— Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.
— Laske hänet irti, Mikitka!
— Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!
Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää vilkahteli ruohostossa.
— Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.
— Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. — Ei kertaakaan ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!
— Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.
— Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.
— Vapauteenpa niinkin.
— Eikä näykään enää…
— Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät taas äänettöminä liikkeelle.
Vaatimus.
Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija velvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:
Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta isänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä, miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista. Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että hänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat niin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä ihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen tekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut isänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset kertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien" julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin "muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa, että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon ihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin myöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen mahdollisuutta."
Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja, joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän viattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen viattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät oli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi epäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei voi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä…
Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua tapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin murretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä, tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen kuvaukseen "kuolleesta talosta."
Nyt varsinaiseen kertomukseen!
* * * * *
Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin. Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti. Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni vaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan. Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä vuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet tottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni: "Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Ja nämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että kaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa, eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja ikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan mahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana, mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden kummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka perusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein syntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten aivoissa — kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja minä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo ensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan ulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut olla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä syystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja sairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita, vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille toiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä mahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat niiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta luopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät niitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja sisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan… Ehkäpä tämä alituinen, salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten keskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja jos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen tai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan, olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja minusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla itsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että lapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin. Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia hyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja yksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut hyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin. Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä sattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin levottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen ryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet kellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän; he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen niihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa oli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen ukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa tapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen kauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa: rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua lukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi kourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin, s.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta kun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen vapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti hyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan saadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin tapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi ei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen surusta muuttuu joskus kummitukseksi… Tarkoitusperänä kaikilla vangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.
Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta onkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous erilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan määritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia, vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen elämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan sisällinen, itsenäinen elämä.
Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni ensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä syystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti. Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä kadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa parissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen pakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin että jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin, että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen syynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että aatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin alhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä minä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus onkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä. Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty huomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi muuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden, että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin. Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella. Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä. Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten valistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä suurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin jotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja äkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä näkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen selvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä, jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin: sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja siivottomuutta, että oikein iletti.
Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa, elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on tukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt nälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo siitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle ihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin epämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään vähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla kaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan siivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno herrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä työtä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa hänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi vielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti sanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.
Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut parin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä oikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin. Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien tuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita säätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja ymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja halveksimista; häntä ei ymmärretä ja — mikä on pahinta — häneen ei luoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa pääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan voi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi, muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman mitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras, siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien ihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista Petropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan, seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua saattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita aatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja tämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä, ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja muuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne yhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka päivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten ystävänä, hyväntekijänä — niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä perin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta. Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä liioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on todenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen enkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi aikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea…
Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä vaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin minä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin semmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista niitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi, rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin tovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua sydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa valaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana arkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan lepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan pihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen aikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten juuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli vangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä heidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen heidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä oli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn raskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta sekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki tämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä tähän puuskaukseen oli — ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit valitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin kyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden heistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin. Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.
— Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti joku kyökissä.
— Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.
— Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; — se on makeata.
— Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekin makeata?
— Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; — tehtaan työ ei ole helppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkä lähde.
— No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.
— Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot — siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?
— Kyllähän se ruoka on huonoa.
— Taskuansa täyttää varmaankin.
— Se taas ei ole sinun asiasi.
— Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisi ilmaista vaatimus, siinä kaikki.
— Vaatimus?
— Niinpä niinkin.
— Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!
— Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti oli nurkassa äänettömänä istunut. — Sanoppas ensin, aiotko itse tehdä vaatimuksen?
— Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyys on täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruunun ruokaan.
— Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.
— Toisen palaa älä halaa!
— Mitä!… Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!
— Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.
— Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät he meiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?
— Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.Vankeja kun olemme, niin siksi!
— Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!
— Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parin hevosia on ostanut.
— Eikä juokaan enää.
— Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssa korttipöydässä.
— Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.
— Senpä tähden kaali onkin huonoa.
— Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.
— Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hän itseään puolustaa.
— Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.
— Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.
Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä tosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin yleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan riitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään vastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen erimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa. Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia. Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa, riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin esille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa asioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa tapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa väkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa, joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla samanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä ja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi saavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan, onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian kiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin semmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa voittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka meillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun, vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita ja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden joutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin joukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja oikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta liittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa menestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta siitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa, lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä ja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin härät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä käytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin, likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat tarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat välttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä katkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin yksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän voimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät tarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille tuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän mahtinsa… Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitävaatimuksetoikeastaan olivat?…
Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista. Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen entinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta muuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on mainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen, hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava. Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow muun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat, puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista ensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.
Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti säikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä ilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan muutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin invaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka aliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan hämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä. Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi siitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät vankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki olisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin silloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus korkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän majuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi, etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.
Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille pääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat tarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia, jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja kiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat huolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin, että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten kasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin ottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni ja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.
— Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja röyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti teititellyt minua.
Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että jotain tavatonta oli tekeillä.
— Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori vanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. — Ei tämä asia koske sinuun.
— Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; — luulin että on tarkastus.
— Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.
— Rautanokka, virkkoi toinen.
— Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi pilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.
— Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.
— Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät kalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne tuppailet?
— Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti luokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.
Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli oli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä katselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o. silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla puuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi mestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki sinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä kohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta, vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.
— Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja niinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin siksi aikaa… Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.
Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta paitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni menin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä samaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.
— Ei kelvannut! … tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen…
En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin ja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin eteisessä kohtasin minä T—wskyn, aatelismiehen, joka oli lujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin vangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen ominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.
— Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; — tulkaa tänne!
— Mitäs heillä siellä on tekeillä?
— He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei heille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan hakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän niskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne. Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri vihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.
— Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M—tsky, kun olimme tulleet kyökkiin.
— Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T—wsky.
Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin kaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen, osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan hyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi kaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän säännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti odotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että järjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä myöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli uteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä myöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet aatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia venäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät he tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi. Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka omapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän yritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut olla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen tuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin ajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin, katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat ikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin Jelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan väärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion kaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit olivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he kuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä vastaan.
— Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, — ovat kaikki muut menneet ulos.
— Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.
— Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin. Ei se meille sovi.Je hais les brigands. [Minä vihaan rosvoja. Suom. muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on aivan turha juttu.
— Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen ja synkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhti myöntämään hänen sanojansa.
— Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavat puolensadan paikoille selkäänsä.
— Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.
Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti, mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissa oli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoin oli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen, sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet, hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta. Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeä henkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikki asiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oli viekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivat häneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, joka nähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivat tulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, ei enemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitä asti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensä ja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen he sydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensä ensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.
Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuri täydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan. Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehden heille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat, sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimme vaan hänen ärjyvän näin:
— Kapinoitsijat!… Selkään teille… Yllyttäjät! Sinä olet yllyttäjä! Sinä yllyttäjä!
Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräs vanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeen seurasi häntä toinen ja sitten kolmas.
— Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on? kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. — Kaikki ovat oitis tänne ajettavat!
Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme ota osaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.
— Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollen nähtävästi hyvillään. — Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!
Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muiden joukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.
— Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow… Asettukaa, asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkealla äänellä. - M—sky, olethan sinäkin täällä… Nyt ovat heidän nimensä kirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiset erikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavat ja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki … oikeuden eteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!
Paperi teki vaikutuksensa.
— Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, mutta kuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.
— Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, se astukoon erilleen.
— Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.
— Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä, kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!…
— Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.
— Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne, josta ääni oli kuulunut. — Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäkö huusit? Vahtipaikalle!
Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleen vahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinut kuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.
— Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. — Katsoppas vaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään…! Kyllä minä teidät kaikki selvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!
— Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan vangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä odottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä pikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.
— Kas niin, nyt ovatkaikkityytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. — Kyllähän minä sen huomasin … tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän joukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin puoleen; — asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä työhön. Lyö rumpua!
Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja surullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä majuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle ja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan varsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten sittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi, ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan. Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka sitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan majuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui arveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet tyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi. "Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka parempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa useammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti huolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut hämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa rauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he näyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset murisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni ivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.
— Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.
— Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.
— Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti kolmas.
— Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.
— Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän! huomautti joku vihaisesti.
— Olet sinäkin opettavinasi!
— Olen kyllä.
— Mokomakin.
— Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.
— Koiran kaluama luu olet sinä.
— Se olet sinä itse.
— No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta riitelijöille…
Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana Petrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä pari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan rinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani Petrowilta muutamia selityksiä.
— Sanokaapas, Petrow, kysyin minä — eikö teikäläiset ole meille vihaisia?
— Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.
— Vangit meille … aatelisille.
— Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?
— No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.
— Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin kokien päästä tarkoitukseni perille; — tehän syötte omaanne.
— Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät omaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin pitänyt tehdä samoin … toveruuden vuoksi.
— Niin … mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän kummastellen.
Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan ymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa täydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä, selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan koettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi pitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen vankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi pysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidän toverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta, yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa ollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut heidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme omaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.
Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit rupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista vertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme kuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin. Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka eivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään, jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan maininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.
Toverit.
Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A—w ja se, jota pidettiin isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä, etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran, kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan" ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi… Ensi vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla. Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.
Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan aatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin. Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen kärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin seurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B—sky, M—sky ja vanhus Sh—sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin professorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan huolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M. ja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan riidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen ystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies, mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen osaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti siltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä saatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava luonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei voinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi salainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys ja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin vakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän kuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n kanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen, mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen kärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää semmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen kanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n kanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä. Erottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen maininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui ikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän kuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen, että hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein vihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen ystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n tähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki sairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin luonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin meidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat tuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia ympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä heissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he tulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä vankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he ystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan vanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit kertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin sangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen. Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen talonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia vankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan kajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa lukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli kantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli väsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U—gorskiin. He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi kuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen, muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien vankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän vankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä paremmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh—sky. Ennen heidän tuloansa oli M—sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä vaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.
Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut. Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta väkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli rehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T. eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen häntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin heillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa tahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat monenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin ihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani en hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti seurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi. Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla venäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän itse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus painattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet. Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän rukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä kunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli vankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien kunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli seuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U—gorskin ja meidän linnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa ajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen eteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit tietysti olivat aivan syyttömiä.
— Mimmoiset he ovat, huusi hän; — niinkuin maankulkijat ja ryövärit!
Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä kysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän vastasikin:
— Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.
— Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; — vahtipaikalle! Sata lyöntiä, oitis tuossa paikassa!
Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt eikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin vankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan heidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt. Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki, mitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minä olin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minä odotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa häntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään katsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi, jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana; kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja rupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa liikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa vaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja rukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia aivan kuin huumaantuneena, mielettömänä…" Siitä lähtien kunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina suosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut piestessä.
Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi laisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan, olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää vaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja jos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena päällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen päällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Siperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden päällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti koettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt siihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse aatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole taipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun ja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin kolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja, jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota siinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun luokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin alemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa velvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen joukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien esimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos heidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei sallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä. Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö kuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o. kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei ollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja syynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului sotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn kuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina täytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa luokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat vangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he kaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja oikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän vankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla, vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen verrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta, sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä semmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen viranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa kantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat sen ja sen luokan vankeja, — jos semmoisissa paikoissa, sanon minä, aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja kolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko Siperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja kertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston pakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat vankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita. Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen oli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen kaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut mahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa paljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka kaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt ilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen syytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan! Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset; ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus. Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme ansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän olisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen rangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei kuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua, etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä mukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että komendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin majuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin kertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että kenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin määrin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei voinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut saada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A—win kantelujen johdosta, mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta vakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa ja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä moitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen yhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle aateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen ilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä kärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin ystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme vaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja lupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat, suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he kirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan Pietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät puhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan käski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla puolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin ja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä häntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria noutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin. Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen: meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon takertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.
— Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan, kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä kunnioitusta.
— Se ja se.
— Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.
— Se ja se.
— Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla; me olimme saaneet ne Tobolskista. — Se on uusi vormu! Se on kai joku uusi vormu… Uudistuksia … Pietarista … puheli hän käännellen meitä vuorotellen.
— Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.
— Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.
— Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. — Katsokaa, että käyttäydytte hyvin! Muutoin… ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta r-r-raippoja!…
Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.
Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui silloin, kun insinööripäällikkönä oli G—w. Överstiluutnantti G—w tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa — ellen erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään — ja matkusti sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen. Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä, jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä hänen kanssaan — eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa" oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G—win täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä riitaantuivat he keskenään. G—w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi. Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri…" ja siihen lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin), olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin." Mutta kohta lähti G—w täältä pois ja se seikka saattoi vangit alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä: minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän oli, kotka ja puolustajamme." Sama G—w suosi myöskin aatelisia ja hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit (etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella! Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.
Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands" kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun…" M. ei ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.
— No, M—sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.
"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin."Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."
— Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.
— Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. — Sinä olet vapaa! Äitisi on anonut puolestasi … hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset oitis.
Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.
Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset kuulumiset.
Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä, yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta neljäs, B—m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa. Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää köyhänä. — Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja yksi heistä, T—shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B. itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B. parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja majuuri oli mielissään… Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B—miin oli hän hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui kerran Sh:n luoksensa vankilasta.
— Sh., sanoi hän — minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä, minä — kadun!
Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.
— Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki! Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri! Ymmärrätkö sinä sen?
Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.
— Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas vaan: minä, minä, majuuri … j.n.e.
Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.
Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut järjestysmiehenä kaupungissa… Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta. Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen. Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen. Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.