ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin,—vaan Eero itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
SANNA. Herra siunaa,—niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla, —sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen—. Mutta kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi, voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun kerrankin—
OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi, ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos olisikin elossa vielä?
ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään ymmärrä.
ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä hän asiasta arvelee.
TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta huolen pidän sill'aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).
LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön, ettei koko päivä tässä hukkaan mene.
(Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.)
SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh—äh—kieli oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla;—äh—äh—ja kurkkukin on niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh!
ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta!
OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä.
ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita.
SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi?
MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista vaivoistaan.
SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar' pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi, hi,—aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri muuten viinaan menevä ole.
ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan.
SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuollaMauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.)
OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä.
ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan?
MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne tekee. Ei haittaa yhtään.
OLLI. Ei haittaakaan. (Sitoo.)
ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua uskollisesti palveli!
ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista?
OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä. Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua.
MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan!
ROINILA. Mutta yhtäkaikki—elä, elä pane, Olli!
OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron kuolemaan kuin Maunollakin.
OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne tupaan semmoista puhetta!
ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan, ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin myöskin.
OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä liioin.
MAUNO. Sen uskon.
ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk'ette välitä siitäkään, että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
MAUNO. Ah—siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi menettänyt? Taikka Jumal'avita—olisiko aavistukseni kumminkin ollut oikea!
ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan sekaisin, onhan se selvää.
ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
MAUNO. Hm.—Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
OLLI. Puhu selvemmin.
MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän kätki minut aittaan.
OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan narrinasi pitänyt. Haa—silloin sinun paha perii, tyttö,—ei armoa yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki,—taikka—herra varjele—tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
ANNA. Niin on,—minä rakastan häntä.
MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.)Anna—ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?
MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran nuo sanat.
ANNA. Sinua rakastan, Mauno,—kaikesta huolimatta rakastan sinua kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä seurata mihin ikinä tiensä vieneekin,—olkoonpa vaikka Siperian äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme eroittaa.
MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna—rakas tyttö—sano, etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte, isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.
ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa—
MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista. Tiedäthän—tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin silloin tappelemisen tähden minua hakevan.
ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno on viaton.
ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä—(Aukaisee tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä kurkkuunne siellä?
SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron hengiltä.
ROINILA. Mikä hävytön syytös.
SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia peijuoneja te olettekin!
OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat, kun eivät tule?
SANNA. Tupakoimaan jäivät. Eiväthän ne pahukset kesken henno piipusta erota, kun sen vaan hampaihinsa saavat.
MAUNO. Ei tässä miehiä tarvitakaan. Vapaaehtoisesti lähden kanssanne vallesmanniin, jos Annan vaan rauhaan jätätte.
OLLI. Hänen sinne kumminkin vien, jos en ketään muuta.
ROINILA. Minun lastaniko sinä julma viet herrojen säikytettäväksi?
OLLI. Ei auta, vaikka hän olisi itse pääenkelin lapsi.
ANNA. Mauno, lähtekäämme! Tehkäämme niinkuin hän tahtoo! Elä ole milläsikään, isä, kyllä asia pian selvenee.
ROINILA. Ja tuolle konnalle minä aioin tyttäreni antaa.
OLLI. Kyllä minä näytän, ketä tässä pilkkana pidetään. Mars, tielle nyt!
SANNA. Ja minä lähden mukaan.
EERO (laulaa kulissien takana). [Kansanlaulu.]
"Nuoren miehen elämä, se on niin moness' vaarass',Niinkuin ihana omenapuu on valtamaantien haarass'."
ELLI (tulee kiireesti tuvasta). Eero tulee! Eero tulee! Minä näin hänen jo kammarin ikkunasta.
LEENA (tulee myöskin). Mutta olkaapas vaiti! Kyllä se minunkin silmissäni oli aivan kuin Eero.
ELLI. Minä juoksen häntä vastaan.
ROINILA. Pysy alallasi! Pian se nähdään, onko Eero vai joku muu.
EERO (niinkuin ennen). [Kansanlaulu.]
"Nuoren miehen elämä on häilyväinen täällä,Niinkuin veden pisarainen haavan lehden päällä."
EERO (tulee iloisesti esiin; huutaa aidan takana). Heleijaa! Terve taloon!
(Matti tulee Eeron jäljessä).
ELLI (riemulla). Eero!
OLLI. Kirottu!
LEENA. Hyvä Jumala, tuossa hän nyt on ihka elävänä! Kiireesti vaan voipuuro tulelle! (Rientää tupaan.)
SANNA (avosuin Eeroa kohden, joka vielä on aidan takana. Ottaa sitten kauhistuen monta askelta taapäin). Kummitus. Herra siunatkoon ja varjelkoon, kummitus se on, ettekö näe. Pappia! Tuokaa pappia häntä manaamaan! Pappia, pappia, pappia!
EERO (pysähtyy). Mikä eukkoa vaivaa? (Äkkiä totisena nostaa kätensä pystyyn, ottaa hitaita askelia Sannaa kohden ja lausuu kumealla äänellä.) Hoh—hoo! Hoh—hoo! Vaikea on maata maan alla ja odottaa tuomiopäivää.
SANNA (poistuu takaperin, silmät pyöreänä pelvosta). Auttakaa, hyvät ihmiset, auttakaa, hän tappaa minut!
MAUNO. Koeta manausta!
SANNA. Thyi kolmasti, thyi, thyi! Seis, ja mene tiehes, sinä manalan asukas! Mitä meistä tahdot, me olemme kristityitä ihmisiä. Pakene täältä ja mene takaisin koskeen, josta tullutkin olet, siksi kuin naaromisella sinun ylös saavat! Thyi, thyi, ei se mene, thyi, thyi, thyi! Tulkaa avuksi; minulta uupuu voimat. Sydän pamputtaa kuin vasaralla ja polveni vapisevat,—en jaksa enää.
ROINILA. Eero, mitä vehkeilet siinä, junkkari! Oletkos siivolla, taikka minä sinun opetan.
EERO (kääntyy nauraen Sannasta ja lausuu luonnollisella äänellään).Terveisiä kaupungista, isä!
ROINILA. Sinä hulivili, kun olet meille semmoista surua ja harmia saattanut. Pitäisipä sinua nyt torua aika lailla, sietäisit sen.
EERO. Elä puhu mitään, isä, ennenkuin kuulet asian laidan.
SANNA (hiipielee varovasti Eeroa kohden). Totta toisen kerran—eihän sillä, näemmä, kavioita olekaan, vaan oikeat, ihan oikeat ihmisen jalat ja tavalliset miehen saappaat.
ROINILA. Onpa aivan kuin sadan leiviskän paino olisi hartioilta nostettu.
ELLI. Ja meitä kerrassa olisi viskattu maailman huolista taivaan iloon.
EERO. Ja enkelitten pariin. Juuri niin minustakin tuntui, kun näin sinut, Elli. Oliko sinulla edes ikävä minua, tyttö?
ELLI. Vielä vain. Ei vähääkään.
EERO. Onkohan tuo totta? Näytäpä silmiäsi vähäisen! No, arvasinhan sen, —ne puhuvat ihan toista.
ELLI. Vähät niistä. Mutta kuka käski sinua tuolla tavalla lähtemään kotoa ja monta päivää maata maailmaa vaeltamaan, selitäpäs se!
EERO. Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi, etkö sitä tiedä, Elli?
ELLI. Ja oletko sinäkin jo muka mies olevinasi?
EERO. Katsopa minua vähäisen, tyttö—enköstä jo mieheltä näytä?
ELLI. Miehen mitta, miehen määrä, mutta ei vielä miehen mieltä päässä.
EERO. Mistä sen tiedät?
ELLI. Siitä kun et ollenkaan meidän huoliamme ajatellut matkalle lähteissäsi.
EERO. Turhaa huolta. Jumala suojelee kaikkia matkamiehiä, paitsi viinan vetäjiä.
ROINILA. Mutta leikkipuhe sikseen ja tee meille tiliä töistäsi, poika.Mitä oli sinulla kaupungissa tekemistä?
EERO. No, kas! Ojala vainajan testamentin kävin sieltä hakemassa.Tuossa se on.
ROINILA. Mitäs sanot!
MAUNO. Onko testamentti löydetty?
OLLI. Valhetta, petosta! Tänne tuo paperi!
ROINILA (panee testamentin taskuunsa). Ei, kyllä se minun huostassani nyt pysyy.
OLLI. Tuhat tulimmaista! Mitä on teillä sen asian kanssa tekemistä?
ROINILA. Ellin isäntänä tulee minun hänen etuansa valvoa. Kuinka sait tämän käsiisi, Eero?
EERO. Mattia meidän tulee siitä kiittää oikeastaan.
OLLI. Enkö sitä arvannut! Sinä olet minun pettänyt, sinä—sinä—sinä hiiden sikiö.
MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Ei ole kultaa kummallaan, vaan toimeenhan me tullaan.
OLLI. Sanoit sen polttaneesi?
MATTI. Ei se ollut ensimmäinen vale, eikä viimeinenkään.
OLLI. Hunsvotti!
MATTI. Olisin minä sen polttanutkin, jos vaan olisit paremmin maksanut.
OLLI. Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin—
MATTI. Liian vähän. Hynttäntyy ja purjetuuli—Hynttäntyy ja purjetuuli—
SANNA (on uteliaana kuunnellut keskustelua). Kuulitteko—kuulitteko, hyvät ihmiset! Hän oli palkinnut Mattia hävittämään testamenttia—
OLLI (Matille). Lurjus, heittiö! Minä sinut tapan.
MATTI. Olehan vait, ja kuule ensin, mitä sanon. Itse annoit minulle rahaa viinaan ja sitä kun join, tulin humalaan. Ehk'en selvällä päällä olisi siitä Eerolle kertonutkaan, mutta silloin sen tein. Oikeastaan onkin vaan oma syysi, että kaikki joutui ilmi. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttän tynttän—
OLLI. Oletkos huutamatta siinä, taikka minä sinun opetan—!
SANNA. Herra ihme, nyt minun silmäni aukenevat. Mutta lakki, Eero, lakki, kuinka se koskeen joutui?
EERO. Tuuli sen sinne puhalsi, kun Matin kanssa sillan yli ajoimme.
ROINILA. Ja sinne sen jätit?
EERO. Minkäs sille tein. Riensimmehän sillan reunalle katsomaan sen jälkeen, mutta ei sitä enää kuulunut, ei näkynyt.
SANNA. Ja sinäkö sanoit: »sinne se meni eikä takaisin tule», johon Matti vastasi: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit».
EERO. Aivan oikein. Niinhän me muistaakseni juttelimme.
MATTI. Niin se oli. Juuri niin.
SANNA. Näette nyt, olenko minä valehdellut.
ROINILA. Et yhtään. Et tippaakaan. Ha, ha, ha.
SANNA. Ihan sanasta sanaan muistin heidän puheensa.
OLLI. Niin, sanasta sanaan! Tekisipä nyt mieleni lämähyttää sinua vasten suuta, niin että tuntuisi. (Matille.) Ja sinua myös!
SANNA. Minuako? Minuako suuta vasten lämähyttäisit, sinä mullisaukko?Uskaltaisitpas vaan sen tehdä.
MATTI. Niin, uskaltaisitpas vaan minunkin kimppuuni tulla.
SANNA (astuu Ollia kohden, joka takaperin väistyy perälle päin). Vai suuta vasten sinä minulle antaisit, vai suuta vasten sinä kelvoton! Mutta entä kun saitkin nyt itse lämähdyksen, joka tuntuu. Maistuuko hyvälle, sanopas! Ähä kutti, se oli sinulle parahiksi! Ähä kutti! Piti, piti, pitkää nenää, noin pitkää, noin pitkää! Piti, piti, piti, piti!
OLLI (yhä väistyen). Kitasi kiinni, sinä hurja akka!
MATTI. Kutti, kutti, kutti, kutti, katsopas tätäkin nenää!
SANNA. Olenko minä hurja? Sanopas, olenko minä hurja? Kies avita, minä revin sinulta silmät päästä.
MATTI. Ja minä autan. Varos nyt, mies, silmäkultiasi.
OLLI. Elkäähän päälleni tulko, te riiviöt!
SANNA. Olenko minä riiviö, sano, olenko minä riiviö? Päästä vielä kerran se sana suustasi, jos uskallat, sinä jolppi, hylky, lurjus,—sinä—
OLLI. Pelastakaa! He ovat kuin raatelevat sudet kimpussani. (Pakenee vasempaan.)
SANNA (jäljessä). Muistat sinä, ketä olet lyödä uhannut, sen lupaan.Vielä minä haukun sinua kirkonmäelläkin, mokoma, mokoma—
MATTI (samoin kuin Sanna). Entä minä sitten, entä minä. Haukun vielä kahta hullummin. Muistat sinä, Olli, muistat. (Hänkin vasempaan.)
EERO. Ha, ha, ha. Olli parka joutui pahempaan kuin pulaan. Mutta, Elli, kuulehan! Nyt vaadin sinulta palkintoa hyvästä työstäni.
ELLI. No, elähän mitään. Vai vaadit sinä palkintoa siitä?
EERO. Se on tietty. Palkinnon ja hyvän. Mitäs annat?
ELLI. Odotas kun mietin. Niin, oikein, nyt sen jo tiedän. Sinä saat— sinä saat—sanonkohan?
EERO. Sano, Sano! Kuiskaa tuohon korvaan!
ELLI (huutaa hänen korvaansa). Saat tyhjää kouran täydeltä.
EERO. Eipä ole paljon. Mutta jos tekisin toisen kysymyksen,— antaisitkohan siihen paremman vastauksen?
ELLI. Kysy, niin saat kuulla!
EERO. [Kansanlaulu.]
Lausupa mulle kerran totta, lausu Elli kulta,Ootko koskaan tuntenut sa rakkauden tulta.
Onkohan poian silmäykset vielä eläissäsiKoskaan saaneet lämpimäksi nuorta sydäntäsi?
Yhden mä tiedän sorjan ja sievän, josta ma hiukan tykkään.Saisko tuota rakastaa, en ole kysynytkään.
Ei ole tullut isännältä tuota kysytyksi,Saisko ottaa ystävää, vai täytyykö olla yksin.
EERO. Ja kuka se on, jonka ystäväksesi otat, jos isä luvan antaa?
ELLI. Sen sanon sitten vasta huomenna tai ylihuomenna, tai jonakuna muuna päivänä. Ei kaikkea hyvää saa yhtä aikaa tietää.
ROINILA (on tarkastanut testamenttia). Niin, Ellille tässä näkyy olevankaikki määrätty, sekä kiinteä että irtain, aivan niinkuin Mäki-Matti jaAlatalon Kustaa ovat sen todistaneet. Hm—sinä olet nyt rikas tyttö,Elli.
ELLI. Paras rikkaus on kuitenkin, jos saan tulla teille tyttäreksi.
ANNA. Ja sinä, Mauno,—sinä annat anteeksi, että olen ollut niin paha.
MAUNO. Elä puhu turhia, Anna. Sinä et ole koskaan ollut paha, et koskaan. Mutta minä sitä vastaan olin semmoinen tuittupää, että totisesti olisin ansainnut sinulta ikuiset vihat. Ja kuitenkin sinä osoitat minulle vaan rakkautta, joka yli ymmärryksen käy. Sinä olet enkeli, Anna, ja minä, syntisparka, olen kohta hurjana ilosta, kun sinut omakseni saan.—Kuinka on, isäntä, eihän ole liittomme teille vastenmielinen? Ettehän kiellä minulta tytärtänne?
ROINILA. Ota hänet, herran nimessä, elköönkä kuuna kullan valkeana tuonlaiset juonet ja erehdykset enää väliänne rikkoko.
MAUNO. Niitä emme enää laske likellekään.
ANNA. Ja jos äkkiarvaamatta eteemme tulevat, niin sovitamme ne rakkauden ja luottamuksen aseilla.
(Esirippu alas.)
[1885.]
End of Project Gutenberg's Murtovarkaus; Roinilan talossa, by Minna Canth