Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun vaiheista ennen vuotta 1885Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta,Akadeeminen laulukunta. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteriMartin Wegelius, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja.»Suomalaisen Nuijan laulukunta»esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteriTaavi Hahl. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herraNils Kiljanderin.Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteriGustaf Maximilian Sohlström.Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:P. C. (= Petersburgska Conserten).Siitä tuli epäonnistunut yritys.Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen»Muntra Musikanter»; lyhennettynä nimi merkittiin»M. M.»Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensaNils Kiljanderin. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oliYlioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristiJakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand.Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteriHjalmar Londénkäymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaattiOskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojenK. Th. HällströminjaP. J. Hannikaisensekä hämäläisen osakunnan laulukunta herraO. S. Ticcanderinjohdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herraCarl v. Knorring.Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta,Muntra Musikanter, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteriP. J. Hannikainenryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään»Laulaja-Veikot»(L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla niiltä ajoilta.Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua kohtaan.Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa kestää!Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan, jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien ansioita tunne.
Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun vaiheista ennen vuotta 1885Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta,Akadeeminen laulukunta. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteriMartin Wegelius, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja.»Suomalaisen Nuijan laulukunta»esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteriTaavi Hahl. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herraNils Kiljanderin.Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteriGustaf Maximilian Sohlström.Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:P. C. (= Petersburgska Conserten).Siitä tuli epäonnistunut yritys.Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen»Muntra Musikanter»; lyhennettynä nimi merkittiin»M. M.»Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensaNils Kiljanderin. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oliYlioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristiJakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand.Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteriHjalmar Londénkäymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaattiOskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojenK. Th. HällströminjaP. J. Hannikaisensekä hämäläisen osakunnan laulukunta herraO. S. Ticcanderinjohdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herraCarl v. Knorring.Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta,Muntra Musikanter, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteriP. J. Hannikainenryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään»Laulaja-Veikot»(L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla niiltä ajoilta.Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua kohtaan.Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa kestää!Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan, jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien ansioita tunne.
Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta,Akadeeminen laulukunta. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.
Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.
Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteriMartin Wegelius, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.
Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja.»Suomalaisen Nuijan laulukunta»esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.
Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteriTaavi Hahl. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.
Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.
Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herraNils Kiljanderin.
Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.
Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteriGustaf Maximilian Sohlström.
Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:P. C. (= Petersburgska Conserten).
Siitä tuli epäonnistunut yritys.
Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.
Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.
Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen»Muntra Musikanter»; lyhennettynä nimi merkittiin»M. M.»Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.
Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».
Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensaNils Kiljanderin. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oliYlioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.
Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.
Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristiJakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.
Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.
Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.
Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.
Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.
Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.
Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.
Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.
Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.
Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.
Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.
Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.
Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.
Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.
Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.
Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.
Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.
Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand.Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteriHjalmar Londénkäymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.
Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.
Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.
Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.
Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:
»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»
Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.
»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»
Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaattiOskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.
Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojenK. Th. HällströminjaP. J. Hannikaisensekä hämäläisen osakunnan laulukunta herraO. S. Ticcanderinjohdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.
Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.
Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herraCarl v. Knorring.
Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.
Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.
Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.
Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.
Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta,Muntra Musikanter, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultanttiOscar Mechelinin. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.
Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteriP. J. Hannikainenryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään»Laulaja-Veikot»(L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.
Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.
Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.
Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.
Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.
Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla niiltä ajoilta.
Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua kohtaan.
Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa kestää!
Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan, jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien ansioita tunne.