The Project Gutenberg eBook ofMuoto- ja muistikuvia IIIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Muoto- ja muistikuvia IIIAuthor: Eliel Aspelin-HaapkyläRelease date: December 5, 2015 [eBook #50610]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUOTO- JA MUISTIKUVIA III ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Muoto- ja muistikuvia IIIAuthor: Eliel Aspelin-HaapkyläRelease date: December 5, 2015 [eBook #50610]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Muoto- ja muistikuvia III
Author: Eliel Aspelin-Haapkylä
Author: Eliel Aspelin-Haapkylä
Release date: December 5, 2015 [eBook #50610]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUOTO- JA MUISTIKUVIA III ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Otava, Helsinki, 1914.
Alkulause.
Esitelmiä.
Z. Topeliuksen muisto.Fredrik Cygnaeus.Lauri Stenbäck.
Ylioppilaselämää 1835—42.
Ebba Stenbäck.
Kaarle Jaakko Gummerus.
I. Koti; koulu- (ja lukio-) aika 1840—61.II. Yliopistoajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861—66.III. Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimentoinen jakso 1867—74.IV. Gummeruksen elämän loppukausi 1874—98.
Karl Fredrik Eneberg.
Pieni alkulause.I. Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841—69.11. Eneberg runoilijana.III. Ulkomaanmatkat 1870—71.IV. Viimeiset vuodet kotimaassa 1871—74.V. Viimeinen matka 1874—76.
Alkulause.
Samoin kuin molemmat edelliset sisältää tämä kolmas ja viimeinen Muoto- ja Muistikuvasarja sekä vanhempaa että uutta. Kuvaukseni Ebba Stenbäckistä, Kaarle Jaakko Gummeruksesta ja Karl Fredrik Enebergistä ovat näet kirjoitetut sen jälkeen, kun toinen sarja syksyllä 1912 oli ilmestynyt.
Näitä mainitutta kirjoituksia varten olen kuvaamieni henkilöiden omaisilta ja läheisiltä ystäviltä saanut suosiollista apua, jonka täten kiitollisuudella tunnustan. Erityisesti mainitsen, että yksistään professori Jaakko Gummeruksen jo ennen keräämät ainekset setänsä elämäkertaa varten ovat tehneet minulle mahdolliseksi seikkaperäisesti kuvata Kaarle Jaakko Gummeruksen elämänvaiheet. Helsingissä loppiaisena 1914.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
Z. Topeliuksen muisto.
Arvoisat juhlavieraat.
Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan: tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta, varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee — joka toden totta on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia — olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte sydämessänne.
Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän kantanut.
Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä, osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. — Niin on kerrottu vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä — joka on sitä viehättävämpi, kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas lyyrillinen runoilija — jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin. Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten, kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon, Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme, jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki uudistui.
Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja, vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen taideyhdistystä — "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut leikkiä hänen siveltimillään.
Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh. — ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä — oli, niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän, sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen, ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde. Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti, joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä. Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on pyhittänyt hänen muistolleen.
Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä, entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin Topelius myöhemminkin — syksyllä 1840 — varta-vasten rupesi suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. — Vanhoilla päivillään hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui niiden alle.
Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta "Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla: "Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". — Ohimennen huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta kokemuksestaan — seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.
Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]
Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti, vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen. Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan omaa luontoansa.
Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa, niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen ystävikseen. — Topelius on monesti sekä suullisesti että kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan. Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman, Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C. G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston, vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.
Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen, näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837 Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores), joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui kuraattorinvirasta.
Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta 1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin kypsyneeltä ajalta:
Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss ledeHan genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågorBrytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renadVetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]
(Ljungbl. II.)
Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa "Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltäUskottomuus. Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:
Dock ej för mig —Ett ringa grand, —Min ädla and'Förbränne sig;Men tusende upplysande,Den slockne af I natt och graf![4]
Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin ja täydellisimmin lausuttu:
Vårt land, som vi åt ljuset vigt,Skall blifva stort och ärorikt:Vi sjelfva må förgätna döSom vågen i dess sjö.[5]
Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata 30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista, ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:
"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa framtidens töckniga dagar? — — — Ditt andliga lif är ej vaket än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk öfver den öde ljungen.Men din tid torde ock komma engång!Herren upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] — — Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.
Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi. Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan. Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona, missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut sen olevan hienoa myrkkyä hengelle — "en rysligt vriden och ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan rintansa sisällistä ääntä. — Vielä 40-luvun alulla näyttävät uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä, niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).
O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,Ty jordens dryck med dödens floder blandas!Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,Till jorden trycker mig den luft jag andas,Och himlens stjernor slockna bort i natten.
I töcken går jag; vägen jag ej finner,Som till din kärlek går igenom verlden;Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,Jag kan ej trampa rosorna på färden,Och derför aldrig fram till dig jag hinner.En stjerna lik i djupet utaf fjärden,Din herrlighet jag ser och aldrig finner.
I dina armar, Gud! i dina armarJag hvila vill. Min själ är trött till döden,Och lifvets lust mig outsägligt härmar;Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]
Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui — ei tullakseen välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.
Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan. Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa. Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret "daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så, journalist bättre och sämre".[9] — Muutama viikko myöhemmin hän taas oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin, tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa, että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.
Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta, jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26 p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14 vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."
Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.
Molemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen henki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut vielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä vanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840. Tästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän myöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, "koska pojan nyt vihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi". Syksyllä samana vuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen, rupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? "Minä rakastin runoutta ja kauneutta", sanoo hän, "ja anatomiasali synnytti minussa kauhua". Silloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä ja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein valinnut, sen todisti tulevaisuus.
Topelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen tarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut antaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha, että piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden hän joulukuussa 1841 rupesi "juoru- ja uutislehden — puuropäivinä, keskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän" — Helsingfors tidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka oli sitova hänet 19 vuotta.
Tästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli vaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi hän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen runokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta täyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Ohimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L. Stenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan sanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän ensi kerran painatti yhden runoelman ("Rosen och fjäriln" Helsingfors Morgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä niiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan vakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista ja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan voimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta näyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet Upsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi Topeliuskin pettynein illusionein — "ei Ruotsin vaan ruotsalaisten suhteen", sanoo hän, "he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta, jolla on niin suuri entisyys", ja tuosta kauniista Tukholmasta kertoivat sitten kanervakukkaset, että se "silkkikengin tanssi urhojen haudalla". "Siihen saakka", jatkaa hän, "olin ollut, enkä aivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä". Kansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui selvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:
Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom!Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden.Ur egna källor Suomis floder rinna:Ur egna källor rinne dess framtid opp!Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla,Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragenAf fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder,Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]
Me tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän myöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä maassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on kummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat yhden ainoan jakamattoman kansan — "kumpaa kieltä kieli puhuukin, on täällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä" (Maamme kirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään historialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.
Topelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista sanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta kurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse asiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat toiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan hän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi mitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat nuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän kuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista ja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä kuin "På hoppets dag" (Toivon päivänä), "Den blå randen på hafvet" (Sininen reuna merellä), "Våren 1848" (Kevät 1848), "Islossningen i Uleå elf" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka on tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä, ehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei kuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä lukemaan rivien välitkin.
Topeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa yhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi valtiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin syntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen vuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta sitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan viaton — "minä olen monesti", sanoo hän, "kätkenyt keihäänkärkiä säkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin lapsi". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta, Aleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää, mutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien tähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v. Haartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi myrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille, ja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän varottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten otettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului alkuperäisesti näin:
Jag vet så månget hjerta,Som slog i blommor renSom du i färger bjertaOch som har vissnat sen.Blef hoppet då oss gifvetAtt fly så snart förbi;En tår är hela lifvetMed litet solsken i.[14]
mutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:
Är du en vinter — närmaDig då i vinterdrägt,Men ljug ej sol och värmaFör svikna blommors slägt!Låt skymma eller daga,Vårt öde bära vi;Men vilja ej bedragaOch ej bedragna bli.[15]
ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin sakotettiin 25 ruplaan hop.
Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843 Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa, lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.
Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan. Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä laulua, ei oteta lukuun.
Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä, niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi, ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti, etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet; mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden mukaan pitänyt hänet tuomita. — Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J. V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä. (Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut niin monta ylioppilaspolvea.
V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin laatuaan verraton Luonnon kirja.
Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta, että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna" Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet suomalaisia. — Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.
Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld — du strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp — du starka fana, kring hvilken hjeltar ha blödt — du fredliga kärfve af ax, som lofvade odlingens skördar — det är då här, som du funnit en tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans förbleknat!"[16] — — Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. — Kertomus Narvan tappelusta taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada tuomio peruutetuksi.
V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän, kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878, jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki päivänsä hiljalleen laskevan.
Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita yleisiä sanoja.
Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika — ei sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana, kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi, ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli, kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. — Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen rukoukseensa:
Ja, skydde Gud Allsmäktig såVår dyra fosterjord.Att folk och furste samman gåOch bygga lag och rätt uppåDet fria mannaord![17]
Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.
Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut tuota vienoa, puhdasta runotarta — muistuttihan se lapsuusajan viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi Topelius yhä samana — samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus, ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.
Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä, että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä, että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia, jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden ikuisiksi elähyttäjiksi — se on kai suurinta maan päällä, ja tämän suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.
* * * * *
Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:
Ja maamme, päivän morsian,Saa suuruuden ja kunnian.Vaan aallon lailla uinumaanMe käymme unholaan.
Fredrik Cygnaeus.
Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]
Arvoisa juhlayleisö,
Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta, kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat — onko hän noitten toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat, joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla, konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei kuitenkaan ole.
Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen henki — niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11 p. helmik. 1881 — Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.
Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?
Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni, vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.
Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja, kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja — suuri maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä, Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kunFredriksyntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla. Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi, mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan. Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti — muistutan venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt puhetta taivasalla —, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja, ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän, kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin eli erakkona heidän keskellään.
Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä. Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen — taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen kunnioitusta. Silloin oli totuus:Oma maa mansikka, muu maa mustikkaensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla valmistui tehtäväänsä.
Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta. Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut, joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän, kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.
Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille — yhtenäistä oli siinä vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan, olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan, ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäinsuuresti. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen, mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista — sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista —, milloin häikäiseviä runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata, silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.
Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön, joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen kansallisen elämän perustukset laskettiin.
Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen — sen ihanteellisen ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808—09 vuosien sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa" — niinkuin sanat kuuluivat — "piilee mitä ihanimmat taipumukset kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka vielä vihannoi hänen haudallaankin.
Haminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle. Hänen mielensä paloi ulos "suureen maailmaan", jonka kansalaiseksi hän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia taidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä, missä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta ja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton käytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi vuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja matkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan, päinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti vaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.
Jo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. "Suomi on pian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin ihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle", oli hän lausunut ja kehottanut runoilijaa: "Viritä kanteleesi kielet korkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys, — ja kerran se on helähtävä kautta maailman." Kun Runeberg sitten oli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa "Hirvenhiihtäjistä" ja "Hannasta", joka oli siksi merkillinen, että ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen nuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen kotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin Runebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena laulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut "äidinkieltään" — s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka pidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä, katsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö —, mutta näyttää samalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista, ja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran tulevaisuudessa Suomen "runollinen, voimakas, ihana sukukunta" on häviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja "Hirvenhiihtäjistä" oppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin roomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.
Seuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille Rabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että 1808—1809 vuosien sodanulkonaistentapausten rinnalla olisisisällinensota kuvattava,ihmisetolisivat astuvat esiin; eivät ainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä loistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit — Duncker, Malm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. — vaan sadatalhaiset— alhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta —, jotka rohkealla urhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja vuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla huomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota oli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei kokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan, kuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa, ennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja jossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen perin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta ja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus perustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien kestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin sanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja vaikutuksen.
Edelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli läheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838 valittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan kuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa oli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask. 1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti loistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta Porthanille oli annettu nimi "isänmaan yhteinen opettaja", mutta josta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen: "isänmaan isä". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan saanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii; hän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden kätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta tunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan siinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka sekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten kaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.
Tämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia oli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten juhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka niinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen kirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen Yliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi luottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä henkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten julkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin tervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon nuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus entistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä katsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti läpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan kuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, "Hannan" ja "Hirvenhiihtäjäin", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan, jolloin "Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli". Tässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun — joksi mekin nyt sen tunnustamme — ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän tulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. — Näin Cygnaeus lauloi riemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen joukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen korkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.
Mutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan tulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni kahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. — "Ei millään kansalla", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen, "ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se, joka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan kohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän nuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja toivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. — Ken on se, joka ei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on juuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen elää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan! Kuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois paras perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä rauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla — olkoon tanner ahdas tai laaja — sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla kätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole pitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä. — Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa henkensäkin sinun onneksesi, äiti!" —
Todellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan hyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan korulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein, että tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen mahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa "Kansakunnan hauta". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan hävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni kysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin: jos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni lunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen toivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan henkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman syvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa hyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.
V. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi koko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen vaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun yleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka hän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli lukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen ja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai yleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George Sandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi tai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi hänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle, joka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille. Mutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia siitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt syntymämaahansa — siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen henkensä oikea elämänvesi.
Sentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan huomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman vapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen, jopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan hänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa Maamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja äärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna. Cygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli samoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan ainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z. Topeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.
Lähtökohtana oli "Suomen nimi" — kuinka sen kaiku saavutti meidät kaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti meikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää ja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen kautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui olentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti sotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja loi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan Europan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka tämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki; kuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen voiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi kaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun aseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden vuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. —
Cygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva aurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja ojensi kätensä — en muista hänen sanojaan — mutta ne kävivät edellä silloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta "Heinäkuun viides päivä":Maan eestä kuolisitko tään?
Näin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa ja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se isänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli innostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. — Mutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa kevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä, niin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa kuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus viimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä. Ei niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita, eikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän ihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta luonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus, saavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa eri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa ihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.
Tavallaan oli takatalven aika. — 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun — Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen opettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat varsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä luennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa taideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana tuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin, esitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita oli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän ylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja vertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.
Eri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi sijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen näyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen ja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se kuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen teatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysinsuomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin tiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin Cygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia näytelmiä — "Klaus Flemingin ajat" ja "Juhana herttuan nuoruudenunelmat" —, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet esittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia kirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto ja rakkaus maahan, "jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut oikeutta", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten ylimielisyyttä vastaan. "Siihen katsoen on jälkimäisen draaman viimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin. Siinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee kansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia talonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidänomallakielellään — jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan ja ruhtinaan sydämen väliin — ja kansa innostuneena lupaa puolustaa ja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy ja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita timantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä, lujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo. Sielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden korkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi, ettäkansavoisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä; tahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'."