Silloin se muutti mummo taloonsa.
Seuraavana päivänä oli Katri hyvin nolona; vihainen hän ei Elsalle ollut, eikä juuri sopinutkaan olla, sillä hän oli vaan kummissaan, kuinka asiat voivat mennä päinvastaiseen suuntaan, kuin tarkoitus on. Elsa taas puolestaan kertoi ihmeinään rouvalle, ettei Katrilla paikkaa ollutkaan.
"Olkoonpa jos", vastasi rouva, "mitähän sitten valehteli minulle."
Samana päivänä tuli Katrikin rouvan luo, pyytämään päästökirjaa ja lupaa mennä ulos paikkaa kuulustamaan. Molemmat hänelle myönnettiin. Mikä lieneekin vikana ollut, mutta tovin ulkona juostuansa tuli hän tyhjäntoimittajana takaisin, vaikka päästökirja oli perin hyvä. Nyt otti hän kahden kesken Elsan puhutellakseen ja sanoi:
"Kuinka sinäkin viitsit olla niin kummallinen, vaikka sinun kehutaan olevan jumalisen tytön, että rupeat tahallasi toisen leipää polttamaan, luulisi tuota itsekunkin elävän omalla työllään, eikä tuppaavan toisen paikalle."
"Mitä se on kun Katri puhuu? Olenko minä tupannut sinun paikkaasi? Minä olen ruvennut sinulta avonaiseksi jääneesen kyökkipiian paikkaan; itse olet itsesi irti sanonut ja valta minulla oli siihen eikä jumalisuuteni estä minua rupeamasta työhön semmoiseen, joka on toiselta avonaiseksi jäänyt."
"Jaa", sanoi Katti, eikä osannut mitään muuta.
"Jos tahdot, niin pyydä mummoa toimittamaan, kyllä hän sinulle paikan saapi, ole varma siitä. Mutta minä en voi ruveta viran alennusta pyytämään, juuri kuin koroitusta olen saanut", sanoi Elsa.
Juuri kuin Elsa viimeistä sanaa lausui, astui postiljooni kyökkiin ja kysyi "Katri" nimistä neitiä. Katri ojensi kätensä ja sai siihen kauniin isohkon kirjeen, jossa oli helevän punainen lakka. Postiljoonin mentyä aukaisi Katri kirjeen ja rupesi lukemaan. Vähän aikaa luettuansa rupesi hän hypähtelemään ja tanssimaan.
"Siinä se nyt on!" sanoi Katri, ja rupesi näyttämään Elsalle pitkää nenää. "Asiat käypi sentään maailmassa paremmin, kuin pahat ihmiset luulevat", lisäsi hän sanaa.
Elsa katseli ihmeissään Katria; hän oli nyt joutunut Katrin silmissä pahaksi ihmiseksi. Aivan hyvä ei hän ollut itse mielestänsäkään, vaan kumminkin hän tunsi itsensä syyttömäksi Katrin syytökseen. Hän aikoi poistua kyökistä.
"Älähän nyt mene. Kenelle minä tässä muillekaan salaisuuksiani kerron, jos en sinulle", sanoi Katri.
"Sinä pidä salaisuutesi omana tietonasi; minua ei huvita salaisuudet joita sinä sydämesi katkeruudesta ja mielikarvaudesta minulle kerrot", vastasi Elsa.
Katri katsoi Elsaa silmiin, suu naurun hymyssä. Tästä katseesta rauhoittui Elsa ja jäi odottavaan asemaan, mitä kirjeen sisällöstä hänelle kerrottaisiin.
Katri luki:
"Turussa kirjoitettu minun omalle kultaselleni!
Rakas Katrini!
Tämän kautta saan minä tervehtää sinua, ja tietä antaa, että minä voin hyvin. Mökkini on nyt aivan valmis, vaan yksitoikkoiseksi sen elämän vetää, kun ei kumppania ole. Minä olen ollut kovin ikävissäni aina siitä saakka, kuin sinä läksit Helsinkiin. Jos sinä sen hyvän työn tekisit ja tulisit kohta tänne, niin me heti häitä viettäisimme. Hyvä olisi jos pääsisit kohta, vaan viimeistäänkin Pyhänpäivänä odotan sinua tänne!
Ystäväsi
Pekka Niironen."
Kirjeen luettua tuli Elsa hyvin alakuloiseksi; hän nojasi kyynärpäillänsä kyökin pöytään ja katsoa tuijotti avonaista kirjettä pöydällä, mutta Katrin silmiin ei hän katsonut. Katri huomasi Elsan hämmennyksen.
"Kuinka sinä niin ymmälle minun kirjeeni sisällöstä jouduit?" kysyiKatri.
"Tottahan nyt ymmälle jo vähemmästäkin joutuu, kun suorastaan tuo kirje putoo kuin taivaasta pelastamaan sinua samaan aikaan, kun sinä varomattomuutesi tähden puheistasi olit jäädä ilman paikkaa ja palvelusta. Unta kait sinun sulhasesi on siellä Turussa nähnyt, että sinä tulevaksi vuodeksi olet vähällä paikatta joutua täältä", vastasi Elsa.
Katri katsoi Elsaa silmiin, suurilla silmillä niinkuin sellainen, joka on kesken uniansa herätetty.
Elsa meni kyökistä pois.
Kun Elsa jälleen ilmestyi lastenkamarissa, sattui rouva katsomaan Elsaa kasvoihin. Elsan silmät olivat kosteat, mutta hänen poskissansa näkyi vihan puna. Elsa teki tehtäviään vaan kyyneltulva sai enemmän valtaa. Rouva huomasi, että Elsan itkuun oli jonkinlainen ulkonainen loukkaus syynä ja siis kysyi:
"Mitä nyt itkee Elsa?"
"Enpähän erikoista mitään, itken vaan pahoissa sydämissäni", arveliElsa.
"Semmoinen tunnustus suuresti huvittaa minua", sanoi rouva naurahtaen, ja meni pois.
Kun Elsa taas sattumalta joutui kyökissä Katrin näkösälle, pidättiKatri häntä hiukan puheillensa pysähtymään.
"Kuules Elsa, minun sydämeni on vallan sula sinua kohtaan. Anna anteeksi, minä loukkasin sinua ilman syytä."
"Mielelläni ja erinomaisella ilolla annan minä anteeksi, eikä se loukkaus sinun puoleltasi minua kohtaan suuri ole. Itse asiassa olen itse enemmän loukannut sinua. Jos en olisi ollut niin lapsellisen rehellinen, että sinulle rupesin ilkkumaan kuka sinun paikkasi perijäksi tulee, niin sinun äkäsi ei olisi mitenkään voinut kääntyä minua kohtaan. Mutta niin ollen, otaksuit sinä minulla olevan joitakin vehkeitä itseäsi vastaan. Sitä ei minulla kumminkaan ole. Kyllä sen itse huomaat, että vika alkuaan on sinun. Koska minäkin tähän asiaan sekaantumisella ja puolittain onneasi kadehtimalla olen loukannut tuntoani, niin pyydän kaikessa nöyryydessä anteeksi."
"Mielelläni annan sinulle anteeksi", sanoi iloissaan Katri.
"Kiitos sinulle, ja Jumalalle kiitos ja kunnia! Omatunto puhdistuu, kun riidat ja vääryydet sovitaan. Mutta vielä on yksi asia, jota sinä älä laimin millään muotoa lyö. Sinun pitää tunnustaman rouvalle, että valehtelit."
"Kyllä senkin voin tehdä, vaikken siihen olisi juuri halukas.Kumminkaan en rouvaa pelkää, ja siis kohta tunnustan."
Samassa astuikin rouva kyökkiin.
Katrin kasvoille lensi puna, kun Elsa jäi odottavaan asemaan täyttääköKatri lupauksensa.
"Kuulkaas rouva, minä valehtelin, että minulla on paikka. Siinä häpeällisessä tarkoituksessa sen tein, että rouva rupeaisi minua luusimaan ja palkkaa ylentämään. Onko rouva niin hyvä ja antaa sen anteeksi minulle?"
Rouva tuli vahan hämilleen.
"Mitä se nyt on? Enhän ikinäni ole moista kuullut. Anteeksi pyytäminen on meidän kaupungissa jotain outoa ja uutta. Kyllä minun puolestani saa anteeksi olla. Vaatiiko kristin-usko noin tarkkaa aina vähäpätöisiin anti?"
"Tarkkaa se vaatii", sanoi Elsa ja poistui kyökistä.
Rouva, jäätyään Katrin kanssa kahden kesken, alkoi kysellä:
"Mitä kipa-kapaa täällä oli, kun Elsa niin oli kiukuissaan äsken ja sitten nyt niin parannusta tehtiin?
"Voisihan sitä aina jotakin eripuraisuutta pientä tulla. Mutta sen minä sanon, Elsa on hyvä tyttö kyllä", vastasi Katri.
"Hän sanoi itkevänsä pahoissa sydämissään, sen tytön vastauksille ei voi välistä muuta kuin makeasti nauraa."
"Kyllä se väliin siksi tahtoo vetää, vaan niinpä se olisi kenen kanssa hyvänsä, että jos suoraan sanoo niin kuin asia on, niin tulee monta kertaa haukkumaan itseänsä ihmisille, ja mitä sille juuri muutakaan osaa kuin naurahtaa. Niin ei se olisi, jos kaikki olisivat rehellisiä; silloin ei toden puhumista vikanakaan pidettäisi", tuumiskeli Katri.
"Eihän tuota vikana sentään pidettäne. Ovathan ihmiset totuutta vaativinaan ja valetta vihaavinaan."
"Jaa, silloin kun huomaamat, että toisen valehteleminen heitä vahingoittaa; muutoin kyllä saa puhua puita heiniä."
Rouva mietiskeli.
"Mitenkähän se olisi, rouva, minä sain tässä kirjeen eräältä kotiseutuni vanhalta tuttavalta, jossa hän kaikkein kohtelijaimmasti kysyy, voisinko minä tulla heti sinne, tai viimeistään Pyhäinpäivältä. Minä joutuisin naimisiin hänen kanssansa", sanoi Katri.
"Onko hän kunnon mies?"
"Hyvä mies; en hetkeäkään epäile hänen kanssansa vihille mennä ja yhteiselämään ryhtyä."
"Enhän minä naimisasioissa voi vähääkään sinua pidättää. Hyvä on, jos olet Pyhäinpäivään saakka, vaan jos asiasi siitä haittaa kärsii, niin mene niin pian kuin itsellesi sopii. Täydyn tulla, tavalla tahi toisella toimeen", päätti rouva.
Siitä sitten rouva läksi pois kyökistä ja ensityökseen Elsan kanssa tuumimaan, "miten olla ja elää nyt, kun Katri hyötöhyviään ennen aikojaan aikoo pois matkustaa."
Elsallekin sellainen hiukan huoleksi nakkasi.
Vähän mietittyään sanoi hän:
"Mitähän olisi, jos mummo tulisi niin kauvaksi, kuin ennättää kuulustaa tointa."
"Mummo, jospa hän tulisi, mutta tuskin hän nyt sitä tekee, kun hän juuri on siinä talon puuhassaan."
"Sopisi kumminkin häneltä kysyä."
"Ota ja pistäy sitten mummon luona", käski rouva.
Elsa kietaisi huivin päähänsä ja meni ulos. Ulkona oli jo pimeä ja sadetta vähän vihmosi. Ilma oli tavallisen lämmin. Pian oli Elsa taas tuossa entisessä pesotuvassa ja sen peräkamarissa. Kun hän ennätti kamarin ovelle, oli mummo täysissä tamineissa kaupungille lähdössä.
"Hyvää iltaa!" hökäsi Elsa sanoa.
"Jumal' antakoon! Ihanpa tulit kreivin aikaan, juuri olin aikeessa teille lähteä!"
"Kuinka talon oston kävi?"
"Kyllä talo ostettiin; avaimet ja talonkirjat ovat minulla. Huomispäivänä aijon muuttaa, vaan en tiedä kenen saanen avukseni; on paljonlaisesti tuota kamaa."
"Voi jos pääsisin minä teitä auttamaan! Tuossa vielä nuot minunkin kapineeni ovat teidän vedätettävänä", sanoi Elsa.
"Enhän minä sinua voi pyytääkään. Kyllähän nuot hevosmiehen kanssa autan. Kyllähän niistä aina junkaan tullaan, ja onpa siinä nyt mitä tullakin, kun Sipoolainenkin kävi hautauskustannukset suorittamassa, — ei nyt Elsa rukka ole rahan puutosta.
"Sepä on koko hyvä asia", sanoi Elsa.
"Onpa niinkin! Melkein voisin maksaa sinulle rahasi takaisin; kumminkaan en maksa niitä ihan nyt, sillä ei tiedä mitä kustannuksia siitä vielä tulee. Ihmiset puhuvat että talonkaupoissa aina saadaan jälkimaksoja maksaa."
"Pitäkää vaan rahat; en minä niitä nyt tarvitse. Olihan minulla vähän muutakin asiaa. Meidän Katri menisi mielellään Turkuun, nyt kun häntä on sinne naimisiin kutsuttu. Etteköhän te mummo tulisi meille niin kauvaksi apuihmiseksi, kun ennätetään toista piikaa saada!"
Mummo mietti hetkisen.
"Kun minä nyt tässä muutetuksi saan, niin voinhan sinne tulla. Samahan minulle on mitä minä teen. Kyllähän mökki siellä pysyy. Panen paikan oven lukkoon, jos ei satu täällä kotimiestä saamaan."
"Minulla on kiire; olkaa niin hyvä ja tulkaa niin pian, kuin vaan joudutte!"
"Kyllä tulen! Sano terveisiä rouvalle!" tuumi mummo.
Elsa läksi kotiinsa juoksemaan.
"Kyllä mummo tulee niin pian kuin vaan muutetuksi saa", sanoi Elsa rouvalle.
"Vai niin", sanoi rouva, ja samalla lisäsi: "juuri sillä aikaa kuin siellä kävit on maisteri saanut viran ja palkan ylennystä. Meille tulee paljon parempi olo ensi vuonna."
Samassa kuulivat rouva ja Elsa lastenkamariin, kuinka eräs vieras herra läksi ulos maisterin luota.
"Hän juuri toi tietoa maisterin viran ylennyksestä", sanoi rouva.
Vieraan mentyä tuli maisteri lastenkamariin.
"Kyllä siitä asiasta oli iso apu leivälle, vaan otaksun, että Kalle suuttuu, kun ei sitä virkaa saanut. Epäilemättä hän olisi ollut yhtä ansiollinen sitä virkaa saamaan, kuin minäkin", sanoi maisteri.
"Kyllä, mutta hän on naimaton ja varakas mies. Hän tulee ilmankin aikaan, ja siksi toisekseen, voi hän saada jonkun ajan takaa vieläkin paremman viran, josko eikään täältä, niin jostakin muualta."
"Kyllä hän saada voipi, mutta näetkös, ihminen on ihminen eikä mitään muuta ja hän voipi olla hyvästikin vihoissaan minulle viran saamisen johdosta vaikka eihän tääkään virka itse olossa vielä mistään kotoisin ole."
Katri tuli siihen ja sanoi mummon tulleen kyökkiin ja tahtovansa rouvaa puhutella.
"Käske mummo tänne!"
Katri meni ja vähän päästä tuli mummo lastenkamariin.
"Hyvää iltaa, rouva!"
"Jumal' antakoon, mummo!"
"Tuleeko teidän Katri naimisiin?"
"Niinhän se taitaa tulla."
Maisteri, joka mummon tullessa pyörähti sänkykamariin, tuli ja kysyi:
"Mihinkä se Katri naidaan?"
"Turkuun kuulutaan!" vastasi rouva.
"Sepä sattui, eikö hän ollutkin ilman paikkaa?"
"Oli, vaan kyllä hän nyt sentään paikkoja olisi saanut. Nyt ei hän niitä kumminkaan tarvitse."
Maisteri poistui.
"No, mummo kait tulee meitä auttamaan!" sanoi rouva.
"Sitä minä tulin paremmin perustamaan, voinhan tulla."
"Tulkaa tänne ruokasaliin, mummo, niin teille tarjotaan teetä!" sanoi rouva, vieden mummoa edellään ruokasaliin. "Maisterikin on saanut viran ylennystä!"
"Ohoh!" ihmetteli mummo. Täältä Helsingistäkö?"
"Täältä. Tulee saamaan vähän enemmän palkkaa ja on helpompi työ."
"Sepä on!" tuumiskeli mummo.
Maisterikin tuli teetä juomaan.
"Saan toivottaa onnea uuteen virkaan!" sanoi mummo."
"Paljon kiitoksia onnentoivotuksista! Jumala teillekin onnea uudessa talossanne asumiseen siunatkoon. Olipa se oiva asia, kun tekin vanhoiksi päiviksenne saitte oman kodin", sanoi maisteri.
"Niin kodin! Kyllä se hyvä asia onkin, että ihmisellä on omantakeinen nurkka. Onpa hänessä poikin tai pitkin, kukaan ei siitä marise."
"Kyllähän siinä vapaus on", tuumaili maisteri.
"Hyvää teetä rouvalla onkin!" sanoi mummo.
"Ei isoon aikaan ole minustakaan niin hyvälle maistanut tee. Mahtaneeko teenkin maku olla mielialan mukaan?" arveli maisteri.
"Kyllä siinä sitäkin on. Jos on mieli hyvä, niin kaikki maistuu makeammalle", vastasi mummo.
"Oikein!" sanoi maisteri.
Siinä sitten yhtä ja toista juteltua sanoi mummo lisäksi:
"Minä tulin täällä käymään melkein juuri kuin sanomaan, että minä voin maksaa ne Elsan rahat mikä hetki hyvänsä. Olen saanut saataviani. Kumminkin olkoon maksaminen siihen asti kun saan muutetuksi, että mä näen mitä minulla niissä puuhissa oikeastaan kuluu", sanoi mummo.
"Kerkiäähän tuo nuot saada", sanoi rouva.
"Mitä hän niillä niin kiivaasti tekee?" sanoi maisteri.
"Niinhän tuota minäkin arvelin!" tuumi mummo. "Kiitoksia paljo, hyvä herrasväki, kaikista ja hyvää yötä!" lisäsi mummo niiaten.
"Samaa teille, ja onnea uuteen taloonne!" sanoi maisteri.
Rouva kertoi samaa.
Mummo meni kyökkiin ja seisattui keskelle permantoa.
"Täytyy lähteä kotiin maata, vaikkei juuri jouda paljo makaamaan, kun aamulla täytyy muuttaa, ja muutossa on aina puuhaa kaikenlaista", sanoi mummo hieman haukotellen.
"Vaikea muutto teille tulee, kuinka sinne pääseekään kuormien kanssa? Eihän sinne vaivaiseen vuorikylään pääseekään kuormineen, tietä näettekö kun ei ole", sanoi Elsa.
"Tietä säällistä tosin ei ole Punavuorille, mutta tulehan ensi pyhänä katsomaan eikö kamsut ole siellä kuten kuuna päivänä", naurahteli mummo.
"Minä olen erittäin kärkäs siihen, että tulla katsomaan, kuta pikemmin vaan pääsen", sanoi Elsa.
Mummo meni.
Vähän jälkeen tuli rouva kyökkiin.
"Joko mummo meni? Maisteri sanoo että me menemme sunnuntaina, jos on kaunis ilma, Punavuorille kävelemään ja samalla menemme mummonkin uutta taloa katsomaan", sanoi rouva.
"Se sopiikin vallan hyvin, viedään lapset kanssa, minä kannan pienempää", sanoi Elsa.
"Jos niin tekisi", vastasi rouva.
"Kyllähän Punavuorilla raitis ilma on, vaan siellä niin onnettoman kovasti tuulee", sanoi Katri.
"Tuulessa pian vilustuu!" sanoi rouva.
"Ei se mitään tee, kun ei paikallansa kauvan seiso", sanoi Elsa.
Retki Punavuorille.
Loppu viikkoa oli satanut, vaan sunnuntai-aamu oli heleän kirkas. Maisterin herrasväki makasivat pitkään pyhä-aamuna, koko lailla pitempään kuin arkina, jolloin maisterin täytyi nousta kirjoittamaan. Ruumis täytyy saada levätä ja ihminen virkistää itseänsä edes yhden aamun viikossa. Kirkonkellojen heleä ääni kutsui Jumalanpalvelukseen, se ääni kuului myöskin maisterin asuntoon.
Maisteri aukoi silmiänsä ja haukotteli:
"Tarvitsispa nousta ylös ja lähteä kirkkoon", hän sanoi.
"Kirkkoon! Eikös mennä mummon taloa katsomaan?" kysyi rouva.
"Jaa, jospa kävis katsomassa sitäkin manttaalia", sanoi maisteri, nousten istualle sängyssä.
Rouva kilisti pientä kelloa. Vähän ajan takaa toi Elsa kahvia tarjottimella, jonka hän laski rouvan sängyn vieressä seisovalle pöydälle.
"Harjaa vaatteeni hyväksi, Elsa, minä lähden katsomaan mummon taloa tänään!" sanoi maisteri.
Elsa kiiruhti käskyä täyttämään.
Pian olikin maisterin jotenkin kuluneet vaatteet puhtaana, ja täydessä kunnossa päälle pantavaksi. Elsan oli joutuminen myöskin lapsia pukemaan, jossa rouvakin oli avullisena. Pian olivatkin kaikki tamineissaan ja söivät suuruksensa, jonka tehtyä lähdettiin astumaan.
Matka kuluikin alussa hyvin, vaan kuta pitemmälle ehdittiin, sen vaikeammaksi kävi kulku rapakoiden ja kallioiden tähden. Rouva alkoi jo katua ja oli vähällä palauttaa lapset takaisin. Kumminkin hän maisterin kehoituksesta jatkoi matkaa edelleen. Vihdoinkin pääsivät he perille. Samassa saapui siihen pieni Mattikin.
"Sieltähän herrasväki tulee! Ja semmoinen siivo kun tänne on, kuinka rouvakin sentään pääsi?" sanoi mummo.
Hänellä oli kohta lämmintä kahvia tarjota, ja hän vei vieraat perimmäiseen huone-pahaseen. Matti vaan jäi Elsan kanssa etuhuoneesen.
"Aika sievän talonhan vaan mummo niin äkkiä itselleen sieppasi", oli rouva sanovinaan.
"Aika kallio-linnahan tämä on", ilvehti maisteri kahvia juodessaan.
Kun kahvit oli juotu, alkoivat maisteri ja rouvakin katsella huonetta kaikista nurkistaan, ja sitä tutkimusta tehden menivät he etuhuoneesen. Siinä seiniä tähystellessään pysähtyi maisteri Matin eteen ja kysyi:
"No, tuleeko sinusta suutaria?"
"Sitä en itsekään vielä tiedä varmaan, vaan luulis kumminkin", vastasiMatti.
"Eikös se ole hyvin ikävää, kun täytyy koko päivät istua?"
"Ei se niin ikävää muuten olis, vaan se tahtoo ruveta niin selkää pakottamaan, ja minä luulen ettei se työ ole oikein terveellistä", vastasi Matti.
"Luuletko niin?" sanoi maisteri, ja lisäsi: "kyllähän käsityöläisammatti ei kaikkein hullumpi ole, kun vaan kunnollisesti siinä on, ettei retkuttele. Kehoittaisin minä sinua siinä opetteleutumaan ja koettamaan. Vaikeutta siinäkin tosin on, vaan sittenhän tuon tietäisi, kun tuota koettaisi. Mutta, niinkuin itsekin sanot, minä luulen samaa, ettei suutarin työ kasvavalle pojalle niinkään terveellistä ole."
Rouva yhtyi miehensä mielipiteesen.
Herrasväki menivät takaisin paikoillensa, ja kun he olivat toiseen huoneesen poistuneet, antoi mummo Matillekin kahvia vehnäsen kanssa.
"Muuttaisitko sinä mielelläsi muuhun ammattiin?" kysyi mummo.
Matti tuli hyvin alakuloiseksi ja mietiskeli tovin aikaa:
"En minä kesken aikaa muuta, käyn minä oppini päähän asti, kun paikka sentään on hyvä. Mutta kun opista pääsen, sitten minä muutan ammattia jonkinlaiseksi muuksi, sillä juoppona suutarin sällinä en olla tahdo."
Elsan silmät kiilsivät ja mummon kasvot kirkastuivat.
"Älä vainenkaan rupea juopoksi kisälliksi!" sanoi mummo.
"Niin, älä suinkaan sellaiseksi rupea, Matti!" sanoi Elsa.
"Pojan päässä on enemmän miestä kuin pienessä kylässä!" sanoi maisteri toisesta huoneesta.
Nyt oli kahvikalaasi lopussa, ja aika ruveta tutkimaan vuosisatojenko vaiko kymmenien oli mummon talo vanha. Vieraat kuljeskelivat järjestään kaikki, navetat, liiteritkin; vanha oli talo, vaan kyllä se hintansa arvoinen sentään oli.
Mummon talolla oli naapurikin, sillä siinä oli talo vieressä, vähäistä pienempi kuin edellinen. Kun mummon vieraat seisoskelivat pihalla, eli oikeammin punertavalla kalliolla, tuli naapurin isäntäkin ulos. Hän oli vanha mies jo, jonka ahavoittunut muoto ja karkea vaatetus ilmoitti, että hän joko oli kalastaja itse, tai vähintäänkin kalakauppias. Ukko läheni aitaa, joka eroitti mummon ja hänen talonsa, hän katsoi yli aidan, nähdäksensä mitä väkeä naapurin pihalla seisoo. Kun hän siihen seisomaan jäi, läheni maisteri myöskin aitaa, alkaen haastattaa ukkoa:
"Hyvää päivää, vanhus, kuinka jaksatte nyt? Otaksun juuri kuin tuntisin teidät."
"Jumal'antakoon! Niin minähän se olen niiden kapteenien isä."
"Niin aina", sanoi maisteri, vaikk'ei ukkoa vähän vähintäkään tuntenut.Siitä huolimatta sai maisteri toimeen ukon kanssa pitkän jutun.
"Te kalastatte, eikös niin?" kysyi maisteri.
"Vielä minä olen kalastanut, mutta minua on kohdannut se suurin onnettomuus mikä nainutta miestä kohdata voipi. Vaimoni kuoli ja ypöyksinään olla kotona, kuin myöskin kalastajan hengenvaarallista tointa ilman apua harjoittaa ei ole hauskinta laatua, sen ymmärtää joka vähänkään on perhe-elämän suloa tuntenut. Poikani molemmat kyllä ovat merikapteenia, vaan hekin purjehtivat Herra ties missä milloinkin mailman kaikilla merillä, eikä niin muodoin minulla heistä ole muuta hauskuutta kuin se, että he ovat arvostaan korkeampia minua, että ovat kapteenia ja minä vaan vanha kala-ukko. Erittäin mielelläni ottaisin minä jonkun pienen pojan apulaisekseni jos sellaista olisi saatavissa."
Maisteri vilkaisi silmäpuolellaan Mattia, joka kaikella tarkkaavaisuudella etäämpänä seisoen kuunteli. Oikein jo korvissa humisi merituuli Matilla, ja ajatuksissaan oli hän olevinansa kaukana merellä ukon kanssa kalastamassa.
Maisterikin vaipui hetkiseksi miettimään, eikö todellakin poika, jolla ei itsellään ollut halua käsityöläis-ammattiin, olisi omansa vanhan kalastajaukon kumppaniksi, jossa hän täydelleen tottuisi kalastajan ammattiin ja vesillä liikkumiseen ja jonkun ajan kuluttua voisi hän mennä merille ja ehkäpä todella hänestäkin vielä voisi tulla, josko eikään juuri, niinkuin ukon molemmista pojista, kapteeni, niin oivallinen perämies tai matroosi kumminkin.
Elsakin ajatteli, että Matin olisi hyvin sopivata mennä kalastajan oppiin.
Matti läheni Elsaa ja kuiskasi hiljaa korvaan:
"Mitäs, jos minä laitan itseni tuon ukon palvelukseen?"
"Kuinkas pääset paikastasi pois?"
"Siinähän se on pieni vaikeus, mutta on siitä mennyt toisiakin. Jos minä tekisin jotakin nurin päin, ja sitten vielä vähän mestaria vastustaisin, niin kyllä hän sitten ympäri korvia ropsii ja minun ulos potkii!"
Viimeisen puheensa Matti kaikkein kuuluviin puhui.
Maisteri katsahti Mattia viistosilmällä, ja sanoi:
"Kyllähän silläkin lailla pois pääsee, vaan sellainen pääseminen on liian kalliilla hinnalla ostettua vapautta, ja on erittäin alentavaista ja epäterveellistäkin keinottelua, vaikka sitäkin luulenma paljon käytetään opista pääsemiseksi."
"Ei niin, Matti, muuta konstia siinä on pidettävä!" sanoi mummo.
"Jätä se mummon haltuun!" sanoi Elsa.
"Isäntä on hyvä ja tulee juomaan kupin kahvia!" sanoi mummo erittäin kohtelijaan näköisenä ukolle.
"Kiitoksia! Minä tulen aivan kohta, kun panen oven lukkoon." Ja ukko mennä läntysti ovea lukitsemaan.
Kaikki menivät huoneesen.
Vähän ajan takaa tuli ukkokin, puettuna sinertävästä verasta tehtyyn kirkkotakkiin.
"Onni olkoon taloon, ja sen uudelle omistajalle! Vaikka outo olen, niin sydämestäni kaikille ihmisille onnea suon ja sen kaikkein enin naapurilleni!" sanoi ukko erittäin hyvällä tuulella.
"Kiitoksia! Samaa teille!" vastasi mummo, ja kiiruhti kahvia noutamaan.
Ukko seisoi ovipielessä, eikä mummo kiireissään muistanut käskeä häntä edes istumaan. Mummo toi kahvia ja vehnäleipää kanssa ja ukko vielä seisoi.
"Hyvänen aika, kun te vielä seisotte, enkä minä edes muistanut käskeä teitä istumaan!"
Siinä oli tuoli ovipielessä ja sen päälle ukko istui.
"Oletteko ennen asunut näillä tienoin?" kysyi ukko.
"En näin kaukana, vaikka kyllä kerran täällä päin", vastasi mummo.
"Täällä on niin ihmeen hauska ja terveellinen asua. Kumpahan olette täällä vähän aikaa, niin saattepa nähdä kuinka tulette kappaleen nuoremmaksi. Näettehän että vanha minä olen ja kumminkin täysissä voimissa; sen vaikuttaa askaroiminen raikkaassa puhtaassa meri-ilmassa ja asuminen terveellisillä kallioilla. Onnellinen se ihminen, joka asuntonsa tänne saa, ja niin kauvan kun kaupunki ei tänne päin isone, kestää sitä hyvää. Vaan kun Helsinki on pääkaupunki ja aikaa voittain, niinkuin pääkaupungit tavallisesti, isonee, pelkään pahoin että rakennushaluiset anastavat nämätkin kalliot, mutta vielä tää sittenkin on terveellisimpiä osia Helsingistä."
"Kyllä täällä hyvin raittiilta ja terveelliseltä tuntuu, vaan mitä mahtaisi vaikuttaa kalan haju, se ehken ei oikein täytä terveyden kaikkia sääntöjä", huomautti maisteri.
"Mikä kalan haju täällä on? Se on hieno meri- ja vuori-ilma, joka täällä vallitsee. Kalat ne viedään kaupungin rantaan ja herrasväki syövät ne", sanoi ukko.
Kun hän oli juonut yhden kupin kahvia (toisesta ei hän huolinutkaan), teki mummo hänelle ehdoituksen:
"Tässä olisi minulla yksi poika, joka sangen mielellään rupeaisi kalastajan oppiin.
"Ha ha ha, kalastajan oppiin! Todellakin. No, ei sen puolesta, on kalastuksessakin oppimista. Vaan että oppipoikia kalastukseen tarjotaan, on erinomaisen hauskaa minusta", naureskeli ukko.
"Niin, kun ei hän halua suutarin opissa olla, niin ruvetkoon kalastus-oppiin", vastasi mummo.
Ukko tirkisti Mattia tarkasti ja sanoi:
"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani, hänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä … enemmän kuin vanhempaa, joka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini vertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos hituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä tuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla, mutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin työtä, kun minä teen."
Kun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan mielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa ajattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi ovensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus ennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi hän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän ennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt jolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia juovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin pian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman terveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä keuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin aivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut eikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa, aittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä pohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin mielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat kaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi katsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun seutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:
"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?"
"On kylläkin!" vastasi siihen maisteri.
Sitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi surumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja lausui kallella päin:
"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa vetäisin vielä tuohon uhkaman talon."
"Se ei olisi hullumpi ajatus!" sanoi maisteri.
"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen hengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko.
Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan menijöiden jälkeen.
Eräs velvollisuus.
Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti mummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.
Kun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:
"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät sinne?"
"Muutan minä, jos vaan pääsen."
"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät vanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut kerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon ihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota merikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino merikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja niin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja, jos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja oireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on hyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa tapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia, täytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt suutarille?" laususkeli mummo.
Matti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä suutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita näyttämästä.
Mummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin kalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli kallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden. Mainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun varrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli uusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin talon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista edestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo kauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut, kun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin alkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin portin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja hetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:
"Pois mun täytyy lähteäJa hyvä talo jättää!"
Mummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:
"Niinkö rupeaa haastattamaan?"
Matti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle verstashuoneesen.
Täällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä ei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili sängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä vastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti jotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi huomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa lainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa. Matti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen perässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja raotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:
"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?"
Mummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta jätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia puhumisen vaivaa.
Sälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi ylös rummultaan ja astui askelta pari — mutta — putosi alas, vaan ei alemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja sanoi:
"Nyt tietäkääs pojan penikat se, — se — se — se, että minä, joka olen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra minä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!"
Tähän aikaa kerrottuaan "minä tapan ihmisiä", vaipui hän uneen ja alkoi kuorsata.
"Herra on siinäkin paikassa", sanoi mummo.
"Aatu, onko mestari kotona?" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen sällin kanssa oli istunut.
"Kyllä minä luulen että hän on kotona!" vastasi poika.
Mummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena. Huoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli työnjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa mestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui huoneesen ja kumarsi.
Matti jäi toiseen huoneesen.
"Mitäs mummolla olisi asiaa?" kysyi mestari.
"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista."
"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?"
"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!"
"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin tulee, kunhan nyt vähän vaurastuu."
"Niin, vaan", sanoi mummo.
"Mitä niin?"
"Pelkään, että poika oppii juopoksi!"
"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta nähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia."
"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja", sanoi mummo.
"Olenko minäkin?"
"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt sitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja, joka verstaan permannolla makaa!"
"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö ketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä hän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä työmies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte, niin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista käytöstään tässä arenteerata."
Silloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen kokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.
"No, hyvästi nyt Matti", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.
Matilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä huomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä rakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta kohden astumaan.
Sitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja toisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta ulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä hän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan jalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:
"Tap, — tapp, — minä tapan — kai — kaik — ihmisiä."
"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea kiinni painaessaan.
"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.
"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.
"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli mummo.
Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.
Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa. Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.
Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi, liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.
Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan, tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.
Mummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien samalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja astioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean ja alkoi kahvia keittämään.
"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin rapistuneelta?" kysäsi mummo.
"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa panna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita seinillä paistaa."
Siinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko kantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi sitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta komeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia kuin hyvin tottunut emäntä ainakin.
Ukon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon keittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu molemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.
"Hyvästi nyt isäntä", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi kädestä.
"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on voimassani", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen painolla.
"Kiitoksia teille!" sanoi mummo.
Ukko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.
Etkö kiellä enään minua?
Kun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina ja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä, vaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa maisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle, että se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä, ehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin huomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan siellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän aivan Turkuun asti.
"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla päivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä lopun juuri kuin taivaan heijassa", tuumiskeli maisteri päivällispöydässään.
"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa köyhälle talon?" sanoi rouva.
"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen, hyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin saadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään", sanoi maisteri.
Rouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.
Maisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.
"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä Helsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää lukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata kuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta", puheli maisteri.
Rouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta jatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva siis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin syödä.
"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen", sanoi rouva ruoalta päästyään.
Maisteri vilkaisi vaimoaan lasisilmiensä alitse.
"Rapakon rämpiminen!" matki maisteri. "Tekeekö se ruokahalun?"
"Ka, mitäs tuo muuta tehnee", sanoi rouva ja meni kyökkiin.
Maisteri meni työhuoneesensa, hänellä oli paksu pakka paperia pöydällä. Hän alkoi selailla papereita ja katseli ja tutki niitä. Vihdoin hän latoi ne taas kokoon ja heitti itsensä kyljelleen sohvan päälle. Siinä asemassa hän hiljaa puhui itsekseen:
"Köyhyys, köyhyys, ja se, se kestää. Vihdoin häntä ihminen pääsee siihen, ett'ei aina ja joka hetki köyhäksi sanota!" Siihen hän hiukan uinahti. Oli jo pimeä huoneessa kun Elsa tuli kynttilä kädessä, jonka hän laski pöydälle ja vähän sen jälkeen tuli hän uudestaan kahvi-tarjottimen kanssa. Maisteri nousi istumaan ja otti kahvikupit käteensä. Vähän aikaa mietittyänsä alkoi hän ryypiskellä. Kun maisteri viimeistä kahvitippaa suuhunsa kaasi, saapui rouvakin kamariin.
"Kuules, kun Katri lähtee jo huomenna pois, ja hän tietysti tahtoo tänään jo palkkansa", sanoi rouva.
"Maksa pois", vastasi maisteri.
"Eihän minulla ole rahaa", sanoi rouva.
"Minullako sitä sitten on?"
"En tiedä onko sinullakaan, vaan jotakin keinoa siinä pidettävä on pois matkustavan ihmisen kanssa."
"Ja vielä sitten pyhäpäivänä", sanoi maisteri hieman äkäisesti. "KäskeKatri tänne."
Samassa tuli Elsa kahvikuppeja pois noutamaan.
"Tuo Elsa lisää kahvia, ja käske samalla Katri tänne", sanoi maisteri.
Elsa meni.
Vähän ajan takaa tuli Elsa kahvi-tarjottimineen. Hänen perässään hiipiKatri ja seisahtui ovipieleen. Maisteri otti kahvia, rouva samoin, jaElsa poistui.
"Menetkö sinä jo huomenna pois talosta?" kysyi maisteri.
"Kyllä."
"Hyvin sopimaton aika, millä minä sun nyt selvitän. Saisit oikeastaan palvella vuotesi päähän asti. En minä tässä seiso rahat kourassa odottamassa milloin piiat hyväksi näkevät liesuun lähteä", saneli maisteri.
Katri tuli ensin vähän hämilleen; pian sai hän kumminkin siksi rohkeutta että sanoi:
"Parempihan pienempää summaa on maksaa kuin isompaa, aina vaikeampihan se köyhän on maksaa kun summa suureksi karttuu."
Maisteri nousi seisomaan, heitti kahvikupit pöydälle ja huusi:
"Joko tässä piiatkin rupeaa minua konkurssiin vaatimaan? Huomenna saat palkkasi, vaikka siihen menisi viimeinen nuttuni, mutta pysykin siellä sitten, mihin menet!"
"Minulla on jo kyllä ikää, että tiedän mennä ja tulla mihin milloinkin haluttaa", sanoi Katri.
"Mene nyt vaan! Huomenna, minä sanoin, saat palkkasi", sanoi maisteri, osoittaen sormellansa Katrille ovea.
"Kyllä se on onnetonta tuo palvelijain pito; jos voisi tehdä itse kaikki, niin säästyisi siitäkin koko lailla", tuumi rouva.
"Kuka sitten palvelijoita pitäisi ja mistä he eläisivät, jos ei kukaan vierasta väkeä pitäisi vaan kaikki itse tekisi?" sanoi maisteri, alkaen astua eteiseen josta hän otti päällysnuttunsa ja sauvansa ja meni ulos.
Rouva miehensä mentyä pistäysi kyökkiin.
"Kuinka Katrikin noin suututtaa maisterin? Pitäisi vähän pitämän suunsa aisoissa, vaikka pois meneväkin on", sanoi rouva.
"Ei ole nyt aikaa aisoittamaan", vastasi puhuteltu.
"Hm", sanoi rouva ja poistui.
"Maksakootpa jos, kyllä minulla senverran itsellänikin on että Turkuun pääsen, vaan ei lisä luotaan lykkäisi jos tuota saisi", puheli Katri Elsalle rouvan mentyä.
Juuri kun Elsa aikoi Katrin puheesen jotakin vastata, aukesi kyökin ovi ja mummo Punavuorilta astui sisälle.
"Hyvää iltaa", sanoi mummo."
"Jumala antakoon", vastasivat molemmat tytöt.
"Istukaa mummo", käski Elsa.
Mummo istui ja samalla kaivoi povestansa esille rahakukkaron ja sanoi:
"Matin minä vein jo kapteenien isälle. Otti hän pojan vastaan. Parantanutko lie vaan pahentanut paikkaansa, vaan eipä tuo niin hääviä näkynyt siellä suutarissakaan elämä olevan. Päissään siellä ihan pyhäpäivänä muudankin venyi ja kaikkia tappavainen halu hänellä tuntui olevan. Ei se semmoinen esimerkki ole mitään terveellistä kasvavalle nuorukaiselle. Herra hänen tiennee, mikä ihmiselle täällä maailmassa parasta olisi."
"Kait sen nyt tietää ilman epäilemättä, että Matilla parempi on olla vanhan ja vakavan äijän kasvatettavana kuin että suutarien joukossa ja ylenannettujen parissa, jossa paha esimerkki on hänellä joka käänteessä nähtävänä", sanoi Elsa.
"Siksi tuon minäkin otin, ja kun häntä itseäänkin niin halutti. Mutta olihan minulla muutakin asiaa. Etköhän ottaisi, Elsa, sitä rahalainaasi takaisin ja antaisi velkakirjaani pois, kun minulla ovat nämät Sipoolaisen antamat rahat tallehdittavana ihan tyhjänpäiväisesti", puheskeli mummo, tarjoten rahoja.
"Sipoolaisen rahatko ne ovat? Eikö ne ole teidän omat rahanne?" huomautti Elsa.
"Sipoolainenhan nämät viimeksi antoi, oikeastaan nämä tällä kertaa ovat sinun rahat."
Elsa ojensi kätensä ja mummo luki rahat käteen. Sitten laski Elsa pöydälle rahat ja aukaisi arkkunsa, josta hän vaatteiden alta kaivoi esille mummon velkakirjan, jonka hän laski mummon käteen.
Mummo saatuansa velkakirjan käteensä silmäili sitä ja käänteli laskoksille, sitten hän kysyi:
"Mitäs minä olen kasvuista velkaa?"
"Vai velkaa ja vielä kasvuista muutamasta päivästä, kaikkea mummo vielä kysyykin", vastasi Elsa.
Rouva oli kuullut mummon äänen ruokasaliin, ja astui siis sen johdosta kyökkiin.
"Ka, mummokin on täällä", sanoi hän.
"Mitkä rahat tuossa pöydällä ovat?" kysyi rouva, nähtyänsä Elsan rahat.
"Ne ovat minun, mummo maksoi jo lainan takaisin", vastasi Elsa puolestaan.
"Nytkö jo!" lausui rouva hehkuvin silmin. Työläästi näytti hän saavan silmänsä rahoista pois.
Tytöt sen vian kyllä huomasivat, mistä rouvan silmiin semmoinen rahan suosio johtui. Elsa otti rahat pöydältä, luki ne ja ojensi rouvalle:
"Rouva on hyvä ja ottaa nämät rahat talteen; ovathan ne varmemmat rouvan takana kuin minun arkussani", sanoi Elsa.
"No, mutta hyvä lapsi, etkö sinä tarvitse vaatetta ostaa?" oli rouva sanovinaan.
"Enhän minä vielä alasti ole, kerkiäähän tuota sittenkin, kunhan nyt tässä lisääkin ansaituksi tulee", tuumi Elsa.
Rouva mutisti suutaan ja meni pois rahat kädessä.
"Nyt pian saan minäkin rahaa", sanoi Katri.
"Siitä saat olla varma, vaan olisit sen ehkä ilmankin saanut, niin mitättömänä en isäntääni pidä, ett'ei hän piian palkkaan rahaa saisi", sanoi Elsa.
Katri katsahti viistoon Elsaa.
"Onpa sinulla hyvä luottamus", sanoi Katri.
"Kyllä ne rehellistä väkeä ovat maisterin herrasväki", sanoi mummo, puuttuen puheesen. "Ei niissä mitään pelkäämistä ole, eikähän ne edes ylöllisesti eläkään."
Maisterin käynti kuului porstuassa, kun hän meni saliin. Elsa riensi kyökistä lastenkamariin, ja tuli salissa maisteria vastaan. Salissa oli pimeä, vaan Elsan mennessä läpi salin kynttilä kädessä, näki maisterikin paremmin kulkea. Tällä kertaa ei maisteri mennytkään työkamariinsa, vaan sänkykamariin. Siellä istuikin rouva tutkimassa kuinka korkealle Katrin saatava nousee. Nähtyänsä miehensä tulevan kysyi rouva:
"Missä pappa kävi?"
"Tyhjää takaa ajamassa!" oli vastaus. "Kävin rohvessoorin luona, vaan se on katala köyhempi kuin minä, kyllä minä pelkään että nälkään se vielä kuolee. Vaikka hyvin tiedän että rahaa hänellä on jotta alimmaiset mätänee, sitä hänellä ei ole, koskaan ollutkaan."
"Haa, juuri Fredrikin kaltaiset, ne rikkaana pysyvätkin. Katso Fredrikki rohvessoori tietää, että pankki se vakavin on rahojen säilytyspaikka", sanoi rouva.
"Kyllä hän tietää, mutta mihinkä hiileen minä nyt taas puhallan?"
"Minkä tähden?"
"No, sen Katrin palkan tähden, oletko sen asian jo perin unohtanut?"
"Katrin palkka on täällä laatikossa", sanoi rouva, osoittaen pöytälaatikkoa.
"Mistä olet sitä nyt saanut?" kysyi maisteri ihmeissään.
"Ole nyt — Elsalta. Mummo maksoi velkansa ja Elsa oli antavinaan ne minulle talteen. Niin, talteen, eipä vielä lainaksikaan, hän osaa pitää isäntäväkensä arvossa, — mutta puhutaan hiljaa, hän ehkä kuuntelee tuolla lastenkamarissa."
"Kuunnelkoon, siinäpä ei kulta kulu jos hän saakin tietää että me häntä kehumme", sanoi maisteri tavallisella kuultavalla äänellä. "Ota ja kirjoita nyt kirjaan summa, kuinka paljon Elsan rahoja oli, ja niistä olemme maksavat kuuden koron kasvut. Mutta mene nyt kohta ja kuittaa Katri, ett'ei hän pääse enempää meitä hätyyttämään."
Rouva otti pöytälaatikostaan rahaa ja läksi astumaan, toisessa kädessä muistikirja, toisessa rahat, kyökkiin.
"Tässä on palkkasi! Ja mummo olkaa todistajana että Katri on kaikki saanut", sanoi rouva.
Katri luki rahat.
"Kyllä ne oikein ovat, en tule lisää pyytämään, hyvä että vaan sain.Kiitoksia!"
"Kiitoksia kiittämästäsi", sanoi rouva hieman ivallisesti. "No, mummo kait jääpi tänne nyt Katrin sijaan, niin kauaksi kun ennätän hankkia toisen lastenpiian."
"Voinhan jäädä joksikin aikaa, pysyyhän mökki siellä."
"Hyvä!" sanoi rouva ja kiiruhti sisälle. Suoraa päätä meni hän lastenkamariin ja sanoi Elsalle:
"Kiitoksia Elsa, kun päästit minun pälkähästä!"
"Siinä ei ole mitään kiittämistä, sitä vartenhan rahat ovat, että niitä käytetään tarvittaessa", vastasi Elsa.
Rouvalla oli vanha, muuten auttavassa kunnossa oleva piaano. Hän ei ollut vielä Elsan aikana kertaakaan sitä avannut eikä soittanut, nyt hän kiiruhti tuon soittokoneensa luo ja soitteli sen seitsemiäkin trillin trallia. Elsakin tuli saliin ja maisteri.
Maisteri katseli kummanaan, mikä nyt vaimonsa päähän pisti, soittamaan kun pitkistä ajoista noin rupesi. Hän seisoi hämillään, ja nuhteli itseään. Hänen työnsä kun ei sallinut muka mitään häiritsemistä, johon luettiin piaanonsoittokin. Kuitenkin soimasi häntä tuntonsa kovuudesta, kun hän oli joskus tullut vaimoansa kieltäneeksi soittamasta. Olihan hänen rouvansa vielä nuori ja osaksi lapsellinenkin ja sai taistella alituisen köyhyyden kanssa, olikin siis iso synti kieltää häneltä sitä hauskuutta, jonka soittaminen vaikuttaa sekä itselleen soittajalle että kuulijoille. Rouvan tauottua soittamasta, kun näki miehensä vierellään seisovan, sanoi maisteri:
"Soita vaan, sydänkäpyni!"
Rouva katsahti miestään erinomaisen onnellisen näköisenä ja kysyi:
"Etkö kiellä minua? Niin istu siihen piaanon viereen ja kuuntele kun soitan jotakin erinomaisen kaunista." Sitten huomasi hän Elsan seisovan keskellä laattiaa.
"Katsoppas Elsa, ett'ei lapset herää ja pudota itseään."
Elsa kiiruhti lastenkamariin ja rouva alkoi lauluja soittamaan ja laulamaan.