Siltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä yöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin haastettu.
— Minulle sattui tässä viime suvena se Etelä-Suomen matkani, niinkuin tiedätte, virkkoi Niemistö sijoitellen itseään Tervasmäen sepän lujarakenteiseen soututuoliin. Jos teitä huvittaa, teen kyllä palasen selkoa matkastani, jatkoi.
Tietysti se huvitti.
Mutta tuskin oli Niemistö päässyt maanviljelyskuvaustensa alkuun, kun jo alkoi kilpaileva vuorokysely. Mikä kuulusteli hevosasioita, kuka porsaita, ken maatiaisrotuisia sonnipoikia j.n.e., niin, että kaikkea sitä on tässä mahdoton selostaa. Kun Niemistö vihdoin sai kyselijät tyydytetyiksi, oltiinkin jo takaisin junassa Riihimäellä, palaamassa kohti tätä kotoista Pohjolaa. Matka ei kuitenkaan ollut jatkunut aivan pitkälle Tampereen pohjoispuolelle, kun oli poikettava eräältä asemalta muuan penikulma syrjään.
— Koko päivän satoi rankasti siellä etelämpänä, mutta Tampereen tienoilla oli se jo asettunut verrattain vähiin. Kun tulin pysäysasemalle, ei ennakolta tilaamani kyytihevonen ollutkaan siellä. Kymmenkunta poikamiestä seisoskeli vain asemalaiturilla parvessa, selät koukussa, kädet taskuissa junaa »vahdaten» ja omia sukkeluuksiaan jutellen. Käyn poikaparveen ja kysyn:
— Onko tässä kievarista ketään?
— Tuo on!
Pari laihaa poikaa osoittaa muuatta lihavaa, noin 20:n tienoossa vaeltavaa poikaa, jolla on paljaat jalat ja pyöreät silmät.
— Tekö olette kievarista? kysyn.
Hän katsoo minua silmiin suu eräänlaisessa naurussa ja virkahtaa:
— Minä.
— Onko sinne pitkältä?
— Noo, ei sinne pitkä…
Heitän matkalaukkuni hänen vartioitavaksensa, mennäkseni leimauttamaan matkalippuni. Sieltä palatessani seisoo koko parvi piirissä matkalaukkuni ympärillä, ja kaksi poikaa potkii sitä niin, että se palkkarehtaa kyleltä kylelle. Kievarin poika töllistelee matkan päässä, suu virnissä.
Minua hieman harmitti, mutta annoin sen toisille anteeksi ja syytin mielessäni vain kievarin poikaa, joka ei ollut vartiotehtäväänsä aikonutkaan täyttää. Tempaisin vaieten laukkuni, tulin kievarin pojan luo ja kysyin:
— Missä kievari on?
— Tuolla.
Lähden osoitettuun suuntaan. Hän alkaa löntystää jäljessäni. Mutta kun kädet pitää olla niin syvällä housuntaskuissa ja sääret ovat ränkiväärää lajia, alkaa nuori mies heti arveluttavasti jätättää. Pysähdyn odottamaan ja kysyn:
— Olisko teillä ollut kiirettä oltavaa täällä?
— E-e-ei.
— Arvelen vain, kun te niin vastahakoisesti… Olette ehkä kipeä?
Hän vetää uudestaan nuotissa:
— E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä matkalaukkuani kantaen.
Hieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten pian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi nuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa neuvonut.
Verrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään kyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin pukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli matalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä maahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja elämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan muutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut niitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä äsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen laittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu ikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon rehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa, korjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa…
On harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua kyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta, omanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka pitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.
Tie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa yötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat muuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin tervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen hävityksen etevämmyydestä.
Olen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt suuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta alotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään. Ymmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani huomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman kylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani määrä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:
— Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon minun pitäisi mennä?
Hän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se meneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas kävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.
Kun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen ja virkan:
— Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.
Poika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo lönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:
— Kyllä minä … mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.
Sanon:
— Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain, että ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.
Menemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin omaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:
— En suinkaan minä … mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on märkänä.
Taas vähän ajan kuluttua minä lisään:
— No niin … ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että jos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen, olisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä kävelenkin sen pikkuvälin.
Mutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin uuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi hän sille taas kiiruhtamisvauhtia.
Niin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.
On sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä palvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa lehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin poikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja käyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni sinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.
Tämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei kuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä nousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että tämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu siihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa kuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin lehdikkokujan mutkasta… — — —
Pari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan laivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin käytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja harvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies järjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä joku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa. Muutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin lähelle laivaa odottamaan.
Laiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän on kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi joutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään. Sanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule. Mahtaneeko tulla ollenkaan?… Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän sitä voi takaamaan mennä…
Vihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!Sen sanoo moni yht'aikaa.
Tuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää perässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään työntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja laivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli laivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä pohjaan.
— Kattos!
— Perhanaa, kun…
— Kylläpä se…
— Olettepa tottuneita ja tuttuja, kehun puolestani. Laivassa ei ole ketään matkustajia, vain lämmittäjä ja tuo toinen.
Jutellaan. Tuumitaan. Päätellään. Äsken laituriin tuotuja tyhjiä säkkejä tarjotaan laivaan.
— Mihin niitä? kysyy se laivarenki.
Lähettäjä mainitsee.
— Mitä niillä siellä?
— Suoloja pitäisi…
— Ei hiventäkään ole suoloja kauppiaalla! Laiva on hukkunut.
— Eikö?
— Ei. Minä olen varma siitä.
— No eihän näillä sitten…
— No … mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.
Ja niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme nostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa vaelluksensa.
Ilma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia viittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista tuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen olevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia, terhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää perää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.
— Mitäs teillä? huutaa laivarenki. — Takaisinko tuotte sen köyden?
— Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen peräsintä huolella, täydentää:
— Ei se kelpaa!
Vene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta, vanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on tullut tuumaamaan.
— Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.
— Tänne se käskettiin tuoda.
— Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.
Lapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti, kun tuomio on kuultu.
Seuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään kaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva pysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset ikkuna-aukoista sisään.
Olemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta mukaan pannut eväät.
Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista, puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita…
Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista, entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies. Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:
— Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.
Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.
— Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.
— Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. — Käännä vähän järvelle… Anna pakkia … joo… Hyvin menee.
Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka herrasmies työntyy kokasta laivaan.
— No anna mennä vain! huutaa laivarenki.
Jonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti vastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari koria ja menee.
— Pääseeköhän siitä … tuosta karin eteläpuolelta? kyselee koneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi apulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.
— Hooja! huutaa renki.
Samassa alkaa näkyä uusi laituri.
— Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet seisoskelee pari akkaa.
— Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.
Toinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli jotakin pakettia.
Laivarenki hyppää kokkaan.
— Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.
— Pitää vähä. Antaa.
— Ei enää!
Kokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:
— Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.
Laivarenki tarkastellen pakettia:
— Jaa-hah…
Akka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.
— Mitäs?…
— Sen jauhopussin rahtia.
— Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.
— Ei, ei täällä mitään.
Koneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:
— Ei täällä ole jauhopussia.
Renki kurottaa rahaa takaisin akalle.
— Ei tullut, sanoo.
Mutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.
— Kelle tämä paketti tulee? kysyy.
— Sille … onhan siinä?
— Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo, kädessään käännellen.
Lähdetään.
Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla, ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä…
Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on perjantai. Se on hieromasauna… Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa… Parin vuoden kuluttua hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa … ja sauna savuaa taasen, sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen… Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin ollakseen aikansa mukana… Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä, taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä…
Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria, missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!… Laiva pysähtyy muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan. Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin »laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan perään. Kone alkaa taas jyskyttää.
Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:
— Katso, ka, ka!
Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.
Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti, jonka yli kohoaa korkea viiritanko… »Laivanomistaja itse», propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu, rahatasku… Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun itsekseen laskujaan laskee… Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä kädessä… Mutta Jumalan kiitos! … onpa propsiherra, laivanomistaja itse, joka elättää…
Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina, milloin hillitysti sisäänpäin — sulatteleville lapsiajatuksille, milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.
Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat, muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän auringon heijastuksessa.
— Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt. Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti. Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä. Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi, joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.
Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan puolustusväitteet. Hän kertoi — sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta palannut ja sain häntä puhutella — tulleensa siihen käsitykseen, että kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.
Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.
Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus: Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.
… Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.
Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria, kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.
Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi, että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia; salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.
Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.
Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista, koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan…
Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja … vanhan tavankin mukaan, kun on ennenkin antanut anteeksi.
Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja vangittiin. — — —
Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja lapsipsykologiseita kannalta.
Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä. Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa, rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä — vapaudestaan. — Mikään mielipide, luonne, kasvatus, periaate — mikään ei niitä ohjannut. Ne karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan, päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista tyydytystään. —
Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi, että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen lävitse.
Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa. Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin. Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla tietona, että tuomari on juovuksissa.
Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain nauroi…
— Juovuksissa, jupisi.
— Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi kuvaavaa fariseustyyppiä.
Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.
Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa, muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.
Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana, mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas oli tämä satutus.
Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi,että tuomari ehtii perehtyä asiakirjoihin.
Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.
— Se on juovuksissa ja sen vuoksi … kävi ajatus läpi tuomiosalin.
Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo horjahti — — ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten. Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa, joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois näkemästä tätä näytelmää.
Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä, kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko viikon. — — —
Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti. Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen uskonvarmuus.
Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:
— Rankaisipas Jumala tuomaria!
Eräänä sunnuntai-iltana, joulun lähetessä, kuhisi taas Tervasmäen sepän tupa. Kylän miehinen sukupuoli oli siellä eri ikäluokkiensa kautta edustettuna. Uteliaisuus oli jo käynyt niin yleiseksi, että puolikasvuiset poikaviikaritkin, jotka illan virallisen tarinan ajaksi joutivat pihanpuolen mellastuksista sepän oviloukkoon sähisemään, asettuivat oman uteliaisuutensa valtaamina hiljaisiksi.
Herastuomari, joka oli pitänyt pyhäkoulua parikymmentä vuotta, oli jo ehtinyt tähän ilmiöön kiinnittää kasvattajahuomiotaan.
— Kas niitä junkkareita! ihmetteli nytkin, kun Tamminen alkoi kakistella kurkkuaan ja pojat jo nyrkeillään toisiaan tölmien alkoivat suhdittaa ja keskinäisellä kurinpidolla vaatia hiljaisuutta.
— Yrittäkääpä niitä juupeleita vain pyhäkoulussa saada tuolla lailla rauhoittumaan!
Tamminen aloitti:
— Siihen aikaan kun minä olin vielä mustalaispojan kokoinen, taisin olla siinä 12-13 iällä…
Mutta nyt alkoi ovensuussa joku itkeä tillittää. Toinen oli antanut niin kovan muistutuksen, että luonto puhkaisi porun.
— Mitäs siinä tirskut ja rähäjät!
— Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta…
Ja hammasten välistä:
— … mutta odota, poika!
Tamminen jatkoi:
— Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin naisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen joulua valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin koko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä pisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai miehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä tarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella yritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin makuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus pinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 tienoille yöllä. Isäntäväki oli monesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon päreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua. Eihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.
Minä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista, kaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista lienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia töitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia, värkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin pikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni, kun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä siihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä, vaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen vetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi kuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä kehuivat, nousi se vain.
Siinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet. Muistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja poltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita alas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin, että hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin luontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin, että sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.
Niin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut muutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:
— Mitä sinä nyt aiot tehdä?
En ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja rupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.
— Kuulitko sinä, poika? huusi isä.
— Hääh?
— Mitä sinä meinaat tehdä?
— Korvon.
Odotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti. Minun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaanehdottomastikiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen, kimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:
— Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain juhlatiijuun.
Siinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni löi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:
— Ei vie juhlatiijuun … pianko minä sen teen!
Isä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni kimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:
— Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin … mutta saat tehdä siitä pohjan.
— Mulla on jo pohjavärkki varattuna tuolla höyläpenkin takana.
Isä heitti kimpipuun kädestään ja sanoi:
— Noo, koeta sitten.
Kuulin kun hän kopisti piippuaan halkoon, täytti uudestaan, asteli takan luokse ja sytytti sieltä. Sen tehtyään lähti ulos, arvasin, että meni Toiskaan.
Niin aloin tehdä ensimmäistä korvoani.
Kun ihmisellä olisi vielä sellainen työinto! Mulla on aina ollut hieman kiukkuinen luonto. Mutta sen korvon teon aikana muistan akkaväen erityisesti morkanneen. He eivät, muka, saaneet tulla luutineen eikä rakkineen aivan lähelle. Kun akoilla oli hallussaan koko uuninloukko, niin mitäs he tulivat miesten puolelle!
Olin tehnyt jo koko joukon pienempiä päkkänöitä, joten pidin itseäni ikään kuin vanhana mestarina. Pohja syntyikin hyvä. Kimpiä veistäessäni innostuin jo siitä, kun ne sattuivat olemaan suurin osa niin lauskaa ja suoraa puuta. Sitä oli oikein mukava ensin kirveellä veistää ja sitten höylätä.
Meille oli juuri tuotu kaupungista uusi kimpihöylänterä. Ja se sattui olemaan niin mato, että aivan leikillä minäkin sain koko kimmen pituisia lastuja.
Eräänä iltana, kun olimme päässeet kotiin metsästä, rupesin uurtamaan. Siinä ei sattunut olemaan ketään, joka olisi mulle näyttänyt pärevalkealla. Päre paloi »matin» huulissa, kun minä piirsin ensimmäisen kimmen uurreviivan. Kun ei nähnyt, täytyi luottaa siihen, että puukon tutkain kulki pohjanreunaa myöten virheettömästi. Kun tarkastin viivan, näytti se suoralta. Olin myöskin niin polttavassa kiihkossa päästä pian uurtamaan, etten niin tarkoin tuota viivaa sentään tutkinutkaan. Hivasin puukkoni vielä kerran ja sitte alotin.
Kun uurre oli valmis, koetin sitä pohjaan. Vavahdin. Se oli niin väljä, että hädin tuskin pysyi kiinni. Keskikimpeen jäi huomattava rako. Ajattelin heti tehdä uuden kimmen. Mutta renki-Iisakki vastusti. Sanoi, että kyllä se siitä paisuu. Kun joulu pakkasi päälle, uskoin häntä ja aloin sovittaa kiinni toista. Nyt olin vähällä vintilöidä salavaarnan reijän puhki kimmen. Jäinkin siihen epäilykseen, että puhkee se, kun päältä höylään. En kuitenkaan nytkään hylännyt kimpeä. Salasin vain vian Iisakiltakin. Aloin kuitenkin käydä kovin levottomaksi, sovittaessani kolmatta kimpeä.
Sillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen koiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin…
— Korvoako se tekee?
En puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta ja aloin sovittaa tilalleen.
— Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.
Painoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja jätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja tunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.
— Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.
Silloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä ja löin ne tolppaan kuin salamanisku.
— — sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.
Silloin jo pieksin kirveellä kimpiä.
— Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.
Heitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin talliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski. Iisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:
— Tee uudestaan, minä näytän tulta.
— Näytätkö?
— Näytän.
Kun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan puhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla eräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin käräjillä.
Otin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus oli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi. Iisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun ensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne. Vaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan vaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.
— Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.
— Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.
Sillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.
Illalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä:
— Minä menen huomenna metsään… Saa tuo poika tehdä sitä korvoansa.
— Kyllä minä sen juhlaksi muutenkin saan.
— Saat niinkuin saat… Jos vieläkin tulee särkemähorvi päälle. Minä menen muutenkin. Saat tehdä huomisen päivän.
Taivuin enempää inttämättä.
Seuraavana iltapäivänä, kun isä ja Iisakki tulivat metsästä, panin jo vöitä.
— Tuliko kaltto? kysyi herastuomari.
— Oli se vähän kaltto, mutta minä olin kiinnittänyt kimmet niin paksuina, että sain sen päältä höylällä puhdistaessa jotenkin suoraksi.
— Ja juhlatiijusta pääsit?
— Juhlatiijusta pääsin. Mutta Toiskan vaarin reki siirtyi puolitekoisena latoon piiloon. Löysin sen sieltä Tapaninpäivänä ja menin niiden tupaan vaarille ilkkumaan:
— Minkälaista siellä juhlatiijussa on olla?
— Häh? kysyi vaari, joka oli vähän ryypähtänyt ja juuri itsekseen veisata hyräili.
— Juhlatiijussa…
— Olitko sinä junkkari ladolla?
Meitä oli koko lauma poikia ja aloimme tirskua.
— Kyllä minä teille junkkareille juhlatiijun näytän…
Vaari nousi, aivan kuin aikeissa tulla antamaan meille selkään. Mutta silmissä nauroi jo veitikka samalla, kun me suurella saapaskopinalla siirryimme ulos vapauteen juhlien iloja omalla tavallamme nauttimaan.
Erkkiläinen istui ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sinisistä silmistä heijasti sisäisen ilontunnon herkkä viri. Voimakkaassa, ryhtevässä ruumiissa näyttivät hermot jännittyvän, mikäli muistelojen kela niitä laskiessaan pingotti.
Vihdoin hän kysyi:
— Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?
Miehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen: mitä valssin ikävää?
— Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette koskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka veti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?
Jo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä hymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.
— Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoiErkkiläinen.
— Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeenTuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.
— Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa… Ne häät olivat pyhäinpäiväviikolla.
— Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta ei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.
— Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu naurussa.
— Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän ikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme niiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.
— Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen. Aisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli kysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa soitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä. Isävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä hiiron, kyllä se jaksaa… Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä lihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut kysymyksessä.
— Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät piiskaryypyt.
— Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja alkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että hypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.
— Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria rahoja taskussa nuorilla miehillä… Ja sitten kun piti vielä tyttöjen puolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.
— Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.
— Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla…
— Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut ainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin — muisteli Mäntyläinen.
— Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta siellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien muiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo Hakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla… Mutta, vaikka minä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se pyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja melkein sula maantie.
Siinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto. Pukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot pauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina välillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.
Minä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut heti joukkoonsa … vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo reessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani. Jäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja muistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli sittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen kiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä Piittarin kanssa … ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia, jolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli pelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut puheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman tavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain hiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi viulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan kohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina vain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.
Kun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli vastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan vapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan ikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa — sen tunsin elävästi hevosta hoitaessani — minun kyynärpäänikin nauttivat entisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä jalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon sydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä, huuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta…
Kun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi. Otimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit tulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia lämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit. Hän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli yhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin että sinne ei klopsujen pitänyt mennä.
Aloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän yht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.
— Valssi! kuiskasi hän.
Sydämeni hypähti tahdissa.
Samassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen pivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin hihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas hikisenä, hehkuvana ja hopottaa:
— Valssi!
— Valssi todellakin!
Laskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.
— Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi maistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä marssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään, lakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.
— Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä, unelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen, ravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.
— Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi seisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi tulla.
Omituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.Ehkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi…
Me olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan alkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan täydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit lähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa. Viulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto tempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani kuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä pyyhin pois kaikki tieltäni… Vain parisen muuta paria jäi lattialle.
En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani, soisen silloisenviulun ja silloisen valssin sävel korvissani ja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan tenhon.
Mielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja. Aina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin monta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.
Kertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi. Yht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä, mutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä huulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut huulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel surumielisesti huokui menneitä muistellen.
Mies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa tahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia kaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa yhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo suoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli…
Henkeä pidätellen kuuntelevat ja katselevat toiset. — — —
Erkkiläinen lopettaa. Käy syrjempään istumaan. Suu on hymyssä, posket punoittavat … silmännurkassa kyynel.