The Project Gutenberg eBook ofMurusiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MurusiaAuthor: Marja SalmelaRelease date: January 27, 2014 [eBook #44775]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURUSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MurusiaAuthor: Marja SalmelaRelease date: January 27, 2014 [eBook #44775]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Murusia
Author: Marja Salmela
Author: Marja Salmela
Release date: January 27, 2014 [eBook #44775]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURUSIA ***
E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1922.
Hämyhetkenä.Vanha Maija.Esikoinen.He rakastivat kumpikin.Kannel.Valkolakki.Taistelutantereelta.Pollen puolesta.Veljesi tähden.Kun talvinen aurinko laskee.
Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.
Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä sytytetyn lampun ääressä.
Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.
Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.
Ja tuo odotettu hetki tuli.
Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.
Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet. Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.
Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki. Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa, sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa mieleen.
Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.
Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet, olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja, oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan sielun rauhaan.
Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut, että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen.
Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut, mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä, ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä, ihmeellisestä rikkaudesta.
Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan kylmetä, käydä välinpitämättömäksi — — — vaan iloita siitä, mikä on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä muisto lapsuuden kodista.
Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki.
Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori, eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä, kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti. Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi.
Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla. Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä maailmalle elatustansa hankkimaan.
Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä, kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia" silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä" ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut.
Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille. Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä vähän kuin tarpeitakin.
Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat poimitut.
Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin, ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja työssä.
Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa ansaitsemaan.
Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä lisää tulee, eikä elättää jaksa".
"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne sinä hänet toimittaisit?"
"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne saisi."
"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee."
"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan jouda kotona olemaan."
"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä katsomaan."
"Sitähän minäkin juuri."
"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle."
"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille, kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa."
Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen poimintaa.
Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta myöhäistä oli nyt katumus.
Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi, mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni kukin levolle.
Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan.
Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä vielä jatkaa työpaikalleen.
Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat vanhat kengät.
"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria."
Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää esiliinansa nurkkaan.
Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella. Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään. Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas saavuttaakseen isän.
Sitten he alkoivat astua.
Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan.
"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä.
Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan.
Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta.
Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä?
Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa.
He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle, sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön.
Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle. Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran, joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa.
"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian.
Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin mahdollista.
"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä.
"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat lattiaan.
"Vanhako se on?"
"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle."
"Eikä osaa mitään?"
"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen. Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka paljon?"
"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia."
"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä."
Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea.
Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan. Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö.
"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla."
He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten avasi hän oven lastenkamariin.
"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa. Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et saa kauan olla meillä."
Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi häntä syliinsä nostamaan.
"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin. Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa."
Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista.
Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät, ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt täyttämään.
Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin. Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle, tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat ristiriitaan toistensa kanssa.
Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi. Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija usein ahtaalle.
Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan. Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa.
Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle.
Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla. Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan.
Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin rangaistu.
Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky. Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan".
Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi säästöjensä keräämistä.
Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn takana.
Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän, yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.) Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen hän oli heti päättänyt.
Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa, ennenkuin hän kotiin pääsisi.
Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan.
"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään.
Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi lämpöiseen veteen.
Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä, miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?"
"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi.
Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan".
Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa. Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää".
"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä."
Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sittenMaijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä."
Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen.
Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa käydessään kotimökkiä edempänä.
Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään, jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. —
Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa.
"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo.Sitten minä en sinusta surua saa."
Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on niin vähän ymmärrystä antanut.
Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi, että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi palkkaa maksaa."
Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen."
Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä: lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä toisen paikankaan saisi näin äkkiä.
Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön, jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla. Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen vieraissa."
Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta. Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää tietoa saanut.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla uutta kotiaan kohden.
Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi.
Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin. Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan.
Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella ja samalla kaikkea valvoa.
Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin, mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta tehtävästään.
Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut, oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen. Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille, heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen. Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa.
Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä "vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti. Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan näköä.
Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään. Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin. Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään.
Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti.
Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta.
Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin puhe yhtä korealta. — Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt, köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan. Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee katuvaista mieltä.
Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui.
Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa.
Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua sairaalle.
Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys kuvattuna kasvoillaan.
"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän "kotiin, kotiin".
Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen uneensa.
Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos, mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään.
Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia.
Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla paronilla oli.
Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen, vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, — kerran — toisen — kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle.
"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti palatessaan odotussaliin.
"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään."
"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa.
"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli iloinen, melkein veitikkamainen.
"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä.
"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?"
"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli.
"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin vietäväksi."
"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa postin poveensa, kumarsi ja poistui.
"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein myhähti mielissään.
"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi.
"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."
"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"
"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."
"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.
Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.
"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.
"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani hänen kirjaansa."
Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?
Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun huomattavista.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.
Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen, vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen, äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää malttanut mieltään.
"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä.
Ei mitään vastausta.
Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty. Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava nojatuoli, jakkara sen juurella.
"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti. Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra ojensi ne vaimolleen.
Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren.
"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti."
"Luehan pois."
Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta, vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta. Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet.
Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle kuvattu.
"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt.
"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!"
Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi.
Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella.
Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on ehtinyt kokea ja miettiä.
Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin. Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia.
Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut — tavallinen rakkaustarina, — mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat tosina, mutta kauniina kuitenkin.
Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen.
Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita, täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan kelvanneet.
Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi uudelleen.
Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".
Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken sen, mikä koski isää ja äitiä.
Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä tuntui hiukan käheältä. — Sitten jatkoi hän lukua.
Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.
Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.
Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. — Sitten tulivat yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.
Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.
Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?
"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.
"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan mukaiseksi."
"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."
"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa anteeksi?"
Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.
Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi kertaa omassa kodissamme."
"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."
"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä että sain antaa."
"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."
"Niin on."
"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin turvan takana."
He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja unohtumaton.
Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen edeltäpäin tiesi!
Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.
Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan kanervikkoa.
Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.
Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on rakkaudenkin esihistoria.
Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.
Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. — Ei maittanut luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut — ei työnteko, eikä oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, — ja siitä, miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.
Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: "se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".
Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". —
Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan "tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa kuin pääkaupungista tullut maisteri.
Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua, eikä seurauksia ilman syitä.
Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut nuori ylioppilas. — Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä valmis. — Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty, lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa, kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä. Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla?
Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi, "kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä "praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, — se näky jo jossain määrin itsessään, — mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi suuhun panna.
Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan.
Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva, että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi, että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan mielipiteitä ja periaatteita vailla.
Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin. Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian läheistä, ei liian etäistä.
Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin — noin ohimennen — saanut kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.)
Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan nousemaankin.
Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä.
Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta.
Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka, raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa.
Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka tuloaan teki. — He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä. Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa.
Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle. Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja nyt oli kevät tulossa.
Eräänä päivänä, — se oli vähän ennen vappua, — kertoi ylioppilasneiti heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa?
Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen.
Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä?
Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa. Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli edessäpäin sellainen onni.
Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua.
Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän maalle.
Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään.Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa.Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia.
Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär.
Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt "teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat, säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta.
Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun herra Varova souti pelastajaksi.
Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa.
Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta.
"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta."
Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi tiehensä.
Se oli sen kesän tarina.
Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi — ainakin maalla.
Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon, joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka tuuli puusta pyöräyttää.
Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on aineeton, on myös jakamaton.
Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin, että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa — kuten ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä.
Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli erinomainen, ääretön.
Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella.
Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella, pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle.
Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä pitkin.
Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. — Se oli Silja se sinisilmä liinatukka.
Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen, mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen, jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta juhlapäivästä.
Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin oli muuttanut.
Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa.
Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä, joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille.
Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku.
Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi, tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin, jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa rauhassa kulkea.
Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta — hukkaan, sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. —
Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi kirjeiden luku viikko viikolta.