Kreivinna Orloff oli käynyt kuolonkalpeaksi. Hän ei näyttänyt merkkiäkään, että olisi tahtonut syöksyä hissiin ja heittäytyä tapetun yli. Hän seisoi vain kuin kivettyneenä ja tirkisti kuollutta. Hänen kalpeat kasvonsa kutistuivat kauhusta ja hämmästyksestä.
Krag ajatteli: "Mitä hän lienee tehnytkin, tätä hän ei ainakaan ole odottanut."
Kragin täytyi tukea häntä, sillä hän oli kaatumaisillaan.
"Se on hän", mumisi hän kauhistuneena ja poissa suunniltaan, "se on hän. Oi, suuri Jumala, hän on kuollut."
"Hän on murhattu", sanoi Krag, "hänellä on verta takinkauluksessa. Näyttää siltä kuin olisi hän saanut piston rintaansa. Koettakaa hillitä itseänne, niin minä tutkin häntä likemmin. Tahdotteko, että saatan teidät takaisin huoneustoon?"
Häntä vapisutti.
"Ei, ei, Jumalan tähden", sanoi hän, "älkää jättäkää minua yksin."
Hän nojasi itseään rapun kaidepuihin. Krag kuuli miten hän vapisi ja värisi. Hän tirkisti hissiin omituinen, kauvaskatsova ilme silmissään. Hänestä sai sen vaikutuksen, kuin unissakävijästä.
Asbjörn Krag astui hissikoriin, joka natisi hiljaa hänen jalkainsa alla. Tuon liikkeen vaikutuksesta putosi kuolleen kävelykeppi alas ja kuollut vaipui vielä enemmän kasaan hissin nurkkaan.
Kragin jalka tapasi johonkin helähtävään esineeseen. Hän otti sen ylös.Se oli pitkä, terävä ja verinen tikari.
Etsivä pani merkille, että se ei ollut mikään tavallinen tikari, vaan erikoismallinen, hienoilla koristeilla; mutta nyt hänellä ei ollut tilaisuutta sitä tutkia. Hän pisti tikarin hissikorin teräsverkkoon ja kumartui kuolleen yli.
Kuollut oli vielä lämmin. Urkkija oli tapettu muutama minuutti sitten.
Krag mietti hetkisen.
Hän palautti mieleensä mitenkä hän, kun ensin oli painanut nappulaa, oli seissyt ja kuunnellut hissin kulkua läpi kerrosten. Sikäli kun hän saattoi muistaa, kului tähän matkaan niin pitkä aika, että hissin täytyi tulla aina alakerrasta asti.
Mitään taistelun jälkiä ei hississä näkynyt.
Nopeaan antoi Krag silmiensä ohi käydä mitä hän arveli hississä tapahtuneen.
Urkkija Müller oli tullut tapaamaan venakkoa.
Murhaaja oli seissyt ja odottanut häntä.
Heti kun Müller oli istuutunut hissiin, oli murhaaja tullut perässä, työntänyt tikarin hänen rintaansa, mennyt jälleen ulos ja sulkenut rautaoven jälkeensä, niin että hissi saattoi toimia.
Siitä silmänräpäyksestä siihen asti kunnes Krag pani hissin käyntiin, ei kukaan ollut käyttänyt hissiä.
Urkkija Müllerillä ei ollut aikaa taistella murhaajan kanssa, niin äkkiä oli hyökkäys tapahtunut. Sitä paitsi ei Müller varmaankaan ole tuntenut häntä, sillä tuskinpa hän muuten olisi tyyneesti istunut sohvassa ja laskenut kuolinvihollistaan kimppuunsa.
Krag käänsi kuolleen kankean paidanrinnuksen ja tarkasti haavaa. Iskun on täytynyt olla voimakas ja varmalla kädellä tehty, kuolema on varmasti seurannut silmänräpäyksessä.
Nyt tapahtui jotakin, joka katkasi omituisen ja hirvittävän tilanteen.
Krag kuuli askeleiden tömisevän alhaalla, porttikäytävän marmorilaatoilla ja heti sen jälkeen kuului napsahdus hississä.
Joku seisoi alhaalla ja tahtoi saada hissin alas voidakseen ajaa sillä ylös. Kuului useita kärsimättömiä napsahduksia. Krag katsoi alas läpi hissirummun ja huomasi pienen pojan paketti kainalossa.
Etsivä huusi, että hissi oli epäkunnossa ja mutisten alkoi poika nousta rappuja ylös.
"Oli joka tapauksessa onni", ajatteli Krag, "ettei poika tullut ensin. Hän olisi varmastikin säikähtyneenä alkanut reistailemaan ja hävittänyt kaikki jäljet."
Hän huusi venakolle, että tämä estäisi asiaankuulumattomien ja uteliaitten ihmisten lähenemisen. Sen jälkeen asettui hän nelinkontin ja tutki lattian. Sulanut lumi esti kuitenkin selittämästä erikoisia jalanjälkiä. Tutkittuaan myöskin hissin seinämät ja koneiston astui hän ulos.
"Kuollut?" kysyi venakko.
Krag nyökkäsi.
"Hän on saanut iskun läpi sydämensä", sanoi hän, "mies on kuollut silmänräpäyksessä. Paras rouvaseni", lisäsi hän, "puhuitte matkustamisesta, mutta tämän jälkeen on teidän toistaiseksi mahdoton saada matkustaa. Menkää sisälle huoneustoon ja antakaa oven olla auki. Minä tulen heti. Minun täytyy hankkia apua, saadakseni kuolleen pois."
Vastenmielisesti ja vielä kauhusta vapisten kääntyi venakko takaisin huoneustoon, mutta jäi seisomaan ensimäiseen huoneeseen. Ensin oli hänellä tarkoituksena mennä huoneeseen, joka oli häntä varten varattu, mutta hän pysähtyi kynnyksellä, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä jotakin tuolla sisällä ja kääntyi vapisten takaisin.
Krag tuli heti perässä. Hänellä oli verinen tikari kädessä.
"Oli mainiota, että poika tuli", sanoi hän, "nyt olen lähettänyt hänen hakemaan apua. Ja jos en väärin kuule, tulevat konstaapelit jo; noista kopisevista askeleista ei juuri erehdy."
Krag meni akkunan luo ja antoi päivänvalon langeta tikarille. Se oli ranskalaista tekoa. Krag löysi erään Lyonfirman leiman terässä. Hän tutki tarkkaan kaiverrukset ja koristukset kahvassa. Puolittain itsekseen mutisi hän:
"P. L. ja kiemura ympärillä ja yläpuolella kruunu. Hm, luultavastikin ulkomaalainen."
Hän heräsi ajatuksistaan, kuullessaan liikettä nurkasta, jossa venakko seisoi.
Krag katsahti sinne.
"Mikä on, rouvaseni?"
"Ei mitään", vastasi hän matalalla äänellä. "Onko se tuo tikari, jolla murha tehtiin?" kysyi hän.
"On", vastasi Krag.
Siirtyen eteenpäin, tuli hän hiljaa lähemmäksi, silmät suurina ja kauhistuneina.
"Haluatteko nähdä sen?" kysyi Krag, katse koko ajan kiintyneenä hänen kasvoihinsa ja tullen liikutetuksi yliluonnollisesta kiillosta venakon silmissä.
Krag kuuli hänen puhuvan itsekseen, aivan kuin olisi käännellyt unissaan:
"Se ei ole mahdollista", kuiskasi hän, "se ei ole mahdollista. Se eivoiolla mahdollista."
Krag hymyili ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä ja ojensi aseen häntä kohti.
"Katsokaa", sanoi hän, "katsokaa vain. Noin kaunis tikari. Eikö teidänkin mielestänne, rouva?"
Hän pani verellä tahraantuneen tikarin hänen hansikoituun käteensä.
Venakko tirkisti siihen. Ja nykäsi äkkiä kätensä pois, niin että tikari helähtäen putosi lattialle. Hän hätkähti kiivaasti, kuin olisi koskenut myrkyllistä käärmettä.
Yht'äkkiä huusi hän kovasti:
"Mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"
Hän uudisti huutonsa kolme kertaa ja joka kerralla kimakammin. Hän oli vähällä jälleen kaatua, mutta Krag otti kiinni hänen hartioistaan.
"Mikä on mahdotonta?" kysyi hän lempeästi.
"Se on mahdotonta", uudisti hän vain ja sulki silmänsä, näytti siltä, kuin olisi joitakin kauhistuttavia muistoja vaeltanut läpi hänen aivojensa.
Hän oli muutamia silmänräpäyksiä aivan suunniltaan, kuiskaten ja mutisten jonkinlaisessa kauhuntilassa. Krag kuuli hänen useita kertoja sanovan:
"Kuolleet eivät voi murhata.Kuolleet eivät voi tappaa."
Oven ulkopuolella kuului ääniä ja askeleita. Konstaapelit tulivat.
Se palautti hänet järkiinsä. Kiivaassa pelossa heittäytyi hän etsivää kohti ja huudahti:
"Suojelkaa minua, jumalan tähden, suojelkaa minua!"
* * * * *
Täsmälleen kello kuusi otti Krag vastaan molemmat amerikalaiset konttorissaan etsivässä-osastossa. He tulivat yhdessä Holmsenin kanssa ja olivat vähäsen liikutettuja hyvän päivällisen johdosta.
Krag otti heidät vastaan tahallaan salaperäisen näköisenä.
"Hyviä uutisia?" kysyi mr Anderson.
"Minulla on varattuna yllätys teille, hyvät herrat", vastasi Krag.
Hän aukaisi oven viereiseen huoneeseen.
"Tuolla sisällä istuu eräs herra, jota luulen teidän olevan mielenkiintoista tervehtiä. Tehkää hyvin, herraseni."
Molemmat amerikalaiset astuivat odottavan näköisinä sisään.
Samassa asennossa ja puettuna samaan veriseen turkkiin kuin hän oli löydetty hissikorista, istui kuollut Müller sohvankulmassa.
"Mies rautatievaunusta", mumisi mr Inderdale säikähtäneenä.
"Kuka se on?" kysyi mr Anderson neuvottomana. "Mikä hänen on? Onko hän kuollut?"
"Se on Müller" vastasi Krag kevyesti. "Hän on murhattu pari tuntia sitte."
Amerikalaiset katsoivat toisiinsa.
"Müller", sanoivat molemmat ymmärtämättöminä. "Müller?…"
He eivät tunteneet häntä.
Kummankin amerikalaisen hämmästys oli niin väärentämätöntä, että Kragin ei hetkeäkään tarvinnut epäillä. Noilla kummallakaan ei varmasti ollut mitään tekemistä murhan kanssa. Kuolleen näkeminen teki molempiin selvästi järkyttävän vaikutuksen. Asbjörn Krag antoi heidän tyyneesti seistä, tarkastellen jokaista elettä heidän kasvoillaan.
Niin pian kuin he olivat jonkun verran tyyntyneet, mutisi mr Inderdale hartaalla äänellä muutamia sanoja, jotka hän katsoi tilaisuuteen sopiviksi. Mutta Krag vaiensi hänet.
"Ei ole lainkaan tarpeellista, että jatkatte teeskentelyänne täällä", sanoi hän, "kuten näette, on edessämme jotakin paljon vakavampaa, joka ei lainkaan kehoita lörpöttelyyn. Siis: olkaa vaiti."
Mr Inderdale loukkaantui ja katseli taivaaseen. Hän katsoi ystäväänsä, kuten olisi tahtonut sanoa: Tuollaista pilkkaamista vastaan en minä voi muuta kuin taukoamatta pestä käsiäni.
Mr Anderson kysyi:
"Olen muistavinani, että lausuitte kuolleen nimen, Müller, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Krag, "ja sitä te ette tiennyt, saatan minä ymmärtää."
"Ei."
"Oletteko mahdollisesti tuntenut hänet jollain toisella nimellä?"
"Ei", vastasivat molemmat varmasti.
"Tunnette hänet samaksi punatukkaiseksi herraksi jonka näitte junassa, eikö totta?"
"Hän se on", vastasi mr Anderson. "Sen voi kreivinna Orloff vielä paremmin todistaa. Missä on kreivinna?"
Vastaamatta tuohon suoraan kysymykseen, jatkoi Asbjörn Krag kuulusteluaan.
"Ja kenties herrat myöskin hänessä tuntevat saman miehen, joka varasti kaulakoristeen venäläiseltä rouvalta?"
"Hänen se täytyy olla", vastasi mr Anderson, "näin hänet ainoastaan silmänräpäyksen ajan ennen kuin hän hävisi akkunan läpi. Mutta minä olen aivan varma, että se on hän."
"Vai niin", sanoi Krag ja antoi merkin pöytäkirjurille, "nyt olemme siis selvillä siitä. Ja sitte tulee kaulanauha; siitä olemme myöskin saaneet selvän."
Kuten sattumalta, meni Krag suuren kirjoituspöydän luo ja kaiveli paperien joukossa, mutta vastapäätä olevan suuren peilin avulla saattoi hän koko ajan pitää amerikalaisia silmällä. Hän näki miten miehet vaihtoivat sekavia katseita.
Pöydällä olevasta mahonkilaatikosta otti etsivä jotakin, jonka antoi välkkyä ilmassa. Se oli kaunis ja kuten näytti, arvokas helmikaulanauha.
"Tässä se on", sanoi hän.
Mr Anderson hyökkäsi esiin, mutta hänen liikkeensä olivat aivan liian tehdyn innokkaat.
Kun amerikalaiset olivat hetkisen katselleet koristetta, pudisti hän valittavasti päätään ja sanoi:
"Tämä on myöskin kaunis koriste, mutta se ei ole oikea."
"Me emme halua saada mitään joka ei meille kuulu", lisäsi mr Inderdale vakavasti. "Charles, anna heti poliisimiehelle koriste takaisin, se ei ole meidän. Mutta jos sallitte, herrani, että tutkin kuollutta…"
Hän otti pari hiipivää askelta sohvaan päin, mutta Krag esti hänet.
"Mitä uskallatte?" kysyi etsivä, "teidän ei pidä sekaantuman poliisin asioihin."
"Minä ajattelin vain", änkytti mr Inderdale, "että olisin voinut auttaa…"
Mr Anderson tahtoi avustaa toveriaan:
"Rankaiseva oikeus", sanoi hän, "on selvästi pidättänyt suurvarkaan. Tuon kaulakoristeen on hänen täytynyt varastaa jostain muualta. Mutta minulla on kokemusta tuollaisista varaslurjuksista ennestään, herra etsivä, minä tiedän, kuinka sukkelia ne ovat kätkemään varastamiaan tavaroita, olen kerran ollut tekemisissä varkaan kanssa, jolla oli timantti kätkettynä keinotekoiseen silmäänsä. Jos saan auttaa teitä tarkastamaan, niin minä…"
"Niin, tosiaankin Charles, auta sinä reipasta poliisimiestä", sanoi mrInderdale puuhissaan.
Krag asettui äkkiä kuolleen ja amerikalaisten väliin.
"Riittää nyt, hyvät herrat", sanoi hän päättävästi, "olen näytellyt tämän pienen komedian siksi, että halusin todentaa, missä määrin toiset tiedot joita olen saanut, ovat oikeita. Tiedän nyt varmuudella, että se on kokonaan muuta kuin te etsitte, eikä mitään kaulakoristetta. Siispä voin teille ilmoittaa, että tätä koristetta emme lainkaan ole löytäneet kuolleelta, eikä mitään muutakaan koristetta. Eikä myöskään paperia", lisäsi hän painolla.
"Eikä myöskään paperia", mutisi mr Inderdale kauhistuneena.
"En ymmärrä, mistä paperista puhutte", sanoi mr Anderson, "se on muuten kreivinna Orloff, joka on menettänyt koristeensa. Te ette ole vastuunalainen käytöksestänne ylhäistä ulkomaalaista naista kohtaan. Menen valittamaan kreivinnalle. Tule, Abraham, niin menemme."
"Niin, tule Charles", vastasi mr Inderdale sukkelaan ja otti hattunsa. Korkea savupiippu päässä muistutti hän saarnaajaa, joka on matkalla tarkastamassa seurakuntaa. He kiiruhtivat ovelle äänettömillä kummikoroillaan.
"Sehän nyt tavaton kiire oli", huusi Krag heidän jälkeensä. "Näyttää ihan, kuin olisitte peloissanne meidän läheisyydessämme. Älkää vain menkö liian kauvaksi."
Anderson kääntyi takaisin.
"Liian kauvaksi?" kysyi hän, "mitä sillä tarkoitatte?"
"Teidän ei tule unohtaa", sanoi Krag, "että olette tavalla tai toisella sekaantuneet murhajuttuun. Jos koetatte hävitä, estetään teidät siitä. Se oli vain se kuin tahdoin sanoa. Hyvästi."
Hän antoi merkin, että keskustelu oli lopussa ja amerikalaiset puolittain ajettiin ulos.
Krag antoi määräyksen, että kuollut annettaisiin istua sohvassa, mutta jokin peitto päällä. Niin tehtiin.
"Ettekö ole vielä kuullut mitään Eversenistä?" kysyi Krag kääntyen apulaiseen Holmseniin.
"Ei, hän ei vielä ole tullut takaisin. Hän seuraa luonnollisestikin merimiespukuista."
Krag näytti miettivältä.
"Niillä jäljillä olisi pitänyt olla parempi mies", sanoi hän. "Eversen on liian nuori ja kokematon. Mutta kello kahden aikaan en minä vielä tiennyt, että siitä tulisi niin tärkeätä."
"Tarkoitatteko, että merimiespukuisella on jotakin tekemistä murhan kanssa?" kysyi Holmsen.
"Olen todentanut, että hänellä on yhteyttä sen talon kanssa missä murha tapahtui", vastasi Krag. "Tämä on kansainvälinen murha ja merimiespukuinen on ulkomaalainen. Toivoisinpa, että Eversen heti olisi täällä."
Kun etsivä oli kerännyt muutamia papereita, joihin hän oli tehnyt muistiinpanoja, meni hän nämä kädessä etsivänpoliisin päällikön yksityiseen konttoriin. Päällikkö ei ollut siellä. Eräs nainen odotti häntä. Se oli kreivinna Orloff. Hän oli jo ehtinyt tyyntyä jonkun verran, mutta oli vielä hyvin kalpea. Kun Krag astui sisään, hypähti hän säikähtyneenä paikaltaan, kuten olisi odottanut jotakin toista.
Etsivä huomasi tämän.
"Voitte olla aivan rauhallinen", sanoi hän, "tänne ei tule kukaan ketä teidän tarvitsee pelätä."
Hän katsoi papereihinsa.
"Haluaisin kernaasti", sanoi hän, "nyt kun ette enää ole niin hermostunut, varmuuden vuoksi todentaa muutamia teiltä saamiani tietoja. Väitätte, että ensimäisen kerran tapasitte murhatun Müllerin kaksi ja puoli kuukautta takaperin Tukholmassa. Olitte silloin matkalla Pietariin keräämään niitä tietoja, jotka nyt toitte mukananne Venäjän pääkaupungista. Väitätte edelleen, että Müller haki teidät käsiinsä hotellistanne Tukholmassa ja että hän jo silloin tiesi urkintatoimestanne. Eikö se tuntunut teistä omituiselta?"
"Niissä piireissä", vastasi kreivinna, "on mahdotonta hämmästyä. On olemassa kansainvälinen verkko, jonka langat juoksevat toisiinsa ja joista on mahdoton pitää selvää."
Krag nyökkäsi myöntäen. Hän tunsi tuon hyvin. Hänellä oli monta kertaa ollut sormensa verkon silmissä.
"No, niin", jatkoi hän, katsellen papereihinsa, "tuo Müller tuli esiin ehdotuksella, joka teki teidät hyvin levottomaksi. Hän ehdotti, että petkuttaisitte noita amerikalaisia, joiden laskuun silloin työskentelitte, ja sen sijaan luovuttaisitte hänelle mitä saisitte Pietarista. Aluksi kieltäydyitte, mutta silloin esitti hän uhkauksen, joka ei jättänyt teille mitään valitsemisen varaa. Tuo uhkaus…"
Krag keskeytettiin teorioissaan sillä, että Holmsen näyttäytyi ovella.
"Eversen on tullut", sanoi hän.
Krag jätti venakon heti. Ulkona käytävässä tapasi hän Eversenin, joka ei näyttänyt onnelliselta.
"Kadottanut jäljet?" kysyi Krag.
"Valitettavasti" vastasi Eversen, "mutta seurasin häntä kauvan. Mutta hän oli, sen pahempi, minua viekkaampi. Minä en voinut aavistaa, että hän tiesi olevansa seurattu. Ja sitä paitsi, kun hän tuli lähetystöstä…"
Krag keskeytti hänet ja ohjasi huoneeseen, missä kuollut Müller istui sohvassa.
"Teidän täytyy kertoa minulle kaikki niin yksityiskohtaisesti ja tarkkaan kuin mahdollista", sanoi Krag, "on erinomaisen tärkeätä yksityiskohtiinsa tietää, mitä merimiespukuinen on puuhaillut. Mutta mitä ihmettä?"
Peitto oli luisunut alas, niin että kuolleen kasvot olivat näkyvissä. Eversen tirkisteli sohvan nurkkaan ja mitä suurin hämmästys näkyi hänen kasvoillaan.
"Mutta tuollahan hän istuu", sanoi Eversen.
Asbjörn Krag viittasi kuolleeseen.
"Tunnetteko tosiaankin hänet?" kysyi hän hämmästyneenä, "missä olette hänet ennen nähnyt?"
"Häntähän minä olen seurannut", sanoi Eversen, "sehän on merimiespukuinen."
"Silloin olette tullut alusta asti narratuksi", sanoi Krag harmissaan ja meni peittämään kuolleen kasvoja.
"Nykäiskää häntä tukasta", huudahti Eversen.
"Mitä tarkotatte?" kysyi Krag silmiään siristellen.
"Luulen, että hänellä on valetukka", sanoi Eversen yhä enemmän ja enemmän hämmennyksissä. Hän oli uusi osastolla. Krag peitti uudelleen kuolleen kasvot ja meni Eversenin luo.
"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla kyseessä omituinen väärinkäsitys", sanoi hän, "teidän täytyy selvittää lähemmin. Tuota miestä, jonka näette tuolla kuolleena, en ole teitä pyytänyt seuraamaan. Olen pyytänyt teidän seuraamaan kokonaan toista, nimittäin sitä merimiespukuista herraa lyhyessä takissa, joka seisoi kirjakaupan ikkunan edessä. Mihin hän on mennyt?"
"Sen täytyy olla sama", sanoi Eversen hämmennyksissä, "se ei voi olla kukaan muu, katsokaa hattua ja keppiä."
Kuolleen hattu ja keppi olivat sohvalla. Se oli keltainen bambukeppi, taivutetulla hopeapäällä. Hattu oli niin kutsuttu Graz-hattu, teräksenharmaasta sametista. Asbjörn Krag muisti äkkiä jotakin.
"On siinä jotakin asiaa, mitä sanotte, Eversen", sanoi hän, "tahdon muistaa, että merimiespukuisella oli tuollainen hattu. Joka tapauksessa oli hänellä tuollainen keppi."
"Minä en ole erehtynyt", sanoi Eversen, joka tuli rohkeammaksi Kragin epävarmuudesta. "Holmsen osoitti miestä kirjakaupan ikkunan edessä ja sanoi: 'Seuraa häntä!' Minä seurasin myöskin hänen jälkeensä, enkä luule hänen sitä huomanneen. Silloin oli hän puettu lyhyeen takkiin, josta puhutte, näyttäen siviilipukuiselta meriupseerilta. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista toimitettavaa kaupungissa, sillä hän käveli välinpitämättömästi ja katseli kaikki akkunat Karl Johankadulla. Mutta täsmälleen kello kaksi otti hän auton."
"Täsmälleen kello kaksi?" sanoi Krag kysyvästi.
"Niin, hän katsoi kelloa ja silloin katsoin minäkin ja saatoin todeta ajan. Luonnollisesti otin minä myöskin auton ja seurasin häntä."
"Oliko autossa akkunat takana, tarkoitan hänen autossaan?" kysyi Krag.
"Oli" sanoi Eversen miettiväisenä, "ja kenties näki hän minun autoni seuraavan omaansa ja siitä arvasi olevansa seurattu."
"Se on varmaa", sanoi Krag, "mihin hän ajoi?"
"Venäjän lähetystöön."
"Sitäpä en sentään olisi uskonut. Antoiko hän auton odottaa?"
"Antoi. Kymmenen minuutin kuluttua tuli hän ulos hirvittävällä kiireellä. Silloin oli hän puettu turkkeihin. Olin niin kaukana, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, jotka osittain olivat peitossa hatunreunan alla. Mutta hetkeäkään en epäillyt, etteikö se ollut hän. Sitäpaitsi tunsin hatun ja kepin. Hän meni auton luo ja kulettaja ajoi ilman vastaväitteitä edelleen. Seurasin perässä. Tällä kerralla ajoimme noin neljännestunnin aikaa. Ymmärsin, että hän uudelleen ja uudelleen antoi kulettajalleen uusia määräyksiä. Lopulta pysähdyimme Parkvejen 32."
"Kulmatalo", sanoi Krag.
"Niin", vastasi onneton Eversen harmissaan, "ja se oli juuri se joka minut petti. Olin autossa ja odotin ja sillä aikaa oli mies mennyt yli pihan ja ulos toiselle kadulle. Luonnollisesti tein kaikki, päästäkseni hänen jäljilleen jälleen. Ajattelin, että koska hän tunsi talon, mahdollisesti oli tunnettu siellä ja siksi kysyin kaikista kerroksista, mutta saamatta mitään tietää. Hain lähetystön ympäriltä vielä kerran. Olen ollut kaikkialla, missä saatoin ajatella tapaavani hänet. Ja lopuksi löydän hänet täältä."
Eversen katseli kauhistuttavaa olentoa sohvannurkassa.
Krag miettii muutaman sekunnin ja sanoo puolittain itsekseen:
"Se voi olla mahdollista, mutta se on tosiaankin sangen epätodenmukaista."
"Tarkoitatteko, että tuo ei olisi sama henkilö?" kysyi Eversen.
"Olette nähnyt, että kuolleella on punainen tukka. Se on niin väärentämätön kuin mahdollista, siitä ei ole epäilystä. Mutta, mikäli muistan, oli merimiespukuisella melkein musta tukka."
"Niin oli."
"Siinä tapauksessa olisi merimiespukuinen ollut naamioitu. Voidaan otaksua, että hän sen kymmenen minuutin ajalla, kun oli lähetystössä, olisi ollut tilaisuudessa heittämään pois naamionsa ja tultuaan jälleen ulos, oli oma itsensä. Ja siinä tapauksessa on kuollut tuolla ja merimies sama henkilö. Mutta yksi asia on ainakin varmaa, se nimittäin, että henkilö, jota te, herra Eversen, lähetystöstä seurasitte ja joka katosi teiltä Parkvejen 32 portista — on sama, jonka hengettömän olemuksen näette tuolla sohvassa, joka murhattiin kello kolme iltapäivällä Drammensvejen 230, eräässä hississä."
Asbjörn Krag jätti Eversenin surumielisiin mietteisiin epäonnistumisensa johdosta ja kiiruhti takaisin venakon luo. Vielä ei ollut monia tunteja kulunut murhasta ja Krag tiesi kokemuksesta, että useimmat rikokset saadaan selville heti, tai sitte vasta pitkän ajan kuluttua. Nyt oli kiiruhdettava.
Venakko oli hyvin väsynyt, sen näki Krag heti, mutta oli kuitenkin halukas selvittämään asiansa. Tuntui, kuin olisi hän Asbjörn Kragin seurassa tuntenut itsensä turvallisemmaksi.
"Hän pelkää jotakin", ajatteli Krag, "hän luulee olevansa jossain vaarassa ja tahtoo, että minä suojelisin häntä."
"Tuo nyt iltapäivällä kauhealla tavalla kuollut Müller, kiristi teidän toimittamaan hänen asioitaan, uhaten muussa tapauksessa ilmiantaa teidät venäläiselle poliisille. Sillä tavoin tulitte pakotetuksi tottelemaan hänen määräyksiään. Hän piti varansa, kun tulitte Pietarista ja suojellakseen kunniaanne amerikalaisten silmissä järjestettiin varkauskomedia. Paljonko saitte Mülleriltä?"
"Kymmenentuhatta kruunua", vastasi hän ja teki liikkeen kädellään kohti käsilaukkuaan. "Haluatteko saada ne?" kysyi hän. "Olen niin hirvittävän väsynyt, että mieluimmin haluaisin päästä kaikesta."
"Meillä ei ole rahojen kanssa mitään tekemistä", sanoi Krag, "me haluamme ainoastaan saada selville, kuka on miehen murhaaja. Amerikalaiset herrat eivät voi olla, kuka se sitte on?"
Venakko pudisti päätään.
"Müller oli selvästi tulossa teidän luoksenne", sanoi Krag, "olitteko sopinut tapaamisesta?"
"Ei, olimme sopineet että vasta Tukholmassa tapaisimme kymmenen päivän kuluttua."
"On selvää, että jotakin odottamatonta on tapahtunut ja että Müller oli matkalla teille siitä ilmoittamaan. Mitä se on saattanut olla?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", sanoi hän.
"Mutta te tunsitte tikarin."
Kun venakko kuuli murha-aseesta mainittavan, vaipui hän hetkiseksi kokoon.
"Minä en tuntenut tikaria", vastasi hän, "olin vain hämmennyksissä tapauksen johdosta."
"Siinä tapauksessa ei meillä toistaiseksi ole mitään kysyttävää teiltä", sanoi Krag, "sen lisäksi olette kipeästi levon tarpeessa. Saatanko teidät hotelliin?"
"Hotelliin?" kysyi venakko ja värisi.
"Te pelkäätte jotakin", sanoi Krag, "näen silmissänne kauhean pelon."
"Olen väsynyt", kuiskasi hän.
"Haluatteko, että autan teitä?" kysyi etsivä.
Hän nyökkäsi myöntäen päätään.
Krag soitti ja kun Holmsen tuli sisälle, antoi hän tälle seuraavan määräyksen:
"Ottaen huomioon asiain tilan, on välttämätöntä, että tämä rouva pidätetään toistaiseksi. Hänet on vietävä tutkintovankilaan, mutta kohdeltava kaikella ajateltavissa olevalla huolellisuudella. On itsestään selvää, että kukaan vieras ei saa tulla mihinkään tekemisiin hänen kanssaan."
Kääntyen venakkoon lisäsi hän:
"Olette vangittu, rouvani."
Hän nousi ylös.
"Kiitos", kuiskasi hän.
* * * * *
Samana iltana kello kahdeksan kävi Krag Venäjän lähetystössä. Paljon hän ei odottanut käynnistään ja hänen toiveensa laskeutuivat vieläkin kuin hän, sen sijaan että olisi päässyt lähetystön päällikön puheille, joutui vastakkain erään attachean kanssa.
Ei löydy mitään niin rakastettavaa kuin venäläinen virkamies, kun tämä tahtoo olla rakastettava. Eikä myös mitään niin vaiteliasta. Ja se herra, joka puhui Kragin kanssa, oli sekä ylitsevuotavan rakastettava että erinomaisen vaitelias. Sellaisia ovat venäläiset.
Attachea sanoi suunnilleen näin:
"Onko tosiaankin tehty sen luonteinen rikos Kristianiassa, sepä hirveätä. No, niin, saamme kai lukea siitä lehdissä huomenna. Mitä lajia, jos me voimme… Tja, auttaisimme kernaasti poliisia jos meillä vain olisi aavistustakaan miten se tapahtuisi. Eikö sentään olisi selvempi, että poliisi yksin koettaisi päästä rikoksen perille, joka on tapahtunut täällä kaupungissa… Eräs venäläinen rouva… vai niin-in… onko hän murhaaja? Vai niin, vai ei ole, mitäs sitte? Drammensvejen 230 olevaa taloa emme lainkaan tunne. Drammensvejen, eikö se ole se pitkä katu, joka johtaa ohi ulkoasiainministeriön? Aivan niin, hyvin kaunis katu. Punatukkainen mies turkeissa? Mitä lajia? Ei, täällä ravaa niin monia ihmisiä, venäläisiä, juutalaisia ja puolalaisia, niin että on aivan mahdotonta pitää heistä selvää. Müller? Ei, sellaista nimeä ei ole pöytäkirjoissamme. Emme tunne ketään sen nimistä. Muuten, eikö se ole saksalainen nimi? Kenties Saksan lähetystö… Mutta me autamme aina mielellämme, hyvin, hyvin mielellämme."
Kragin käynti lähetystössä ei ollut sentään aivan turhaa, sillä jättäessään talonkohtasi hän merimiespukuisen.
Asbjörn Krag tapasi merimiespukuisen isossa käytävässä lähetystöhuoneuston edustalla. Käytävä oli kuin jonkinlainen eteinen. Uninen palvelija istui pöydän ääressä ja piirusteli joitakin harakanvarpaita paperipalaselle. Krag tuli ulos lähetystöstä ja samassa astui merimiespukuinen sisälle käytävän ovesta. Palvelija nousi heti seisoalleen ja tervehti kunnioittavasti sisääntulijaa. "Mies tuntuu olevan tunnettu", ajatteli Krag, "päättäen kunnioittavasta tervehdyksestä." Sisääntullut pysähtyi ovella ja katseli uteliaana etsivää. Krag oli huomaavinaan pilkahduksen ivaa, tai liekö ollut vahingoniloa toisen katseessa.
Krag ei miettinyt kauvan. Hän meni nopeasti toisen luo ja sanoi:
"Se on teitä kun minä etsin."
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi toinen kylmästi.
"Haluan puhua kanssanne eräästä sangen tärkeästä asiasta, joka koskee meitä molempia."
"Miksi etsitte minua täältä?"
"Siksi, että teidän on nähty liikuskelevan näillä paikoin. Jos tämä ei oikea osotteenne olekaan, en minä ainakaan tiedä muuta."
"Tiedättekö nimeni?" kysyi puhuteltu.
"En."
"Mutta kuitenkin pidätte selvää, mitä teen tai jätän tekemättä, se merkitsee, että olette antanut urkkia minua."
"Kyllä", vastasi Krag.
"No, avomielinen olette joka tapauksessa. Mitä nyt tahdotte?"
"Mitä minulla on sanottavaa, voin sanoa ainoastaan kahdenkesken."
"Mutta minulla ei ole mitään huonetta täällä joka sopisi sellaiseen konferenssiin."
"Voimme aivan hyvin mennä johonkin toiseen paikkaan", sanoi Krag, "tähän aikaan ovat kahvilat melkein tyhjät ihmisistä, voimme mennä johonkin sellaiseen."
Toinen seisoi ja mietti ehdotusta hetkisen. Krag ajatteli: Kysyisinkö häneltä, jos hän pelkää. Mutta hän hillitsi itsensä.
Toinen meni palvelijan luo, joka jäi seisomaan kunniantekoasentoon.
"Menen tämän herran mukana", sanoi hän, "jos joku kysyy minua, niin voitte sanoa, että tulen tunnin kuluttua takaisin. Sanotte, että ehdottomasti olen tunnin kuluttua takaisin."
Kragin puoleen kääntyen sanoi hän:
"Kuulutte poliisilaitokseen, eikö totta?"
"Tavallaan" vastasi etsivä.
"Hyvä", sanoi toinen täydellisesti välinpitämättömänä, "mitä kahvilaa ehdotatte?"
"Sanoisimmeko Grandin Palmusalin, siellä saamme istua täydellisesti rauhassa."
"Sanotaan niin ja menkäämme."
Krag ymmärsi, että tämä keskustelu oli tarkoitettu palvelijan tiedoksi.Se merkitsi, että mies tunsi itsensä varmaksi ja että häntä suojeltiin.Etsivän aavistus, että murhenäytelmä johti juurensa laajemmalle kuinhän alussa luuli, toteentui.
Kun he tulivat ulos porttikäytävästä, kysyi Krag.
"Oletteko venäläinen?"
"Luuletteko niin?"
"Luulen."
"Siinä tapauksessa saatte pysyä luulossanne. Minusta on samantekevää, mitä luulette."
Kun he tulivat portille, laski Krag kätensä toisen olkapäälle, pysäytti hänet ja sanoi:
"Odottakaa hetkinen, herraseni."
Etsivä teki liikkeen kädellään porttia kohti ja jatkoi:
"Olemme vielä Venäjällä, mutta niin pian kuin astutte ulos tuosta portista olette ulkopuolella."
"Tiedän aivan hyvin exterritoriaalioikeuden merkityksen", vastasi merimiespukuinen, "nyt menemme rajan yli."
Tämän sanottuaan meni hän nopeasti ulos portista, Kragin seuratessa.
Kragilla oli oikein. Palmusalissa ei ollut monia vieraita. Parissa pöydässä istui ulkomaalaisia kauppiaita tuota tunnettua lajia, eloisia, viittilöiviä, yhtä mittaa puhuvia, haisten juutalaiselle ja "afäärille."
Toisessa pöydässä istui kotimaisia jobbareita, jotka huusivat ja viittoilivat kurssilla ja tonnistolla. Ihmiset tulivat sisään turkeissa ja kalosseissa, tuoden tullessaan marmorimosaikille lumisohjua. Mutta kuitenkin oli täällä nyt päivän hiljaisimmat tunnit. Muuten oli tuo mauton sali, jonka loisto näytti olevan jonkun tuoreen gulassimiljonäärin aivojen tuotetta, jonkinlainen pörssi enemmän tai vähemmän epäilyttäville olioille, jotka keinottelivat ostolla ja myynnillä maailmansodan varjossa. Krag seuralaisineen istuutui erääseen nurkkapöytään, jossa he kenenkään kuulematta saattoivat vapaasti keskustella.
Krag oli heti päättänyt miten menettelisi. Hän ei leikkinyt sokkosilla kenenkään kanssa. Hän kertoi toiselle murhasta, salaperäisestä Mülleristä, molemmista amerikalaisista ja kreivinna Orloffista.
"Hän on vangittuna nyt", sanoi Krag.
Koko yksityiskohtainen kertomus ei ollut huomattavammin kiinnittänyt toisen mieltä. Hän oli kuunnellut aivan tyynenä. Silloin tällöin katseli hän kelloaan, ikäänkuin huomauttaakseen, että hänen aikansa on täpärällä ja että hän ei ymmärrä mitä varten tuota kaikkea hänelle kerrotaan. Mutta kun Krag mainitsi kreivinnan vangitsemisesta, vilahti hänen kasvoilleen tarkkaavaisuuden ilme.
"Onko hän epäilty murhaan osallisuudesta?" kysyi hän.
"Minun on mahdoton kantaa mitään sellaista epäluuloa", sanoi Krag, "mutta olemme joka tapauksessa ottaneet hänet haltuumme kunnes pääsemme paremmille jäljille. Hän pääsee huomenna vapaaksi."
"Huomenna", mutisi toinen miettiväisenä, "luuletteko olevanne jäljillä huomenna?"
"Olemme nyt jo", sanoi Krag, "kaikki viittaa, että on kyseessä poliittinen murha."
Toinen hymyili pilkallisesti.
"Ja sitte etsitte jälkiä venäläisistä piireistä. Heittäkää se."
"Miksikä?"
"Otaksukaamme, että — kuten sanotte — kyseessä on poliittinen murha, luuletteko tosiaankin, että on menetelty niin tuhmasti, että on vaaraa ilmitulemisesta?"
"Kuka olisi menetellyt tuhmasti?" kysyi Krag.
Toinen kohautti olkapäitään.
"Minä esitän asian vain edellytyksenä", sanoi toinen, "ja saatan, edellyttäen edelleenkin, sanoa: otaksukaamme, että poliisin on onnistunut löytää hyvin painava aihetodistus, ettekö luule, että tuo aihe ennen häviää kuin tulee käytetyksi todisteena?"
"Kuka hävittäisi", kysyi Krag edelleen.
Toinen hymyili.
"Miksi ette etsi toisista piireistä päästäksenne selvyyteen?" kysyi hän"Müller on selvästi saksalainen."
"Miksi niin luulette? Nimestäkö? Sangen vähän sen varaan voi rakentaa."
"Ei ainoastaan nimestä", vastasi merimiespukuinen. "Mutta sikäli kuin minä voin kertomuksestanne päättää, on tuo nainen, joka kutsuu itseään kreivinna Orloffiksi, myynyt eräitä tärkeitä venäläisiä salaisuuksia Müllerille. Hänen siis täytyy olla saksalainen urkkija."
"Silloinhan näyttää aivan luonnolliselta, että Müller on saanut surmansa venäläiseltä taholta."
Merimiespukuinen nauroi ääneen, omituista kovaa ja pilkallista naurua.
"Kostoa", huudahti hän, "ei, ei, tunteet ovat lakanneet olemasta. Ei ole aikaa eikä varoja pitää tunteita. Kaiken määräävät järkisyyt, ankarat, melkeinpä koneelliset etulaskelmat."
Krag vastasi:
"Mutta minä saatan esittää teille syyn, miksi poliisi hakee murhaan selvitystä noista piireistä. Olemme nimittäin saaneet selville, että murhatulla Müllerillä oli noiden piirien kanssa tekemistä. Hänet on nähty käyvän talossa, jonka me äsken jätimme."
"Se todistaa joka tapauksessa, että työskentelette hyvin", vastasi toinen. "Mutta jos otaksumanne on oikea, mitä siitä voi päätellä? Siitä voi…"
Merimiespukuinen innostui äkkiä. Hänen äänensä kävi matalammaksi, mutta sanat saivat kuitenkin läpitunkevamman painon.
"Siitä voi tehdä ainoastaan yhden pelottavan ja varman päätelmän, sen, että Müller on ollut provokaattori. Tiedättekö mikä se on? Se on Venäjällä usein poliisi, joka johtaa ihmisiä tekemään poliittisia rikoksia jotka hän sitte 'saa ilmi'. Provokaattori työskentelee vain itsekkäistä syistä, saadakseen itselleen etua ja ylennystä. Hän on tunnoton roisto, joka saattaa toimittaa ihmisiä hirteen, harhaanjohdettuja ihmisiä, saadakseen kehuvan sanan päälliköiltään. Isommilla paikkakunnilla, suuremmissa olosuhteissa, saattaa koko poliisilaitos olla provokaattoreita. On nähty poliisin järjestävän yksinpä pommiräjähdyksiäkin, jotka ovat vaatineet useita ihmishenkiä. Jos Müller on ollut provokaattori, on hän vain saanut töittensä palkan."
"Mutta murha on murha", väitti Krag.
"Hän on vain saanut töistään palkan", väitti toinen itsepäisesti. "Voitteko ajatella suurempaa roistoa kuin provokaattori? Voitteko ajatella lempeämpää rangaistusta sellaiselle kuin kuolemaa? Voitte puhua laillisesta oikeudesta niin paljon kuin haluatte, mutta kosto on ainoa tosi-oikeus."
"Tiedättekö mitä", sanoi Krag äkkiä, "nyt olen löytänyt Müllerin murhaajan."
"Kuka se on?"
"Te olette murhaaja", sanoi hän.
Krag kuuli ihmetyksellä oman äänensä lausuvan nuo omituiset sanat. Ne tuntuivat niin vierailta tässä kahvilahuoneessa, jossa jokapäiväiset ihmiset menivät ja tulivat ihmisten puheensorinassa.
"Minä en työskentele, lopettaakseni provokaattoreita", vastasi toinen."Yksi enemmän tai vähemmän ei liikuta minua."
"Te ette ainoastaan sen takia murhannutkaan Mülleriä."
"Onko teillä kenties jokin muu syy tiedossanne?" kysyi merimiespukuinen.
"On", vastasi Krag, "minulla on toinenkin syy ja sen keksin juuri nyt. Kautta Jumalan", lisäsi hän päättävästi, tirkistäen toista kasvoihin "kautta Jumalan, nyt näen sen."
Toinen katsoi kelloaan.
"Aika on kohta lopussa, minua odotetaan."
"Jos ette nyt saisikaan tilaisuutta palata takaisin?"
"Silloin, pelkään minä", vastasi toinen kylmäverisesti, "alkaisivat eräät määrätyt henkilöt kysellä minua."
"Jos tahdotte minusta jotakin", sanoi merimiespukuinen noustessaan seisomaan, "niin tiedätte, missä voitte minua tavata, mutta älkää tehkö mitään harkitsematonta. Ette kuitenkaan missään tapauksessa saa mitään aikaan."
Krag seurasi häntä ulos.
"Puhutte omituisesti", sanoi Krag, "puhutte kuin mies, joka on tunnustanut kaikki."
"Ei lainkaan", vastasi toinen, "puhun kuin mies, joka ei voi itseään mistään moittia."
Jalkakäytävällä Grandin edustalla pysähtyi hän, tarttui Kragin käsivarteen ja sanoi hänelle ominaisella, puoliksi läpitunkevalla, puoliksi asianajajamaisella äänellä:
"Annan teille luvan epäillä minua. Kuulette, että minä en kiellä enkä myönnä mitään. Eräässä talossa Kristianiassa on tehty murha, se ei liikuta teitä, että murhattu eläessään oli suurimpia roistoja mitä Jumalan vihreä maa päällään kantoi; minä en väitä, että hän oli, mutta otaksun vain, mutta kuten sanottu, se ei liikuta teitä, teidän on vain tehtävä velvollisuutenne, saatava murhaaja kiinni. Sanotte itse, että epäilette minua…"
"Olen varma", keskeytti Krag.
"Varma, hyvä, olkoonpa niinkin", vastasi toinen, "ja me voimme kehittää sitä edelleen. Edellyttäkäämme puhtaasti kokeellisesti, että olette oikeassa ja että minä niinollen olen murhaaja. Hyvä. Tahdon siis ensikseenkin iloita, että minun onnistui raivata vahinkoeläin pois tieltä. Sen jälkeen annan palttua teidän ja poliisin ponnistuksille saada valoa asiaan ja saada murhaaja, siis itseni, kiinni ja rangaistuksi. Ei ainoastaan siksi, että olisi vain oma turvallisuuteni kysymyksessä, vaan vielä enemmän sen takia, että varman vakaumukseni mukaan on oikeus tapahtunut, kun lurjus on tapettu. Pitäisin aivan kuin pyhänä asiana valehdella, vannoa väärin, panna maat ja taivaat liikkeelle, estääkseni asiaankuulumattoman poliisin saamasta mitään tilaisuutta käyttää lakejaan ja pykäliään. Myöntäkää, paras herra etsivä, että minulla on syytä varoittaa tekemästä mitään tyhmyyksiä. Ja tyhmyyden teette, jos pidätätte minut. Sellaisena kuin nyt tässä seison, en ole mikään julkinen henkilö, mutta voitte olla vakuutettu, että siitä hetkestä alkaen, kun minä olen sellin oven sisäpuolella, tulen julkiseksi henkilöksi. Poliisi saa koko koneiston muutamassa tunnissa vyörymään ylitseen. Ja minkälaiseen tilanteeseen joutuu poliisi? Niin, se on uskaltanut vangita vierasmaalaisen, julkisen henkilön ilman parempaa perustetta kuin suurimmassa määrin häilyvien turhuuksien, että muka murhattu mies on nähty lähetystössä jossa joka päivä kihisee sadottain merkityksettömiä henkilöitä. Mitä siitä sanotte, rakas ystävä?"
"Aika on kulunut", sanoi Krag iloisesti hymyillen. "Alan tosiaankin pelätä, että teitä aletaan kysellä."
Merimiespukuinen sytytti savukkeen, antaen savun hyväntuulisena kieriä kylmään iltailmaan.
"Kas niin", sanoi hän, "kiitän teitä mielenkiintoisesta keskustelusta. Siinä on ollut jotain romaanimaista kylläkin, mutta tehän ymmärrätte, että keskustelu on ollut vain abstraktinen, kuten ajatuskehitelmä, koe. Voi, kuinka hyvin tunnenkaan itseni nyt ylioppilasaikojeni väittelyistä. Niin keskustelevat venäläiset. Te pidätte sellaisesta?"
"Te siis olette venäläinen", vahvisti Krag.
"Olen" vastasi toinen, "ja sen tiesitte aivan hyvin. Olen muuten, sattumalta, joutunut hyvälle tuulelle. Ja siitä ei ole kiittäminen ainoastaan keskustelua. Mutta teidän omituinen murhahistorianne on tosiaankin antanut minulle uskon, että yksi roisto on saanut palkan töistään. Se on hyvä tietää. Mutta minä tiedän myöskin, että provokaattorin uhrilla, sen pahempi, on odotettavana palkkansa."
"Ette ole ritarillinen sanoessanne noin", vastasi Krag vakavasti, "nyt ette muistuta niitä inhimillisiä, suvaitsevia, omituisia venäläisiä jotka tunnemme niin monista kuvauksista. Jos ymmärrän teitä oikein, on provokaattorin uhri tässä tapauksessa eräs harhaanjohdettu naisraukka. Hän ei ole kreivinna. Hänen nimensä on yksinkertaisesti Vera Lapudin, ja…"
"Mikä hänen nimensä on?" sanoi toinen kysyvästi, mutta ilman suurempaa mielenkiintoa.
"Vera Lapudin", vastasi Krag.
"Vera Lapudin", toisti venäläinen, "Vera Lapudin. Vera Lapudin…"
Hän ei toistanut tuota nimeä, lyödäkseen sen muistiinsa, hän sanoi sen ajatuksessaan melkein uneksien, katsellen ylös Ylioppilaspuiston poppeleihin. Krag pani merkille äänen soinnun. Hän ei oikein tiennyt miksi.
"Hän on aivan tavallisen porvarillisen everstin leski. Mies kaatui sodan alussa, luonnollisesti olisi hänen pitänyt saada eläke, mutta tiedättehän mihin eläkkeet ja avustukset menevät laajassa Venäjän maassa. Hän on kertonut minulle kaikki. Lopuksi alkoi hän kärsiä hätää. Silloin otti hän ensimäisen varomattoman askeleen pelastaakseen itsensä kärsimyksistä. Silloin joutui hän ensin noiden arkipäiväisten, inhoittavien urkkijoiden — amerikalaisten — käsiin ja sen jälkeen provokaattorin joka oli saanut tietää hänen toimistaan. Voitte ymmärtää, miltä tuntuu olla sellaisen henkilön käsissä, sen on pahempi kuin koronkiskurin, vampyyrin… Sitä paitsi hän ei liioin ole viekas, raukka, päinvastoin suora ja ymmärtämätön. Esimerkiksi tuo kaulakoristejuttu esitettiin perin kömpelösti."
"Teillä on hyvä sydän", sanoi venäläinen ja puristi hyvästiksi Kragin kättä.
Tämän jälkeen meni hän. Krag seisoi ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi pimeään ja ihmisvilinään.
"Luonnollisesti", ajatteli Krag itsekseen, kääntyessään ja hitaasti kävellessään toiselle taholle, "luonnollisesti täytyy sen olla niin. On vain ihmeellistä, ettei tuo ratkaisu ennen ole mieleeni tullut."
Kragilla oli seuraavana päivänä keskustelu etsivänosaston päällikön kanssa, jolle hän esitti asian kaikkine yksityiskohtineen. Päällikkö hermostui jonkun verran kun kuuli venakon pidätyksen, joka tavallaan oli laitonta ja saattoi johtaa ikäviin seurauksiin. Mutta Krag lohdutti häntä, että venakko kiihtyneessä ja hermostuneessa mielentilassaan tunsi itsensä vain turvalliseksi poliisin sulettujen ovien takana. Päätettiin kuitenkin, että hän samana päivänä lasketaan ulos. Päällikkö oli muuten selvillä, että täydellisen selvyyden saaminen asiasta kohtaisi monia ja erilaisia vaikeuksia.
Aamupäivän hämmästys Kragille oli, että molemmat amerikalaiset rohkenivat jälleen sukeltautua esiin.
He tulivat tassutellen pehmeästi kummikoroillaan, kumarsivat turkeissaan, liehakoivat. —
Niin, nyt he olivat huomanneet, ettei ainoastaan kaulakoristetta ollut varastettu. Oli myöskin otettu papereita, hyvin tärkeitä papereita. Olikohan niitä löydetty kuolleelta?
"Ei", sanoi Krag.
Mutta kenties he sentään saisivat katsoa tavaroita, jotka poliisi oli löytänyt kuolleen taskuista?
"Ei", sanoi Krag.
"Ja miksi ei? Missä oli kreivinna? He olivat, kautta Jumalan, onnettomia varkaudesta kärsimään joutuneita ihmisiä, jotka ainoastaan vaativat oikeutta. Ja mikä merkillinen poliisilaitos tämä oikeastaan oli? He tulivat enemmän ja enemmän nenäkkäiksi ja viittailivat, että aikomuksena on valittaa kaikissa mahdollisissa paikoissa."
"Huomenna kello kahdeltatoista", sanoi Krag, "lähtee laiva Amerikaan.Ovatko herrat jo tilanneet liput?"
"Ei" ärjyivät herrat. He eivät aikoneet mihinkään, ennen kuin saavat heille oikeudenmukaisesti kuuluvan omaisuutensa.
"Neuvoisin teitä joka tapauksessa hankkimaan liput", sanoi Krag, "se nimittäin on ainoa mahdollisuus teille päästä kunniallisella tavalla pois. Tuossa on karkoituskaavakkeita. Ei niitä ole vaikeata täyttää. Ja sitä paitsi voi sattua pahempia asioita, hyvät herrat, se on vaarallista tällaisina aikoina vehkeillä vieraita kansallisuuksia vastaan."
Herrat kävivät suurisuisiksi.
He olivat vapaita kansalaisia, vapaassa Amerikassa. Heidän kanssaan ei ollut leikkimistä, U.S.A., lyhyesti sanoen, tähdillä ja viiruilla, ministeri ja koko ihanuus läksi liikkeelle. Mr Inderdale antoi ymmärtää, että hän paljastaa lehdessään "Enkeliensiipien suhina" koko jutun, he olivat huomattavia miehiä rapakon tuolla puolen, se pitäisi ottaa huomioon. He löivät nyrkkiä kaiteisiin ja pysyivät oikeuksissaan. Silloin sanoi Krag, kääntyen erään konstaapelin puoleen: "Vangitkaa nuo molemmat herrat." Silloin kesyyntyivät herrat. Ei missään tapauksessa saanut ymmärtää heitä väärin… Heidät heitettiin ulos.
Ennen kuin venakko laskettiin ulos tutkintovankeudesta, ryhtyi Krag erikoisiin toimenpiteisiin, jotka hämmästyttivät tovereita.
Hän sanoi apulaiselleen Holmsenille: "Rouva asuu Hotel Raadhus Hospitsissa. Tehän osaatte ohjata autoa, Holmsen, te ajatte itse hänet sinne. Eversen istun hänen kanssaan autossa. Matkalla ette saa pysähtyä."
Krag katsoi kelloaan.
"Minä ajan edellä sinne", sanoi hän, "ja odotan hotellissa. Ilmoitan puhelimella tänne milloin saatte lähteä. Otan itse teidät vastaan hotellin sisäänkäytävässä."
"Mutta eikö häntä lasketa irti", sanoi Holmsen hämmästyneenä, "tämähän tuntuu vanginkuljetukselta."
"Kyllä", sanoi Krag, "hänet vapautetaan."
"Mutta mikä tarkoitus on kaikilla näillä varovaisuustoimenpiteillä?"
"Niin", sanoi Krag, "minä en kernaasti ota ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. On kysymys hänen hengestään."
Puolituntia jälkeenpäin ajoi apulainen Holmsen autolla Hotel Raadhus Hospitsiin. Virkapukuinen portieri, mustatukkainen, harmahtavalla mustalla parralla, aukasi auton oven. Vaikka naamioiminen oli tehty hyvin, tunsi Holmsen kuitenkin virkatoverinsa Asbjörn Kragin. Venakko oli kuin huumauksissa. Ensin oli hän pelästynyt, kun hänelle ilmoitettiin, että hänet lasketaan ulos. Sen jälkeen oli hän pyytänyt tavata Kragia. Hänelle ilmoitettiin, että se ei käynyt päinsä, mutta Krag lähetti terveiset, että hänen ei tarvitse olla peloissaan. Tämä oli tyynnyttänyt häntä jonkun verran.
Valeportieri ajoi hänen kanssaan hississä ylös. Kun hän aukasi hissin oven rouvalle, kirkasi tämä ja vaipui kokoon. Muisto murhasta valtasi hänet. Hänellä oli varmaankin jonkinlainen tunne, että nyt hän itse saattoi olla vaarassa. Hissin hiljaa huristessa läpi kerrosten ylöspäin, sanoi Krag hänelle:
"Rouvani, se olen minä."
Hän tunsi äänen ja kun hän katsoi portieria silmiin tunsi hän tämän itsekin.
Venakko kävi iloiseksi ja hänen kätensä etsi etsivän kättä.
"Olen läheisyydessänne", sanoi hän, "teidän ei tarvitse pelätä mitään."
Tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Vera Lapudin oli saapunut hotelliin soi puhelin. Kysyttiin kreivinna Orloffia. Krag vastasi, että kreivinna kyllä oli hotellissa, mutta hän ei ottanut vastaan vielä puoleen tuntiin. Kysely tapahtui saksaksi ja Krag tunsi merimiespukuisen äänen. Tunnin kuluttua tulikin tämä ja kysyi kreivinnaa. Krag istui puolipimeässä portierikopissa ja saattoi, ilman ilmitulemisen pelkoa, vastata.
"Saatan teidät keskusteluhuoneeseen", sanoi hän, "ja menen kysymään jos kreivinna saattaa tulla alas."
Krag meni merimiespukuisen perässä rappuja ylös ja aukaistessaan ovea piti hän varansa ja asettui hämärään. Merimiespukuinen ei katsonut häneen. Kun he tulivat sisälle, kysyi Krag, kenenkä hän saa ilmoittaa ja kumarsi samalla hyvin syvään peittääkseen kasvojaan. Miehet olivat kahdenkesken.
Merimiespukuinen ei vastannut heti. Krag katsoi ylös. Samalla hetkellä ymmärsi etsivä, että hänet oli tunnettu. Venäläinen meni häntä lähemmäksi, hymyillen purevasti, vaan ei epäystävällisesti.
"Nimeni", mutisi hän ajatuksissaan, "nimeni…"
Tultuaan aivan etsivän luokse, katsoi hän tätä suoraan silmiin:
"Minä en ymmärrä teitä", vastasi hän, "mutta tunnen teidät:provokaattori!"
"Miksi kutsutte minua provokaattoriksi?"
"Selitän sen muutamin sanoin. Te luulette järkähtämättömästi, että minä olen Müllerin murhaaja. Uskotte, että minä olen murhannut Müllerin, siksi, että olen venäläinen ja että hänen urkkiatoimintansa on vahingoittanut synnyinmaatani. Myönnän vielä kerran, että minä ilman pienimpiäkään omantunnon vaivoja tuntisin todellista nautintoa, saadessani raivata pois tieltä sellaisen vahinkoeläimen kun Müller. Mutta sellaisesta myönnytyksestä tunnustukseen on pitkä askel. Te tiedätte edelleen, että minä en koskaan ota sellaista askelta. Te ette voi hankkia todisteita minua vastaan. Vaan sittenkään ette tyydy merkitsemään Müllerin murhaa niiden salaperäisten ja selvittämättömien tapahtumien joukkoon, joita tapahtuu mailmansodan taistelujen varjossa. Siksi olette laskenut, että minä jonkin ajattelemattoman teon kautta paljastaisin itseni. Se on se, jota minä kutsun provokationiksi. Muuten olette kai ymmärtänyt, että minulla ei ole mitään rikollisia aikeita Vera Lapudin raukkaa kohtaan."
"Kyllä olen,eversti Lapudin", vastasi Krag.
Toista värisytti.
"Saatanko luottaa teihin?" kysyi hän, tarttuen Kragin käteen. "Olette arvannut oikein", sanoi venäläinen, "minä olen eversti Lapudin ja Vera on vaimoni. Minä en kaatunut Tannenbergissä vaan jouduin vangiksi. Kukaan ei ole kuullut minusta mitään. Kuukausi takaperin onnistui minun paeta ja olin matkalla kotiin Kristianian kautta, kun venäläisiltä ystäviltäni sain kuulla, kuinka tunnottomat roistot olivat saaneet vaimoni sekotetuksi tähän hirvittävään juttuun. — Kukaan ei voi estää minua matkustamasta täältä. Kukaan ei voi myöskään estää minua ottamasta vaimoani mukanani."
"Minä menen hakemaan vaimoanne", sanoi Krag.
* * * * *
Kuukausi tämän jälkeen sai Krag Pietarissa leimatun kirjeen. Se oli nimetön, mutta Krag ei hetkeäkään epäillyt kuka oli lähettäjä. Kirje kuului:
"Kunnioitettava Herra —
Tarvitseeko minun sanoa teille, että minäolinmurhaaja. Sillä pelastin vaimoni hengen ja kunnian ja tunnoton roisto on saanut rangaistuksensa. Pitäkää tikari muistona. Menen jälleen sotaan, mutta nimeni ei enää ole Lapudin. Älkää etsikö minua."