The Project Gutenberg eBook ofMurattiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MurattiRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 15, 2025 [eBook #75116]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MurattiRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 15, 2025 [eBook #75116]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Muratti
Romaani
Author: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari Hahl
Author: Grazia Deledda
Translator: Jalmari Hahl
Release date: January 15, 2025 [eBook #75116]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTI ***
language: Finnish
Romaani
Kirj.
Tekijättären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
Oli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius oli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää hälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta kapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon heijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.
— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet… Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi tappaa poikansa.
— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu, jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika, Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen ilmaan, ettekä enää näe minua'.
Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden talojen seinien vierustaa.
Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.
Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.
Decherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu. Iso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja luhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän muista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja ränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä suuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen laastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet, laho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti mieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen, rikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty kiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella, herättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän asukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun vanhimpana ja hienoimpana.
Don Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua, mutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa oli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen kookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta tummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt valkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille kasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi patriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.
Ja ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti ulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen äänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa, yksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen, mikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä työläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli vaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.
— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko Cosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa Galluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään sinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä hänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin paimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä. Mutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on kuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän sanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan hullunkurista?
Don Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko Cosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen ilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen:
— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa lähimmäisestäsi?
Toinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret eivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso näin!… hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja venyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.
— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan koputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.
Don Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.
— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta, mutta monesti osun oikeaan… Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu…
Tämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen totisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa henkilöä.
Tällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla koruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä kohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.
— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.
— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.
— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua, eukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien ympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että ne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.
Ukko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas nainen, näytti surevalta madonnalta.
— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä. Senkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit kirkkoon?
— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi tyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään: Onko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää tänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.
— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.
— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään ole vieraita.
— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan tämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei tarvitse maksaa.
— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don Simone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin vieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi paljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen, kaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa, eivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.
— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen voi tulla toimeen ilman juhliakin.
— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra, joka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.
Molempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän perälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.
Hämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella olevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen kokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:
— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään kuin kuolleen ruumiin.
— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa lamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa mukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän sitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta jo. On jo myöhä. Missä Rosa on?
— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan heti.
Donna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven välillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja savuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti vielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin oli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka päällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa, veistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa oli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui vuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta poteva ukko raskaasti huohottaen.
— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa minun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa toisit minulle edes vähän vettä!
— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti kulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin edellinen huone.
Annesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja kaatoi sangosta vettä lasiin.
— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.
Annesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.Harvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.
Annesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti pronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein lapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat olivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli julman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset silmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen palvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä, huulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse, ja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan, vaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea kuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset kureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa naisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa vetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli aikuinen.
Hengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka lepää rotkossaan kuolemaisillaan.
Hänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät pergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa tummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta, pörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden muodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat kuin ahdistuksesta.
Hän valitti yhä:
— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!
Pieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja tuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten hartioille.
— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa, pane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle? Pistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!
Mutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön, asetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan kolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet huoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan tässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.
Kolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi osaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin yläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit pamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti kaiuttaa ilmoille sävelmää:
Riennä, aatos, kultaisin siivin…
Annesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä ruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille kuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva vaalea tukka.
— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi äänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.
— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.
— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,Annesa…
— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen tiedät.
Tyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu, keltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen muodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan. Hänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti vesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.
— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.
Jokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin pyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta. Äkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja punasinerviä kipinöitä.
Rosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja kallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat rapisisivat hänen päälleen.
— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa ja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen; se on varmaankin tähti.
— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata täynnä öljyä.
Annesa asetti padan kolmijalalle, ja "aatelisnainen" meni sisälle kattamaan pöytää.
— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?Sinne, missä sisiliskot asuvat?
— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut paistaa taimenia.
— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa lähelle isää, kun hän ajaa siellä?
— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii kotiin?
— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?
— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa kotiin, milloin itse tahtoo.
— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä kaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla häijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.
— Eipä kylläkään, palvelijatar myönsi vakavasti.
Sitten he molemmat, rattailla istuva tyttö ja lieden ääressä askaroivaAnnesa, vaikenivat.
— Annesa! Rosa äkkiä huudahti, hän tuleekin jo. Kuulen kavioiden kapseen.
Mutta Annesa pudisti päätään. Tuo ei kuulostanut Paulu Decherchin hevosen kavioiden kopinalta. Annesa tunsi hyvin tämän hevosen askelten töminän, joka palaa väsyneenä pitkältä ratsastukselta. Mutta Rosan kuulema kavioiden kapse pysähtyi portin kohdalle.
— Luulen, että se on vieras, Annesa sanoi tyytymättömänä.Toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen.
Donna Rachele tuli jälleen pihalle, antoi Annesalle esiliinassa tuomansa kananmunat ja sanoi iloisesti:
— Sanoinhan, ettei kaikki toivo ole vielä mennyttä: tässä tulee vieraita.
— Mokomakin ilo! palvelijatar murahti.
— Avaa portti, Annesa. Pyhimysjuhla ei ole juhla eikä mikään ilman vieraita.
Palvelijatar laski munat lieden ääreen ja meni avaamaan.
Lyhyen jäntterä, ruskean pörröpartainen mies oli laskeutunut hevosenselästä maahan ja tervehti vanhuksia, jotka vielä istuivat portin edessä.
— Pyhä Anna teitä siunatkoon! Kuinka hurisee?
— Erinomaisesti, don Simone vastasi. Etkö huomaa, että näytämme nuorukaisilta, jotka ovat saaneet ensimmäiset haivenet leukaansa?
— Entä Paulu, missä Paulu on?
— Paulu palaa ehkä huomisaamuna. Hän lähti ratsain Nuoroon asioille.
— Miten voit, donna Rachele? Sinäkö se olet, Annesa? vieras sitten sanoi astuessaan pihaan ja taluttaessaan hevostaan perästä. Vai et vielä ole naimisissa? Mihin saan panna hevosen kiinni? Ehkä tuonne vajaan?
— Tee, niinkuin parhaaksi näet, donna Rachele vastasi. Ole vapaasti kuin kotonasi. Pane vain hevonen vajaan, sillä talli on täynnä olkipatjoja.
Annesa melkein nautti kuullessaan donna Rachelen valehtelevan.
Annesa ajatteli katkerasti:
— Juhla ei todellakaan ole onnistunut ilman vieraita, mutta pyhimystenkin on joskus valehdeltava. Tallin katto on laho, eikä ole varoja sen korjaamiseen.
— Kuinka sisaresi voivat? — donna Rachele kysyi auttaessaan vierasta sitomaan kiinni hevosta. Entä äitisi?
— Kaikki voivat hyvin, kaikki kukoistavat kuin ruusut! mies vastasi ottaessaan satulannastasta riippuvan vasun.
— Tämä on aivan liikaa! Annesa kiitteli ottaessaan tuomiset vastaan.
Hän meni keittiöön vieraan seurassa. Annesa kumartui alakuloisena ja ivallisena tulen puoleen ja nakutti rikki munan kuoren lieden kiveä vasten.
Rosa kapusi kömpelösti rattailta maahan ja meni niinikään uteliaana sisälle nähdäkseen, mitä vasussa oli.
Hengenahdistusta potevan vanhuksen huoneessa, jota samalla käytettiin ruokahuoneena, oli pöytä katettu neljälle hengelle. Donna Rachele asetti siihen yhden lautasen lisää, ja vieras meni ukko Zuan luo.
— No, mitä kuuluu? hän kysäsi katsellen vanhusta uteliaasti.
Ukko ähisi ja kopeloi sormillaan rintaansa, jolla riippui urhoollisuusmitali rasvaisesta nauhasta.
— Huonoa, huonoa! hän vastasi tuijottaen vieraaseen, jota ei heti ollut tuntenut.
— Vai sinä se olet, Ballore Spanu? Nyt tunnen sinut hyvin. Ovatko sisaresi jo naimisissa?
— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.
Samassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan ja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön kanssa.
— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö pojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?
— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen ensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele uutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa lautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!
— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui maantierosvojen käsiin?
— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että pois tieltä.
Samassa kuului kolkutusta portilta.
— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden kapsetta.
— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan selkoa tulijasta.
Oli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa Annesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa pukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen epäluuloisesti.
Tässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta, nimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän, Pasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä ystävälleen.
— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan don Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta. Vanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään uusi lautanen.
Mutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa oli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän alkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa olivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat kuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä lauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille, oli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille kuin tuokin Ballore Spanu.
— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle osan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken aikaa.
— Tulitko juhlille?
— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.
Annesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.
Mies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota hänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa puoleensa.
— Oletko palveluksessa tässä talossa? hän kysyi.
— Olen.
— Mutta oletko näiltä seuduilta? Et ole sen näköinen.
— En olekaan.
— Olet siis muualta?
— Niin olen.
— Mistä sitten?
— Jostakin kylästä… maailmalta.
Palvelijatar poistui huoneesta, meni pihalle ja palasi jälleen keittiöön.
Köyhä vieras käytti hyväkseen tilaisuutta Annesan ollessa ulkona, täytti tyhjän lasinsa uudelleen ja kävi iloiseksi, melkein tungettelevaksi.
— Oletko kihloissa? hän kysyi Annesalta tämän tullessa jälleen sisään. Jollet vielä ole, niin katso, olisinko minä mieleisesi. Tulin tänne kannuksien ja ohjasten kaupalle ja etsimään morsianta.
Pila ei miellyttänyt Annesaa, joka taas kävi alakuloiseksi ja pilkalliseksi.
— Voithan sitoa yhden ohjaksistasi jonkun tämän puolen naisen kaulaan ja viedä hänet kotikylääsi.
— Älä höpise joutavia. Sano nyt, onko sinulla sulhanen vai ei! Karskista puheestasi päättäen sinulla ei vielä ole, tai sitten lopen ruma.
— Erehdyt, veikkoseni; minun sulhaseni on paljoa kauniimpi kuin sinä.
— Saisiko tulla tutuksi sen miehen kanssa?
— Miksikäs ei! Kunhan vain maltat odottaa.
Annesa meni ruokahuoneeseen. Taimenten jälkeen hän tarjosi paistettuja munia sipulin kera ja kantoi lopuksi pöytään makaroneista ja tuoreesta juustosta tehdyn kakun.
— Emme enää osanneet odottaa vieraita, donna Rachele puolusteli luoden ilmeisen häpeävän katseen Ballor Spanuun. Suo siis anteeksi, Ballore, jos kestitykset ovat vähän niin ja näin.
— Tehän kestitsette minua kuin ruhtinasta! vieras vastasi syöden ja juoden halukkaasti.
Molemmat vanhukset olivat hilpeällä tuulella. Don Simone oli iloinen ja rauhallinen, tai ainakin näytti siltä, mikä Ballorelle oli ennestään tuttua. Mutta ukko Cosimun naurussa oli alakuloinen soraääni, ja sairas vanhuskin, joka hitaasti pureskeli taimenen vaaleanpunaista, mehevää lihaa, otti osaa keskusteluun ja hymyili ivallisesti, kun vieras puhui Paulusta.
— Kieltämättä, donna Rachele, me kaksi, minä ja poikanne Paulu, olimme aika rasavillejä! Muistan, kuinka Paulu kerran kävi minua tervehtimässä kotikylässäni, eivätkä kummankaan omaiset kuukauden päiviin kuulleet meistä yhtään mitään. Kuljimme juhlasta juhlaan, kylästä toiseen, ratsain koko ajan. Hyväinen aika, millaisia huimapäitä me olimmekaan! Kuinka hassu ihminen onkaan nuorena.
— Aika vintiöitä olitte, mutisi sairas.
— Muistan sen hyvin, donna Rachele vastasi. — Ja kuinka levottomia me olimmekaan! Luulimme, että poliisi oli pannut teidät kiinni.
— Mitä? Vai poliisi! vieras huudahti melkein loukkautuneena. Olimme tosin rasavillejä, mutta silti kelpo poikia. Sen voimme sanoa kaikkien kuullen. Se minun vain on tunnustaminen, että tuhlasimme paljon rahaa.
— Juuri sen tähden, sairas ukko aloitti ärtyisästi, mutta samassa Annesa ojensi hänelle lasin ja katsoi häneen tuimasti, niin ettei ukko uskaltanut jatkaa. Muutoin Ballore Spanu hyvin tiesi, että Paulun nuoruudenhurjastelut olivat lopulta syösseet perheen talouden rappiotilaan, joten sitä ei tarvinnut toistaa.
Donna Rachelen kasvoille levisi varjo, ja ukko Cosimu sanoi:
— Paulu on hyvä, perin hyvänahkainen mies, mutta hän on aina ollut liian iloinen ja ajattelematon. Hän ei koskaan ole pelännyt Jumalaa. Aina hän on huvitellut ja nauttinut elämästä kaikin tavoin.
— Sen kyllä näkee, ettei hän ole syntynyt munkiksi, vieras huomautti.Muutoin ihmisen kai täytyykin huvitella, niin kauan kuin on nuori…
— Anteeksi! Minä pidän vielä hauskaa, vaikka olen jo vanha, don Simone virkahti ivallisesti. Hän ei sietänyt, että puhuttiin pahaa hänen veljenpojastaan vieraiden läsnäollessa, joten hän koetti siirtää keskustelun muihin asioihin.
— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta, että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?
Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:
— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja… ja… La Marmora sanoiminulle taistelun jälkeen… äh… ähhäh.
Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.
— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?
Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.
— Minä… Viktor Emanuel… mitalin… Balaklava… minä olen aina tehnyt työtä… sitävastoin toiset…
Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.
Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.
Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.
— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset antavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta lattialle!
— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan näkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.
Sitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi ajatellessaan Annesan kaunista suuta.
Nuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä ja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu, astui keittiöön.
— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.
— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?
— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään, kun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti siltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne olisivat kelvanneet syötäväksi!
Hän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja hänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.
Annesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni pihalle.
— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis, mutta totinen.
— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut.Ei hänestä ole sinulle…
— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.
— Mistäs sinä sen tiedät?
— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne…
— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta, olemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita. Niin, Annesa on Decherchien ottotytär.
Ja huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä, renki jatkoi:
— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei voi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat sanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti. Kerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut puremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan kolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon takaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä. Silloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa perheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset luulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet…
Vieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet hymyilemään.
— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!
— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni mainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.
— Miksi?
— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.
— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?
— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on sukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon rahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä. Hän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan, Paulun tytön, hyväksi.
— Onko don Paulu don Simonen poika?
— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.
— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?
— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.
Samassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi puheenaihetta.
— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi vuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä kuin sukulaiset?
— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.
— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras lörpöttelivät ja nauroivat.
Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!
Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta pöydälle.
Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine kimposi pystyyn.
— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.
Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta saappaastaan.
Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.
Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein harmaat.
— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan: kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.
— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane se seinälle riippumaan!
Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet ilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan seikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua ja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.
Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.
Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos hänen kanssaan.
— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.
— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.
— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.
— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.
Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin että päihtyivät.
Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.
Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.
Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.
Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä liekki.
Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui kiviportaille.
Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää. Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.
Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha hengenahdistusta poteva ukko.
Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.
— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee vasaran alle… nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin perhe. Meidän täytyy lähteä… kiireellä kuin mierolaiset kylästä kylään… markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!
Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.
— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään, mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään? Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Jahän… hän. Hän on jo sanonut, millainen hänen loppunsa on… Ei, ei ikinä! Parempi silloin…
Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.
Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus, varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.
— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua, jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta minäpä…
Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan maantienpuoleisen portin.
Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna. Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.
Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan perälle, metsän puolelle.
Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.
— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja. Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin… olet täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan…
— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. OnkoGantinella avain?
— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta kerro nyt!
— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.
Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.
Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi lemmensäkeitä.
Terve, neito, sulorikas,Rikkahampi merta syvää!…
Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja itki ahdistuksesta ja onnesta.
— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän, etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.
— Oletko sinä sitten iloinen?
— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.
Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä ja sanoi vaikeroiden:
— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän henkeä kuin kissalla.
— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin, suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta, halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä. Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten… mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi… olen taivuttanut pääni kuin kerjäläinen.
Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja masentuneeksi.
— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle… ehkä… hän saisi irti rahaa…
Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi lujasti:
— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut. Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua sellaiseen…
Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä.
— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?
— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon, että tahdomme tappaa hänet.
— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.
— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.
Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:
— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua? Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet. Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua, ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!
— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.
— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.
Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään, tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.
— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan, jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä, ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu, mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!
Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:
— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan neuvoasi…
Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.
— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.
— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.
— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten, polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön, hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena, kerjäämään rahoja sinulle… teille… Älä nuhtele minua, Pauluni, rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu…
— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti. Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä. Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle, niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.
Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.
Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven ulkopuolelle.
Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.
Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn, oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole olemassa.
Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.
Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta. Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.
Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan, jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti rahojaan, joita silloin oli runsaasti.
Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään; nyt hän olisi voinut auttaahyväntekijöitäänheidän köyhdyttyään.
Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa, johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja tempoi häntäkin.
* * * * *
Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.
Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle, paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.
— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.
— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.
— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos pastori Virdis tuon kuulee!
— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa. Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut vaimokseni, en voisi sitä tehdä…
Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan, aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huolisiitä pojasta!
Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.
— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen. Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi ihminen kuin kukaan heistä.
Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.
— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:
Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,Luostari yksin vain on paikoillaan;
toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta minä pysyn aina täällä paikoillani!'
Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika" merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen antamaan heille.
Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina sanoen:
— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina pahaa lähimmäisistään.
Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.
Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.
Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat, viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:
— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta lehdestä on kasvanut tuhansia.
Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään. Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs näistä maallisista!"
Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas pösö, joka viettää iloista elämää".
Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.
Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.
— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.
— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?
— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.
— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.
Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.
— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet kotiimme!
Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen, samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni ja teki työtä.
Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi, jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.
Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä karjatarha entisten lisäksi.
Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.
Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.
Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet tekemään syntiä.
Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä rahoja kuulunut.
Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä:Kultakutri, kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, jaTuppisuu, kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa saattoi kestää useita päiviä.
— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi, tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.
Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala? Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.
Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi. Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi. Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa, jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme Itämaan viisijalkaista viisasta".
Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti "nykyajan nuorisoa".
— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven!'
— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!
Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:
— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.
Ja Cosimu Damianu huudahti:
— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè? Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.
Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone toisti:
— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.
— Ei, ei, se oliBellaklavantaistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika, elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuriCorpograndin[Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.