The Project Gutenberg eBook ofMurtoviivoja: NovellejaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Murtoviivoja: NovellejaAuthor: L. OnervaRelease date: September 24, 2017 [eBook #55615]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURTOVIIVOJA: NOVELLEJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Murtoviivoja: NovellejaAuthor: L. OnervaRelease date: September 24, 2017 [eBook #55615]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Murtoviivoja: Novelleja
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: September 24, 2017 [eBook #55615]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURTOVIIVOJA: NOVELLEJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.
OnniMarketta SalminenMeiriKuvittelijaItsenäinen nainenÄänetLuonnonlakiElämä kuoleman jälkeenManja PavlovnaKatiVihaLankeemus
Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä…
Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua tähän etelämaan ainaiseen kesään.
Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla… Tummasti punertavaa taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.
Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin. Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle, sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta, joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään…
Heikki oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut muistanutkaan kuunnella Elisan tuloa. Hän heräsi vasta siihen, kun ovi narahti. Ja samassa laskeutui kaksi pehmeää käsivartta hänen kaulalleen.
— Mitä sinä mietit, Heikki? kysyi Elisa.
— Minä! En mitään. Katselen vain tätä helmikuun kesää…
— Mutta sinähän et pidä siitä, minä tiedän sen, naurahti Elisa. Sinä tahtoisit oikeaa talvea, lunta, hankia ja kaikkea sitä…
Heikki ei vastannut.
Elisa kävi surulliseksi. Hän ei nauranut enää.
— Heikki, kuiskasi Elisa, miksi sinä olet minulle vihainen?
— Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut päähäsi!
— Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua pahoittanut?
Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon syvältä.
— Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää…
— Niin, sinä et rakasta minua enää.
— Mutta Elisa, sinähän tiedät…
Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä asiasta.
— Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.
— Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt huoahtaa!
— Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on! Mikä sinua vaivaa?
Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä vastata.
— Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan. Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa. Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan, kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.
Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa sivulle.
— Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.
Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne, hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla puolen!
Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuliElisan jatkavan:
— Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa…
Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi. Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.
— En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.
— Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni värähteli jo petollisesti.
Nyt vasta katsahti Heikki Elisaan. Hän oli painautunut nurkkaan ja seisoi siinä kalpeana ja jäykkänä taistellen kyyneleitään vastaan. Heikin tuli paha olla. Hänen kävi sääliksi heitä kumpaakin, mutta etenkin lasta tuossa, joka ei vielä tiennyt mistään, ei aavistanut mitään elämänkulusta, ei ymmärtänyt olla edes varovainen. Hän tunsi, että hänen oli sanottava jotakin kaunista ja lohdullista, vaikkapa sitten kuinka valheellista. Hän ei voinut sanoa totuutta, jos totuus oli se, minkä hän äsken oli sielussaan läpikäynyt.
Hän meni Elisan luo.
— Älä ymmärrä minua väärin, rakas Elisa, sanoi hän lempeästi. Sinun pitää aina olla minun luonani. Ja sinä oletkin aina, yksinäisyydessäkin. Silloin minä ikävöin Elisaa, uneksin Elisasta…
— Niin, niin, keskeytti Elisa nopeasti. Sinä tahdot vain uneksia minusta, et elää minun kanssani. Siinä se on. Voi miten kauheasti olen erehtynyt! Sinä tarvitsit vain unelman ja minä annoin itseni…
Ja Elisa rupesi itkemään.
Heikin valtasi kummallinen raukeus. Mitä auttaisi tässä selittelyt? Julma kohtalo yksin puhui Elisan suun kautta, eihän hän itse olisi noin osannutkaan. Jokainen uusi sana oli uusi pyövelin isku. Tämä oli ensimäinen kohtaus heidän välillään. Näin tulisi nyt jatkumaan, yhä useampia ja useampia, siksi kunnes kaikki oli lyöty rikki…
— Minkätähden sinä nyt oikeastaan itket, kun ei ole mitään syytä? kysyi hän väsyneesti.
— Kun sinä et ole onnellinen minun kanssani, nyyhkytti Elisa.
— Onko ihminen sitten koskaan niin täydellisesti onnellinen! Oletko itse?
— Minä olin, en ole enää…
Heikki aikoi vastata, mutta hän hillitsi itsensä. Elisa oli oikeassa. Hänkin tiesi sen jo. Poispäin onnesta nyt vain, auringon-silmästä kohti pimeyttä! Kukkula, kultapilvi, päivännousu se oli vain sinä yhtenä ainoana saavuttamisen silmänräpäyksenä. Ah, sitä huminaa silloin, sitä jumalallista juhlariemua, sitä yläpuolella kaiken maailman lentämistä! Niin, niin, hän muisti sen kyllä, mutta kuinka lapsellinen hän oli, että hän sitä koetti pidättää. Nyt vain alaspäin. Ja laskeutuminen oli varmasti oleva vielä vaikeampaa kuin nousu. Nyt vasta tuntui tulevankin se oikea taistelu. Ja kummallista, että se alkoi nyt juuri, jolloin kaikki näennäisesti oli hymyilevintä. Siinä se olikin, se vaikein. Taistelu oli siirtynyt ulkoa sisälle, vihollinen vieraista omaan kotiin, vihan piiristä rakkauden turviin. Se oli muutoksen ydin. Sitähän se ennustikin tämä outo rauha…
Ja Heikki tunsi itsensä äkkiä niin tyyneksi ja vanhaksi. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken, miten väärältä tasolta alkanut tämän uuden taistelun! Ikäänkuin toinen ihminen koskaan voisi ymmärtää toista ja lisäksi vielä nainen! Oli vain annettava illusioni ymmärtämyksestä, vain se, minkä toinen saattoi ottaa vastaan, niin pitkällinen harhaluulo kuin suinkin. Sitä tarkoitti tämä uusi taistelu…
Hän laski kätensä isällisesti Elisan olalle.
— Lapsi, lapsi, alkoi hän puhua niinkuin vanha isä. Sellaista on rakkaus. Se tahtoo tietää kaikki ja sanoa kaikki ja sitten se siitä särkyy. Nuo salaiset hämärä-kuvitelmat olivat arinta mitä minussa oli, suurinta millä saatoin todistaa rakkauteni ja uskoni sinuun. Ja sinä käsitit sen päinvastoin. Näet itse, että minun olisi ollut parempi piiloutua yksinäisyyteen. Toiste teenkin sen, sillä en tahdo nähdä sinun itkevän.
Elisa nosti Heikkiin itkettyneet silmänsä hämmästyneenä. Hän tunsi, että syyllisyyden paino oli muuttunut hänen puolelleen.
— Ei, ei, rakas Heikki, huudahti hän avuttomassa tuskassa, älä mene pois minun luotani! Älä sulkeudu minulta! Anna minulle anteeksi! Tästälähin en väärin ymmärrä sinua koskaan. Sinun pitää kertoa minulle kaikki, kaikki!
— Ja sitten olet siitä onneton…
— Ei, ei, päinvastoin olen siitä niin onnellinen, et voi aavistaakaan! Minä kuolisin, jos tietäisin sinun salaavan minulta jotakin tai arkailevan minua. Sinun pitää olla aivan sellainen kuin olet, Heikki, ja kertoa minulle kaikki, kaikki…
Ja Elisa kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä nyyhkien hänen rinnalleen.
— Et tiedä, mitä pyydät, puhui Heikki kuin itsekseen, sanaan "kaikki" mahtuu niin paljon, niinkuin ihmisen sieluunkin: hetkellisiä tunnelmia, haihtuvia mielialoja, huhtikuun-petosta keskellä varminta kevättä. Minä olen juuri sellainen huhtikuu, tunnelma-ihminen, melkein kuin nainen, ainakin nykyään. Silloin kun olen virkeä, on kaikki valoista, kun olen väsynyt, on kaikki ikävän-sinistä siimestä. Ja minä olen hyvin väsynyt entisestä. Tämä on aivan luonnollinen lamautuminen liikaponnistuksen jälkeen. Minä olen kuin potilas. Kohtele minua siksi armiaasti, Elisa! Se menee kyllä ohitse. Itse suuri luonto pakottaa minut hetkeksi lepoon. Mutta se on niin outoa, siksi ajatus kapinoitsee ja mielikuvitus harhailee kummallisissa kuvituksissa…
Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:
— Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä, parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.
— No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä, sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän selvillä asemastaaa.
— Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän leikillisesti.
Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä. Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.
Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja hyväntuulen-juttuja.
Ukkosen painostus ilmasta haihtui.
Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän purskahti helisevään nauruun.
Heikki huoahti helpotuksesta.
Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä varoisi…
Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän tilauksista.
Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja suvaitsemattomuudeksi.
Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä, että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen, lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen, joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen, juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut, heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.
Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä, merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne, jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä, kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa. Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi. Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten, haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu, ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton, pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. — Alussa koetti Marketta parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta, ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita, taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä, voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä. Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen, että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään, miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä lisännyt tätä sosialista vääryyttä! — Huomattuaan, että Marketta oli tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään käsipuolesta kiinni ja lähti…
Ja sillä tiellä hän oli.
Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi, niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia, hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen hursteja, joilla oli saanut itsekin maata…
Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi jaMarketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät…
Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.
Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.
Marketta katsoi häneen terävästi.
— Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna tänne se!
Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.
— Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen. Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!
Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi tipahdella kyyneleitä.
— Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu tai elämä siitä parantuisi!
Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.
Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan. Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana, jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa, kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja anteeksi-antoa…
— Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.
Hellin totteli vastaamatta.
Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset alasluotuina.
Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma. Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä. Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta… Mutta sehän ei ollut lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut osannut hoitaa omiaankaan!
— Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasiMarketta.
Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin…
Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta, hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli tehtävä?
Ja Marketta huokasi raskaasti.
Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.
Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori Koli, hänen miehensä.
Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi…
Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.
Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla. Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada, laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!
Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja itkivät hänen ikkunallaan.
Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon…
Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot… Ainoastaan kirkontapulien korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.
Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut katsella…
Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida tanssin-sävel…
Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja kevytjalkaisena.
Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt, jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.
Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!
Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä… Hän olisi tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut… Meiri oli niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys ympärillä oli kuin kuolema.
Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt…
Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei oikeastaan ollut lupa mennä sisälle…
— Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.
Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti taas takaisin papereihinsa.
Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.
— Valter! huokasi hän uudestaan.
— Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.
Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut…
Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.
Meiri tuijotti mieheensä.
— Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä…
— Mitä sinä sitten ajattelet?
— Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.
— Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!
— Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!
— Minua…
— Sinua!
Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.
— Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi tarttuen Meirin molempiin käsiin.
Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen lankesi hän miehensä kaulaan.
— No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni… Kuule, ilostui hän äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi vaikka… Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se. Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään…
Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään, jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.
Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas. Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.
Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa. Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän asenteen tai suoranaisen solvauksen.
Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali" sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina. Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä. Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen, koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton, melkein säikähtynyt sointi.
— Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?
— Mistä huvilasta?
— Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on rakentanut.
— En tiedä… En tunne…
— Mutta sehän on aivan tässä vieressä.
— Missä?
— Menimme juuri sen ohitse.
— En tullut sitä huomanneeksi.
— Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?
— En…
Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta, sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.
Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.
Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui, montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. — Näin me leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava. Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä? Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.
Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut keskellä pilaa.
— Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä, joita minä näen…
Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.
— Mitä te sitten näette? kysyin.
Hän hymyili omituisesti.
— Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen, joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa…
— Mikä keltainen lehti…?
— Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!
Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli sittenkin aivan hullu.
Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän selittämään:
— Näittehän te sen pienen tytön?
Nyökkäsin.
— Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa, joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja varovaisesti. Se oli vasta kaunista!
En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut. Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan kuparilta.
Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä…
— Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän itsepäisesti.
— En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut? Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä viimeisillä voimillani viisautta.
— Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa, vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.
Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.
Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti. Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.
Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.
— Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen nähnyt hänet…
— Kenen?
— Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.
— Kuka hän on sitten?
— Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö, joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta…
Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt. Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.
— Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän kaiken?
Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin tahansa saattoi muuttua raivoksi.
— Uskon, uskon… Mutta kuka on sitten tämä…?
— Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!
— Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.
Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.
— En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.
Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta, on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.
Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.
Oli aivan hiljaista. Ainoastaan suuret salomaat kohisivat syksyisesti talon ympärillä. Tuli räiskähti silloin tällöin takassa ja liekit heittelivät epätasaisia kuvittelujaan huoneen keltaisille puu-istuimille.
Aino katsahti salaa Ilmiin. Tämä istui pää käsien varassa tuijottaen tuleen niinkuin joskus hyvin kauan sitten, jolloin he koulutyttöinä olivat asuneet yhdessä.
Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin. Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet… Sitäpaitsi oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat… Aino katsahti Ilmiin uudestaan epätietoisena.
Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.
— Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä hänen polvelleen.
Ilmi puristi ystävänsä kättä.
— Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne, sellainen oikea, jota ei ole missään muualla…
Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.
Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.
— Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin… Hän on koko minun maailmani nyt. Niin pieni se on…
— Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.
— Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista, niinkuin en minäkään sinun onneasi…
— Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee…
— Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan paljon kokenut?
— En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta, iankaikkisuutta…
Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti tuolinsa lähemmäksi.
— Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa… Sinä toteutat sitä samaa henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään…
— Kenties, muun puutteessa!
— Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan: julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän, mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!
— Kun täytyy. Se on kyllä kovaa…
— Mutta miksi sinä sitten…?
Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.
— Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!
Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä itke, älä…
— Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla kerrankin heikko… En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä…
Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli toisen ihmisen sanaton suru…
Ilmi katsoi häneen.
— Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.
— Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun tarvitse selittää, jos et tahdo…
— Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin, ja juuri sinulle… Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa, jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt… Sinä teet minulle hyvän työn, jos kuuntelet… Uskallatko, vaikka se olisikin sinusta rumaa ja pahaa?
Aino puristi hänen kättään.
Ilmi jatkoi:
— Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta. Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa, on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni, ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa… Olen koettanut…
— Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein antautua…
Ilmi oli hetken ääneti.
— Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.
Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.
Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.
— Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen, miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava, vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta… Ymmärrätkö? Niinkuin kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen, minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste siirtyy… Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti liikkuvina…
— Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta! Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?
Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan, suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli…
— Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain. Tahdotko kuulla lisää?
Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.
— No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka ihaili minua enin.
Ainon täytyi hymyillä.
— Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili, jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli, ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta, ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että hän oli mieheni…
— Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy olla korkeampi ja voimakkaampi puoli…
— Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana, jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni, personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle, joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti…
Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti ajatuksissaan lattiaan.
— Etkö sinä koskaan… koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.
Ilmi naurahti katkerasti.
— Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois…
— Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino arasti.
— Kysy vaan.
— Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?
Ilmin silmissä välähti.
— Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen, vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen jälkeensä ei ole ketään!
— Ja sinä olet kokenut tuon?
— Olen.
He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.
— Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman ystäväsi… Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis. Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa… Aino pysähtyi epäröiden. Sitten hän äkillisesti työnnähti:
— Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan, tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen. Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain köynnös, heijastus miehestä.