The Project Gutenberg eBook ofMunkkiniemen ElsaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Munkkiniemen ElsaAuthor: Eero SissalaRelease date: April 10, 2007 [eBook #21018]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKKINIEMEN ELSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Munkkiniemen ElsaAuthor: Eero SissalaRelease date: April 10, 2007 [eBook #21018]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Munkkiniemen Elsa
Author: Eero Sissala
Author: Eero Sissala
Release date: April 10, 2007 [eBook #21018]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKKINIEMEN ELSA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eero Sissala
G. W. Edlund, Helsinki, 1891.
I. Koetusten alkuII. Se oli Isän tahtoIII. Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansaIV. Hyvä tahto on puolen voimaaV. Uuteen toimeenVI. Kaksi sairasta vaimoaVII. Mutta annas olla, minä tunnen hänetVIII. Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!IX. Sunnuntai-käräjätX. Jumala on rakkausXI. Eihän se nimeä maininnutXII. KesäpuuhiaXIII. Hän oli mamselin vanha tuttuXIV. Ja he menivät kukin omaa tietänsäXV. Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästäXVI. Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiäXVII. Kun tulisi hyvä isäntäXVIII. Uuteen palvelukseenXIX. Eihän nyt pilvistä siihen pudonnutXX. Silloin se muutti mummo taloonsaXXI. Retki PunavuorilleXXII. Eräs velvollisuusXXIII. Etkö kiellä enään minua?XXIV. Mummo omituisenaXXV. Vaikeudella eteenpäinXXVI. Viimeinen palveluspaikkaXXVII. Pesijätär-kumppanuksetXXVIII. Pieni muutosXXIX. Kaikki muuttuiXXX.
Koetusten alku.
Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon ammattia.
Jos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti elämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen tyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea ja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi lahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa akkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.
Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.
Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.
Sunnuntai- ja juhlapäivinä matkusti Leski-Anna tyttöineen kirkkoon. Silloin hän enimmäkseen kulki halki metsien kaupunkiin, talvisin kyllä jäätäkin, vaan suvella ei hän pyhinä venhematkoja tehnyt, sillä hän sai arkina soutaa tarpeikseen asti. Leski-Anna oli hurskas, oikein vakava kristitty. Kristillisyyttänsä koetti hän myöskin jo aikaisin istuttaa nuoren Elsansa sydämeen. Kotoinen hartaus, ahkera jumalansanan viljeleminen ja Herran huoneessa käynnit tekivätkin tytössä hyvän vaikutuksen, jonka äiti suureksi ilokseen huomasi.
Näin kului aika jonkun verran eteenpäin. Tytön suuremmaksi tultua alkoi perheen toimeentulo käydä paremmaksi, tytöstä kun oli suuri apu äidin toimille. Kumminkaan ei sitä hauskuutta kauvan kestänyt, sillä äiti huononi silmin nähden. Leski-Anna sai usein suonenvedon ja rintatautikin raastoi häntä samaan aikaan. Vähitellen tuli hän vallan sängyn omaksi. Pieni Elsa oli silloin yhdentoista vuotias. Hän hankki lääkärin kaupungista joka selitti, että lesken sairaus on tullut paljosta ruumiillisen työn ponnistuksesta ja on hyvin epäiltävää laatua.
Se oli Isän tahto.
Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.
Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.
Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas, kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään, jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.
Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa, sillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili juomarin isän metkuja ja elämöimisiä.
Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa lyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi työ nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman laihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista pyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä omiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä nyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten — jaa mitä sitten —? Ehkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii; ja hän itki.
Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä, ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja kaupungista.
Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli, auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.
Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:
"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen Kristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta ja sielun viettelijän pauloista."
Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta, joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.
Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä. Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa ei itkenyt.
Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.
Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista; Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että rahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä. Hautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.
Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.
"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."
Silloin poistuivat molemmat naiset.
Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.
Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä sängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi hän siistimästä ja ajatteli mennä ulos — jaa, ulos, mutta sitten ei uskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden vaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän mielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen, ett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.
Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä. Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.
"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee; rahaa voitte käydä meiltä."
"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.
"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille palvelukseen, kun äitisi on haudattu."
Sen sanottuaan poistui rouva huoneesta.
"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan, niin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla koetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan rahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee pussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin muiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!" sanoi Lemströmska.
Neljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat hautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he kävelivät jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja kolme Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.
Tuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa, ja keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt läsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.
Myöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti ravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan huviksi jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä siunattua yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään vavahdelleet eikä säikkyneet.
Seuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna kotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa. Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.
Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa. Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas, vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan.
Ennen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen herrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi kädessä.
"Mistä kaukaa tyttö?" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan kohdalla.
"Munkkiniemestä", oli vastaus.
"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli kärkit."
"Kyllä, hyvin ne tunnen herra."
Herra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.
"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä ja sen liemen juo", sanoi herra.
Elsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän äitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin sanoa, vaan ei suu auvennut.
Herra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: "Kuinka niin syvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?"
"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini olisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni kärkkilientä keittänyt."
"Onko äitisi kuollut jo?"
"Eilen haudattiin."
"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan niin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin äitissäsi oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä tiennyt konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan."
Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.
"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."
"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."
"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en jaksa heitä metsästä hakea."
Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.
Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti kaupungista pois.
Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.
Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä, kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.
"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella pojan suruun.
"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä, kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa, äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."
"Mikä tauti on äidilläsi?"
"Keuhkotauti."
"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista."
Poika katseli suurilla silmillä Elsaa.
"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy viedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti."
Poika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan, missä Elsan kori oli.
"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!" sanoi Elsa ja levitti paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.
"Kiitoksia!", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Yhdeksän vuoden."
"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni."
Poika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti, koetti siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan pienenähän pieni pysyi.
"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan näköinen", tuumi poika.
"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan kahdentoista."
Siinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki tien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä. Mökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu, sillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja evästään syömässä.
Mummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan pienen pojan seuraamana.
"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun raskaan kantamuksen mukana kaupunkiin."
"Jätä vaan, lapsi", sanoi mummo.
Kun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista selkäänsä, kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein vikkelästi ja tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista sisälle, ajoi kaksi herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi, paksu herra, aukasi kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen tielle.
"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin", sanoi Elsa pojalle,
"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille", arveli poika.
"Mikä sinun nimes on?" sanoi Elsa.
"Minun nimeni on Matti."
Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä kotimatkalle.
Nyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen Kirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt vuoronsa auttaa Elsaa korin kantamisessa herran luo Hämeenkadulle.
Pian olikin herralla männyn kärkit edessänsä ja piika sai ensimmäiseksi työkseen alkaa keittämään tuota pihkalientä.
"Jos tämä rupeaa minua auttamaan, niin saat enemmänkin tuoda!" sanoi herra, antaen Elsalle kaksi hopearahaa.
Elsa kiitti ja lähti.
Matti odotti häntä pihalla ja nyt he alkoivat yhdessä astumaan kaupungista pois. Siinä kulkiessa alkoi Matti ehdotella:
"Jos en asuisi niin kaukana, pyytäisin sinun tulemaan äitini luo keittämään kärkkilientä."
"Oikein! en ollut huomatakaan. Sinnehän minä lähdenkin. Aikaahan mulla on." Ja niin menivät he mökkiin josta otettiin Elsan eväsnyytti ja sitten Kirkkonummelle.
Nuoret ovat melkein väsymättömiä astumaan. Niinpä Matti ja Elsakin, mutta sitten kun lapselta voimat loppuu, ei hän tahdo päästä paikalta pois. Kun vihdoin viimeinkin pääsivät Kirkkonummelle, oli aurinko jo aikaa laskenut ja tuskin kumpikaan jaksoi liikkua.
Oli mökki maantien vieressä, siinä oli vähän enemmän huoneita kuin Elsan kodissa. Oli siinä huoneita kaksi ja vielä navettakin, vaan ei navetassa kumminkaan lehmää. Lehmät ja muut elukat kuuluivat niihin Matin äidin mahtavuuden aikoihin, joita hänelläkin oli ollut maailmassa, mutta jotka viinaan menevä mies ja hänen pitkällinen sairautensa oli pois tieltä toimittanut. Tuossa makasi laattialla, vesikiulu vieressä, kuolemankielissä vaimo, joka pari vuosikymmentä takaperin oli seudun kauniimpia neitoja.
Leski Heleena aukaisi silmänsä, kuin lapset hiljaa hiipien sisään astuivat. Hän nousi hyvin vaikeasti istualle vuoteeltansa ja katsoi pitkään tulijoihin, niin tarkkaan kuin ilman valoa oli mahdollista kevät-yön hämärässä.
"Kenen tyttö sinulla on Matti-parka kanssasi? Minä en suinkaan jaksa häntä tuntea."
"Minä olen myös erään lesken tytär Munkkiniemestä läheltä Helsingin kaupunkia. Äitini on juuri hiljan kuollut. Viime sunnuntaina hän haudattiin. Poikanne löysin nälissään ja väsyneenä tien vieressä pensaan juurella itkemässä. Minä auttelin häntä kaupunkiin ja nyt tulin tänne, kun kuulin, että olette kipeä, tuomaan ruokaa ja jos osaisin jotenkin teitä auttaa."
Sairas kuunteli hyvin liikutettuna ja kummissaan Elsan puhetta ja sanoi hyvin kipakasti:
"Onko Jumala enkelinsä lähettänyt? Vai kuinka sen voin uskoa, että toisen pitäjän ja seurakunnan ihminen tulisi tänne asti minulle palvelusta tekemään?"
"Kun ei naapuritkaan mitään tee", sanoi Matti.
"En minä enkeli ole, ainoastaan kristitty", sanoi Elsa.
"Kristitty!" sanoi sairas vuoteellansa. "Sen huomaan jo töistäsikin lapsi, että olet kristitty. Istu jo hyvä ihminen, äläkä itseäsi enään seisomisella väsytä. Kyllä nyt jo sietää istua, hyvä ihminen!"
Matti oli jo istunut äitinsä vuoteen laidalle.
Elsa istui vuoteen viereen penkille. Siinä hän aukaisi eväsnyyttinsä ja ojensi voileivän sairaan käteen.
"Kiitos sulle, hyvä lapsi!" sanoi Heleena ja itkusilmissä söi voileipää ja ryyppäsi vettä pienestä kiulusta viereltänsä.
Kun hän vähän söi, alkoi hän kovasti yskiä.
Matti kaatui vuoteelle ja alkoi kuorsata.
Kun yskä meni vähän sivu, kysyi Elsa:
"Kuinka kauan tuo yskä on teillä ollut?"
"Ei se ole vielä ollut kuin kaksi vuotta, noin pahana se ei ole ollut kuin puolen vuotta."
"Eiköhän se paranisi männynkärkki-vedellä?"
"Ei tiedä, sitä en ole tullut koetelleeksi. Kyllä minä jo olen juonut tärpätit, tervavedet, tuomen kuoret ja suokanervat. Kyllähän ne kaikkikin hiukan helpottaa, vaan todellista apua eivät ne tuota. Niin kait minun käsitykseni on."
Elsakin uinahti penkille ja kun heräsi oli jo aurinko korkealla. Vaikka olikin vielä eilispäivän ponnistuksista ruumiinsa hyvin kankea, kumminkin hän hoputti Mattia näyttämään hänelle paikkaa, josta männyn kärkkiä voisi ottaa.
Ei aivan kaukana mökistä oli tiuha nuori näreikkö. Sinne nyt lapset menivät juoksujalassa. Pian oli heillä suuri korillinen kärkkiä, jonka nyt mökkiin hinasivat.
Mökkiin kärkit saatuansa pani Elsa kohta tulelle padan, jonka hän oli täyttänyt vedellä ja kärkeillä. Niistä hän nyt keitti lientä, siksi kunnes vesi noin puoleksi kuivui. Kun vesi sitten oli jähtynyt, antoi hän sairaan juoda sitä, ja Heleena tunsi kohta sen jälkeen, että yskä oli menettänyt hyvän osan voimastansa.
"Hyvää se tuntuu tekevänkin", sanoi Heleena.
Elsan silmät kiilsivät ilosta.
"Juokaa enempi äiti, sitä lientä!" sanoi Matti.
"Matti parka! Sinä tahtoisit kerralla äidin terveeksi, vaan se ei käy niin hätään, sillä jos lääkettä nauttii tavattomassa määrässä, tekee se vaan paljasta pahennusta."
Elsa ja Matti olivat sitten kaiken päivää huoneessa, odotellen, miltä sairaan tila rupeaisi näyttämään. Sairas nukkui hyvän osan päivää joteskin rauhallisesti. Hengitys tosin oli raskaanlaista, vaan Matti, joka oli äitinsä ennen nähnyt, sanoi sen olevan paljonkin keveämpää, kuin edellisinä päivinä. Elsan mielestä kävi se taas siihen suuntaan, kuin hänenkin äitinsä hengitys moniaita päiviä kuoleman edellä, ja hän pelkäsi siis pahinta. Kumminkaan ei hän siitä mitään Matille puhunut.
Hyvä tahto on puolen voimaa.
Toista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin Heleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja matkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan saadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi mainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis Heleenaa kyyditsemään.
Niin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin ne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti sai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta, välisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui olemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin keveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla jokseenkin laiha ja laiska koni.
Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta. Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys, joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.
Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi torpparin ja äitinsä hoimeihin.
Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä, alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä, muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.
"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?" kysyi Elsa puoli hämillään.
"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.
"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.
"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään sitte", tuumi mummo.
Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja mummon pakinoille menemistä.
Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.
Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.
Uuteen toimeen.
Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä, pesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui sisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:
"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen, mitä sinulle on tapahtunut."
"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."
"No, jotain sellaista me tuumimme."
"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka hallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella yhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman Isän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen linnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se on niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään kuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas, vaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan."
Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.
"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä. Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"
Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa, pistäen avaimen taskuunsa.
Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti, kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.
Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat. Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa, kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry perunavadista.
"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.
"Tulinhan minä."
"Istu!"
Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle kertomaan Elsan löytymisen.
Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.
"Tule rouvan luo!" sanoi Sanna alennetulla äänellä.
Hiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.
Oli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain verhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu. Rouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi viistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä sijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja katseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä, väliin Elsaan.
"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?" sanoi vihdoin rouva, katkaisten äänettömyyden.
"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran ajatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu."
"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta."
Elsa ei vastannut mitään.
"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä pääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta kertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut toimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää pensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen luoksensa."
"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?"
"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt semmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan sinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään hänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse."
"Luulen voivani häntä palvella."
"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan, kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."
Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.
"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa, vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."
"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa, hymysuin katsellen rouvaa.
Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:
"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; — Hän teki sen kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu, että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita muuttamassa."
Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:
"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"
"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi sormellansa Elsaa rahille istumaan.
Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa silmiin, viimein aloitti hän puheen:
"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se sitten on maailman hauskinta elämää."
"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.
"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa käypi?"
"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.
"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."
Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.
Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.
"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.
"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."
"Kenelle?"
"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin."
"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari yritin tänne, sinua tapaamatta."
Elsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä matkalla oli huomannut.
"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista kertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka koettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni, vaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää välinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen lykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa niin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani, maailmassa."
"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa", sanoiElsa.
Lemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka tuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat kapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa puhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin mitä kelpaavata löydettiin.
Kun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin voitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.
Ehtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat kääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun ei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa kääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen pihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista viheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista, eikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä kumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin vieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata mukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin. Avain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin ovesta sisälle.
"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä", sanoi rouva.
Rouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun hekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella myssyllä verhottu naisenpää oven raosta.
"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!" kuului naisen kutsuva ääni.
Elsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli istunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli katseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.
"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian nuori", tuumi mamseli.
"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?" kysyi rouva.
"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on."
"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa, vaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan."
Sillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.
"Mene sinne kyökkiin sitten!" sanoi mamseli.
Kun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten pöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.
"Mitäs sinä haet?" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.
"Minä tulen tänne palvelukseen."
"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran minulta."
Eukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin tulivat kyökkiin.
Mummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:
"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä ole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole pyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt, niin en olisi tullutkaan."
"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka vakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä neuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin kuulta maksan", sanoi mamseli.
Mummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään osoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.
"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa enkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa leipää", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.
"Kuule!" sanoi Munkkiniemen rouva. "Älä mene!"
Elsa pysähtyi.
"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla poijes", tuumi rouva.
"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?" sanoi mamseli.
"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä olis", sanoi mummo verkalleen.
"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni pidä ketään pois laittaa", sanoi Elsa.
Kaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja murisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään sanonut.
"No niin, kyökki on nyt sinun!" sanoi mamseli. "Ota päältä ja ole niinkuin talon ihminen."
Elsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi tietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään iltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin ovelta sisään ja sanoi:
"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!"
Elsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka sisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.
Kun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.
"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan? Tuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut paikkojakaan täällä?"
"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. — Eihän tuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä."
"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin sisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt padan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?"
Elsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.
"Kyllä se hyvin näkyy käyvän", tuumi mamseli.
Kun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä näytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. — Olipa mamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin Elsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa sänky maattavaan kuntoon.
Kun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin kyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:
"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun kulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin vaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä olen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne sentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn maata! Hyvää yötä, Elsa."
"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!"
Kaksi sairasta vaimoa.
Elsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani levolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt kun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla toimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa, että hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi erittäin vilkkaana aikaisin aamulla.
Valoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin akkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista puutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa luojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun viserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä akkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen verran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla vaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan arvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi virsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian rupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas muisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin oli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän vapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona ja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.
"Onko se mamselin uusi neiti?" kuului ääni puutarhasta.
Elsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä puhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos katsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan alle.
"Hyvää huomenta!" sanoi nainen.
Elsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle ihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.
"Jumala antakoon! emäntä", vastasi hän.
Emäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.
"Onko ikävä?" kysyi emäntä suurella osanottavaisuudella.
"Tahtoohan se vähän olla", vastasi Elsa, koettaen hillitä luontoansa.
"Noo, kyllä se ikävä ohitse pian menee, kun ensin pääsee siunattuun alkuun. Tule tänne puutarhaan, että tulee vähän hauskempi!"
Samassa soi kello kyökin seinässä. Se oli mamseli, joka soitti piikaansa.
"Kello soipi ja minun täytyy mennä sisälle", sanoi Elsa ja poistui akkunasta. Hiljaa hiipien meni hän kamariin. Mamseli oli pistänyt avaimen oveen, että hän pääsi sänkykamariin.
"Oletko sinä jo näin aikaisin ylhäällä? Minä vaan soitin koetteeksi, pitikö sinun olla hyvä heräämään."
"Voi hyvä mamseli! minä olen saanut Luvan herätä monta kertaa pyryyn ja pakkaseen. Jos minä muuta olisin niin hyvin tottunut kuin heräämään ja ylösnousemaan, niin ei sitten hätää."
"Niin, kyllä minä sen arvaankin, että siinä virassa kuin sinä olet ollut, on täytynyt aikaisin nousta ja luvan saanut lähteä. Meillä et tarvitse niin aikaisin nousta, sillä minä mielelläni aamusella makaan vähän pitempään."
Elsa sai luvan poistua. Hän meni emännän luo puutarhaan. Hauskaa se oli siellä katsella, kun tuo hyvänlaatuinen talon-emäntä kaikkia näytteli.
Mamselin noustua alkoi vasta askareet, kun hän oli Elsaa kieltänyt mihinkään toimeen ryhtymästä, ennenkuin hän opastamaan joutuisi. Kello oli täsmälleen kahdeksan, kun mamseli saapui kyökkiin. Silloin tehtiin tuli helliin ja kahvipannu asetettiin tulelle. Elsa sai katsella tarkkaan kaikkea, kuinka mikin paikka oli tehtävä. Kun kahvi oli tarpeiksi kiehunut, sai Elsa ottaa pienen sievän korin kyökin seinältä naulasta ja saatuansa mamselilta muutamia kuparirahoja ja neuvoja, juosta läheiseen leipurin puotiin kiireisesti koriansa täyttämään. Onnellisesti suoriutui Elsa leipurissa käynnissänsä, ruvettiin, kahvinjuomiseen ja Elsa sai koettaa taitoansa kahvin tarjoamisessa. Se kuitenkin kävi niin kömpelösti että mamseli päästi kimakan naurun. Kun kahvi oli juotu, meni mamseli sisään päällensä pukemaan, sillä oli käytävä torilla. Nyt otettiin isohko kori, jonka Elsa sai kantaa; toiseen käteensä sai hän ottaa kuparisen maitokannun. Niin asteli mamseli edellä ja Elsa perässä. Matka ei ollut torille aivan pitkä. Ennenkuin mihinkään kauppoihin ryhdyttiin, kulettiin ympäri torin ja jok'ikisen kuorman luona teki mamseli moniaita kysymyksiä. Saamistansa vastauksista teki hän, tuon kiertokulun suoritettuansa, sen johtopäätöksen, että kaikki oli sinä päivänä hirveän kallista. "Liian vähän maalaisia näin kesällä torilla", tuumi hän. Kumminkin oli jotakin ostettava. Tuo kuparinen kannu ostettiin maitoa täyteen, yhdestä venheestä vähän tuoreita silakoita ja niin lähdettiin torilta pois. Kantamukset kannettiin kotiin ja Elsa sai ensimmäiseksi työkseen kotiin päästyä näyttää taitoansa silakkain perkaamisessa.
Mamseli katseli tuota kalan perkausta ja huomautti kohta:
"Päät pois! Vai sinä rupeat jättämään päät paistettaviin silakoihin."
Erinomaisen hyvin hän mamselin mielestä suoriutuikin tehtävässään. Kalat tuhrutettiin jauhoissa ja paistettiin pannussa. Toiseksi ruuaksi keitettiin maitovelliä ja kolmanneksi paistettiin pannukakkuja. Nyt sai Elsa käyttää ja näyttää taitoansa päivällispöydän laittamisessa isossa kamarissa. Se oli Elsasta erittäin hauskaa työtä. Vaikka hän tekikin paljon erhetyksiä, huomasi mamseli että Elsassa oli halua ja tarkkuutta.
Kun päivällispuuhista oli onnellisesti suoriuttu ja mamseli pannut sohvalle lepäämään, meni Elsa pihamaalle tuulluttelemaan. Kun hän siinä yksinään seisoi, pidellen käsillään puutarhan aidasta, kurkisti toisesta talosta yli vanhan ja matalan väliaidan entinen matami, joka eilispäivänä niin vihaisena oli pois lähtenyt.
"Kuinkas käypi siellä uuden piian?" kysyi matami.
Elsa huomasi, ett'ei mummon äänessä enään ollut semmoista äkäisyyttä kuin eilispäivänä. Hän läheni sentähden aitaa, jonka ylitse mummo katsoi ja pääsi puutarhaa kiertämällä aivan mummon eteen.
"Asutteko te siinä talossa?" kysyi Elsa.
"En minä tässä talossa asu. Minä asun tuolla kappaleen matkan päässä kadun toisella puolella, vaan minulla on täällä työtä. Olen parhaallaan pyykillä tässä pankkitirehtöörillä. Täällä on iso pyykki, joka kestää monta päivää. Sano mamselille, että hän laittaa pyykin ensi viikoksi, sillä silloin minä joudan, jos hän muutoin minun tahtoo pesemään. Sano myöskin, ett'en minä ole vihainen kahta päivää yhteen jaksoon."
Sen sanottuaan poistui mummo aidan päältä ja Elsa kippasi kyökkiinsä. Siellä hän alkoi tehdä puhdasta parhaansa perästä. Tuot'hätää oli kaikki kunnossa ja kahvipannu porisi hellillä.
Kello soi.
Elsa juoksi sisään. Mamseli oli noussut ylös ja istui sohvalla, lueskellen jotain kirjaa.
"Keitä kahvia aivan samalla lailla, kuin näit aamulla!"
"Se on jo valmis!"
"Hyvä! Tuo se sisään."
Elsa kantoi kahvin sisään ja mamseli ihmetteli kahvin hyvää makua ja sitä tapaa, jolla hän sitä tarjosi, juuri kuin monta vuotta palvellut piika.
"Minun täytyy kiittää sisartani siitä, että hän toimitti sinun tänne eikä itse sinua pitänyt."
"Se pesumatami puhui tulevansa mamselin vaatteita pesemään ensi viikolla, jos mamseli muutoin tahtoo. Hän sanoi ei olevansa enään vihoissaan."
"Hm", sanoi mamseli. "Tulkoon vaan! enhän minä ole hänen käskenyt olla vihoissaan."
"Niin, ei mikään ole niin suloista, kuin sovinto", sanoi Elsa.
Mamseli katsahti terävästi Elsaa silmiin, nähtävästi kummeksien tytön lausetta.
"Sinä olet hyvin jumalinen ja äitis oli myöskin; olen tuota kaikkea sisareltani kuullut."
"Jumalan pelko on viisauden alku", sanoi Elsa.
"Juokse sanomaan matamille sinne tirehtöörin alakyökkiin, että hän tekee niin hyvin ja tulee meille pyykille ensiviikolla."
Elsa oli valmis lähtemään.
Pian juoksi hän portista ulos ja sitten toisesta sisään ja tuli pihan perällä tirehtöörin pesutupaan. Täällä oli matamia kaksittain, vieläpä muudan piikakin höyryävien punkkain takana työtänsä ahkeraan tekemässä. Samaan aikaan kuin Elsa ilmestyi pesutuvan ovelle, löi piika suopavaahtoa ylös kattoon, jotta se räiskyi kaikkien silmille ja sanoi:
"Tämä on renkien rakkautta."
"Jopa meni vähään renkien rakkaus, kun suopavahtoon!" tuumi tuo ennen mainittu matami.
"Hyvää rakkauttahan se on; ei sais sitä ilman vaatteitakaan puhtaaksi", tuumi toinen pesumummo.
Elsa läheni hiljalleen tuttavan matamin työpaikkaa ja sanoi:
"Mamseli lähetti sanomaan, että teette hyvin, jos tulette ensi viikolla meidän pyykille!"
"Kiitoksia! Mamseli saa taas oikein saamarin valkoisia vaatteita; sen takaan kuin kymmenestä sormestani", vastasi mummo.
Toinen matami alkoi katsoa Elsaa ällistellen ja sanoi:
"Etkös sinä ole se luutatyttö Munkkinimestä?"
"Kyllähän minä olen luutiakin tehnyt", sanoi Elsa.
"Älkää nyt hemmetissä luutatytöksi sanoko mamselin palvelusneitsyttä", sanoi ensimmäinen mummo.
"Silläpä ei ole väliä, miksi minua kutsutte. Kumminkin sanon, että huonoa oltavaa sekin olis, jos ei kukaan luutaa tekisi."
"Kas tyttöä vaan, mitä päästelee naamastaan", sanoivat kaikki ja nauroivat.
Elsa meni pois eikä enempää kuunnellut. Kotiin tultuaan hän kysyi luvan saada käydä sairaalassa katsomassa Heleena-tuttavaansa. Mamseli ei tahtonut mitenkään saada päähänsä, että kannattais käydä Kirkkonummen köyhiä katsomassa. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja Elsa läksi.
Sairaalassa makasi Heleena sängyssään. Hän nukkui, vaan heräsi, kunElsa astui vuoteen viereen.
"Kas kun Elsakin on tullut tänne!" sanoi sairas ihmeissään.
"Niin, minä olen nyt täällä kaupungissa palvelemassa, ja pidin velvollisuutenani käydä tirkistämässä, oletteko saanut sijaa täällä ja hyvää hoitoa ja semmoista."
"Kyllä minä täällä hoitoa saan ja luulen, että paranenkin, sillä rohvessoori on sanonut, ett'ei rintani niin huono ole kuin sen yskään nähden luulisi."
"Olisipa hyvä, jos paraneisitten!"
"Enemmän kuin hyvä Matti-rukankin tähden. Aivanhan sekin joutuisi mieron tielle, jos minä nyt jo kuolisin."
Elsa painoi päänsä aivan lähelle sairaan kasvoja ja sanoi:
"Jumala kyllä orvoista huolen pitää, mutta teidän itse tähtenne täytyy rukoilla lisää armon aikaa, että ennätätte tehdä parannuksen." Nousten kumarruksista lisäsi hän: "Jumalan edessä ei ole mitään mieroa."
Sairas katseli pitkään Elsaa.
"Sinussa on ihmeellinen henki, kun sinä pidät semmoista huolta niinkuin minustakin, vallan oudosta ihmisestä. Ihme kuin jumalisuus kulkee perintönä vanhemmista lapsiin!"
"Jospa se kulkisikin perintönä, vaan kun tahtoo olla ihan päinvastoin", tuumi Elsa. "Koettakaa kääntyä Jesuksen puoleen ja turviin te itse, älkää muita ihmetelkö. Se kallis perintö on juuri yhtäläisesti teillekin tarjona, kuin se oli minun äidilleni ja minulle."
Toisella puolen huonetta makasi eräs vanha vaimo sairaana sängyssänsä.Hän kuuli Elsan ja leski-Heleenan keskustelun.
"Kuinka vanha sinä olet, tyttö?" kysyi tuo vanha vaimo.
"Minä käyn kolmattatoista."
"Ja osaat jo noin puhua autuuden asioista. Sinun täytyisi vähintääki olla sairaan hoitajatar."
"Se hänen täytyisi olla!" toisti Heleena.
Samassa aukeni ovi ja sairasten hoitajatar, keski-ikäinen lihava nainen astui sisälle, toisessa kädessä rohtopullo, toisessa lusikka. Hän läheni Heleenan sänkyä ja kaatoi nestettä lusikkaan, tarjoten sitä Heleenalle. Sairas nielasi joutuin lusikan sisällön.
"Onko tämä teidän tytär?" kysyi hoitajatar Heleenalta, katsahtaenElsaa.
"Ei hän minun tyttäreni ole, eikä minussa olisi ollutkaan sellaisen tyttären kasvattajaa."
"Kuinka niin?"
"Hän on jumalisen lesken tytär ja on nyt uskovainen niinkuin äitivainajansakin."
"Mikä sinun nimes on?"
"Nimeni on Elsa Särkkä."
"Ja missä ovat vanhempasi asuneet?"
"Munkkiniemessä."
"Onko isäsi palvellut Munkkiniemessä?"
"Kyllä hän kuuluu palvelleen."
"Ja eikö se ollut suuri juomari?"
"Kyllä hän juoneenkin kuuluu."
"Tunsin kyllä isäsi, aivan hyvin tunsin; sainpa yhden yön täydet tekijäiset hänestä aivan tässä samassa talossa. Hän oli juonut ja sitten kadulle pökertynyt. Poliisit raastoivat hänet tänne melkein hengetönnä. Liika on liikaa juomisessakin, — ai, mikä sininen savu hänen suustansa tuli, kun hän vähän lämpesi. Minä ja yksi nuori lääkäri teimme parastamme pitäen hänessä henkeä. Kamala mies oli, se minun täytyy tunnustaa." Vähän mietittyänsä hän sanoi: "Ja sitten hän kuuluu kuolleen, ei aivan kauvaa sen tapauksen jälkeen."
"Niin se kuuluu olleen, kuten kerroitte", sanoi Elsa.
"Semmoinen hän vaan oli, en muuta tiedä sanoa", sanoi hoitajatar, mennen ulos rohtoinensa.
"Siinä on myöskin ihminen; puhuu kuin puolihassu", sanoi Heleena.
"Eiköhän se puhunut niinkuin Elsan kiusaksi", tuumi vanhempi vaimo.
"Jonkinlainen herjauksen tarkoitus siinä kait oli", sanoi Heleena.
"Ei se mitään tee, hyvä vaan, että saan kuulla mimmoinen isäni oli. Äitivainaja ei niin tarkkaan tiennyt sitä kertoakaan. Tahi jos tiesikin, ei tahtonut. Se oli vaan synti, joka isässäni oli. Hoitajatar on nähnyt vaan seurauksen synnistä ja siitäkin vielä ulkopuolisen kuoren. Sellaiset näkemiset ovat vakavana ja kauhistuttavana varoituksena karttamaan synnillisiä menoja", sanoi Elsa.
Samassa kuin Elsa oli puheensa lopettanut, astui sisään Heleenan poika, pieni Matti. Hän oli vasta saanut myydyksi kaikki ne luudat, jotka he olivat tullessa hevosella tuoneet.
"Joko sinä Matti parka pääsit eroon luudistasi?" kysyi äiti.
"Viimeinkin sain kaikki myydyksi."
"Lähdetkö sinä kotiin nyt?"
"Kuinka vaan tahdotte!"
"Niin, mene vaan kotiin, äläkä nyt liiaksi vaivaa itseäsi. Osta rahoilla ruokaa ja sano naapurin emännälle, että äiti on paranemaan päin!"
Matin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli äitinsä olevan paranemaan päin.
"Sinäkin olet täällä!" sanoi Matti Elsalle, puristaen häntä hellästi kädestä.
"Niin, mene kotiin vaan ja tee niinkuin äitis käskee!"
"Hyvästi nyt äiti!" sanoi Matti.
"Hyvästi nyt Heleena! Tulkaa nyt kaikin puolin terveeksi. Hyvästi mummokin!" sanoi Elsa, aikoen lähteä.
"Hyvästi Elsa!" sanoi mummo. "Mutta olisit viipynyt vähän aikaa minunkin sänkyni vieressä!"
"Kyllä mielellänikin viipyisin, vaan kun olen toisen palvelija niin täytyy kotiin kiiruhtaa."
"Minäkin olen uskovaisia maan mummoja. Meidän henkemme tuntuu ilman riitaa soveltuvan yhteen. Mene vaan lapsi askareihisi ja pidä päälle alkamaasi!"
Elsa ja Matti läksivät ulos sairashuoneesta.