"Minä jäin yksin. — — — Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin työssä. — — — Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan veljeni." —
Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin sanat, miten paljon hän oli kärsinyt.
Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä.
Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt velvollisuuttani vähemmällä? — Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa, niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan.
Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat.
Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä ja vaipui ajatuksiin.
Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun isku koski läheltä —, mutta olen hävennyt itseäni — miksi en ennen ymmärtänyt — olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi?
Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.
Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi — kiireisesti kuin unohtaakseen näkemänsä.
Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän kuunteli taas soittoa. —
Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.
Mutta kuva jäi hänen mieleensä.
"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se tietoisuus olisi selvänä kaikilla.
Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä tähden unohtanut lähimmäisensä?
Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka vuosittain heille halkoja hakkasi, — saivatko he muuta kuin maksunsa? Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?
Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.
Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun, jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu.
Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen pyrkii ihmisen henki.
Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille vierahille, ihmisten toisten iloksi.
Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella, milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen, kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja pysyväisyyden rauhaisaa rantaa.
Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan heittävän heijastuksen tänne.