Eläköön kansanvaltainen, sosialistinen tasavalta! Eläköön yleinen äänioikeus!
Eläköön kenraali Boulanger, Clignancourt'in vaalipiirin ainoa oikea edusmies!»
Siinä se, ja mitäs muuta neuvoksi kuin taas huutaa se hyväksi ja kiittää kauniiksi! Eläköön, kasvakoon ja karttukoon kernaasti meidänkin puolestamme!
Mutta tappelua ei tullutkaan. Olimme kaikki liiaksi yksimieliset. Hihkuttiin ja hurrattiin vain, purkautuessamme ulos huoneesta pimeälle kadulle. Mutta vartiojoukko oli äskeisestä kulmastaan siirtynyt oven eteen ja muodosti käytävän kahden puolen. Aioin seisahtua katsomaan, vieläkö piti mitään tuleman. Mutta totinen poliisimies ei sitä sallinut. »Poistukaa!» sanoi hän käskevästi. Ja siihen loppui minun puolestani tämä valtiollinen mielenosoitus. En tiedä, lienevätkö hengenheimolaiseni sitä vielä jääneet jatkamaan.
—Se on nyt oikeastaan verratonta ilveilyä tuo kaikki, nauroi toverini. Noista »kansalaisista» tuolla ylhäällä puhujalavalla, luuletko, että heistä yksikään teki tuota tosissaan! Oo, minä olen ollut puhujalavalla minäkin!
Mutta me olimme molemmat yksimieliset siitä, että heidän näyttelijätaitonsa oli erinomainen.
Pariisi, 8 p:nä maalisk. 1890.
Rakennus ei ole ulkoa nähden kovinkaan komea. Mutta kokoonpantuna harmaasta kivestä, vaikuttaa se arvokkaasti ja sopusuhtaisesti sitä katseltaessa Concorden sillalta, joka Place de la Concorde'lta vie toiselle puolen Seinevirran.
Varustettuna sisäänpääsölipulla, joka on onnistuttu hankkia tuttavien tuttavien avulla, joudutaan monien käytäväin kautta katsojain lehterille. Jos on jokin tärkeä asia esillä, ovat paikat täytetyt jo tunteja ennen istunnon alkamista. Pilarin suojasta katsellen, edessä istuvain naisten niskojen taitse, tekee »kamari» vaikutuksen samanlaisen kuin yliopiston juhlasali Helsingissä. Katosta puoliseinään on pylväitä, joiden takana ovat katsojain istuimet kahdessa rivissä. Alempana niitä, laskeutuen porras portaaltaan, ovat puoliympyrässä edusmiesten punaisella veralla päällystetyt istuinrivit. Pieni aukea pyörylä keskipisteessä, ja vastaisella seinämällä kohoaa suuri monikerroksinen kateederi, kamarinpresidentin valta-istuin. Siinä on eri osastonsa ylempänä ja alempana eduskunnan virkamiehiä: notarioita, sihteerejä ja pikakirjureja varten. Valo tulee katosta suuren viuhkan muotoisesta ikkunasta. Oikealla ja vasemmalla presidentin suuresta pulpettirakennuksesta on iso mustakitainen ovi, josta auennee tie tupakkahuoneisiin ja ravintoloihin. Katsellessa sinne alas muistuu mieleen kuva vanhasta roomalaisesta sirkuksesta, ja tuo ovi näyttää vievän johonkin maanalaiseen kellariholviin, mistä joka hetki odottaa astuvan esiin tiikerin tai jalopeuran. Niiden vartioitako lienevät nuo punarintaisiin univormuihin puetut miehet, jotka seisovat siellä pihtipielissä tai tulevat silloin tällöin sisäänkin järjestämään jotakin kohtaa taistelukentällä.
Vähitellen alkaa ilmestyä edusmiehiä autioon huoneeseen. Hiljaisuus siellä muuttuu ensin muutamien muminaksi, kasvaa siitä keskusteluksi, kehittyy yhä uusien tullen, on vähän aikaa sointuvata ja vilkasta sananvaihtoa ja päättyy lopulta melkein huumaavaan kohinaan, josta erottaa kaksi pää-ääntä: tuon heleän tenorin ja miellyttävästi sorahtelevan ranskalaisen »ärrän». Edusmiehiä kuohuu ja kihisee pienessä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja siitä ne leviävät mustina ryhminä ylös istumasijoilleen.
Katsojain parvella mainitaan nimiä ja lausutaan arvosteluja. Tuo mustatukkainen, terhakan näköinen mies, joka istuu oikean puolen alimmalle penkille, on Paul de Cassagnac, kuuluisa sanomalehtimies ja kuninkuuden harrastaja. Hänen vieressään on muuan arkkipiispa, sininen leveä vyö kiinnittämässä mustaa kauhtanaa. Ministerien penkillä istuvat vierekkäin ulkoasiain ministeri lihava Spuller ja laiha Tirard. Tirard on viime aikoina käynyt kärsivän näköiseksi ja kovin totiseksi. Vähän vähä hieroelee hän hermostunutta otsaansa. Maanantaina olikin hänellä kuuma päivä Constansin luopumisen johdosta ja joka hetki ovat sanomalehdet olleet hänen kimpussaan. Äskettäin kuului hänellä olleen kova hermotaudin kohtaus, mutta nähtävästi hän on jo parempi. Ei ole kadehdittava tuokaan ammatti.
Aivan meidän edessämme istuvat boulangistit, äärimmäisinä vasemmalla. Heidän miehistään ovat etevimmät Naquet ja Laguerre. He tulevatkin usein yhdessä, Naquet edellä, valkeatukkainen kyyryselkä juutalainen, Laguerre jälessä, pitkä mies ja elegantti, etevä puhuja. Heidän ympärilleen kiiruhtaa joukko ystäviä ja kättä paiskellaan. Kuulen sitten nimitettävän niitä ja niitä, mutta en saa selkoa, missä hän on tuolla alhaalla se tai se, neljänsadan miehen muurahaispesässä. Ainoastaan kaksi kummallista tyyppiä tarttui eilen silmääni tuosta kaljupäisestä, redangottipukuisesta seurakunnasta. Katsojain lehterillä kuuluu pidätettyä naurua ja sen esineeksi huomaan vanhan patalakkipäisen ukon, joka kuluneeseen palttooseen puettuna ja iso sinikantinen kirja kainalossa kömpii aina ylimmäiselle penkkiriville. Kuka on tuo kummitus täällä hienojen herrain seurassa, en tiedä, mutta hullunkuriselta hän näyttää. Toinen, jota jo ennakolta kysellään, on sosialisti Thivrier, jonka tiedetään esiintyvän työmiehen mekossa. Hän tulee melkein juoksemalla paikalleen, ja nyt ovat kaikki uteliaat saaneet nähdä tämän ihmeen, josta kaikki sanomalehdet parin viikon kuluessa sisälsivät pitkiä tarinoita, keskustellen sekä leikillisesti että totisestikin sen periaatteen pätevyyttä, minkä nojalla mainittu edusmies oli poikennut tavallisesta muodista. Hänen uusi kansanvaltainen muotinsa näkyy muuten ulottuvan ainoastaan mekkoon. Sillä tämän »työmiehen» kengät ovat kiilloitetut, housut ovat kuin muillakin herroilla ja tukka öljytty.
Puhelu lakkaa, kun puhemies, presidentti, saapuu kokoushuoneeseen. Hän on komea mies; iso harmaa tukka kuohuu kauniin pään ympärillä. Seisoessaan estraadinsa huipulla on hän kuin korkein vaahtopäälaine tuossa alhaalla olevassa kuohussa. Hän on »koristeellinen» ja senkintähden sopii hän niin hyvin esimieheksi ranskalaisille, joilla aina pitää olla silmän nautintoa.
Itse toimessaankin on hän erinomainen. Sellaista kuumaveristä katrasta ei hallita niinkuin meikäläisiä lauhkeita lampaita. Ei riitä vasaran isku puhemiehen pöytään. Täytyy osata asettua johdettaviensa kannalle, kuljettaa heitä houkuttelemalla. Sen osaa Floquet. Vähän väliä kohoo hän seisoalleen, röyhistää rintaansa, takoo paperiveitsellä pöydän laitaan tai soittaa kelloaan sitä mukaa kuin melu vaatii, mutta se ei pitkälle auta. Kaukaa katsoen näyttää hän tosin hyvinkin tuikealta, mutta kiikarilla tarkastaen ovat suupielet aina pienessä ivanaurussa, vastakohtana vartalon viralliselle asennolle. Ja tuossa hänen ivallisuudessaan on hänen peränpitotaitonsa. Tirkistäen kakkulainsa läpi pahimman melun pitäjiä ja heittäen heille sattuvan sätkäyksen saa hän sanoillaan meren asettumaan. Silloin tällöin hän kyllä julmistuukin. Ja riitelee niin että heläjää niille, jotka eivät usko hyvällä. On verrattoman koomillista nähdä sillä lailla vastakkain harmaahapsinen presidentti ja joku kaljupää, yhtä vanha edusmies, kiistelemässä keskenään yli salin, molemmat sähisten kuin kissa ja koira, toinen toisella puolen koskea, joka estää äänen kuulumasta.
Istunto alkaa kohta, kun presidentti on asettunut tuoliinsa. Hän alkaa lukea jotakin, jota ei kukaan kuuntele, lienevätkö pöytäkirjoja vai muita otteita. Hän ei koetakaan saada hiljaisuutta aikaan. Ainoastaan suun käynnistä tietää, että hän on jotakin sanovinaan.
Vasta sitten, kun päivän keskustelukysymys on esitetty ja ensimmäinen puhuja nousee puhujalavalle, presidentin istuimen eteen, syntyy hiljaisuus.
Mutta ainoastaan lyhyeksi hetkeksi. Sillä vaikka puhuja tavallisesti aina alkaa sävyisästi ja hitaasti ja sovittaa sanansa taitaviin taitteisiin, niin kiihtyy hän kohta. Hän alkaa liikkua edestakaisin, kulkea lavan yhdestä päästä toiseen, tekee jo liikkeitä käsillään ja antaa niiden avulla vauhtia lauseilleen. Sanat ovat sitä mukaa terävämmät, ja ei aikaakaan, niin katkeaa äänettömyys. Se on joko paheksumista tai hyväksymistä, nurinata tai kättentaputusta ja hyvä-huutoja. Koko tuo musta joukko tuolla alhaalla alkaa aaltoilla. Liikutaan, noustaan ylös, nauretaan pilkallisesti tai käyvät kasvot kiihkeiksi, vihaisiksi, ja tukat pörrötetään kiivailla käsien tempauksilla. Aploodit tekevät aina vilkkaimman vaikutuksen katsojaan. Kun puhuja on sanonut jonkin suuren, isänmaallisen sanan, kun hän on puhunut onnistuneesti de l'honneur de la France [Ranskan kunniasta], niin syttyvät sadat kämmenet rätäjämään kuin palava katajikko ja koko tuo kalteva rinne on yhtenä valkeana mansettien väikkeenä.
Puhuja odottaa asianhaarain mukaan joko tyytyväisenä tai suuttuneena. Jos häntä keskeytetään vihamielisessä tarkoituksessa, vetoo hän ensin presidenttiin ja koettaa odottaa siksi, kunnes tämä saa myrskyn asettumaan. Mutta usein herättää hänen ensi sanansa uuden metelin, ja jos on niin, ettei kamarin enemmistö tahdo kuulla häntä, niin ei se kuule kiusallakaan ja sillä hyvä. Eivät auta presidentin ponnistukset eivätkä mitkään ja niin saa puhuja laskeutua alas. Vielä istuimeltaan heittää hän ja hänen puoluelaisensa sattuvia sanoja huutajalle. Eilen kiljasi esim. Deroulede, joka muuten aina on ensimmäinen keskeyttämässä;
—Ette te osaa puhua ettekä edes kuunnellakaan!
Tuollainen rähinä saattaa tuntua ulkopuolella olevasta kuuntelijasta harmilliselta. Mutta on täällä kuitenkin hauskempi kuin meidän talonpoikaissäädyssä, jossa täytyy samoja saarnoja kuunnella tuntikausia, ainoastaan eri miesten huulilta. Ja siitä on siis se hyöty, että ei turhia laverruksia kärsitä, vaan lopetetaan löpinä lyhyeen. Saattaa tosin väittää, että sillä tavalla jää sanomatta moni hyvä asia. Mutta kun enemmistö ei tahdo kuunnella, niin ei siihen silloin enää syytkään vaikuta.
Kun huudetaan äänestystä (»Aux voix! Aux voix!»), niin uskaltaa enää harva puhuja esiintyä. Sillä huuto on merkki väsymyksestä, yleisö on uupunut ja hermostunut ja ranskalainen ymmärtää antaa arvonsa ranskalaisille hermoille.
Päätökset eivät tietääkseni ole sen tyhmempiä ja ajattelemattomampia, vaikka ne olisivatkin seurauksia myrskyisistä keskusteluista. Etenkin näyttää nykyinen eduskunta ymmärtävän aran edesvastuullisen asemansa. Se on tullut näkyviin varsinkin sen suhteesta Tirardin ministeristöön. Ministeristö ei ole suosittu, mutta sitä ei kuitenkaan tahdota ensi tilassa kumota. Tilaisuutta ei ole puuttunut. Viimeinen tarjoutui eilen, jolloin käsiteltiin interpellatsionia Ranskan osanotosta Saksan keisarin kokoonkutsumaan työmieskonferenssiin. Oppositsionin s.o. boulangistien puheissa pamahti pyssyt ja haisi ruuti. »Elsas ja Lothringen!» »Häpeä Ranskalle!» »L'honneur de la France!» Sanalla sanoen: kaikki kiihoittavat elementit olivat liikkeellä. Mutta älykkään miehen maltilla antoi eduskunta tukensa ministeristölle, joka siis yhäkin vielä pysyy pystyssä.
Ja niin ollen on, joka kerta tullessani noista meluisista istunnoista, minulla ollut sama tunne kuin olisin nähnyt huvinäytelmän, jossa kaikki uhkaavat pilvet hajoavat ja kappale päättyy päiväpaisteeseen ja naimisiin.
(Ote yksityisestä kirjeestä.)
Hyvä Veli!———
* * * * *
Et voi kuvailla hämmästystäni, kun tässä eräänä iltana suuria Boulevardeja kävellessäni yht'äkkiä tapaan yhteisen ystävämme Sasun. Olin lentää selälleni asfalttikadulle. Hän täällä! Sasu Punanen— Pariisissa! Olinhan kuullut, että hän oli perinyt suuren omaisuuden eräältä täti-vainajaltaan, joka häntä aina oli suositellut, kun hän oli niin siivo poika. Mutta eihän hänen ulkomaanmatkastaan oltu mitään mainittu sanomalehdissä, joissa kuitenkin kerrotaan kaikista ulkomailla matkustaneista jatkolaisista ja musiikkiopiston oppilaista. Ja miten hän oli muuttunut! Aivan vihoviimeistä muotia, päässä korkea silkkiknalli, hirveän leveät keltaiset roimahousut, säkkiselkäinen palttoo selässä ja mahdottoman suuri kirjava kravatti kaulassa.
—Sinä täällä…!
—Teällähän tuota näyn olevan, tuumaili hän musertavan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet vain Helsingin esplanaadilla.
—Mutta mitenkä ihmeen lailla … milloinka … joko sinä kauankin…?
Viikon päivät oli hän ollut täällä »Paeriisissa», selitti hän minulle, sittenkun olimme poikenneet ensimmäiseen kahvilaan. Hän oli jättänyt, ainakin toistaiseksi, sikseen teologiset opintonsa ja lähtenyt maailmaa katselemaan ja huvittelemaan. Vaan ei ollut vielä tähän saakka ilo oikein ilolle tuntunut. Eihän tahtonut kieli oikein suussa kääntyä, ja ne ainoat suomalaiset, jotka hän täällä oli tavannut, olivat olleet niin ylpeitä, ettei niiden kanssa tullut mitenkään toimeen.
Eikä ollut oikein niistä tämän valtakunnan ruuistakaan, kun ei rukiista leipää saa nähdäkään ja täytyy nieleksiä palasensa ilman voita ja piimää. Harmittavan sanoi hän itseään tämän maailman kevytmielisyydenkin, ja hän oli aivan varma siitä, että Ranskan kansa kulkee suurin askelin perikatoaan kohti. Tekevät työtä sunnuntaina ja pitävät puotinsa auki keskellä kirkkoaikaa. Mutta suurin ikävyys oli täällä se, ettei saanut edes kylpeäkään… Minä sanoin, ettei missään ole niin mainioita saunoja kuin Pariisissa. Hänen silmänsä välähtivät ilosta, hän katseli minua rukoilevasti, mutta kun hän pohjaltaan on hienotuntoinen mies, ei hän nähtävästi tahtonut vaivata minua pyytämällä, että veisin hänet saunaan. Kysäisi hän kuitenkin, mahtaisiko tästä kaupungin paikasta olla sinne pitkältäkin.
—Jos tahdot, voimme mennä yhdessä, ehdotin minä, minä tulen mukaasi.
Hän suostui tietysti heti paikalla ja me menimme nyt Sasun kanssa Pariisin saunaan. Sinä tiedät sen mainion saunan siellä rue Cadet'n varrella; sinne me menimme. Vaikka minä tavallisesti käytän toista vähän halvempaa saunaa Faubourg St. Denis'ssä, ymmärrät kuitenkin, että tahdoin sellaiselle saunantuntijalle kuin Sasu on tarjota, mitä parasta tällä alalla on tarjottavana, enkä, totta maar, kadukaan kauppojani.
Ensin luuli Sasu, että tein hänestä pilaa. Tämähän oli komea hotellin etehinen eikä mikään saunan porstua. Siinä olikin hienot punaiset matot lattialla, kahden puolen marmoripilareita ja hiottua kiveä lattiana. Pulska, hienosti puettu ovenvartija kiiruhti ottamaan päällystakkia, hattua ja keppiä ja osoitti meidät pilettiluukulle, jossa istui nainen kaunis kuin kuningatar. Näin, että Sasu ajatteli kukkaroaan, mutta rauhoittui kuitenkin, kun kuuli, ettei sauna maksa kuin kaksi francia. Ja niin pian kuin laitokset alkoivat ilmaantua, käsitti hän ne ja osasi antaa niille oikean arvonsa.
Erittäin mukava oli hänestä vaatteiden riisuntahuone. Se oli pitkä lämmin käytävä täynnä pieniä kaappeja, joihin vaatteet pantiin ja avain ripustettiin nauhaan kaulan ympärille.
—No se, sanoi hän. Sehän on kerrassaan nerokasta! Minä pidän paljon saunasta, mutta en ole koskaan voinut siitä täydellisesti nauttia siellä kotona, kun minua aina on pelottanut, että jos saunapiika tai joku muu pistäytyy hikoillessani lompakolleni.
Palvelija toi soikean lakanan ja verhosi hänet sillä, niinkuin roomalaiset ennen aikaan verhosivat itsensä toogalla. Sasu kysyi syytä siihen, ja minä selitin, että kun tämä on roomalainen sauna, niin täytyy pukeutuakin roomalaisittain.
Kun hän kulki edelläni sisähuoneisiin pilariston välitse, niin hän todella olikin kuin joku roomalainen keisari, niinkuin Nero tai Tiberius. Ja mitä huomiota hän herätti! Kun tulimme siihen suureen saliin, jonka keskellä on vesisäiliö ja ympärillä makuusijoja, kohottivat kylpeneet väsyneitä päitään ja katselivat jälkeemme huudahdellen puoliääneen: »mikä vartalo! mikä ruumis!» Ja palvelijat kiiruhtivat edellämme tietä näyttämään. Ne luulivat varmaankin, että Sasu Punanen oli jokin ulkomaalainen ruhtinas ja minä hänen ajutanttinsa tai että me olimme ainakin joitakin amerikkalaisia miljoonanomistajia.
Omituista kyllä ei Sasu Punanen täällä saunassa osoittanut juuri ollenkaan sitä saamattomuutta, joka aina pistää silmään vasta tulleista suomalaisista täällä Pariisissa. Hän oli tässä oudossa komeassa saunapalatsissa sama tottunut kylpijä kuin Maariansaunassa siellä Helsingissä, tai ainakin koetti hän sitä olla.
Edellämme kohotetun oviverhon alatse astuimme me juhlallisesti suureen pyöreään, ylellisillä seinämaalauksilla koristettuun huoneeseen, jossa jo oli kymmenkunta kylpijää ennen meitä. Toiset heistä istuivat mukavilla sohvatuoleilla, jalat matalan, pyöreän pöydän päällä, jonka alla olivat lämpöjohdot. Toiset käveleskelivät miettiväisinä niinimatoilla peitettyä lattiaa pitkin ja tarttuivat tuon tuostakin raskaisiin rautakuuliin niillä käsiään voimistellen ja saadakseen hikoamista aikaan. Sasu luuli, että hänen tuli tehdä niinkuin muutkin, hänelle tuli kai myöskin halu näyttää voimiaan, ja keräten niin monta painoa kuin suinkin sai sormiensa väliin mahtumaan, nosti hän ne vaivatta ensin olkapäänsä tasalle ja sitten siitä suoraan ylös. Se herätti ansaittua huomiota, syntyi pieni kilpailu, mutta Sasua ei kukaan voittanut, ja me nautimme molemmat menestyksestämme.
Sasu oli muutenkin yleisen huomion esineenä. Nuo pienet ranskalaiskääkkyrät, joiden jalat olivat hienot kuin rantasipin, selät laihat, rinnat ontelot ja käsivarret jänteitä vailla, katselivat silminnähtävällä kunnioituksella hänen paksuja pohkeitaan, pulleata rintaansa, leveätä niskaansa ja uhkeata selkäänsä. »Mikä takalisto, mikä takalisto!» kuulin heidän sanovan.—»Mitä ne puhhuu?» tiedusteli Sasu.—»Ihmettelevät sitä pulskinta Suomen poikaa», selitin minä. »Antaapa heijän voan ihmetellä … näkköökö ne, että myö ollaan Suomesta?» sanoi Sasu.—»Näkeehän ne toki.»
Hetken aikaa istuttuamme ja lämmiteltyämme kysyi Sasu, eikö tässä saunassa löylyä lyödäkään. Olin odottanut sitä kysymystä ja nautin jo edeltäpäin siitä ilosta, jonka pian tulisin hänelle valmistamaan.
—Kuuletko tuota kihinää? kysyin. Siellä se on oikea sauna, tämä on vasta vain porstua.
Ja minä vein hänet huoneeseen, jossa kohosivat lauteet kuin rappuset lattiasta kattoon. Seinässä oli aukko, josta tuli höyryä. Sasu kiipesi katon rajaan, minä jäin vähän alemma.
—Katohan peijakkaita, puheli hän katon rajasta, katohan konnia, millaiset niillä on vehkeet. Se ei tule tuo löyly yht'äkkiä puhaltamalla, niin että sorkat ovat palaa, voan noin näet vain verkalleen, yhä lämpimämmin ja lämpimämmin… Ka, kun se tuoksuu tervalle … enpä oo ikinän' tämmöistä löylyä … ähhäh, jopahan viimeinni alakaa hik' irtautua … eihän tässä kohta ennee näe mittään … nyt en ennee erota kuin hoamuja … missee sinä oot? ka, sielläkö … en minä vielä tule.
Minä en tietysti kestänyt kuumuutta niinkuin hän ja juoksin suihkuhuoneeseen. Sasu jäi sinne pilviinsä kuin mikä Olympon jumala, ja silloin tällöin minä kuulin hänen päristyksensä, jonka ukkonen soi yli höyryn sähinän ja suihkujen suhinan. Vasta sitten, kun höyryä oli lakattu päästämästä ja ilma selvinnyt, laskeutui Sasu alas.
Hän oli punainen kuin keitetty krapu, ei virkkanut mitään, asettui vain suihkun alle ja antoi sen valella jäseniään.—Alkaako sinua miellyttää tämä Pariisi? kysyin minä, kun taas palasimme lämmittelyhuoneeseen.
—Enpä, enpä oes uskonna, että niillä oes tällaiset vehkeet.
—Onhan niillä peijakkailla vehkeet, mutta ei tässä vielä ole läheskään kaikkea koeteltu.
Vielä oli pesu jälellä. Se suoritettiin taas eri huoneessaan, marmoristen istuimien päällä, saippualla, joka tuoksui ruusulle ja mandelille. Sen jälkeen vielä suihkua, jota saattoi ohjata milloin mihinkin kohtaan ruumistaan, sekä vesisuihkua, että höyrysuihkua.
Sasu oli aivan haltioissaan, mutta hän oli kuitenkin totinen, niin totinen kuin voi olla ainoastaan syvälle juurtunut intohimo, silloinkun sitä oikein tyydytetään.
Ja vielä sittenkin oli hän saava tuta, että loppu oli kaikista suloisin.
Vein hänet takaisin entisille jälillemme siihen suureen huoneeseen, jossa oli vesisäiliö. Paiskauttuamme sen yhdestä päästä umpisukkeloon nousimme toisesta päästä ylös. Meidät otettiin siellä vastaan lämmitetyin lakanoin, meitä pyyhittiin ja kuivattiin ja sitten puettiin päällemme paksusta palttinasta tehty kotiviitta, jonka jälkeen palvelija viittasi meidät seuraamaan häntä.
—Minnekkä nyt?
—Nyt mennään lepäämään.
Ja meidät vietiin yläkertaan, asetettiin mukaville vuoteille, jotka olivat kuin toisistaan erotetuita pilttuita, kaksi vuodetta kussakin pilttuussa. Siinä meidät peitettiin, laitettiin tyynyt mukavasti selän ja kyynäspäiden alle ja jätettiin nauttimaan olemisestamme. Se oli suuri sali, niinkuin Kämpin hotellin juhlasali. Tuolla alhaalla lorisi vesisäiliön suihku, sieltä täältä kuului puhelua, joka ei kuitenkaan häirinnyt, me lepäsimme tässä tupakoiden ja maistellen olutta, jota hieno edeskäypä oli meille tuonut.
—No, Sasu? Mitäs sanot?
—En sano mittään, en sano mittään.
—Etkö kiitä minua, että olen tuonut sinut tänne?
—Kiitänpä kiitän … kiitänpä kiitän … en oes uskonna, jos en oes nähnä.
—Ei ne ole ne Helsingin saunat mitään tähän verraten.
—Eivätpä oo, eivätpä, eivätpä oo.
—Olisi ollut vahinko, jos sinun olisi pitänyt lähteä täältä kylpemättä. Aiotko lähteä pian takaisin Suomeen?
—En tiiä … aioinhan minä jo huomenna, vaan mikäpä tuonne lie niin kiirekkään.
—Jää sinä vain. Kylvetään joka päivä.
—Riittää se joka toinennii. Sauna maistuu harvemmin kylpien paremmalta, niinkuin ruokakin, kun sitä ei aina syö.
Meitä painoi herttainen väsymys, me ummistimme silmämme ja nukahdimme vähäksi aikaa. Sasulta ummistuivat silmät ennen kuin minulta. En ole koskaan nähnyt niin onnellisia, rauhallisia ja viattoman tyytyväisiä kasvoja kuin hänen kasvonsa. Suu oli niin sanotussa autuaassa hymyssä, huulilla ja poskilla käherteli valkoinen parta ja otsa ei näyttänyt koskaan tietäneen mitään tämän maailman murheista.
Herättyämme pukeuduimme verkalleen, niinkuin Sasun tapa on, ja menimme sitten syömään hienoon ravintolaan Boulevardien varrella. Sasu oli pyytänyt saada tarjota ja minä soin sen mielelläni, sillä miehellä näkyi olevan kukkaro yhtä pullollaan kuin posketkin. Tapansa mukaan oli hän enimmäkseen vaiti kylvettyään. Mutta hän kuitenkin mietti ja ilmaisi yht'äkkiä aatteensa kääntyen puoleeni kahvia juodessamme.
—Ei oo siellä Suomessa semmoisia saunoja kuin teällä, sanoi hän.
—Kaikessahan ne ovat täällä suuressa maailmassa meistä edellä.
—Enpä oes uskonna sitä … enpä, enpä oes sitä uskonna, jos en oes nähnä.
Oli siinä ehkä kateuttakin hänen äänessään, häntä nähtävästi hiukan vaivasi se, ettei hänen maansa siinäkään suhteessa, niinkuin hän ehkä oli luullut, ollut muista edellä. Sillä Sasu Punanen on hänkin patriootti tavallaan.
—Mutta eiköhän siellä meilläi sais aikaan tuommoisia saunoja?
—Miksei, kun vain olisi tarpeeksi kapitaaleja.
—Kapitaalejako? Eiköhän noita niitä aina sais hankituks … pannaanhan sitä paljon turhempaannii.
Enempää ei hän puhunut sillä kertaa, mutta tuon tuostakin hän sitten aina kylvettyämme palasi tähän aineeseensa. Ja jos olen oikein arvannut hänen ajatustensa juoksun, niin hautoo hän mielessään jotakin erikoista. Hän on joskus jälestäpäin tuumaillut, että paljokohan tuo tuommoinen saunalaitos meillä tulisi maksamaan. Minä autoin häntä taipaleelle ja kerroin, että ennen vanhaan vanhassa Roomassa ne keisarit ja rikkaat ylimykset lahjoittivat kansalle paljoa komeampiakin kylpylaitoksia kuin nämä pariisilaiset, jotka vain ovat niistä pieniä jäljennöksiä.
—Onhan sitä joutavampiakin lahjoituksia tehty, naurahti hän. Mitäpä ne nyt oikeastaan ovat ne Antellinkaan kokoelmat, vaikka niistä niin suurta eäntä on pietty.
Sasu Punanen ei paljoa puhu aikeistaan. Mutta jos olen arvannut hänen ajatuksensa, miettii hän suuren lahjoituksen tekemistä kansalleen. Ehkä saatte piankin kuulla suurista saunahankkeista siellä Helsingissä. Jos ne toteutuvat, niin vaatii oikeus ja kohtuus, että hän saa kaupungilta tontin ilmaiseksi ja että hänen nimensä Biograafisen nimikirjan ensi lisävihkossa mainitaan muiden suurten lahjoittajain joukossa.———
Kun heräsin aamulla—eräänä sunnuntai-aamuna toukokuun lopulla— sattuivat silmäni ensimmäiseksi uuteen pyörääni, joka seisoi huoneeni seinämällä uutena ja välkkyvänä, vasta Amerikasta saavuttuaan. Se näytti tahtovan sanoa jotakin, sillä näytti olevan jokin toivomus lausuttavana. Oikein hieno polkupyörä, kaikkein uusinta mallia, osaa näet joskaan ei puhua, niin ainakin ilmaista ajatuksensa. Se iskee silmää, kirkasta, nikkelöityä silmää, kun auringonsäde sattuu kiiltävän ohjaustangon käänteeseen. Ja kun vähän aikaa sitä katselet, niin totta tosiaan kaaputtaa se poljinta, näyttää liikuttavan satulaa niinkuin töpöhäntä koira häntänsä päätä, kun se houkuttelee isäntäänsä metsälle. Kun minun on tapana haastatella pyörääni, kysyn minä:
—Mitä sinä nyt sitten tahdot?
Se näyttää tahtovan esitellä itsensä ja asiansa.
—Nimeni on Columbus, sanoo se. Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja sukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen tullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet Pariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle löytöretkelle täällä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä. Amerikan ja Englannin minä tunnen, olen ruohoaavikolta myöten kantanut ruskeaihoisia ratsastajia ja kilparatoja pitkin kiidättänyt koukkuselkä-jokkeita. Nyt tekisi mieleni kerran omiksi huvikseni katsella hiukan Pariisiakin. Ruvennet oppaakseni, niin käymme koettamaan.
—Saisihan tuota koettaa, mihin kelpaat.
—Pane sitten päällesi, sanoi Columbus. Kyllä minä puoleni pidän, jos vain sinä.
Sillä on uudenaikaiset tomunpitävät laakerit, joita ei kuulema ole tarvis puhdistaa kuin jouluna ja juhannussa. Vaihtopyörä suuri kuin myllynratas, mutta sittenkin kuulema kevyt kuin väkkärä, pyörän kehät puusta ja koko paino vain vähän yli kymmenen kilon. Semmoinen se on, ja minulla on polvihousut ja ihopusero ja luimulakki. Tarjoan käteni kaunottarelle, ja miten lieneekään kevyt polkea, kädessä kuljettaa se on köykäinen kuin ruohokeppi. Lähdetään, lähdetään hotellin portin edestä ylhäältä Pantheonin mäeltä sunnuntai-kävelylle.
Tunnen jo vanhan pyöräni ajoilta vanhat reitit Pariisissa. Ensin alas sivukatuja Boulevard St. Germain'ille, joka johtaa Place de la Concorde'lle ja siitä Champs Elysées'tä ylös Place de l'Etoile'lle, josta leveät tiet laskeutuvat Boulogne'n metsään. Koko tämä taival, yksi maailman ihanimpia taipalia, on puulla peitettyä katua, sileää kuin lattia. Kun pyörä, päästyään kivettyjä pikkukatuja tärisemästä, luikuu alas Boulevardille, hytkähtää se somasti kuin venhe, teloiltaan vesille työnnetty, ja ojennaikse selkä suorana laukkaan kuin kilpahevonen.
Mutta varovasti! ylen varovasti! Sillä tuskin on tietä toista niin viehättävää ja samalla niin vaarallista. Vaarassa on viehätys, tässä niinkuin koskessa, jota lasket. Kahden puolen Boulevardia kulkee loppumaton jono vaunuja. Jos saisi rauhassa toista rantaa seurata, edessä jokin valjakko, joka tasaista totuttua vauhtiaan pyörii eteenpäin, ei olisi taito suurempi tarpeen kuin mikä sileää myötävirtaa valuessa, venheen perässä selkä kenossa istuen ja mela kainalossa tietä tehden. Mutta tuossa on poikkikatu, josta pursuaa hevosia ja vaunuja ja joiden välitse täytyy pujotella kuin kuohujen välitse. Suuria tavaravaunuja, joita yksin omnibussienkin täytyy odottaa, ajurien vaunuja, jotka huolettomasti ja höllin ohjin lönkyttelevät, keskellä boulevardia raitiovaunuja, kaikkien niiden välissä polkupyörä kilisevine kelloineen.
Täytyy pujahtaa jostakin rattaiden ja hevosten päiden välisestä solasta. Sykähtäähän sydän vähän, mutta kun jalat tietävät tehtävänsä ja ohjaustanko miehen tahtoa tottelee, niin pääseehän siitä, ja taas on vähän matkaa aukeata katua, sileää virtaa—seuraavaan kadunkulmaan. On sitä ainakin kilometri tuota Boulevard St. Germainia, jota reunustavat Ranskan vanhan ylimystön totiset talot, joiden ikkunaluukut ja ovet ovat melkein aina suljetut ja jotka nyt näyttävät entistään vielä salaperäisemmiltä sen jälkeen kun suuri basaaritulipalo toi vainajan melkein joka taloon. Mutta katuelämä, uusi aika ja ihmisten välinpitämättömyys vierii katua pitkin mistään huolimatta;—ja samassa olemme Ranskan edustajakamarin edustalla. Se on vaarallinen paikka, tuo edustajakamari. Sen sisällä kuohuvat kaiken maailman intohimot ja joka päivä koetetaan siellä jalkakammilla ministeristöjä suulleen syöstä. Sen ulkopuolella on pyöräilijä ainaisessa vaarassa, sillä kamarin edustalla oleva katujen aukea on salavihainen ja odottamattomia pyörteitä täynnä. Liike Boulevard St. Germain'illa, liike kahtaalta päin pitkin leveitä Seinen rannan puistokatuja ja liike Concorde-sillalla, jossa se oikealta ja vasemmalta Seinen rannalta tullen muodostuu loppumattomaksi vaunuvirraksi, mikä lakkaamatta kuohuu kiiltäviä vaununkattoja, hevosten helaisia päitä ja kuskien hattuja,— yhtyy tähän ja tässä taas eroaa ja hajaantuu. Siinä tulee omnibusseja ja raitiovaunuja vastakkain, siinä on taaskin alituinen jono ajureita, mutta etenkin on siinä yksityisten korskuvia valjakolta, suuria, pitkäkoipisia oriita, jotka jo pitkän matkan päässä peloittavat ja näyttävät halveksivan kaikkia vastaantulijoita. Äkkiä pyörä aavistaa vaaran, hiljentää vauhtinsa, hakee suojaa jonkin lähimmän vaunun vanavedessä, pääsee sillan korvaan, mutta kun on muodostunut ruuhka jossakin edempänä ja vaunujono pysähtynyt, täytyy pyöräratsun hiljaa kallistua, laskea ajajansa maahan ja turvautua sen talutettavaksi sillan yli jalkakäytävää myöten, joka on kuin maakannas pahan kuohun kohdalla. Ainoastaan jotkut uskalikot pyörämiehet, jotka eivät älyä pelätä pyöriään eivätkä henkeään, pujottelevat vastakkain tulevien vaunujen vilinässä kadoten niiden väliin, sukeltaen hevosten kaulain alitse ja alinomaa nelistäen kelloja ja viheltäen ja piiskuttaen kuin koskikarat pyörteiden keskellä.
Concorde-silta johtaa edustajakamarin edustalta Place de la Concordelle. Kun siihen tullaan, on tultu ristiaallokosta väljemmille vesille.
En tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta on aivan erityinen viehätys hypätä polkupyörän satulaan tämän historiallisen, maailmankuulun torin laidassa ja tehdä kierros Kleopatran neulan ympäri, josta näkyy yhtäällä Tuileries'n puisto ja Louvren museo ja toisaalta Champs Elysées pitkine kaukaisuuksineen ja sen perällä Riemukaari, ynnä tuolla tuonnempana Eiffeltorni. Mutta pyörä kai luulee olevansa kilparadalla, kun tori on sileä kuin puulattia, ja lisää vauhtiaan välittämättä sikin sokin kulkevista vaunuista. Se tahtoo, kerran paikalle päästyään, pyyhkäistä koko torin ympäri voidakseen kotiin tultua kehua kiertäneensä ympäri Place de la Concorden niinkuin minkä tavallisen kilparadan—ollen siinä suhteessa oikea amerikkalainen. Minun täytyy seurata mukana, mutta kun olemme kolme kierrosta tehneet, nielaisee meidät vaunuvirta mukaansa ja me ojennamme ulos Elysealaisille kentille, kokka Riemuporttia kohti.
Tämän kuuluisan kymen ja sen rantain ihanuudet ja sen viehätyksen, minkä sitä pitkin kulkiessaan tuntee, oivaltaa oikein vasta polkupyörällä sitä myöten kiitäessään. Se on Pariisin ja kenties koko vanhan maailman vilkkain liikeväylä, sitä myöten kun melkein kaikkina aikoina päivästä ajaa kymmenittäin vaunuja rinnakkain ylös ja alas katkeamattomassa kulussa. Mutta siitä huolimatta on siinä ajaminen yhtä turvallista kuin omalla lattialla. Liike käy säännöllisesti yhtäänne päin ja toisaanne päin eivätkä sivukadutkaan häiritse, joten ei ole pelkoa vastaan tulevista eikä tien poikki asettuvista. Valitset vain itsellesi jonkin nopeaa vauhtia ajavan valjakon ja sen selän suojassa poljet tasaista tahtia niin kauan kuin haluttaa. Jos pyörä innostuu isompaan nopeuteen, niinkuin nyt Columbus, joka on siinäkin rotuhevosen tapainen, että se tahtoo kaikista muista hevosista edelle, niin ohjaat vain ohi ja asetut toisen valjakon taa. Sillä tavalla sivuutellen milloin pieniä kaksipyöräisiä, joita joku »impi» ajaa ystävänsä vieressä istuen, milloin suuria Viktorioita, landoita y.m.s., joissa tiesi mitä kuninkaitten poikia tai presidentin tyttäriä selkäkenossa istuu, saavut sinä pari kilometriä hiljalleen kohottuasi Place de l'Etoile'lle Riemuportin juureen, teet kauniin kaaren sen ympäri, pysähdytät pyöräsi ja laskeut alas.
Minulla on aina se hyvä tapa, että kun tulen jollekin merkkipaikalle pyörineni, en aja ohi, vaan pysähdyn katselemaan—ja panen tupakan. Ja jos missä, niin lie tässä syytä pysähtyä, tämän jättiläiskaaren alle, josta eteesi aukeaa maailman merkillisin näköala. Ympyrän säteinä juoksevat pitkät boulevardit ja avenyyt kaikille haaroille tästä yhteisestä keskipisteestä, tästä Pariisin navasta. Siitä menevät yhdet Montmartrea kohti, siitä toiset päinvastaiseen suuntaan Boulognen metsään, jonka takana kohoo Mont Valerienin linnoitus, siitä taas toiset Trocaderoon ja Eiffeltorniin päin, siitä sinne, siitä tänne, mutta ennen kaikkea ja kaikkia muita katuja mahtavampana aukeaa Champs Elysées taustanaan Concorden tori ja Tuileries.
—Miltäs näyttää? kysyn minä Columbus Cyclelta, sillä minulla on myöskin se hyvä tapa, että nauttiessani lepoani en unohda hepoani, vaan pidän sille seuraa niinkuin arapialainen pitää seuraa orhilleen, sille haastellen ja sitä taputellen.
—Siinähän menee, vastaa Columbus, vähät minä muusta, mutta tie on hyvää ja kulku helppoa … olla tämmöistä aina allani.
—Nythän se ilo vasta alkaa!
—Lähdetään sitten taas!
—Olet levoton … niin minäkin.
Lähdetään taas, lähdetään laskeutumaan Boulognen metsään.
Vaan ennenkuin lähdemme, olkoon mainittuna muutama sana polkupyöräoloista Pariisissa. Ne ovat täällä monessa suhteessa mallikelpoiset. Ensiksikin kohdellaan täällä polkupyöräilijää niinkuin järkevää ihmistä ja kunnon kansalaista eikä niinkuin raivoisaa koiraa. Ei tarvitse mitään numerotaulua eikä mitään poliisin lupaa liikkuakseen. Pyörä on kuin mikä muu ajopeli tahansa, jota on väistettävä vastaantullessa, ja jalkamiehet ottavat sen, kadun yli kulkiessaan, yhtä paljon lukuun kuin minkä muunkin ajopelin. Onpa pyörällä vielä suuremmat oikeudet kuin muilla ajopeleillä siihen nähden, että sen nopeus saa olla tavallista hevosella-ajon nopeutta paljonkin suurempi, josta seuraa, että se voi mielensä mukaan ajaa ohi. Pyörää saa taluttaa katukäytävällä vaikka vilkkaimmilla boulevardeillakin, jossa suhteessa sillä on samat vapaudet kuin lastenvaunuilla. Sen lisäksi on yksityisesti pidetty hyvää huolta pyöräilijäin mukavuudesta. Tulitpa mihin hotelliin tai kahvilaan tahansa, niin otetaan pyörä yhtä hyvin vastaan kuin sen isäntäkin ja viedään se talteen joko huoneeseen tai pannaan katukäytävälle varta vasten valmistettuun pilttuuseen; melkein jokaisessa kahvilassa on sitäpaitsi ilmapumppu. Jos kotonasi ei ole tilaa pyörälle, voit sen vähäistä maksua vastaan sijoittaa jonkun tallettajan luo, joka puhdistaa ja voitelee sen joka ratsastuksen jälkeen.
Mutta kaikista suurin todistus siitä merkityksestä, mikä polkupyörälle Pariisissa jo tunnustetaan, on se tapa, jolla Boulognen metsää on pyöräilijäin mukavuudeksi järjestetty.
Heti kohta Riemukaarelta lähtee näet pitkä ja leveä Avenue de la Grande Armée loivasti laskeutumaan Seineä kohti. Ellen erehdy, on se pituudeltaan ainakin pari kilometriä. Pitkin koko tätä puistokatua on erityinen asfaltista tehty polkupyörätie, joka sitten liittyy metsässä olevaan tavallisen maantien tapaan tehtyyn tiehen, kiertää sen kokonaan ja risteilee sen sisässä, ja jossa ei muilla ajokaluilla ole lupa liikkua.
Columbuskin käsittää kohteliaisuuden ja kiitää kaula suorana ja korvat luimussa alas asfalttitietä. Ei kuulu luiskahdustakaan hyvin tehdyn pyörän laakereista ja ketjukin kiertää äänetönnä rataansa. Kello vain tuon tuostakin antaa vastaantulijalle varoittavan merkin. Parempaa pyörätietä ei liene toista, en ainakaan minä ole ennen moista polkenut. Entinen renki lausui hartaimpana toivomuksenaan: olla aina pyhä ja aina pouta ja korkeat rengin palkat. Minä tässä pyörän selässä toivottelen: olla aina asfalttitie alla, aina alamäki edessä ja aina ympärillä ihana Pariisi!
Mutta huiskaus vain ja pyörä karahtaa jo karkeampaan tiehen. Ollaan Boulognen metsässä, kukkivien puiden siimeksessä, yht'äkkiä niin hiljaisessa seudussa kuin jossakin maantiellä Suomessa.
Koeta nyt voimiasi, Columbus, näytä nopeuttasi!… Ja korvat soi ja ilma humisee ja metsän lyö silmissä viheriäksi lautaksi.
Jo riittää! Jo näen sinut juoksijaksi, Columbus. Mutta Boulognen metsää on tyynemmin tarkastettava. Se on pyörämiehen lumottu ja luvattu metsä, aina vaihteleva ja aina uusi, kuinka monta kertaa sen käytäviä kierrelletkin. Juuri kun ajat yksinäistä metsäpolkua ja luulet olevasi jossakin etäisessä erämaassa, solahdat puitten siimeksestä, lehväisten katon alta suurelle leveälle tielle, jossa vaunuja ajaa ja jossa Pariisin koko hieno maailma selkä kenossa raitista ilmaa nauttii. Seuraat mukana ja tulet järvelle, jossa venheitä soutelee ja palkovenheitä suikkelehtii ja joutsenet ja sorsat ja hanhet liukuilevat. Tuossa on pieni soma ravintola, jonka edustalle istahdat levähtämään ja janoasi sammuttamaan. Nouset siitä taas satulaan, ajat tietämättä minne, ja saavut suurelle vihreälle kentälle, joka on mustanaan kansaa ja jossa parhaallaan näet puolikymmentä suorakaulaista hevosta hurjassa laukassa—se on Longchamps'in kilpa-ajokenttä—ohjaat eteenpäin, käännyt metsäpolulle, poljet hiljaa ja huolettomasti ja olet taas yksin maailmassa, etäisessä lehdossa, jossa peipot visertää ja satakielet säveltelee, et tiedä, missä olet, eksyt, et siitä välitä, ja tulet taas suurelle tielle, jota myöten sallit taas ratsusi pyyhältää ja pääset virtaisen veden rannalle, Seinevirran vierteelle. Nyt noudatat sitä ja tulee silta eteesi. Ajat sillan yli, olet toisella rannalla, ja siinä on pieni kaupunki sillan korvassa.
Se on Suresnes, yksi Pariisin hauskimpia etu-kaupunkeja, kaikkien Pariisin sunnuntai-pyöräilijäin matkan määrä. Sadoittain, tuhansittain istuu somiin urheilupukuihin puettuja naisia ja miehiä rantakahviloissa ja niiden edustalla, iloista elämää pitäen. Pyörät annetaan niitä varten asetettujen palvelijain haltuun ja muodostavat ne kahvilan edustalla auringon valossa välkkyvän puoliympyrän, jonka somuutta vielä ylentää melkein jokaisen pyörän ohjaustankoon kiinnitetty kukkaiskimppu.
Hauska on siinä istua, kahvilan verannalla, ja katsella elämää edessään. Pyöriä tulee, toisia menee ja kuta enemmän päivä kuluu, sitä vilkkaammaksi käy liike. Niitä välkähtelee tuolla Boulognen metsän puitten lomassa, niitä ajaa Seinevirran rantoja pitkin, niitä keikkuu siltaa pitkin. Kaikki on pyöräilijäin hallussa, kaikki saa niistä leimansa tällaisena sunnuntaipäivänä, kun ilma on tyyni, viileä ja kaunis.
Tänä sunnuntaina on niitä vielä enemmän kuin muulloin, sillä joka hetki odotetaan palaaviksi kilpailijoita, jotka ovat lähteneet Bordeaux'sta ja joiden on tästä kautta määrä palata. Jännitys on suuri, sillä sähkösanomat ovat jo kertoneet, että eräs ranskalainen on etunenässä. Yht'-äkkiä syntyy levottomuutta kahviloissa, kadulla ja sillalla. On kuin ukkonen olisi tulossa. Se lähenee, melu kovenee, hurraa-huudot kiihtyvät ja samassa ajaa korskuen ohitse kauheaa pärinää pitäen automobiili ja sen kintereillä pölyisen pyörän selässä melkein mahallaan pieni, puolialaston nuorukainen—hän on voittaja, ensimmäinen palkinto! … hän suhahtaa ohi pirullisen melun seuraamana ja katoo sillan yli päästyään Boulognen metsään.
Osa yleisöä rientää hänen jälkeensä ollakseen mukana hänen perille tullessaan Seine-velodromiin, joka on jossakin Eiffeltorin tienoilla. Toiset jäävät paikoillaan odottamaan toisten kilpailijain tuloa ja heille hurraamaan. Pyöräni ja minä lähdemme levähdyttyämme hiljaiselle paluumatkalle takaisin Pariisiin.
En aja samaa tietä, jota olin tullut. Halkaisen Boulognen metsän merkittyäni suunnan Eiffeltornin mukaan, jonka ohitse on suorin tie Quartier Latin'in ja Pantheonin mäelle. Monta kertaa on tämä majakka samalla tavalla ollut viittanani, kun olen Pariisin ympäristöissä harhailtuani hakenut itselleni suorinta tietä kotiin päin.
Olisihan mukavin palata sitä tietä, jota olin tullut. Mutta minä valitsen tahallani toisen tien, suoremman ja huonomman koetellakseni, miten Columbus siinä suoriutuu, miten se on oleva Suomessa tarkoituksen mukainen. Pariisissa on kaikkea tarjona; huonot pyörätiet ovat siellä yhtä tavallisia kuin hyvätkin. Katu Boulognen metsästä Passyn portin kautta Trocaderoon on kuoppaista ja kivitettyä, aivan niinkuin Helsingissä. On oikein sääli hentojäsenistä ja hienojänteistä hepoani, mutta hyvin se kestää koetuksen ja koettaa kantaa herraansa tärisyttäen häntä niin vähän kuin mahdollista. Sulavasti, melkein viehättävästi luistaa se kiveltä kivelle ja hyppää kuoppain poikki melkein niiden pohjaan koskematta. Eikä ole vammaa, ei naarmua, ei koloa kummikavioissa, kun näitä Trocaderon palatsin edustalla tarkastelen.
Siitä alkaa taas parempi tie. Hurahdutan alas Alman sillalle, alatse Eiffeltornin, teen kierroksen vanhalla näyttelyalueella, josta osa on nyt luovutettu polkupyöräilijäin harjoituskentäksi, kampean siitä alas Seinen rannalle, jota seuraten vähitellen saavun edustajakamarin edustalle ja Boulevard St. Germainia myöten kotiin Pantheonin mäelle.
—No, Columbus Cycle, oletko tyytyväinen retkeesi?
Se näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina lähtemään uudelle kiertomatkalle. Mutta minä olen saanut tarpeekseni tällä kertaa ja olen aika tavalla uupunut. Sillä vaikka polkeminen Pariisin parhaita katuja ei olekaan vaikeaa, käy ratsastus niitä myöten kuitenkin aikalailla rasittavaksi sen jännityksen vuoksi, jossa alinomainen varuillaanolo pitää hermoja;—mutta se jännitys se samalla antaa aivan erityisen viehätyksen tällaisille retkille, joita voi verrata ainoastaan kosken laskuun tai myrskyssä purjehtimiseen karisilla vesillä.
Yleensä ei meidän suomalaisten tie mielellään mene itäänpäin. Liekö siihen syynä se, että halumme aina on ollut idästä länteen, että ihmisessä on jo synnynnäinen tuo vietti seurata auringon mukana, ja että tuntuu siltä kuin ei meillä olisi mitään tekemistä noilla korpi- ja aromailla, joiden läpi kulkumme on ollut niin vaivalloinen ja jonne meidän veljistämme ja sukulaisistamme niin monet ovat hukkuneet ja hävinneet teille tietymättömille. Kaikkien ulko-oviemme kynnyksiltä kääntyvät tiet hetikohta länteen päin ja kun laskemme matkan pituuden ulos Eurooppaan, niin otamme tavallisesti lukuun ainoastaan välin Helsingistä tai Hankoniemestä Lyypekkiin tai Kööpenhaminaan. Pietarin tie, se on meille kuin takaovi, jonka kautta vain hätätilassa kiireimmittäin pujahdamme. Mitkä kaikki syyt siihen vaikuttanevatkin, yksi lienee myöskin maamme muoto, jonka ranta ikäänkuin kulussaan koukistuneena polvena astuu ulos ja pyrkii poispäin.
Sentähdenkö tuntunee rinnassamme niin miellyttävä tyydytyksen tunne, kun asiamme vaativat meitä lähtemään länttä kohti ja sentähdenkö vuotanee niin luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään siirtolaistulva tähän suuntaan? Ei osaa ajatellakaan, että lähtiessään itäänpäin voisi nauttia lähdön riemusta niinkuin sen tuntee lähtiessä »suureen länteen». Pietarihan on maailmankaupunki sekin ja onhan sen kuullut ja ymmärtäähän sen, että se kyllä voi tarjota samat ulkonaiset viehätykset kuin muutkin maailmankaupungit. Sen teatterit, sen konsertit, oudot ihmiset, täydellinen riippumattomuus tuttavista, vilkas ja aina kuohuva ja vaihtuva katuelämä, ne ovat tietysti samat täällä kuin muissakin suurkaupungeissa. Mutta oikea mieliala on poissa, sydän tekee työlakon ja tunteet vetävät siipensä suppuun. Ainoastaan uteliaisuus jää vireille ja ainoastaan sille voipi perustaa jonkinlaisen viihtymisen mahdollisuuden.
Ennen oli, omituista kyllä, aivan toisenlaista. Nykyisen miespolven mielestä olivat haihtuneet muistot menneistä vainovuosista. Nurja väli kahden erilaisen rodun kesken oli alkanut lauhtua. Lisääntyvä kauppayhteys synnytti tuota molemminpuolisten etujen ystävyyttä, jonka siteiden sanotaan olevan ja kenties ovatkin kaikista sitkeimmät. Sen lisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä nerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko sivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä sitä opitaan tuntemaan.
Mutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin totisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi. Kun ison talon isäntä ylpeilee ja uhkailee isoudellaan, niin välttää vähävaraisempi astua hänen alueilleen ja tekee kernaammin kierroksen aidannurkassa. Vaan jos hän kuitenkin jostakin syystä on pakotettu taloon poikkeamaan, niin on hänen halunsa tehdä olo siellä niin lyhytaikaiseksi kuin suinkin. Siellä saattaa kyllä olla ja tietäähän sen, että suurin osa talon väkeä onkin hyväntahtoisia ja herttaisia ihmisiä. Mutta yksi ainoa epäkohtelias ja kylmä katse joidenkuiden muiden puolesta—ja niitä ei voine välttää—tulee varmaankin tekemään sen, että katoaa halu kehenkään lähemmin tutustua.
Nuo tunteet täyttivät tämän kirjoittajan mielen, kun juna kiidätti häntä asema asemalta itää kohti. Tuli yht'äkkiä rajaa lähetessä halu heittäytyä pois ja jäädä Suomeen. Se sama tunne tulee tavallisesti ainakin siirtyessä maasta toiseen ja siihen sekaantuu hiukan epämääräistä surumielisyyttä. Mutta suomalaiselle, hänen vaikka vain lyhyeksikin aikaa ja varsinkin ensi kerran ollessaan tätä askelta ottamassa Suomesta Venäjälle, tulee siihen lisäksi vielä jotakin muutakin. Vaan onhan toiselta puolen niinkin, että outoudella on oma viehätyksensä, että koski aina vetää partaalleen ja että kääpiötkin tekevät retkiä jättiläisten maahan.
Joutua yht'äkkiä tuohon valtakuntaan, joka ulottuu yli kuudennen osan maapalloa ja jonka asukasluvussa me emme ole enemmän kuin hietajyvä meren rannalla, joutua siihen pääkaupunkiin, josta tuota maata hallitaan ja josta kaikki käskyt käyvät tämän jättiläiseläimen etäisimpiin jäseniin,—tuntea itsensä turvattomaksi näiden jäsenien välissä—se on samalla hirvittävää ja puoleensa vetävää.
Ja ne jäsenet, ne sormet, kynnet ja tuntosarvet, ne tuntuvat jo kaukana toisella puolen Suomen rajan. Kaukaisille saloillemme ei venäläinen vaikutus tosin vielä ole tunkeutunut. Mutta pienimmässäkin maaseutukaupungissa sykkii jo jokin suoni suuresta ruumiista: jos ei muuta, niin on ainakin sähkösanomakonttorin kyltti venäjänkielinen. Ja Helsingissä on jo yhden ison valtasuonen pää, joka on jokapäiväisessä ja suoranaisessa yhteydessä suuren sydämensä kanssa. Venäläinen kokardi ja venäläinen univormu, venäläiset ajurien puvut, kylteistä ja katujen nimistä puhumattakaan, ne ovat joka päivä silmäimme edessä. Oma on kuitenkin aina voitolla, oma kieli kaikuu kaduilla ja toreilla, talonpojilla on suomalaiset pukunsa ja kaikissa oloissa on kansallinen, tuttu värityksensä. Vieras väritys on vain kuin poikkitelainen raide kotimaisella pohjalla, jonka se saa sitä kirkkaammin astumaan esille.
Mutta Kaipiaisissa tulevat junat vastakkain, toinen menee Helsinkiin, toinen Pietariin. Ja se, joka menee Pietariin, se tuo jo piankin leyhäyksiä Pietarista vastaamme. Lappeenrannasta ja Viipurista tuoksuaa vaunuihin yhä enemmän venäläistä ilmaa. Sieltä tulee venäläisiä pikkukauppiaita ja torisaksoja litteissä lippalakeissaan—ne näkyvät muuten ranskalais-venäläisen ystävyyden merkiksi syntyneen pariisilaismuodin mukana tulleen toistakin tietä kauppaan ja kaupasta suomalaisten herrasmiestenkin käytäntöön; sieltä tulee kauhtanoihin, leveihin housuihin ja leveäkantaisiin saappaisiin puettuja talonpoikia ja niiden väliin istuutuu kirjavahameisia ja -huivisia naisia, jotka levittävät nyyttinsä ja pussinsa—yhtä pehmoiset kuin he ovat itsekin— hyllyille ja penkeille, ja ristivät silmänsä syömään ruvetessaan. Samalla ovat supisuomalaiset kolmannen luokan matkustajat vähitellen tippuneet tielle; yhä harvemmin sattuu korvaan hämäläiskorkoinen suomalainen sana ja vaunussa alkaa päästä voitolle ymmärtämättömän kielen porina. Ja nekin, jotka suomea puhuvat, ne puhuvat sitä vieraalla murteella; seassa on outoja sanoja ja ääntäminen soi muukalaiselta.
Käsitämmehän toisemme kuitenkin ja alamme puhella. He ovat rajapitäjistä, Uudeltakirkolta, Valkeasaaresta, Parkalasta y.m. Tulevat Suomesta, ovat käyneet Lappeenrannan markkinoilla, saavat tietää, että olemme Helsingistä ja alkavat puhua Pietarista. Eivät voi käsittää, ettemme me ole käyneet Pietarissa ja naurahtavat meille siitä kuin säälitellen. He käyvät siellä kaksi, kolme kertaa viikossa, vievät sinne voita ja maitoa ja kermaa. Saattaahan sitä Suomessakin asua, mutta sehän se vasta kaupunki on Pietari! Siellähän ne vasta kadut on ja suuret talot ja hovit, siellähän vasta rahaa on ja siellähän on kaikki tavara »huotavampaa» kuin Suomessa. He puhuvat siitä sillä innolla, jolla puhutaan omasta, ja laskevat tulonsa ja menonsa ruplissa ja kopekoissa.
Tuntuisi ehkä ikävämmältäkin, ellei heistä kuitenkin huomaisi, että he sittenkin ovat suomalaisia, että kieli lausuu sekaan sotketut venäläiset sanat suomalaisella korolla ja että vieras kansallisuus ei ole vuosisatain kuluessa kyennyt tunkemaan kuorta syvemmälle. Vaikka meri heittääkin hietansa rannalle ja peittää sen, niin tulee toinen aalto ja vie sen takaisin ja kallio on aina sama—suomalainen.
Tuo ajatus tuntui lohdutukselta eikä suinkaan niinkään laihalta. Kun ei vapaaehtoinen venäläistyminen, jota ovat olleet auttamassa kaikki ulkonaiset olosuhteet, ole sen suurempia hedelmiä kantanut näillä rajamailla, niin voihan toivoa, ettei pakollinenkaan venäläistyttäminen, jolla ovat vastassaan kaikki n.s. luonnon lait, ole onnistuva pyyhkimään kokonaista kansaa pois kansojen joukosta.
Ja kun olin saavinani tuon vakuutuksen itselleni, niin tuntui minusta siltä kuin olisin paljoa levollisemmin voinut siirtyä rajan yli.
Se tuli se raja niin päivän selvästi, niin yhtäkkisesti ja n.s. kaikessa loistossaan näkyviin jo Valkeasaaren asemalla. Ensinkin tullivirasto, jossa venäläisiin pukuihin puetut virkamiehet tuskin osasivat suomenkieltä. Sitten ravintola, joka ryyppylaseineen ja voileipineen oli järjestetty venäläiseen tapaan, jossa hinnat sanottiin venäjäksi ja jossa palvelija—tuollainen mustaviiksinen, sileäposkinen tiskintakainen punakka mies—ei ymmärtänyt muuta kuin venäjänkieltä. Ja Suomi oli yht'äkkiä kuin kokonaan kadonnut. Vielähän olivat rautatievaunut samat kuin Helsingissä, vielähän osasivat rautatiepalvelijat Pietarin asemallakin suomenkieltä ja kelpasi siellä Suomen raha. Mutta ulos tultua ilmoittivat ajurien huudot vastaansanomattomasti, että oltiin Venäjällä, niinkuin todella oltiinkin. Oli ehdottomasti siirrytty rajan yli ja muutettu maasta toiseen.
Mutta juuri se, että oli niin tapahtunut, että todellakin oli olemassa raja, että se ei ollut umpeen kasvanut ja että se kuitenkin niin selvästi näkyi, se teki sen, että alkumatkan alakuloisuus ja hetkellinen pessimismi oli haihtunut.
Eikä koskaan ole vierailla mailla matkusteleminen ja oudoissa oloissa oleskeleminen niin turvallista kuin silloin, kun on oma evässäkki mukana ja kun on luottamus siihen, että on jotakin, vaikka olisi vähänkin. Siksipä ei Pietarikaan herättänyt muunlaisia mielialoja kuin muutkaan suuret maailmankaupungit.
Itää tuntui nyt voivan ruveta katselemaan samoilla silmillä, samoilla tunteilla ja yhtä tyynesti ja puolueettomasti kuin oli ennen katsellut länttä.
* * * * *
Mitenkä sitten itse Pietari vaikuttaa ensikertalaiseen? Sen kysymyksen olin usein tehnyt itselleni ja koettanut sitä »kuvitella». Mutta millaiseksi olin sitä kuvitellut, sitä en enää osaa sanoa. Sillä tavallisesti käy aina niin, että samassa, kun on jotakin todellisuudessa nähnyt, samassa unohtaa kaiken, millaiseksi oli sen ajatellut. Saan siis kertoa vaikutelmani sellaisina kuin ne todella tunsin.
Suomen rautatieasema, joka on aivan kaupungin laidassa, on ainakin siihen nähden hyvälle paikalle asetettu, että sieltä keskikylään ajaessaan voi nähdä suuren osan varsinaista kaupunkia, jonka luonteeseen siis jo ensi matkalla saa tilaisuuden tutustua. Niin pian kuin ajuri oli muutaman tonttivälin ajanut, pisti silmään tien tasaisuus. Sai hetikohta sen vaikutuksen, että Venäjän pääkaupunki on tasangolle rakennettu. Tuon pitkän, huimaavan pitkän kadun varrella kulkivat kaasulyhdyt kahtena yhdensuuntaisena viivana sekä eteen että taakse niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ei näy mutkaa eikä kukkulaa, ja se näyttäisi voivan jatkua samalla lailla vaikka Uralin vuoriin, jos ei jokia olisi estämässä. Tasankoja ja jokia—ja tuossa on jo jokikin, itse Nevajoki. On pimeä eikä voi nähdä sen laineita, muuta kuin minkä lyhdyt pitkältä ja leveältä sillalta niitä vähän valaisevat. Virtavat ja mustat ne ovat ja liikettä siellä on myöhään illallakin. Arvattavasti on tuo tuolla suuri raskas hinaajalaiva, jonka lyhdyt tuskin liikkuvat, mutta tuo nopeasti lähenevä valopilkku on varmaankin yksi noita suomalaisia pikkulaivoja, jotka kuuluvat välittävän matkustajaliikettä Venäjän pääkaupungin vesillä. Jotakin hyväähän sitä siis meistäkin lähtee: näkyyhän ainakin kelpaavan suomalaiset kulkuneuvot, sillä jollen erehdy, niin on ajurini hevonenkin ruumiin rakennuksesta päättäen puhdasta suomalaista rotua. Leveä ja mahtava— juuri semmoinen kuin jokien maan pääkaupungissa tulee ollakin—on Nevajoki. Sen päätän noista tulista, jotka lukemattomina lyhtyinä tuikkavat niinkuin tuikkaisivat Viaporin puolelta. Enkä muista koskaan ajaneeni niin leveän sillan yli kuin tämä.
Sen toisessa päässä oli pitkä kasarmimainen rakennus ja samanlainen tulee vastaan toisellakin rannalla. Se on synkkä, harmaankeltainen ryhmä, jonka unisista ikkunoista ei näy kuin muutamista vähän epämääräistä valoa.
Nurkassa on kaasulyhty ja porttikäytävän kamanassa tuikkaa toinen, jonka valossa tähystävä silmä erottaa vahtikojun, ruskean sotamiehen ja haamuja mustista tykeistä, jotka lavettiensa päältä ojentavat pyöreät kitansa katua kohti.
Tietysti pitää niin ollakin, sillä ollaanhan nyt tasankojen, jokien, sotamiesten, kasarmien ja kanuunien maassa. Siinä on karakteeria tuossa, tämän maan luontaisinta luonnetta. Ja tuo kostea pimeys ja pitkät matkat valolyhtyjen välillä, se on kuvaavaa sekin.
Ja pitkän aikaa ajaa hän, ajurimme, meitä samanlaista seutua myöten. Kaikki talot näyttävät kasarmeilta ja kaikki on yhtä suoraa tasankoa. Tuuli puskee vastaan niin leveästi ja voimakkaasti kuin ei sen koskaan olisi tarvinnut uuvuttaa itseään mäkien yli kipuamalla; se on vihuritonta, yhtämittaista tasangon viimaa, joka parhaillaan saapunee tänne sisämaan aroilta ja on täällä yhtä kotonaan kuin sielläkin.
Mutta tuossa on kupukattoinen kirkontorni, jonka kupari heikosti kimaltelee kadulta tulevassa valossa. Ajuri ristii silmänsä, ja luultavasti oli se jonkin pyhimyksen kuva tuo valopilkku oven kupeella seinässä.
Joet ja tasangot … kasarmit ja kirkot … ajattelen itsekseni.
Mutta sitten alkaa katu vähän vilkastua ja tulla valoisammaksi. Voin jo erottaa käytävältä ohikulkevia ja vastaantulevia ihmisiä. Ne olen nähnyt usein ennenkin nuo samat vartalot, nuo samat litteät lakit, ja tasaisiksi leikatut tukat, nuo punaiset paidat liivien alla, nuo pitkät esiliinat ja leveät lahkeet kenkien varsien sisässä. Se on venäläinen mushikka tuo, joka hedelmiä ja jäätelöä kaupalla liikkuu valtakunnan eteläisimmistä osista sen pohjoisimpiin ja joka tulee vastaan Suomessakin, missä vain lienee vähänkin väkeä koolla ja vähänkin kulkuneuvoja. Täällä hän häärii joka paikassa ja on alituisessa hommassa. Näin hänet jo Suomen rautatiellä, asemalla niitä jo tuli vastaan useampia ja nyt niitä vilisee, mihin vain katsoo. Puotien ikkunoista näen hänet vilahdukselta tiskin takana tavarakääryä sitaisemassa, tuossa tulee toinen samanlainen puodista ulos ja kolmas menee sinne sisään. Ne näkyvät olevan tavarakuskeina, kadunlakaisijoina ja ryhmittäin seisoo niitä kadunkulmissa. Kaikki ne ovat niin samanlaisia ja tarkemmin katsoen on niitä joka taholla. Ja minä en luule erehtyväni päätelmässäni, että jo olen ehtinyt nähdä pääedustajan Venäjän kansasta, päätyypin noista monista miljoonista, jotka muurahaisina häärivät noilla tasangoilla, juoksentelevat noiden jokien varsilla ja joita varten ovat nuo kirkot ja kasarmit.
Siinä on omituisuutta tässä maassa, joka heti ensi näkemällä saa sen niin selvästi vieraankin silmään pistämään.
Ja kun sitten seuraavina päivinä olen kävellyt ja päällisin puolin tarkastellut tätä kaupunkia, on sen omituisuus tullut yhä enemmän näkyviin.
Sillä kansallisempaa pääkaupunkia tuskin on toista Euroopassa. Paitsi noita jo mainittuja muistuttavat maan oloista ja kansan luonteesta lukemattomat muut seikat. Eivät missään ole kadut niin leveät kuin Pietarissa, mutta ei missään ole maatakaan niin viljalta. Ei missään tapaa sellaisia muodottomia rakennusryhmiä kuin täällä, mutta mikäs kehittäisikään muotoaistia lakeitten arojen kansassa, jonka silmä aina vain näkee taivaan sulavan maahan etäisten näköpiirien perillä. Sellaista kullan kiiltoa ja kirkuvaa värien helakkuutta kuin täällä ei liene muualla kuin itämailla, mutta sieltähän nämä ovat tulleetkin nämä ja siellähän se tämän pään ruumis vielä vyötäisiään myöten seisookin. Sitä makeutta ja lihavuutta, jota tiukkuvat ruokapuodit ja sitä rasvaisuutta, jota kihoilee kyökeistä aina kadulle saakka, voisiko sitä ollakaan muualla niinkuin täällä, jonne mustan mullan maa vyöryttää kaikki parhaat tuotteensa! Ja sitä tyytyväisyyttä, sitä herttaisuutta ja sitä mesisuloutta, joka on venäläiselle luonteelle niin omituinen, mistä se tulisi muusta kuin siitä, että hänen maansa on runsasantinen ja yleensä niin alttiisti palkitsee hänen vaivannäkönsä! Hän on huoleton ja hyväluontoinen ja tulee niin helposti liikutetuksi, ja kun hän on juonut vähän, niin ei hänen keveät verensä nouse vihan ja katkeruuden raivona hänen päähänsä, vaan hän tahtoisi innossaan suudella kaikkia ja koko maailmaa. Ja kun hän saa hyvän hevosen eteensä—ja niitä hänellä on nopeita kuin hirviä—niin huikkaisee hän sille ja laskee täyttä karkua pitkin rajatonta Nevskiään, jossa varovainen muukalainen kääntyy hänen jälkeensä ja kysyy kummastellen, kuinka tällainen meno on mahdollista. Mutta siksipä onkin hän sen rakentanut niin pitkän ja leveän, että hän keskellä säädyllistä Eurooppaakin saisi säilyttää esi-isiltä perityt omituisuutensa ja antaa keuhkonsa puhjeta hänelle tarpeeksi tulleeseen hihkaisuhuutoon.
Sanalla sanoen, Pietari on kyllä eurooppalainen kaupunki—niin väitetään—mutta ennen kaikkea on se kuitenkin venäläis-kansallinen kaupunki, ja se käy ilmi jo ensi kävelyllä sen suurimmillakin ja länsimaisimmilla kaduilla. Eurooppalaiset muotimakasiinit ovat rinnakkain perin venäläisten lauhkojen kanssa, länsimaiset pariisilaisravintolat tuiki kotimaisten teenjuontipaikkojen ja »traktiirien» kanssa, ja ulkona kävelee jälekkäin muotiherra ja mushikka, muotinainen ja omamainen maatushka. Kiiltäviä, neliskulmaisia, yleismaailmallisia herrain vaunuja kiitää ylös ja alas Nevskiä pitkin kumipyörillään, mutta silmä livahtaa pian niiden sivu ja seuraa raskasrakenteisia monimutkaisia lastivaunuja, joissa suuret hevoset kulettavat avarana porttina päänsä päällä tuon leveän kansallisen luokin. Jälkimmäinen omituisuus on aina voitolla ja antaa sen vaikutuksen kuin se olisi heille itselleen rakasta ja kuin he olisivat siitä itsetietoiset ja ylpeät, tästä omasta kuosistaan.
Tämä kaupunki se on sen jättiläisen pää, jonka sydän on tuo kuuluisa metropoli Moskova ja josta se ylläpitonsa imee. Sen pään ulkopiirteet ovat ehkä hiukan hienontuneet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuksesta, mutta silmissä on aito venäläinen ilme ja otsaryppyjen alla asuu aitovenäläisiä ajatuksia.
Se olisi hauskaa nähdä ja se vaikuttaisi miellyttävästi, jos vain nämä aivot ymmärtäisivät, että muutkin ja pienemmätkin rakastavat itsessään samanlaatuista omaa omituisuuttaan ja että se, mikä heille itselleen on kallista ja pyhänä pidettävää, se sama on yhtä kallista ja pyhää muillekin.