sanat virkistivät minua; kasvoni olivat tulikuumat.
"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy nähdä kotini".
Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:
"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse — kaksi viikkoa enää, siinä kaikki."
Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni: "Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa sinua. Kaikki käy hyvin … ja te pääsette naimisiin."
Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut läheskään niin huono.
Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni olivat turhat.
Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin, ja yritin nousta.
"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"
Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:
"En voi!"
"Nousehan", sanoi hän.
"Jumalani, en voi, en voi."
Otin kiinni hänen käsivarrestaan … kyyneleet juoksivat pitkin hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En tahtonut päästää häntä, ja huusin:
"Sepeteus, älä jätä minua!"
Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:
"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut … pääset niihin."
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:
"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani … lupaathan! Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että tuot hänelle jäähyväissuuteloni."
"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle … voi sinua, Juuse parka".
En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan … katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin muutamia sairaita, ja minä huusin:
"Ottakaa minut! Ottakaa minut!"
Mutta kukaan ei kuullut huutoani, he marssivat vain eteenpäin ja kanuunan jyry kasvoi. Enemmän kuin 10,000 miestä kulki sillä tavoin ohitseni, ratsuväkeä ja jalkaväkeä; minä en jaksanut enää huutaa.
Vihdoin tuli jälkijoukko; näin reppujen ja hattujen katoavan kaukaiseen notkoon ja aioin juuri laskeutua kuolemaan, kun taaskin kuulin suurta jyryä tieltä. 5-6 kanuunaa, joita rotevat hevoset vetivät, tuli täyttä laukkaa, kanuunamiehet kummallakin puolella paljastetuin sapelein; perässä tulivat ampumavaravaunut. En toivonut heistä sen enempää kuin muistakaan, mutta seurasin heitä kuitenkin silmilläni. Silloin huomasin erään kanuunan vieressä pitkän, laihan, punatukkaisen alaupseerin, jolla oli punainen nauha napinlävessä, ja tunsin hänet Zimmeriksi, vanhaksi Leipzigin-aikaiseksi toverikseni. Hän ratsasti ohitse katsahtamatta minuun, mutta minä rupesin kaikin voimin huutamaan:
"Risto … Risto hoi!"
Kanuunanpaukkeesta huolimatta pysähtyi hän, kääntyi katsomaan ja näki minut puun juurella; hän näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Risto", huusin, "armahda minua".
Silloin ratsasti hän takaisin, katseli minua ja kalpeni.
"Mitä näenkään, sinäkö siellä, rakas Juuse?" sanoi hän hypäten maahan.
Hän otti minut syliinsä niinkuin lapsen ja huusi miehille, jotka ajoivat viimeistä varastovaunua:
"Seis! Pysähtykää!"
Hän kantoi minut vaunuihin ja asetti minut niihin pannen repun päänalaiseksi. Näin myöskin, että hän levitti suuren ratsuviitan jalkaini päälle. Sitten sanoi hän:
"Ajakaa nyt! Tuolla edessä on kuumat paikat!"
Siinä kaikki, mitä siitä muistan, sillä heti sen jälkeen menin tainnoksiin. Luulen sitten kuulleeni hirmuista melua, huutoja ja komennussanoja ja nähneeni, miten pitkäin honkain latvat lipuivat ohitseni pimeällä iltataivaalla, vaan se kaikki on niinkuin unta. Mutta varmaa on, että Hanaun metsässä, Saalmünsterin takana, oli sinä päivänä suuri tappelu baijerilaisten kanssa, jotka saivat selkäänsä perinpohjaisesti.
Tammikuun 14 p:nä 1814, puolenkolmatta kuukautta Hanaun tappelun jälkeen, heräsin hyvällä vuoteella, joka oli pienessä, lämpimässä huoneessa. Katselin kattopalkkeja ja pieniä ikkunoita, joihin pakkanen oli levittänyt valkoisia lyhteitänsä ja ajattelin: "Nyt on talvi." Samalla kuulin kaukaa kumeaa jyryä, joka muistutti kanuunanpauketta; väliajalla en kuullut mitään muuta kuin takkavalkean räiskettä. Muutaman silmänräpäyksen perästä käänsin kylkeä ja näin nuoren, kalpean naisen, joka istui uunin edessä kädet ristissä polvella, ja silloin tunsin hänet Katriksi. Tunsin myöskin huoneen, jossa olin viettänyt niin hauskoja sunnuntaipäiviä, ennenkun läksin sotaan. Ainoastaan kanuunanpauke, joka tavan takaa uudistui, saattoi minut epäilemään oloni todellisuutta.
Kauan makasin siinä katsellen Katria, joka näytti hyvin kauniilta, ja minä ajattelin: "Missähän on Kreetta-täti? Kuinka olen päässyt takaisin kotiin? Olemmeko naimisissa Katrin kanssa? Hyvä Luoja, ettei tämä vain olisi unta!"
Vihdoin tulin rohkeaksi ja lausuin hiljaa: "Katri!" Silloin käänsi hän päätään ja sanoi: "Juuse … tunnetko minut?"
"Tunnen", sanoin ja ojensin hänelle käteni.
Hän tuli lähelle vapisten ja me yhdyimme pitkään syleilyyn. Itkimme kumpikin.
Kun kanuunanpauke taas kuului, tunsin ahdistusta. "Mitä sieltä kuuluu, Katri?" kysyin.
"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin rintaansa vastaan:
"Kanuunatko?"
"Niin, kaupunkia piiritetään."
"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"
Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on, että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten, venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme, rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat, vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta kunniasta.
Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin jaBautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meilleBelgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekäSavoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämäehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuinRanskan onnea!
Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut saapua Ranskaan Strassburgin — Nancyn tietä. Se jono ulottui Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.
Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin 1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä, seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan palata kotiinsa löytämättä lastansa!
Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa, toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia, nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.
"Se on hän — siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä:
Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa, ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet vaunuista. Se on meidän Juusemme!"
Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta pelasti minut.
Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä, samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.
Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin. Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen asevelvollisuusaikansa jälkeen.
Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin, että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa … mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.
Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle. Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta — no niin, silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.