Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.
"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme kasvoillaan.
"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän pamppunne riippui selkäni takana."
"No, no", tarttui pappi puheesen, "älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!"
Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön. Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän. Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi seuraavaan tapaan:
"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith. Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto? Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin — eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden on ajanvirtaa — jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen pohjaan kuin hengetön lokapallo — raikkaiden hengentuulahdusten virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää. Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi, menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa, turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän hengenheimolaisinani, on omat vikanne…"
"Hyvä!" huusi Lystrup kaikin voimin.
"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa, en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen, tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta, ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"
Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup — jotenkin rauhallisen näköisinä — ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.
Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.
"No", sanoi Besser sammaltaen — tuntui kuin joku olisi kuristanut hänen kurkkuaan — "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä suuri enemmistö kuin toisellakin — häh?"
"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä."
"Ah, tarkoitan luonnollisesti…"
"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."
"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin…" Ja sitten seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella, olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut puhdasta kultaa.
Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta — suuttuneena siitä itseensä — muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.
"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut tunnussanani… Joko menette, hyvä ystävä?… no, voimmehan toiste… Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla päällä."
Kun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen Siversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa. "Olisikohan Jörgen kuullut…?" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi niin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin kanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään muuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille luonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo, räpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin kauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien tarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa "totisen ja rehellisen pyyntönsä."
"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta luetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja mitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä…" hän lopetti sanansa pään nyykytyksillä.
Ei ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän kuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina ja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa tupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen vatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.
"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh, luuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?"
"Vasemmistolaista?"
"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte keskustellessanne Knuutin kanssa?"
Besseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan liejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen tasapainossa.
"Ystäväni!" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen, "olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin keskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten kanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään, kunnes minut lasketaan maan poveen."
"No, mitä te sitten olette?"
"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki, jotka edustavat pääomaa ja älyä…?"
Aivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin vauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat sanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser kilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun mukaan:
"Paremp' tanssija Pekka on Jussia,Paremp' Pekkaa Jussi on tanssija."
"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa mielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin te ette ole muuta kuin tuuliviiri."
Nyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa auttamattomasti liejuun.
"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on järkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä."
Besser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi alennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui salassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.
Kun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti voimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät katsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli asettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup piteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän hänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden muassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin haltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon kurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa ja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät jaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin, soittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista torvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka siitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman helinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat, vakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat nuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan vyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia jatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn valossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei ottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä himmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja huokasi: "huonosti kävi, huonosti kävi!"
Kahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi vattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa eräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen puoliääneen keskenänsä.
"… Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan; mutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin! Ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän saamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua. Eikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole tuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut hän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä ja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna kirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille myönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut sanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän kirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän kirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut kaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla."
"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun isääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän ensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä, eräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee häneen, hän kärsii, Knuut."
"Se tekee ukolle hyvää…"
"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää hänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi hänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te perustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä tulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä."
"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman innokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin musertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla."
"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti. En ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä menettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä kiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se vahingoittaa sinun työtäsi."
"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän myös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy käydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla seurata minua niin…"
"Niin mitä sitten, Knuut?"
"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä luonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te seisotte kahden jäljellä koko joukosta."
"Knuut, sinä et ole minun komentajani, tiedä se!"
"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut sinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle että muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi nyt!… minun täytyy lähteä kotiin."
"Knuut!" sanoi tyttö vesissäsilmin.
"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin — hyvästi!"
Hän käänsi selkänsä tytölle ja meni.
Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja kädet ristiin puserrettuina.
Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.
Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten mielestä hän naurahti niin kummallisesti.
Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi. Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.
"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne."
"En minä ole nähnyt mitään keppiä.";
"Keppiäkö?" virkkoi Bodil. "Eihän sinulla ollut koko keppiä matkassasi."
"Oli minulla… mutta saatanhan muistaa väärinkin… ei täällä näytä sitä olevan."
Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saadaFrans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta — ymmärräthän?"
"Kyllä koetan, jos vaan löydän."
Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä välissä, se ei tahtonut oikein palaa.
"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?"
"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'."
"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä minua… Hm, etkö tahdo kumminkin… etkö tahdo sanoa minulle hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.
Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit, mutta katsoi maahan.
Bodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.
Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä. Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset lyhtynsä — juhla oli loppunut.
Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä. Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.
Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän, joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan? Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita. Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä, ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!" Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle, niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu…
Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen! Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten — niin, kuka tietää, emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa, joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen… Lorua! Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.
Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää kipua sydämmessään… Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty! Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi sittenkin…? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.
* * * * *
Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle tonttimaankin.
Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:
"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on kuolemaisillansa?"
"Mitä sinä puhut?" huudahti Knuut säikähtyneenä.
"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja MadsLoven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. SiversinNiels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,ettei siitä ole enää mitään apua."
Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta sinä iltana.
"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä, miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin valtavan mahtavaa, mutta mitä — siitä hän ei ollut vielä selvillä.
Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.
Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"… Sen jälkeen oli hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka istui ikkunanposkessa.
Kummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!
Entäs jos hän kuolee nyt juuri!
Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.
"Mutta onhan isäsi… Oi Jumalani…!"
Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja taistelu alkoi uudelleen.
"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän sitävastoin…" "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina… Älä kiellä, ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi, mutta sinä et tahtonut kuulla…"
Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi, puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä mitättömältä.
Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno veitsen terä. "Saanut halvauksen… koulun ja… Laupias Jumala, eihän liene… portissa oleva paperi…?"
Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan. "Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman… Oi, tätä on mahdoton kestää!"
Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa. Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa aivoissaan.
Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta. Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.
Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri hänen maatapanoaikansa… Ei, niin hän ei voinut nukkua!
* * * * *
Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa, pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä. Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta, ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan, joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava, tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää… Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin, hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.
"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen huoneeseensa. "Mitä… joko hän kuoli?"
"En tiedä… hm!… en minä sentähden… hammastani minä vaan… Huh, miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"
Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa, mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.
"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko… hm… onko siinä perää" — hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan — "että sellainen on seurauksena jonkunmoisesta… jonkunmoisesta äkillisestä mielenliikutuksesta?"
Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa, horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä yhteentörmäystä tänään?"
"Ei… ymmärrätte minua väärin… tarkoitin vaan… mutta eikö lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"
Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin asian laita olla toinen.
Sitä arveli Knuutkin. "Saitteko muutoin tarkemmin tietää tapahtumasta?"
"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen jo ehdi kuolla."
Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli, miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.
Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi. Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä — joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena. Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä — "Jumalan nimeen siis!"
Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.
"Tässä minä lepään", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.
"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?"
"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?"
"Höm, höm… vai niin, vai niin."
Sairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.
"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"
"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi, niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa eikä kiduta teitä pitkään."
"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma."Ei isä vielä kuolekkaan… Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"
Hän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.
"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt kerran tapahtua."
"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne", arveli Jörgen.
Näytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään päin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä Lystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen sydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien kuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että hän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.
"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi hän. "Mutta jos minun on loppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin mieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä minua pidättäisi enää täällä… jos Emman toimeentulo vaan olisi turvattu."
"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin olevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta — kerran asia tuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä eräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on arvosteltava asian mukaan."
Emma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut kuunnella vanhusten keskustelua.
"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi", sanoi Lystrup. "Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan… hän on paljon muuttunut, raukka!"
"Niin, hän näyttää kuihtuneelta."
"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on aina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä, sanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen edessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani nimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen sanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon kipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja hänen vapaushommiensa kanssa."
Emma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa ahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi raskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja vastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä ottanut osaa hänen suruunsa!
Samassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka hermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt, pyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.
"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle… pieni pisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti…!"
"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?"
"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee… Hyvästi, pikku neiti! Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"
Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin katsahtanutkaan häneen… Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi. Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina vuosina — muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä? Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.
Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui hän Emman luo keittiöön.
"Minä näin tulta täältä… Kuinka…?"
Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja nyyhkytti:
"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan… Oi,Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"
"Onko hän… onko isäsi…?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut", tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"
"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?"
"Kyllä; kuinka… kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni,Emma?"
"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin…"
"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?"
"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta — pappi ei ollut kotona — ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa. Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun syysi…? Miten se olisi ollut sinun syysi?"
Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!… Minä olin niin peloissani, Emma!"
Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.
"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"
"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä tarkoituksessa, vasta viime aikoina… Mutta isässäkin oli kyllä vikaa… Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka mitä."
Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.
"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus valtasi hänet.
"Niin, teki mieleni… teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja vieri pitkin hänen poskiaan.
"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"
"Olen", — nyyhkytys tukahutti hänen äänensä — "vaikka olen joskus…" Hän ei voinut jatkaa.
"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."
Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti tapahtuvaa lähtöään."
Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että myrkky on verestäni poissa!"
Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.
"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer—kil—lis—tä, ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."
Hän pudisti päätänsä.
"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi, että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan: 'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'… Ja mitä vapaakouluun tulee — kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni — niin sanon sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja — vaikka oletkin oma vävyni — näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan aikaa!"
Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen mielikuvissaan.
"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa! Tiedättehän… sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."
Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo kaataa kouluni… paikoillenne, pojat!… Hoh, hoh", huokasi hän, "en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan, jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä seisoisi!'"
"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän lähteä pois vanhalta koulultamme… Älä riipu takissani, rakas lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi, tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?… 'Jesuksen tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa virsikirjassa… Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme, etkö käsitä sitä, lapsi?"
Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla. Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."
"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!" sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta, missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon, elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja pyörivät, huutavat ja tappelevat!… Hyvä Jumala, enkö seisokin itse tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina! Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin… velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"
Myöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.
"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla' muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."
Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:
"Niin usmaista…"
Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti: "en voi, isä, en voi!"
"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!"
Knuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:
"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois, valo kirkastais otsaani uurtaman huolen! Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois ja kauhea portti, mi vie täältä pois, jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!
Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan, mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu, se toiseksi muuttuvi kokonaan, sitä silmin kun kirkkahin katsella saa, tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.
Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan, mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin, mitä maailma tunne ei konsanaan, mille kylm' olin itsekin toisinaan, tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.
On elämä suurta ja vakavaa,mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.Hän, min käskystä hautakin aukeaa,rajan toiselle puolen mua johdattaaja saattavi käyntini helpoksi siellä.
Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies, elon siementä kätköstä et sinä yllä! Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie, valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie — Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"
Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.
"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa — hiljaa!"
Aamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa, voimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup istualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti:
"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!' Hoh, hoh", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, "niin on se siis lopussa…! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle puolen!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse molempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.
Vanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa suojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta Besserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset valtasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi esteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja anastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt tai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon sanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien hyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen myötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti, ikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin käyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset muutamista syrjäisistä asemista.
Toistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin puolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja kaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka, aivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa pitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi, kuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton väestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt vanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes kahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä elämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja totuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on aina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin vastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja taipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa tunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti puolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen muistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki kilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se, joka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä koskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa talvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet, vaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka heidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava hetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn jälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä toisilleen haudan ylitse.
Vielä muutama sana lopuksi.
Vanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle monivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona ja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan. Ikäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on oppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta. Kuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.
Entäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko maailma tietää: Besseriä ei ole enää — ei, siitä voisi syntyä väärinkäsitystä — Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut! kadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei niinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle toimeliaan elämän lopulla — niin, mitä siitä kaunistelisimme — kaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän olennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta nämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka tieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi hänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen asemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt haaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan. Mutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset vaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin valtiollisetkaan vastoinkäymiset.
"Te muutatte siis pois, Besser?" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana päivänä.
"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat kalliit, ei jaksa maksaa."
"Sepä ikävää, Besser!"
"Hm — tjaa—ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei mahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne säännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei tämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti minä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi, Peddersen, ne terästävät luonnetta… höm, höm" — kurkkua kangerti — "terästävät luonnetta!"
"Hyvä on, että on terästä, mutta hopeaakin elämässä tarvitaan."
"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin ei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä hämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani."
Ja kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari kainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja pahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään "uutta liikettä".
Emmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä hervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden ruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen olennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen maanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta vuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko siitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin sanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota hän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä vanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa otellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla voimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika on tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden tulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten omistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.
Kiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun yhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn sivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella puolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin kuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden. Niinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren, etevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas pappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat menestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa rakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan hampaan nakerteleman "salongin" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan aikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen toiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet välttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka Knuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja käyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla, elämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä taistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi räjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät putoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen toimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein "paukuttaa". Mielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää lapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.
Ja Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee sen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin, kun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko erilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön syvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen laululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu taas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina kuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina kaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta samalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää Jumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät pääse Laulupuron ylitse — Ellen ei sitä koskaan tehnyt.