— Vai tekin… tekin siis uskotte?
— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.
— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin, täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.
Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.
— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut jotakin.
Annesa kiivastui:
— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain pelastaa "hyväntekijänsä".
Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja salaperäisesti:
— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut, ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin kivi.
— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,Annesa virkkoi arasti.
Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.
— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni, vaiti kuin muuri! Sinä etsaapuhua, et saa syyttää ketään, et itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen, vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.
— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua hulluksi!
— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.
Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen silmän alla.
— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden katseensa vuorille.
— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin puhua hänen kanssaan!
Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.
Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle, minne aikoi.
— Minne menet, minne menet, Annesa?
Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet. Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku "hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli varoittanut Paulua.
Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet tunsivat nuo salaiset sokkelot.
Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus kehui olevansarotkokuningas. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.
Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen, avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.
Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen, hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin, tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli tullut.
Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen. Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä, pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä, jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia, oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua pelkällä liikkumattomuudellaan.
Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja. Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet kauhusta värisemään.
Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo, joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko, joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.
— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?
— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla äänellä. Missä hän on?
Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein mielipuolelta.
— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.
— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.
— Paulua? En ole nähnyt häntä.
Aluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.
— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin hänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.
— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt don Paulua.
Silloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.
— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan kysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä eteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.
— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?
— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä… piilottautunut tänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään… ovat vanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja tahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan murhasta. Missä Paulu on, missä?
Vanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.
— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don Paulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä kauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro minulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit? Ethän vain ole… sairas?
— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi "hyväntekijöittensä" pidättämisestä.
— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö sinä, Annesa, tiedä enempää?
Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara, jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:
— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne. Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he ovat vapaina.
Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana kuin salama:
— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.
— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut, setä Castigu!
— Ketkä kaikki?
— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että… Ei!Ei! piilottakaa minut!
— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä laskien kätensä hänen olalleen.
Annesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin tuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi enemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä, yksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon naisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoittunut karitsa.
— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei sinun tarvitse pelätä.
Annesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi kysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän hetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.
— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!
— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen. Toistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun täytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio, kunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä sinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin kuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.
Paimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä metsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa poikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita, ja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä hopeataivaan alla.
Kuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä, hopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean toiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren, josta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä oli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneetsinä päivänä, rakkautensa ensimmäisenä päivänä.
"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti päällemme rangaisten meitä"!
He saapuivatjättiläisen haudalle, joka törrötti suunnattomana salaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi kalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten sokaisemaa naista.
— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu varovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.
Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuinsilloin, ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta. Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää. Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia, ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä. Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.
— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on elävä olento.
— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.
— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.Tule!
Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.
Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui. Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä. Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä, jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa kaltaista kärsimystä.
* * * * *
Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä, rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"
Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten? Hän ei jaksanut ajatella tuotasitten. Hän oli uupunut, uni oli valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.
— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen. Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen takaa.
Hän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät hänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän takana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.
Hän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan. Ja hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja näki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun väristys puistatti häntä.
Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.
Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan. Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli näkevänsä unta.
Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:
— … Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat rumpua… aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä…
Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon, mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.
Viimein ukko Castigu palasi.
— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään kannellinen saviastia. Poliisi tulee!
— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!
— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran asunto…
Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.
— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?
— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo vähän maitoa ja syö pala leipää.
— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?
— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee, että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.
Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.
Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.
— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.
Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.
"Heetsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja, puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"
Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.
"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka, mitähän hän ajatellee minusta"?
Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä. Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.
"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".
* * * * *
Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa. Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä ja kuulosti ihmisääneltä.
Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon. Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui hurjaa hellyyttä.
Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.
Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.
— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.
Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit HerraaJumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihänPaulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!
— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.
Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.
Ukko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani merkille, että hän oli totinen ja levoton.
— Ovatko vanginneet Paulun?
— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.
— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen? No niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja kuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty kuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.
— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on kuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?
Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:
— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?
— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon: Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.
Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään. Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen päälaelleen.
— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni…
Annesa pudisti päätään.
— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon asioita.
— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi tahdotte, että puhuisin papille?
— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.
Annesa pudisti toistamiseen päätään.
— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan kaiketi silloin tietää jotakin.
— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne, älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.
— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen. Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin äitisi kohdussa.
Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken", hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille. Mutta minä en tahdo… en ainakaan vielä".
Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet. Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä vaaroja ja kauhua.
Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista, joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.
— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan. Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.
— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.
He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:
— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki asianajajaa?
— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan. Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille niskoilleni pelastaakseni heidät…
— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,Annesa sanoi surullisesti.
Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.
— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.Mitä uutta?
— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat. Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.
— Mitä hän sitten tietää minusta?
— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua…
— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.
— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan! En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.
Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut, eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon lailla.
— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?
— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää pappia tulemaan tänne.
* * * * *
Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon pylväskäytävässä.
Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle, jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.
Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen. Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut, vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.
Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.
Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään, mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.
— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan rukousnauhansa.
— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!
Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien vuorten taakse.
Annesa alkoi puhua:
— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.
— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.
Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.
— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema tapahtui.
— Johan tiedätte sen…
— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.
Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken, minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".
— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.
Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.
— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta, yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne ainoastaan kuullakseni totuuden.
Annesa ei vastannut.
— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä. Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan, ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä — ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun tulee auttaa minua.
— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja? He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.
— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava totuus. Siinä kaikki.
— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.
Silloin pappi hiljensi ääntään.
— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin sinä itse. Nainen ja käärme… se olento, jonka nimi on Annesa.
— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään, loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?
— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani, kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän ilmaisi minulle kaikki.
— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä pahaa olen tehnyt?
— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö se mielestäsi ole mitään?
— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.
— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta vihamiestäsi.
— Se on totta, se on totta!
— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.
— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä.
— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt, mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa, enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?
Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon, pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.
— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken, että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa, vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.
— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneetmeidänperhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille. Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon, älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko he puhettani?
— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.
— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!
— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni toisenlaisilla siteillä".
— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle toisin, selvemmin sanoin.
— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".
— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he uskoisivat sen?
— Totta kai, sillä sehän on totta.
Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan, lasimaisen katseen.
— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille…? Hänkö se on? Tahdon tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten…
Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän kysyi:
— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?
Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui, että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.
— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti, uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa! Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se avataan minulle kuin kirkon ovi.
Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.
— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.
— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.
— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.
— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon, koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?
— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla on järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole käyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma herrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta luvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja nyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat valituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?
— Jumala? Älkää sanoko niin!Hänei olisi sallinut ukon kuolemaa.
Pappi alkoi suuttua ja puhista.
— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli tietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele itseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse mitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran eteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.
— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja tunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.
— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä sanot totuuden, etkä mitään muuta.
— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain rikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En enää tahtoisi vahingoittaa toisia.
Hän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.
Pappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin hän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: "Ei suinkaan".
— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus ennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö rangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi tähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet suoraan tietäsi.
— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.
Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.
— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää tee syntiä!"
Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.
Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.
— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa kenellekään.
— Se on hyvä, tyttäreni.
— Jos minut tuomitaan…
— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.
Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.
Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli kulkeminen.
Pappi sanoi hänelle:
— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä varten tarvitaan.
He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun, jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä. Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä, säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin Annesan syntejä.
— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät, nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.
Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli levottomana ympärilleen.
— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.
Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi, joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen kokonaisen lauman pahoja henkiä.
Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen, Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.
Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään. Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle, joka tuijotti siihen.
* * * * *
Annesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen rukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.
"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen", hän ajatteli. "Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät minulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha. Mitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä vankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka oli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään mukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän. Mitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua? Kieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän velvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi Jumala!"
Ja hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon kyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä tuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä hän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine sanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen pitkää hän rauhoittuisi.
Puolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni pylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi muutaman sanan vanhan paimenen kanssa.
— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään tänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?
— Se ei ole tarpeen. En pelkää.
Ukko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen näköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli erehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.
Ja paimen kertoi:
— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne. Hänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se ei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin naamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän oli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: "Missä Annesa on? Tahdon hiukan narrata häntä".
— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.
Mutta paimen pani vastaan:
— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo minulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä Neitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle kynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Hän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa vavahti, kun hän vain ajatteli, että "hyvä sanoma" voisi saapua.
Voi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja toivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva, että se melkein tuotti hänelle kärsimystä.
Hän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen soppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa kuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä ainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei koskaan!
— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta sinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En aio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään, en mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En ansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä työtä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.
Hän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän luuli näkevänsä varjon ikkunan takana.
— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain hän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla, mutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli palannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka on häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa anteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia katumusharjoituksia.
— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää seinään nojaten. Se ei ole mahdollista.Hepelastuvat, siinä on minulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta. Siinä kaikki.
Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta, katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli kenties jo menettänyt toivonsa.
— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu? Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä. Ei! Ei! Tuhannesti ei!
Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön, surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen, jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen juuressa.
Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä luo ja alkoi kertoa:
— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille, että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan:kahden kesken.
Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.
— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein, että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.
Annesan ruumis alkoi vapista.
— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!… enhän minä enää saa toivoa…
— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?
Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen hiljaisuuteen.
* * * * *
Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.
Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuden.
— Setä Castigu?
— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut hänen kuolemaansa.
Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.
— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni, on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen rikkomustani suuremmaksi.
Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.
— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnesheidäton päästetty vapaiksi. Kuulitko?
— Kuulin.
— Mutta mitä nyt teet?
— Rukoilen.
— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä majaani lammastarhaan.
— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.
— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.Etkä ole syönyt mitään,Kultakutri.
Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan maininnut häntä tällä nimellä.
Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja noudatti vanhuksen kehoitusta:
— Lähdetään! Lähdetään!
He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä. Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.
Tähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta ei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan katseensa ylös:
—Isottähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne vuodattavat kyyneliä.
Annesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui Pyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle taivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa, kaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua olevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi, kaiken täytyi alkaa uudelleen.
— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti vanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja ohdakkeiden lomitse.
— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään, kunnes…
— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti; sitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan "hyväntekijöitteni" luo.
Hän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän herahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin ilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka vuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin tähdenlennot yössä.