Ylioppilasoloja 1870-luvullaOli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neitiEmma Irene Åström, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»V. t. sijaiskansleri, parooniKasimir von Kothen, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.»Mistä koulusta olette tullut?»»Jyväskylän lyseosta.»»Ja te osaatte puhua ruotsia!»»Osaan.»»Osaatteko suomeakin?»»Vielä paremmin.»»Se on hyvä, se!»Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä kysytiin:»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan mietittyään.»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:»Miksi ette minua tervehdi?»»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi ylioppilas.»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä silmiin.Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut Pietarista täällä Helsingissä käymään?»Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:»Minä olen yliopiston kansleri.»»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von Kothen.»»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat, päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut jumaluusopin professoriAntero Vilhelm Ingmanja kuraattorina maisteriAntti Törneroos, joka runoilijana käytti nimeäTuokko. Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen»hämäläisten kaappijutun», jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä kiusoiteltiin.Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu, esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä, että osakunta ostaisi kaapin.»»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta? Ostetaanko kaappi?»»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä napsauttaa pöytään.»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut arvannut kuraattorin ajatuksia.Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut kaappijuttu.Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:»Kokous on Lopussa.»Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa». Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin »totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen. Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia, diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi sekä joskus ilman seuraakinpropter necessitatem et ad frigus depellendum, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun karkoittamiseksi).Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saadaSakari Joakim Cleveninspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosenttiJ. J. Frithiof Perander. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa, vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa. Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin tolvana.Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.
Ylioppilasoloja 1870-luvullaOli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neitiEmma Irene Åström, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»V. t. sijaiskansleri, parooniKasimir von Kothen, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.»Mistä koulusta olette tullut?»»Jyväskylän lyseosta.»»Ja te osaatte puhua ruotsia!»»Osaan.»»Osaatteko suomeakin?»»Vielä paremmin.»»Se on hyvä, se!»Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä kysytiin:»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan mietittyään.»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:»Miksi ette minua tervehdi?»»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi ylioppilas.»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä silmiin.Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut Pietarista täällä Helsingissä käymään?»Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:»Minä olen yliopiston kansleri.»»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von Kothen.»»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat, päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut jumaluusopin professoriAntero Vilhelm Ingmanja kuraattorina maisteriAntti Törneroos, joka runoilijana käytti nimeäTuokko. Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen»hämäläisten kaappijutun», jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä kiusoiteltiin.Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu, esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä, että osakunta ostaisi kaapin.»»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta? Ostetaanko kaappi?»»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä napsauttaa pöytään.»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut arvannut kuraattorin ajatuksia.Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut kaappijuttu.Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:»Kokous on Lopussa.»Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa». Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin »totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen. Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia, diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi sekä joskus ilman seuraakinpropter necessitatem et ad frigus depellendum, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun karkoittamiseksi).Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saadaSakari Joakim Cleveninspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosenttiJ. J. Frithiof Perander. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa, vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa. Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin tolvana.Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.
Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.
Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.
Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.
Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:
»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»
»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»
»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!
Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.
Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neitiEmma Irene Åström, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.
Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.
Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.
Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:
»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»
V. t. sijaiskansleri, parooniKasimir von Kothen, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.
Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.
»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.
»Mistä koulusta olette tullut?»
»Jyväskylän lyseosta.»
»Ja te osaatte puhua ruotsia!»
»Osaan.»
»Osaatteko suomeakin?»
»Vielä paremmin.»
»Se on hyvä, se!»
Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä kysytiin:
»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»
»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan mietittyään.
»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»
Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»
Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.
Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:
»Miksi ette minua tervehdi?»
»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi ylioppilas.
»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä silmiin.
Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut Pietarista täällä Helsingissä käymään?»
Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:
»Minä olen yliopiston kansleri.»
»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»
(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).
»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von Kothen.»
»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.
Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat, päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.
Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut jumaluusopin professoriAntero Vilhelm Ingmanja kuraattorina maisteriAntti Törneroos, joka runoilijana käytti nimeäTuokko. Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen»hämäläisten kaappijutun», jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä kiusoiteltiin.
Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu, esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.
Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.
Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:
»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»
»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä, että osakunta ostaisi kaapin.»
»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta? Ostetaanko kaappi?»
»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.
»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä napsauttaa pöytään.
»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut arvannut kuraattorin ajatuksia.
Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut kaappijuttu.
Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:
»Kokous on Lopussa.»
Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa». Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin »totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen. Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia, diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi sekä joskus ilman seuraakinpropter necessitatem et ad frigus depellendum, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun karkoittamiseksi).
Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:
§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)
§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)
§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)
§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)
§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)
Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.
Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.
Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.
Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saadaSakari Joakim Cleveninspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosenttiJ. J. Frithiof Perander. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.
Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.
Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.
Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa, vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa. Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.
Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin tolvana.
Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.