The Project Gutenberg eBook ofMuistelmia kuolleesta talostaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Muistelmia kuolleesta talostaAuthor: Fyodor DostoyevskyRelease date: June 21, 2015 [eBook #49251]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Muistelmia kuolleesta talostaAuthor: Fyodor DostoyevskyRelease date: June 21, 2015 [eBook #49251]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Muistelmia kuolleesta talosta
Author: Fyodor Dostoyevsky
Author: Fyodor Dostoyevsky
Release date: June 21, 2015 [eBook #49251]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA ***
Produced by Juha Kiuru
Kirj.
F. M. Dostojevski
Venäjän kielestä suomentanut A. F. H.
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1888.
Johdanto.I. Kuollut talo.II. Ensimäisiä vaikutuksia.III. Ensimäisiä vaikutuksia.IV. Ensimäisiä vaikutuksia.V. Ensimäinen kuukausi.VI. Ensimäinen kuukausi.VII. Uusia tuttavia. — Petrow.VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. — Lukaa.IX. Isai Fomitsh. — Sauna. — Baklushinin kertomus.X. Joulu.XI. Näytelmä.XII. Sairashuone.XIII. Jatkoa.XIV. Jatkoa.XV. Kesäaika.XVI. Vankilan eläimet.XVII. Vaatimus.XVIII. Toverit.XIX. Karkaus.XX. Vapaaksi pääseminen.
Johdanto.
Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja läpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen henkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen. Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla — toinen kaupungissa, toinen hautausmaalla — ja vivahtavat enemmän Moskovan ympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen riittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia virkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä huolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman mitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen vahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa aatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai Venäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat palkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret tulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka osaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan pysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan kauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa ratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne tulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen vuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä ivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan virallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua onnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja vieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin. Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä. Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman paljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain viidestoistakin jyvä… Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata käyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.
Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy haihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh Goräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä aatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa murhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt lainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja rauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan lähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän hankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa tavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He opettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen elämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi mitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin erään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan Iwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta tytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa 30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni puoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä nuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja kivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen. Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja kuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi annettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden perille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin siihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista epämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä kysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow vietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa Iwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki paljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä sangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan varmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin arveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti hänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin kirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon sukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta tiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli katkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän vahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa ensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut rikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa). Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä surkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin kaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja antaakseen.
Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en tiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa. Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin hänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi hän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä velvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata kysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat sellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä. Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan Iwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi luokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua hänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi ladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun vihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä oikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin jommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli jotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua pistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä tyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään porvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas äpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri Petrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun minä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin tavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme istumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi epäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että hän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua vihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?" Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli vaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän halunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen tarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti silmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä vähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja aikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina, ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin ahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä ottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein sanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli pudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä vaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen — piiloutua mahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei liene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin ajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin niissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti? Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?
Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi. Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli oli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes kertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein unohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä tuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä hänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut? Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja vaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja. Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa mukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut kuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli hän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän tyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää hänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt pitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän voinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi karsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli hänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän opettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja rupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä rakastamaan.
Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän. Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai harjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen paksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän itsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin kymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin juttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli pistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin jonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja tulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa. Mutta vankeusajan muistelmat — "Kuvaelmat kuolleesta talosta" — kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan mitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä perikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti. Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista muistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.
Kuollut talo.
Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo, elämä — aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta nurkasta aioinkin minä kertoa.
Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan. Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona. Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa sai oppia kärsivällisyyttä.
Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin. Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta. Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani. Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä. Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen! Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen paras tuntomerkkinsä.
Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä — se oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä, jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. — Oli myöskin sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin "erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille. Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä, kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.
Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä. Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.
Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä; turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole mikään vika. — Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla taas poikkipuolin.
Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen ominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden ylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja. Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta muutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki halveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä väkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä. Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein muuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli muutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein taudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa ja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta vankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan uskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli sellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet tavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin mitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein korkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he oitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut kylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta huomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä voinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui vallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin katsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli huomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun pakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä, jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään! Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista nöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemme hukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet elää vapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." — "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." — "Et taipunut hyvään, nyt saat kokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä opetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa tarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti sydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia toveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole venäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta olisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He haukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli täällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin paljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä, aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat vankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä väestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja turmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa tahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.
"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi", sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään akka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä murhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä, jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja kunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät turhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei kuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen siitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin varovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja päättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin jostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa aika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut vahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä rangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät pelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiä vastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa katsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein katsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa päässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen menetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan vihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen ylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan suurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti; hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin joutunut oikeuden käsiin.
Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti ja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja välinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten aina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa oikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän englantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat vankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin usein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat; mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on päättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa alituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada häviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia sijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä katselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä kertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu käsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa ja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle upseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin. Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen vihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja rauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka yli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota ansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen puuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia rangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun vähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä voipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.
Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut näissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia ahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli olevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on tietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää häveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden perikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden salaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut mahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka todistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut, ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi selitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden filosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei vankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan rankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta aikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö ainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta kevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa sellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän mehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo sitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka katumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka nousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä olevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo kärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään puhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi miltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista huolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia, joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty kieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan kuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä kertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista murhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen iloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja. Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika. Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut häntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä raharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli ilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille, että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän kuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen poikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko pituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis makasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli leikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja asettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa ja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan, jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman mielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät halveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut puhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä. Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa rotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei kuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen tunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen puute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys, tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä puolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta hänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä yksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin selvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.
Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, ota kiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!…"
Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän huulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme on masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.
Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki tehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas vankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki tekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi vankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo kehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka olivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin neuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää? Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman oikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan turmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa jokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta olikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän kuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi. Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava vankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat kulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta muuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan ei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita oli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä, ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua. Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta jonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli suutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä ja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja samalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa. Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja senpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen taskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä tuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta etenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta makeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat ankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja tupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas oli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa niinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen omistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä tarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja joskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka koeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan tuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi vankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen omaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi. Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet hankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli tunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.
Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet olivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi ainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten esineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta vankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa. Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin varten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan toisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä maksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä koronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset kapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja suunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita määräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti siihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin liinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki saattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä kaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä puheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja ilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat otettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään ilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei ollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin takasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi odottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että hän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän välisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi.
Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla. Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen. Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana. Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä, hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut. Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen. Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies. Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun kuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynä siihen, ettei viina loppunut vankilasta…
Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta "onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti jälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa säilytin minä kauan aikaa.
Ensimäisiä vaikutuksia.
Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt elävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa himmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet tai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen kokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.
Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä, tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin luonnollista.
Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä elämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää, tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt mielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin arvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka askeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja erinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa vankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja rupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä kesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.
Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta — omituista kyllä — että vankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin luullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti vankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät jotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn raskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä lakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin käskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa enemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee järjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin pakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä työtä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin rangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi vapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista jo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti hyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin vangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä; sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä, tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos häntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen ja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa paikasta toiseen ja sitten päinvastoin, — luulenpa, että hän murtuisi muutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes ja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta. Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja olisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen tarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä, alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä, niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että se on pakonalaista.
Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään käsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli ruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä särkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat ruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja survoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja väkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla työttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki ehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät ja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun vaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen paitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun ei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden menettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä asuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan tulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja minä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.
Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei sellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi mitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni tilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä puolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli rahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat vangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä yhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa peloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista saanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki riittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua koko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien tarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa. Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja se oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä löytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti välittäneet.
Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillä äsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisena päivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivat renkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitä kannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivat tehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivat yhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujen alla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaan kiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.
Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustalla ilmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutin jälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiin heräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangit vuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeen vaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä ja rypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taas alkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilma syöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroina koko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivat vuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensä sekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakin kasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jota sanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jota vastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien ja laattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin veden noutaminen kahteen ämpäriin — aamulla peseytymistä, päivällä juomista varten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:
— Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laiha ja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen ja punakannäköistä miestä; — odota!
— Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi! Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei ole vähääkään hienon miehen tapaista.
Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies oli tarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaista vapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvin halveksivasti.
— Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen — onpas vaan paisunut vangin leivästä!
— Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.
— Lintu kuin lintu!
— Mikä lintu?
— Semmoinen vaan lintu.
— Mimmoinen semmoinen?
— Sanalla sanoen, semmoinen.
— Mimmoinen?
Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastausta ja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpa todellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen meno uutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, että kaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitä näyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyi tuskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisella tavalla vankilan tapoja.
Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, että muut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätä vastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, oli todistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikä lintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, ja sanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:
— Kaakkuri!…
Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotus oli vangin kekseliäisyyden palkkana.
— Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.
Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.
— Mitä kiljutte! huusivat heille muut.
— Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.
— Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. — Meillä on uljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…
— Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.
— No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa järjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa erityisellä lavalla.
— Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!
— Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä juoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä yllensä…
Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin keräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit tungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan leivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden vankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän hallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista vasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.
Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä ja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli kaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin. Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin hiljakseen jossain nurkassa.
— Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori vanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.
— No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu nostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla ikenillään.
— Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein totta.
— Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.
Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään kaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa edessä säilyttää arvokkaisuuttaan.
— Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; — minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.
— Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.
— Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kyllä sinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet… Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä oli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka sittemmin hirtti itsensä…
— Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka — pimeä kapakka. Tiedän.
— Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.
— Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle koko joukon todistajia…
— Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?
— Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy vielä, kuka!
— Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken lie yrittänyt, se maassa makaa.
— Benderin rutto!
— Tarttukoon sinuun Siperjan surma!
— Vieköön sinut turkkilaisen miekka!
Ja riita alkoi.
— No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. — Eivät osanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä leipää suuhunsa…
Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Se osaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan poikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta olisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse olisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa kaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet riitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin harjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin kiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät toisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki se näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten maininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut alussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka sitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa haukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä kuin näyttelijälle.
Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä karsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset sitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla oli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja hankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun arkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia liinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja hankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle sittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta kapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä aprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä minä voinut häneen suuttuakaan.
Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että minä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he käytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan ruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivat minulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti lainaamaan.
Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.
Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka heitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan tunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn ennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät meitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat meitä lankeemuksemme tähden.
— Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän nuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.
He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä salata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut yhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti auttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten luottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).
Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista. Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti puolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset (puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet mitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä maksoivat heille samalla mitalla.
Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin saavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat heistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.
Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä oli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja. Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä katkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama isän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh oli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja laiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja tarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein karttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen luonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen tuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli harvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin tarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin lapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä varkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta paheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina jalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja lähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen naapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen ryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja oli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden kuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman mitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta julkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on häpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset rauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet kuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen. Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan rangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi Siperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli menetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin tienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien mukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut arvostella rikostaan oikealta kannalta.
— Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää häntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.
Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä tähden.
Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli nikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki nämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä, lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi hän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän tyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa kuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.
Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja jotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri luki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.
Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli matala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty kaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja maalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli maalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki pähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.
Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa vankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.
— Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi hän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on selvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja toiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai sotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin vaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin kehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä paratiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi luokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he toisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää omaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä ei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen on hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on se edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille ei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on sotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas oikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat lapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää yhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä maljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava saappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa. Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.
Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä jotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus ei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.
Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen alaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi (sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa voimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen tähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen yli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja piti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja suurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki ilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen hillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja jos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuin olen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa. Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli kokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän Tresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun Tresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen kanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli eräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin hyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.
— Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän vangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen talonpoika.
— Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan kuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja näinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi tulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira paranisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos kuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…
Ja niin kuolikin Tresorka.
Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata. Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia vuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että hän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin heikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden kuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun kaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti vahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti. Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön. Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle. Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski syrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän sairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään eriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.
Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi — — — Minä sanoin jäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupa palata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangit alkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivät työtä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiin työskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin se työ, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti. Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.
Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensin paikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaa kyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinut sitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän. Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.