— Hyvää päivää.
— Hyvää päivää.
— Enkö häiritse teitä?
— Ette.
— Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukua sille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikia ja osasi lukea).
— On.
— Minkälainen presidentti hän on?
Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut mitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellut jotain hyvin tärkeätä.
Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, ja lisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.
— Kuinka niin?
Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuunteli tarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallisti korvansa minun puoleeni.
— Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onko totta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joilla kädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmisten suuruisia?
— On niitä semmoisiakin.
— Mitäs apinoita ne ovat?
Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.
— Missä ne elävät?
— Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.
— Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset muka kulkevat siellä päälaellaan?
— Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitin mahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hän kuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemään antipoodeista.
— Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitär Lavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoon pantu? Se on Dumas'in kirjoittama.
— Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.
— No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.
Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin tähän tapaan.
Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä tuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli häntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan, siinä määrin kuin Petrow.
— Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. — Hän on valmis vaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin päähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän sitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän ole oikein täysijärkinen.
Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut tyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin johtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin kanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka hän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan tietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan kuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin hänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että M. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen, peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta semmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.
Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi murhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää ennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta", kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että översti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin lyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti kaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne täydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut minulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia mielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen. Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä oli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut hänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian himoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut kenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa). Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei annettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen riitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias vanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan riidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen käsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin kauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin. Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin (kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin askelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen lennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä vastaan… Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista. Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla hätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow viskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski jotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow Petrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei hän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow pitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan alaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän vankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen, missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset asiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä. Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla rupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä käsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä tiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut. Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan kuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään hillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi voinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain metsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus ei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja tervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä ihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee sinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin löytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin vähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka pienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi vastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus salakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti hänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin vapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin syystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi tapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä ystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim. raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen. Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää ostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin halusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken mokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä parinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka toisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti minulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan rauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain aivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla, sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja myönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin siitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän kuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että minä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän ottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän minun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla piti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin sopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua pienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan asioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin muusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin itsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita? Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen syrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei nauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin tarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei osoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta… Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella niinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta kuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei kannattanut vaivatakaan.
Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti minua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi lapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota kaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä… Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että hän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankin omaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun ei omastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minua rakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä olin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että on oikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh", lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."
Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa kuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin joutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole alkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he ensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman melua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä olevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat niin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa oikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee vielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut. Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja kuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä sinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme lujaluontoisin asukas.
Lujaluontoisia ihmisiä. — Lukaa.
Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia. Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.
On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan, vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He arvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä olen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus muistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat jonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään, koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut semmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta noudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa jokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka sanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.
Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä laverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun olinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena ihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli, kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin vuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama pienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen maininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin jotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoo sananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa, ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman itserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa. Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään istui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin, joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen kanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti, vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän neuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta. Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin puhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.
— Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi hän — Tsh—wiin, löysäläisyydestä muka.
— Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.
— Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K—wiin, niin pistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin ympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista henkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin härät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa huonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän, istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te mokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.
— Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä pilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen kovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien puoleen. — Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän oikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia olivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka, harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan kirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki periä, mutta hän vaan kirjoitti… ja niinpä jouduinkin minä perikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.
— Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.
— Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä joltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.
— Kummiltansa kaiketi.
— Kaiketi kummiltansa.
— No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.
Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:
— Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen tsaari, minä olen jumalakin!"
Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.
— Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; — kapinoitsija!
— Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.
— Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.Kovin oli ihmeissään.
— Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan. Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä viskasin veitsen kädestäni.
— Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.
Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivat ennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan kadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla herrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet virkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin heidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa, pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta luulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi tietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään imartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan näille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet upseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivat he taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata semmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari, minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä vankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet. Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta rankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja tekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja silloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta ylemmiltä esimiehiltään.
Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota heitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki onkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan muuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka hyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin vaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän on vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä kahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun hän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani! Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva on jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla ihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän ilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin, minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan muutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi. He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä yhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä liian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat kunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on hyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea muodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara, mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit rakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa eikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.
* * * * *
— Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin rauhallisesti.
— Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!Minkä tähden tänään ei ole maidania?
— Rahat on juotu, huomautti Wasja. — Jos ei olisi juotu, niin ehkä maidankin olisi.
— Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.
— Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.
— Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet, olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista kaikkien puoleen. — Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua täydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut selkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli jaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin mieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja sanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun hän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni, vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran, niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun sitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin minun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä tuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tulee kuolema…"
— Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini yksinkertaisuudessaan.
Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.
— Sitä nyt on aika pöllö!
— Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen, että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.
— Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.
Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan peljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena hirvittävänä olentona.
Isai Fomitsh. — Sauna. — Baklushinin kertomus.
Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, ja kun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta. Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinani käytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivat valmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan, jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili Isai Fomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnut kertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattoman kuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilan saunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuu eteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovin hullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen ja heikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamaton tyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollut laisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollen juveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei ollut toista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänen rahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan" tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli oma teekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvat juutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä. Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa (laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästä kaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä — naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynä lapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä, arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista, etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestä ainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikille huvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivat vangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin, oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muita vankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (se tapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan). Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu joku juutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla. Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntä hyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän oli tullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiin ja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshilla säkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän pani sen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalat koukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympäri naurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsä johdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaen käsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekä jalkarääsyjä.
— Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudetta vuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?
Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.
Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei uskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin ihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli nähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä sormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä hän sanoisi.
— No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada! jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.
— Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.
Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.Kaikki purskahtivat nauruun.
— Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta katso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.
— Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti juutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen arasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä kauppaa.
— Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?
— Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.
— Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?
— Isai Fomitsh.
— No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran halttuun!
Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja pisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa hohottivat.
Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan ei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa. Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti kannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella tavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli tuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan vihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria, papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä ollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.
— Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!
— Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa, vastasi Isai Fomitsh reippaasti.
— Paiseinen!
— Vaikkapa olisinkin.
— Paiseinen juutalainen!
— Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.
— Vapahtajan möit!
— Mitäs sitten.
— Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä ainokainen, huusivat vangit nauraen.
— Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!
— Olenhan ilmankin Siperjassa.
— Pääset vielä kauemmaksi.
— No, onkos siellä Jumala?
— On kuin onkin.
— No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä olla.
— Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai Fomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt reippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän alkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua veteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin, kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla, että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista lauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin jokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton vihollisistaan.
Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta vasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh oli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä uteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan pienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten muutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa. Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti huolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan otsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä sarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki sitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin ja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului rukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos Isai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa tempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan ulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän laatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi vaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä, rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä. "Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai Fosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo merkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin häneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella tarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski itkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki määräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä" oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa luvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä pitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea rukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että kasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen muutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia sanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana temppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa salaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous paraillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä sotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut laveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin meluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli sallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä huutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään, kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi häntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi lukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun hänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan näköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan siristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen. Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä suoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh korotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista, kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään suuttunut teihin?
— Mikä majuuri.
— Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?
— En.
— Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.
Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän ollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen innostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli vankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä, niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta rukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja tahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia Pietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat saaneet tietonsa asiantuntijoilta.
Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.
Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti eräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50 kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas, aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen saunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit olivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan. Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa jaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä eteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli tarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin ahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä voi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään, ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua pesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon kuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä ja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja miellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet keskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä tottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli eteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että vangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen täysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki kahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään nahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään alushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari tällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa hopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen, koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin väljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen hieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman säärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta säärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on oppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko temppu… Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun. Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli ollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään kahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun ilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan, jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille annettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin kahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin tarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiin eteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä ja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin vangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen kuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta kopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä varten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä kiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa. "Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan kuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikein hävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä yksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän kohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen tulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos minä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka olisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle ollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet pitämään minusta semmoista huolta?
Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet helvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja yhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä, ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa yhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry, karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi laskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow rohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun olimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin pyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän ylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow ilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan hieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta luovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä nyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan penkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle laattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen paksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut. Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi istunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset peseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan laattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä portailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei kuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää vettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee sitte itseään kylmällä vedellä — siinä kaikki. Noin viisikymmentä vastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat itseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin. Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja nauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat… Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa heidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat, riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet. Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa; kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä, tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla istuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta pilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö ehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja punaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä kuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet, niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja. Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä nähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä koko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven lomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet ja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä kurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen pyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan tarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan se ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan itseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan palkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan muutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aika mies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että hän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut, ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella äänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki olisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa. Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän katsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni juureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille sillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että hän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette puti puhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en kuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nyt pesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa, että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan huolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa. "Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän arvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä syystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä minunlaisella miehellä.
Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestä taluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hän oli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivan valmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.
Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi sen ja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosin hänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti ja sanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähti hän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaan tarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin (vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänyt kanssani teetä juomaan.
Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän oli taipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsa sekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestä paljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntä mielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskana miehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän oli korkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällä varustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekä avomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niin hauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuului leikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilon vihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustui kanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poika sekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamien korkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitis kyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseni teetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh. oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeni ilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaan näytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huveja toimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulisseja valmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneet antaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avulla toivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettuna olkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuin viime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahalla tuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi oli vankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hän vihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanalla sanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiä toimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennä kaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin ilo teaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiin pakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaan aina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen ja joutunut sen vuoksi R:in linnapataljoonaan, kuitenkin aliupseerina.
— Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.
— Mistä syystä? kysyin minä.
— Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, että rakastuin.
— No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.
— Tosi on, lisäsi Baklushin, — että minä sitä paitsi ammuin kuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisen takia!
— Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.
— Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.
— Sitä parempi. Kertokaa.
— No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten…
Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan sen sijaan hyvin omituinen.
"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R:iin, näin minä, että kaupunki oli komea ja suuri — ainoastaan saksalaisia oli liian paljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa, kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille iskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut itseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat pyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli hänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi kulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa puhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen kaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä, vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää viattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan nauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja miks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni mennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään… Mutta kuinkas kävikään! Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella, eikä kolmannellakaan kertaa… Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta siihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän tahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata kirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut tehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on varmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut kuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta, koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin pyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin tulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli. Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä Schulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli ilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin — että muka tekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla naimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut ilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin minun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin, että tyttö itki ja syleili minua… Oh, arvelin itsekseni, onhan hän oikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin aliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa, jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää… Onko sulhosi pulska mies? — Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen, pitkänenäinen … ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen luotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä Loviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä istuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin neljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään, hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen näköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa siinä paikassa … mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi; olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle ja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä itkuun…
"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt. Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha pyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli saanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä pikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan oli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään tietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä epätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan päättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi, s.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään kolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut kauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa. Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin minä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä päivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen olisin minä syömällä syönyt.
"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen jälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin tavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja mitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin revolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli huononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana ollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään. Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat ylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille ja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki istuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä. Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä astuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa. Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään saksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni. Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi kiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle oli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa ja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä heitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa pystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko, paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään, vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas istumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen näköinen, nousi ylös ja sanoi:
"— Mitä te tahdotte?
"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.
"— Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa ryyppyä!
"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!
"Minä istuin. — Annappas, sanoin, viinaa!
"— Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.
"— Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. — Kovin pisti minun vihakseni.
"— Tämä on hyvää viinaa.
"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, ettäLoviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:
"— Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.Minä tulin luoksesi ystävänä.
"— Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raaka sotamies.
"Silloin minä vimmastuin.
"— Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös, että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon? Voinpa sinut revolverillakin ampua!
"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsä kohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään, ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.
"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaan malttiansa.
"— Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisena ihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaan pelkää.
"— Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikään liikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.
"— Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.
"— Miksi en uskaltaisi?
"— Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitä ankarasti rangaistaisiin.
"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt, niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.
"— Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.
"— Niin luulen.
"— Enkö tohdi?
"— Te sitä ette ollenkaan tohdi…
"— Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin ja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.
"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo, viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.
"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan minut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan kiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos: tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon kohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin luo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli Loviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä syypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti äskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt sairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin puhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt, sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka olisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä aikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin leivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut vaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja mennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa. Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes epäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä tapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi: 'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä sinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli sydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut kiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja antoivat ilmi rikokseni…"
— Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; — rikoksestanne olisi teidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi siviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa. Kuinka se on mahdollista?
— Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. — Kun minut asetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä tavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitä haukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystä ruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain neljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon. Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin kapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten sotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh! Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.
Joulu.
Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin tosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta kuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai joukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty mihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat viinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan, sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä; Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain luona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä syystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei ollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain odottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä tapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet invaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa hanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat säästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät velvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen päivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi tunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia päiviä oli vuodessa kolme.
Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden pahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen kansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn tekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien muisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut täällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki olivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei ollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen näköisinä… Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi tavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken poikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin haukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä juhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa liikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta, aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin yhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan joutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä muuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi selvästi huomata.
Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei ollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona vieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen palvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä hän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti, poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin jumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi himmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä hyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan hätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä muistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen, mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä ajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti, mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos häntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin tänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti. Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa ajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet — vankeuteen. Läksy ei voinut olla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää syyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön, ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä ajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien kesken oli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli hän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli täyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi paistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan joku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut näkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen johtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä olen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon vaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä. Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti kuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta nyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä kuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että saisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän pukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se hänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin olla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin; muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja mielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka hän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä. Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan. Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti hakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän pukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa oli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän kuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti mitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitä tasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut huomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa omantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan vaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien kunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä velvollisuutena ja hänen sydämeensä — kauneuden korkeimpana esikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana vankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä laattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda jouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki puuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja nukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin mahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei ollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.
Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin kasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille rauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja ystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh, samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita kyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli j.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi, että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli viritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli aamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut malttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona. Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja hiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja. Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat kävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli huomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei vankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista ystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes niinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa kanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on huomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa. Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja kuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia; semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä läksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet himmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi savupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle ystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän joukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet kanssani yhtään sanaa.
Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo keskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh! Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä pysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja harvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle vielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi eteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla onnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.
— Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että hän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.
— Ka mitäpä, nyt on juhla … sai hän sanotuksi ja huomattuaan itsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti kyökkiin.
Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan toistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen asti, kun minä pääsin pois vankeudesta.