Dimitri auttoi Manjan päälle kävelyvaipan.
— Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet kaunis, kuiskutti hän koko ajan kuin kuumeessa.
Ja melkein kantaen talutti hän Manjan alas portaita.
— Sinä et lähde koskaan minun luotani, Manja.
— Minun täytyy.
Dimitri viittasi suljetun vaunun.
— Sitä päivää ei tule.
— Huomenna.
— He eivät saa sinua, huohotti Dimitri Manjan korvaan nostaessaan hänet vaunuihin. He eivät saa sinua, ennemmin minä tapan sinut…
Ja vaunu hävisi suuren, valaistun boulevardin vilinään.
Suuri kartano nukkuu.
Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel. Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu yössä-hiipijäksi.
Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.
— Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.
— Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten… mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista…
— Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!
— Saattaisi näyttää pahalle…
— Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.
— Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas…
— Keltä?
— Yläkerran herroilta.
— Montako niitä siellä on?
— Kolme.
— Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin — niinkö?
— Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.
— Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä — niinkö?
— Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.
— Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla levottomaksi…
— Sinun kanssasihan ei voi olla!
— Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme…
Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.
Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.
— Kaunis tyttö…
* * * * *
Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.
— Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin…
— Niin, näyttääkseni sinulle… Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut… Ollut melkein kuin ottotytär… Eihän se ole ihmettä… puhuu Kati nopeasti ja nauraen.
— Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta enemmän silloin, kun olit köyhä, ja — sinäkin minusta… Vai mitä? Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?
— Aina sinä sitä samaa… Siitähän on niin monesti puhuttu…
— Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.
— Tietysti, tietysti minä rakastan… Milloin olet ajatellut häitä…?
— Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän selvästä pelistä… On ruvennut käymään huhuja viime aikoina…
— Minustako?
— Eipähän aivan… vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran huoneiden kohdalla… Oletko sinä kuullut mitään semmoista!
— Syytätkö sinä minua, sinä…!
— Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain…
— Ihmiset puhuvat aina niin paljon…
— Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon… Mitä me heistä! Mehän rakastamme toisiamme… Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö…? Minä tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten… Kati… vielä tänä yönä… taikka minä lähden… Kati…
— Sinä puhut niin kummallisia… Katin silmät väistivät.
— Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua, merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai — pitääkö minun lähteä?
— Lähdet kuitenkin… Ja jätät…
— Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.
— Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!
— Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt sen… Sinä et uskalla!
— Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!
— Raukka, raukka.
— Mene, mene, mene!
Ja hullu naurahdus kiirielee tyhjässä — — —
* * * * *
Kolmas kirsinen ja kylmä yö.
Kenenkään askel ei rapise routaisella pihamaalla.
Ainoastaan maantiellä kulkee joku. Ohitse nukkuvan kartanon, ohitse — —
Mutta yläkerrassa paksujen uutimien takana istuu pantterijalkainen Kati. Istuu nuoren, hienohipiäisen ja hentojäsenisen maalarin-alun polvilla ja nauraa…
— Sinun naurusi on niin helisevää ja kuumaa. Sinun pitää aina nauraa noin, noin rohkeasti, puhuu maalari pidellen Katin notkuvaa ruumista käsivarsissaan. Mutta ainoastaan minulle, muistakin se, ainoastaan minulle! Minä olen jo edeltäpäin sinusta mustasukkainen jokaiselle siellä kaupungissa… Mutta ensi viikolla lähdemme joka tapauksessa, se on siis päätetty asia. Ja se on hyvin viisas päätös, Kati. Minä tarvitsen juuri sinunlaistasi… Ja sinä et ole luotu maatöitä etkä maalaisia varten. Rotu-nainen sinä olet pienimpään yksityiskohtaasi asti, liian kaunis tänne, aivan liian kaunis… Noin juuri, tuollaisena! Miten kummasti sinun poskesi hehkuvatkin tänä iltana! Ai, ai, ne palavat outoja himoja kohden, Kati, Kati…
— Täällä on niin tukahduttavan kuuma!
Maalari nousee, avaa ikkunan.
Yö-ilma virtaa viileänä sisään.
Maantiellä rasahtelee tasainen askel.
Kati säpsähtää…
Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti…
He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.
Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin. Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on. He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi, mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera, mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin, on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi…
Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi Luodon lasiparvekkeella.
Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin. Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt. Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen, tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte, tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.
He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja. Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa. Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa. Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle. Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin rakastavat… Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia sitä uudestaan.
Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva… Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti, että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen, jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä tahansa.
Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen mieheensä… Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas sydän-alasta niin kummallisesti puristaa…
Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.
Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella…
Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua — näön vuoksi kuten mieskin sanomalehteään — ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi hänen painaa sormi siihen haavaan… Kuinka oli tämä kaikki mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki…
Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja. Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta, vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi, jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä: mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä. Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään, ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden, esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli. Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä! Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin, joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta, jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan, jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät hänet kuten laiminlyödytGratiat, ja hän tunsi itsensä nyt heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli olluthänenainoa voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa. Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi, mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki, merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle, kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli luotu rakastamaan…
Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.Hän katsoi kelloaan.
— Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan. Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi pujotella niitä sormiinsa.
Mies katsoi vaimoonsa ihmetellen.
— Tietysti olet vapaa tekemään mitä tahdot, sanoi hän. Jos sinua huvittaa lähteä, jos siitä on sinulle jotakin iloa, niin enhän minä tahdo estää. Lähde vaan!
— Se ei ole ollenkaan mikään ilo minulle, keskeytti vaimo hänet kiivaasti. Ei ollenkaan, minä vakuutan sinulle! Jos edes kieltäisit minua, jos edes koettaisit estää ja pidättää, silloin voisi se olla jokin ilo. Mutta näin!
Ja Ertta teki käsillään hermostuneen liikkeen.
Miehen ihmettely kasvoi.
— Miksi sitten oikuttelet? Jää siis, älä lähde mihinkään!
— Ei, nyt en ainakaan voi jäädä. Tämä sinun ääretön välinpitämättömyytesi on vain uusi todistus siitä, etten lainkaan ole sinulle tarpeellinen. Sinä sanoit: lähde vaan!
— Minähän sanoin myöskin: jää. Tee niinkuin itsellesi parhaaksi näet.
— Oh, tuo sinun ainainen oikeudentuntosi ja vapauden-antosi saattaa minut hulluksi! Se on merkki siitä, ettet rakasta minua, et rahtustakaan.
— Päinvastoin Ertta. Rakkaus juuri tekee minulle mahdottomaksi pakottaa sinua mihinkään. Sinä tiedät…
— En tiedä mitään.
— Mutta kun minä sanon…
— En tiedä sitä sittenkään, sillä minä en tunne sitä. En tunne sitä koskaan, en missään! Sitä ei ole! Jos sinä rakastaisit, et seisoisi siinä nytkään kuin kivipatsas, vaan tulisit luokseni, sulkisit minut syliisi, pidättäisit minut vaikka väkisin, etkä antaisi minun mennä…
Ertta kääntyi selin salatakseen mielenliikutustaan.
— En minä osaa noita ulkonaisia, vastasi mies pimeästi. Minun tunteeni ovat syvemmällä ja toiset ehkä kuin tahtoisit. Minusta on kauniimpi ajatella sinua vapaana ja tasa-arvoisena. En tahdo sinua väkisin pidättää enkä pakottaa. En voi.
— Et voi, et voi, kertasi Ertta katkerasti. Mutta minä en siedä tällaista kauneutta, minä palellun tästä tasa-arvoisuudesta. Etkö näe? Huuleni sinistyvät ja silmäni kadottavat välkkeensä, ja sydän käy niin kammottavan autioksi. Ne ovat kaikki tehdyt vain rakkautta varten. Minkä minä mahdan sille! Minun on ikävä tällä yksitoikkoisella tasapinnalla, jolla ei enää tapahdu mitään. Minä tahtoisin ympärilleni liikuntoa ja elämää. Minun pitäisi saada antaa ja vastaan-ottaa hellyyttä, palvella sinua, hoitaa, hyväillä ja lämmittää…
— Miksi et tee sitä?
— Siksi, että se olisi luonnotonta ja turhaa, koska et kaipaa sitä, et välitä siitä, et pane sille mitään arvoa. Tulet toimeen ilmankin minua. Minun elämäni täällä on niin tarpeeton. Minulla pitäisi olla joku, jolle olisin aivan välttämätön, jolle voisin kokonaan uhrautua…
— Olet aivan liian hyvä uhrautumaan kenellekään. Jokainen ihminen on liian hyvä uhratakseen mitään. Mittaat sangen halvan rakkauden mukaan nyt, Ertta. Minun on vaikeata kuulla sitä.
— Vihdoinkin sanot sen, mitä aina olen aavistanut. Sinulle minun rakkauteni on rumaa, halpaa ja ala-arvoista, ja kun näytän sitä, tuntuu se sinusta kiusalliselta. Mutta on niitäkin, joista se olisi korkeaa, kaunista ja autuaallista. Minä tiedän. Ja heille minä kuulun.
— Nyt särjet sinä kauneimman unelmani…
— Unelman ainoastaan! Heiltä, jotka ennen jätin, särkyi sydän.
— Ja sinä toivoisit, että minunkin sydämeni särkyisi?
— Niin. Sillä silloin voisin minä jäädä sinun luoksesi. Silloin et olisi noin varma ja yksinäisyydestäsi ylpeä, kuten nyt. Silloin tarvitsisit minua, pitäisit kiinni minusta niinkuin ainoasta elin-ehdostasi. Silloin ymmärtäisit antaa arvon sille, mikä minun rakkaudessani on oleellisinta ja parhainta.
— Mikä se on siis?
— Lämpö! Lämpö, joka luo elämää ja liikuntoa, lämpö, joka parantaa sydämet ja varjelee kuoleman vaarasta!
— Valo varjelee ihmistä paremmin.
— Niin, se on sinun tunnus-sanasi, minä tiedän. Mutta se ei ole minua varten. Se on niitä varten, jotka voivat jo täällä elää iankaikkisuuden jää-ilmassa, joille kaikki heikon mielen hetkelliset heittelyt ovat voitettu kanta, jotka ovat tulleet maailmaan vain tullakseen täydellisiksi, kuten sinä. Minä olen niin toisenlainen. Minä en ole sinun tyyniä ja kirkkaita kukkuloitasi varten. Minulla ei ole mitään omia tarkoitusperiä eikä yksilöllisiä kehitysmahdollisuuksia, niinkuin kenties olet luullut. Olen vain täytettä, maailmanhenkeä, keinuvaa kaaosta, joka lankeaa sinnekin, missä kuilu on syvin ja rotko pimein. Olen ainoastaan yhtä tarkoitusta varten: ettei tyhjyyttä syntyisi. Siksi olin valmis jo sinä päivänä, jolloin synnyin. Minun olemustani ei voida nostaa eikä painaa alas, ei estää eikä edistää, sillä minä en ole tullut itseäni rakentamaan, vaan muiden rakennuksia kannattamaan. Minun täytyy saada olla keveänä ja näkymättömänä kuin ilma, kuin veri, kuin maanmehu ja elämän hermosto, joka on kaikessa, mikä elää ja jota ilman ei mikään elä. Se olen minä, minä tunnen sen. Hulluutta oli sinun yrityksesi pitää minua tasapinnalla ja itseäni ihailevana kuvapatsaana. Sinä luulit minua, naista, itsesi kaltaiseksi, mies!
— Muistin sinut ihmiseksi, en naiseksi.Seoli minun unelmani korkein huippu.
— Mitä on unelma ja unelman huippu! Ei mitään. Tyhjää utua, aivosumua ainoastaan. Se pettää. Ihmistä ei ole olemassakaan muualla kuin filosofin pääkopassa tai maailmanparantajan haaveissa. On vain mies ja nainen, ei muuta!
— Miehessä on paljon naista ja naisessa miestä. Ja tämä yhteis-ala heidän välillään on sitä puhtaasti inhimillistä, joka on korkeinta, kauneinta ja tavoitettavinta. He ovat voimakkaimmat siinä, mikä heidät yhdistää.
— Ei, siinä mikä heidät erottaa. Kaikki muu on sovittelua, luonnotonta välirauhaa, kalpeiden ajatusjohdannaisten valhetta. Et ikinä vielä ole ihmistä nähnyt!
— Minä luulin sinua siksi. Toveriksi elämän matkalla, vapaaksi ja tasa-arvoiseksi…
— Kovin erehdyit. Minä en ole luotu miehen toveriksi, vaan rakastajattareksi, en hänen kaltaisekseen missään, en kilparadalle hänen kerallaan, en mitattavaksi samoilla mitoilla, vaan yhtä paljon sitten yläpuolelle kuin alapuolelle, yhtä paljon hänen hallitsijakseen kuin hänen orjakseen!
— En ole uskoa korviani. En tunne sinua enää. Sinäkö puhut noin, sinä, Ertta, nykyhetken ihminen ja sinun kehityskannallasi! Sehän on mahdotonta! Sehän on taka-askel muinaisen ajan ajattelu-tapoihin, lankeemus jonnekin hämäriin eläimellisiin vaistoihin…
— Lankeemus, niinkö sinä sanoit! keskeytti Ertta kiivaasti. Ja sinä kutsut tätä minun elämän-tunnustustani sillä nimellä tietysti sentähden, että luulet sen tapahtuvan heikkoudesta. Minä vannon sinulle: tämän suuren luonnon pohjalta olen minä paljon väkevämpi sinua. Sieltä alhaalta hallitsen minä sinut vasten tahtoasikin ja määrään sinun ajatustesi suunnan niinkuin maankamara määrää ukkosen iskut. Sinä et voi minua syrjäyttää. Et saa olla välinpitämätön minun suhteeni. Minun täytyy merkitä sinulle joko tukea tai hävitystä. Sinulla ei ole oikeutta olla itsenäinen. Etkä sinä ole sitä, vaikka luulet. Mutta koska et antanutminunpalvella sinua, saatsinäpalvella minua. Et pääse minusta vapaaksi ennenkuin haudassa. Minä olen oleva ainainen mato sinun juurissasi, luonnonmullistus sinun keinotekoisessa maailman-rakenteessasi, hajalle-repivä ja pimittävä myrsky sinun korkeissa näkötorneissasi. Koska et antanut minun virrata elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen minä soutava sinun omissa suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa. Sillä elämä on voimakkaampi kuin elämän teoria ja elämä on minun puolellani. Näethän, nyt jo luhistuvat sinun ilmalinnojesi harjat, nyt jo särkyvät sinun unelmiesi huiput. Yhden naisen lankeemus ne langettaa. Näetkö, miten heikko olet minun rinnallani! Näetkö, miten minä nyt jo hallitsen sinua!
Ertta oli huutanut viimeiset sanat melkein hurjasti, niinkuin päihtynyt. Se oli tullut kaikki purskahtaen kuin odottamaton tulivuoren purkaus pitkien pidätysten uumenista, kuin äkillinen pyörremyrsky liian liikkumattomien päivien perästä.
Nyt hän vasta heräsi ikäänkuin jostakin huumauksesta. Mitä oli tapahtunut, mitä oli hän uskaltanut tässä ilman-alassa, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kärsiväin sydänten höyryäviä laavavirtoja?
Hän olisi tahtonut sanomattomaksi joka ainoan sanan. Hän ei ajatellut niin, ei tarkoittanut niin, ei tuntenut niin. Hän oli ollut syyntakeeton. Joku muu oli puhunut, joku käsittämätön, joku virran-pyörre alkanut viedä…
Mitä oli hän tehnytkään? Hetkellisestä päähänpistosta kohtalon, mitättömästä matkasuunnitelmasta iankaikkisen eron, vastaväittelyn oikusta kokonaisen elämän tragedian. Joistakin tuntemattomista syvyyksistä oli hän ammentanut, antanut salaperäisten vaistojen huumata, sanojen viekoittaa, vasten vakaumustaan ja parempaa itseään. Hänenhän oli ollut hyvä eikä hän ollenkaan pyrkinyt pois kodistaan eikä tahtonut särkeä mitään. Mikä outo voima ajoikin häntä omaa onnettomuuttaan kohti! Totisesti oli tämä lankeemus!
Ja Ertta tuijotti mieheensä säikähdyksestä ja kauhusta kalpeana.
Tämä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana. Ei mikään hänen kasvoillaan ilmaissut tasapainon järkkymistä. Hän oli täydellinen, yli-inhimillinen. Hänelle oli kaikki erehtyminen ja lankeemus vierasta. Hän ei vihannut eikä rakastanut sokeasti. Valo varjeli häntä. Hän vain pani merkille, arvioi, teki johtopäätöksiä. Hän ei unohtanut mitään, ei antanut mitään anteeksi. Hän ei tehnyt koskaan väärin, ei mitään rikollista eikä arvotonta. Hänen oikeudentuntonsa oli lahjomaton, hänen viisautensa pettämätön. Hän otti kaikki todeksi. Mitään pelastusta ei ollut enää.
Silmänräpäyksen ajan tunsi Ertta halua heittäytyä maahan kasvoilleen, polvilleen, pyytää armoa ja anteeksi-antoa. Mutta heti taas muisti hän, että se oli turhaa. Hän oli syössyt elämänsä auttamattomaan turmioon. Mies ei pidättäisi. Hän sanoisi uudestaan: lähde vaan!
Ertta seisoi kuin jähmettynyt jäätönkkä. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni lattiaan. Ei milloinkaan avautuisi hänen suunsa enää, ei milloinkaan paistaisi aurinko enää hänen silmiinsä, ei milloinkaan hyväilisi rakastetun käsi enää hänen paleltunutta, kaunista ruumisparkaansa. Ei milloinkaan loppuisi rangaistus…
Hänen silmissään pimeni ja parahtaen mielipuoliseen itkuun syöksyi hän ovesta ulos.