Lordi Foxham
Talo rannalla
Kuukausia oli kulunut siitä kun Richard Shelton pakeni holhoojansa luota. Tämä aika oli ollut vaiherikas Englannille. Lancasterin puolue, joka silloin näytti olevan häviön partaalla, oli jälleen nostanut päätään. Yorkilaiset olivat taistelutanterella kärsineet tappion ja hajaantuneet, heidän johtajansa oli kaatunut sodassa. Näyttipä siis miltei siltä kuin Lancasterin puolue olisi lopullisesti saanut täydellisen voiton vihollisistaan.
Pieni Shorebyn kaupunki Till-joen luona oli täynnä lähiseudun lancasterilaisia aatelismiehiä ja heidän sotureitaan. Siellä oli Risinghamin jaarli kolmensadan rautapukuisen miehen seurassa. Lordi Shorebylla oli kaksisataa miestä — sir Danielkin oli siellä, ja hänellä oli käskynsä alaisina kuusikymmentä miestä. Hän oli nyt päässyt suureen suosioon ja taas alkanut rikastuttaa itseään laittomilla anastuksilla. Hän majaili miehinensä omassa talossaan kaupungin pääkadun varrella. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.
Oli pimeä, viiltävän kylmä ilma tammikuun ensimmäisellä viikolla. Kävi ankara tuuli ja taivas ennusti lunta ennen aamua.
Halvassa olutkapakassa syrjäkadun varrella, likellä rantaa, istui kolme neljä miestä juomassa olutta ja, kuten näytti, ahmien jotain ruokalajia sen ohella. He olivat kaikki iloisia, tanakoita, päivettyneitä miehiä, vahvakätisiä ja rohkeasilmäisiä. Pukuna heillä oli pitkät mekot, jommoisia maakansa tähän aikaan käytti. Siitä huolimatta olisi varmaan juopunut soturikin kaksi kertaa ottanut punnitakseen ennen kuin olisi ruvennut tässä seurassa riitaa rakentamaan.
Vähän matkan päässä näistä miehistä istui leimuavan takkavalkean edessä nuorukainen. Hänen pukunsa oli melkein samanlainen kuin toistenkin, mutta hänen ulkomuodostaan saattoi kuitenkin helposti päättää, että hän oli jalosukuinen ja että hän olisi voinut kantaa miekkaa, jos olot olisivat olleet toisenlaiset.
"Ei", sanoi yksi miehistä. "En pidä tästä elämästä. Hitto vieköön! Tämä ei ole sopiva paikka iloisille veitikoille. Reippaalle pojalle pätee selvä tie, tiheä viita ja harvat viholliset. Täällä olemme sen sijaan suljettuina kaupunkiin, vihollisten ympäröiminä, ja kaiken lisäksi saatte nähdä, että sataa lunta ennen kuin päivä koittaa."
"Niin, mutta olemmehan täällä nuoren Sheltonin tähden", sanoi toinen nyökäyttäen päätään nuorukaisen puoleen.
"Olen kyllä valmis vaikka mihin nuoren Sheltonin edestä", vastasi edellinen puhuja, "mutta en suurestikaan halua lopettaa päiviäni hirsipuussa toisen hyväksi."
Ovi aukeni ja yksi mies edellisten lisäksi astui sisään ja meni suoraa tietä nuorukaisen luo.
"Herra Shelton", hän sanoi, "sir Daniel lähtee matkalle kahden soihdunkantajan ja neljän jousimiehen saattamana."
Dick — sillä hän juuri oli tuo nuorukainen — nousi heti seisaalle.
"Lawless", hän sanoi, "sinä otat toimeksesi John Copperin vartiovuoron. Greensheve seuraa minua. Copper, käy edellä. Tällä kertaa seuraamme häntä, jos hän lähtee Yorkiin."
Seuraavalla hetkellä he olivat pimeässä kadulla olutkapakan ulkopuolella. Copper, viimeksi kapakkaan tullut mies, osoitti kahta soihtua, jotka vähän matkan päässä lekottivat tuulessa.
Koko kaupunki oli vaipunut uneen, kadut olivat tyhjät, helppo oli siis seurata matkuetta joutumatta huomatuksi. Edellä kävivät nuo kaksi soihdunkantajaa, heidän perässään kulki yksinäinen mies, jonka pitkää viittaa tuuli liehutteli, ja jälkijoukkona astuskeli neljä jousimiestä, kullakin jousi olalla. He liikkuivat reippain askelin eteenpäin mutkikkaita kujia myöten alas rantaan päin.
"Onko hän joka ilta käynyt tätä tietä?" kuiskasi Dick.
"Jo kahtena päivänä ennen tätä", vastasi Copper, "ihan samaan aikaan ja saman seurueen saattamana."
Sir Daniel miehineen oli nyt tullut kaupungin ulkoreunalle. Shoreby oli linnoittamaton pikkukaupunki. Lancasterin herrat kyllä vartioivat kaikkia kaupunkiin vieviä teitä, mutta mahdotonta ei suinkaan ollut kenenkään huomaamatta tulla kaupunkiin tahi lähteä siltä pois syrjäkatuja myöten.
Se kuja, jota sir Daniel seurueineen kulki, päättyi epätasaiseen hiekkanummeen, jonka takaa kuului aallokon pauhina. Vartijaa ei ollut likellä eikä ainoakaan tuli tuikkinut tässä kaupunginosassa.
Dick miehineen läheni varovasti takaa-ajonsa esinettä, mutta tuskin he olivat päässeet talojen välistä ja saapuneet aukiolle, kun he huomasivat toiselta taholta lähenevän soihdun.
"Ahaa", arveli Dick, "tämä rupeaa haiskahtamaan petokselta."
Sir Daniel oli seisahtunut, soihdut pistettiin hietaan ja miehet paneutuivat pitkällensä, ikään kuin odottaakseen toisen seurueen tuloa.
Tämä lähenikin nopeasti. Siihen kuului neljä miestä: kaksi jousimiestä, palvelija soihtuineen ja keskellä heitä pitkään viittaan pukeutunut herrasmies.
"Tekö se olette, lordi?" sir Daniel huudahti.
"Minä juuri, ja jos konsanaan mies on suorittanut todellisen ritarinkokeen, niin kylläpä minä sen nyt olen tehnyt", vastasi äsken tulleen seurueen johtaja, "sillä ken tahansa uhmaisi mieluummin jättiläisiä, noitia ja kaikkia pakanallisia vehkeitä kuin tätä purevaa kylmyyttä."
"Sitä suuremmaksi käy palkka, hyvä lordi, älkää sitä epäilkö", sanoi ritari Daniel. "Mutta emmekö jatka kulkuamme? Mitä pikemmin olette nähnyt tavarani, sitä pikemmin pääsemme palaamaan kotiin!"
"Mutta mitä varten pidätte tyttöä tänne piilotettuna, hyvä ritari?" puhuteltu kysyi. "Jos hän on niin nuori, kaunis ja rikas kuin sanotte, mistä syystä ette häntä vie vertaistensa seuraan? Kyllä kai silloin löytäisitte edullisen naittamistilaisuuden, eikä teidän tarvitsisi näin palelluttaa sormianne eikä antautua kavalille nuolille alttiiksi; vaeltaessanne öisin tällaisina rauhattomina aikoina."
"Olenhan teille jo sanonut, hyvä lordi", ritari vastasi, "että se on minun salaisuuteni. Enkä nytkään rupea sitä seikkaperäisemmin selittämään. Sanon vain, että jos olette kyllästynyt vanhaan toveriinne Daniel Brackleyhin, niin ilmoittakaa julkisesti aikovanne mennä naimisiin Joanna Sedleyn kanssa, ja vakuutan kunniasanallani, että te silloin varsin pian pääsette hänestä. Ennen pitkää tapaatte silloin hänet nuoli selässä."
Herrat jatkoivat yhdessä matkaansa nopein askelin, soihdunkantajat edellä ja jousimiehet jälkijoukkona.
Dick miehineen seurasi heitä niin pitkän välimatkan päässä, että hän ei voinut kuulla heidän keskustelunsa sisällystä. Hän tunsi kuitenkin toisen ritarin vanhaksi lordi Shorebyksi, joka oli niin huonossa maineessa, että sir Danielkin julkisesti oli häntä moittivinaan.
Pian he saapuivat rantahiekalle, ilma tuoksui suolalta ja aaltojen kuohu kasvoi. Täällä laajassa, muurilla aidatussa puutarhassa sijaitsi pieni kaksikerroksinen puurakennus talleineen ja talousrakennuksineen.
Etumaisin soihdunkantaja avasi muurissa olevan oven lukosta ja sulki sen taas sisäpuolelta, koko seurueen mentyä sisään.
Dick miehineen ei siis voinut pitemmälle seurata heitä, ellei halunnut kiivetä muurin yli ja pistää siten päätään ansaan.
He istuivat siis maahan pensasten taakse odottamaan. Sisäpuolella soihtujen liekki liikkui yhtä mittaa edestakaisin, ikään kuin soihdunkantajat olisivat kiertäneet vartiona.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko seurue astui taas ulos puutarhasta. Juhlallisesti sanottuaan toisillensa hyvästi ritarit miehinensä erosivat toisistaan ja läksivät kumpikin eri haaralle kotiinsa.
Niin pian kuin heidän askeleittensa ääni oli hukkunut tuulen suhinaan,Dick karkasi seisaalle — hänen oli näet kovin kylmä.
"Copper", hän sanoi, "astu muurin luo, niin kapuan hartioillesi ja yli muurin."
He menivät kaikki kolme lähelle muuria, Copper kumartui, Dick nousi hänen hartioilleen ja tarttui muurin harjakiveen.
"Nyt, Greensheve", kuiskasi Dick, "seuraa sinä ja jää sitten makaamaan muurin päälle, jotta voit kurottaa kätesi minulle, jos joutuisin ahdinkoon." Näin sanottuaan hän laskeutui alas puutarhaan. Oli kaikkialla pimeä kuin haudassa, ei valon merkkiä koko talossa. Tuuli vinkui vihaisesti ja aallot pauhasivat. Ei muuta ääntä.
Dick hiipi varovasti askel askelelta pensasten välitse, kunnes hän huomasi tulleensa käytävälle. Silloin hän seisahtui, otti viittansa alta jousensa ja astui sitten rohkeammin eteenpäin. Käytävä johti rakennusten luo, jotka kaikki näyttivät kovin rappeutuneilta, joten olisi luullut niitä ihan autioiksi. Dickiä tämä ei kuitenkaan pettänyt. Hän tutki tarkoin joka paikkaa, ja tultuansa toiselle, merenpuoleiselle sivulle, hän huomasi heikon valonhohteen eräässä yläikkunassa.
Hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja luuli havaitsevansa varjon liikkuvan sisällä huoneen takaseinässä. Hän muisti että hänen kätensä äsken oli sattunut tikapuihin. Hän palasi niitä hakemaan ja löysikin ne vähän aikaa etsittyänsä, toi ne mukanaan ja asetti ne seinää vasten ikkunan alle.
Tikapuut olivat lyhyet, mutta kun Dick nousi ylimmälle kapulalle, ylettyi hänen kätensä ikkunan ulkopuolella olevaan rautaristikkoon, ja siihen tarttuen hän nosti itseänsä niin että saattoi katsoa sisälle huoneeseen.
Siellä oli kaksi henkilöä. Toisen hän heti tunsi Bennet Hatchin vaimoksi, ja toinen — solakka, kaunis ja totisennäköinen nuori neiti pitkässä koruompeleisessa hameessa — oliko se todellakin hänen metsätoverinsa, Joanna Sedley — sama John, jota hän oli aikonut kurittaa vyöllänsä?
Melko tyrmistyneenä Dick laskeutui jälleen tikapuitten kapulalle. Oliko hänen kihlattunsa noin hieno olento? Ujous ja toivottomuus valtasi hänen mielensä. Mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin. Alhaalta kuului hiljainen: Hei! Dick laittausi nopeasti alas.
"Kuka siellä?" hän kuiskasi.
"Greensheve!" kuului vastaus.
"Mitä tahdot?" Dick kysyi.
"Taloa vartioidaan, herra Shelton", vastasi toinen. "Emme ole täällä yksin vartioimassa. Maatessani vatsallani muurin päällä näin useiden henkilöiden hiiviskelevän pimeässä ja kuulin heidän hiljaa viheltävän toisilleen."
"Pyhimysten kautta, sepä kummallista!" Dick sanoi. "Olisivatkohan ne sir Danielin miehiä?"
"Ei suinkaan", Greensheve vastasi. "Jos omat silmäni vielä ovat päässäni, niin heillä jokaisella oli lakissaan valkoinen tähti ja siinä jotain mustaa."
"Valkoinen tähti ja siinä musta merkki?" toisti Dick. "Semmoista tunnustähteä en tunne, ei ole semmoista näillä seuduin. Kaikissa tapauksissa teemme viisaimmin hiipiessämme pois mahdollisimman varovasti. Olemme täällä arveluttavassa asemassa. Epäilemättä sir Danielillakin on miehiä täällä vartioimassa, ja niin saatamme joutua kahden tulen väliin. Ota tikapuut, ne täytyy palauttaa paikoilleen."
He veivät tikapuut takaisin ja hiipivät hapuillen samaan paikkaan mistä olivat puutarhaan tulleet.
Copper makasi nyt Greensheven sijaisena muurilla. Hän kurotti käsivartensa ja nosti muurin ylitse ensiksi toisen ja sitten toisen.
Hiljaa ja varovasti he laskeutuivat alas toiselle puolen, uskaltamatta virkkaa mitään ennen kuin olivat päässeet entiseen piilopaikkaansa pensasten taa.
"Nyt, John Copper", sanoi Dick, "sinun täytyy lähteä takaisin Shorebyhin ja rientää kuin henkesi edestä. Sieltä sinun pitää heti paikalla tuoda minun luokseni niin monta miestä kuin saat käsiisi. Kokouspaikka on tässä, tahi jos päivä rupeaa sarastamaan ennen kuin saat miehet kokoon, niin jääkää kaupungin ulkopuolelle. Greensheve ja minä jäämme tänne vartioimaan. Nopeasti nyt, John Copper, ja suojelkoot sinua pyhimykset!"
"Ja nyt, Greensheve", hän jatkoi Copperin lähdettyä, "tehkäämme iso kierros puutarhan ympäri. Tahtoisin mielelläni saada selkoa siitä, ovatko silmäsi pettäneet?"
He pysyttelivät jonkin matkan päässä muurista ja nousivat joka töyrylle, jolta saattoivat luoda silmäyksen puutarhaan. Tällä tavoin he olivat kiertäneet puutarhan kahdelta laidalta mitään huomaamatta, ja joutuivat rannalle. Muuri ulottui näet tällä puolen niin likelle rantaa, että heidän täytyi astua rantahiekalle aivan lähelle vedenrajaa, voidakseen pysytellä sopivat matkan päässä muurista. Vaikka nousuvesi vielä oli alhaalla, oli rantapenger niin loiva, että joka ärjyaalto heitti hiekkarannalle vaahtoa ja vettä. Dickin ja Greensheven täytyi tästä syystä kahlata Pohjanmeren suolaisessa ja jääkylmässä vedessä, joka välistä nousi heidän polviinsa saakka.
Äkkiä he näkivät miehen hahmon kuvastuvan hiukan vaaleampaa muuria vasten. Kuten kiinalainen varjokuva hän heilutti kiivaasti käsiänsä ja kyykistyi sitten. Vähän matkan päässä toinen mies toisti samat temput, ja näin jatkuen tämä äänetön tunnussana kulki eteenpäin piiritetyn puutarhan ympäri.
"He pitävät tarkkaa vartiota", Dick kuiskasi. "Palatkaamme takaisin maihin, hyvä herra", vastasi Greensheve, "me seisomme täällä liian näkyvissä, kuvastumme selvästi valkoista hyrskyä vasten."
"Totta puhut", Dick vastasi. "Kiiruhtakaamme takaisin maihin."
Kahakka pimeässä
Läpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle paikalleen.
"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan", Dick sanoi. "Lahjoitan komean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu ajoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat miehet ovat epäilemättä vihollisia."
"Jos John pian tulee", Greensheve vastasi, "suoriudumme pian näistä. Ei niitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun luullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on kahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick, koska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni olisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen miehiä he mahtavat olla?"
"Minä epäilen", Dick vastasi, "että he ovat lordi Shorebyn miehiä.Mihin aikaan he tänne saapuivat?"
"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli", Greensheve vastasi. "En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin ensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri."
Dick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi Shorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin asia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin haltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää tytön poisviemistä.
Aika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua toistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja tahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Tähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut pitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen käytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen johtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.
"Vie sinä, Kit, oma osastosi tuonne rannalle, puutarhamuurin lähimpään kulmaan, ja järjestä miehesi taitavasti", Dick määräsi. "Te pysytte sitten paikoillanne, kunnes huomaatte minun toiselta puolen tekevän hyökkäyksen. Päähyökkäys on tehtävä merenpuoleista joukkoa vastaan, sillä siinä luultavasti on joukon johtaja; muut juoskoot tiehensä, jos haluavat. Ja muistakaa, älkää ampuko jousilla, saattaisitte vain vahingoittaa toisianne. Käyttäkää miekkaa, ja jos me voitamme, lupaan teille jokaiselle runsaan palkan, sitten kun olen saanut omaisuuteni haltuuni."
Sangen kirjava oli se joukko, jonka Ellis Duckworth oli haalinut kokoon saavuttaakseen elämänsä päämäärän: koston. Siinä oli varkaita, murhamiehiä, köyhtyneitä talonpoikia ja muita haaksirikkoutuneita ihmisparkoja. Rohkeimmat ja sotakuntoisimmat heistä olivat vapaaehtoisesti tarjoutuneet Richard Sheltonin palvelukseen. Mutta alun pitäen heistä oli tuntunut ikävältä valvoa sir Danielin liikkeitä toimettomina Shorebyn kaupungissa, ja he olivat jo ruvenneet nurisemaan, jopa uhanneet lähteä poiskin. Ilomielin he nyt ottivat osaa yritykseen, joka näytti lupaavan kovan kahakan, ehkäpä hyvän saaliinkin.
He heittivät yltään pitkät asetakkinsa ja toiset esiintyivät nyt vihreissä nutuissaan, toiset taas paksuissa nahkatakeissa. Monella heistä oli hytyrän alla rautalevyllä vahvistettu lakki, ja koska heillä aseina oli miekka ja tikari, vieläpä muutamilla metsäkarjukeihäs ja tapparakin, he kyllä kykenivät taistelemaan sotaan harjaantuneita läänitysjoukkojakin vastaan. Pitkät asetakit, jouset ja nuoliviinet piilotettiin pensaihin, ja sitten lähtivät molemmat osastot päättävästi otteluun.
Saavuttuaan talon toiselle puolen Dick asetti miehensä riviin noin kymmenen metrin päähän muurista ja asettui itse pari askelta muitten edelle. Sitten he kohottivat kuin yhdestä suusta sotahuudon ja hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Tämä odottamaton yllätys hämmensi kokonaan hajallaan olevat vastapuolen miehet, ja ennen kuin he ehtivät selvitä, kaikui toisesta päästä yhtäläinen huuto. Silloin he eivät enää koettaneetkaan tehdä vastarintaa, vaan suuri osa heistä pötki pakoon suin päin.
Siihen ei kuitenkaan leikki loppunut. Yllätys oli kyllä alussa auttanut Dickin puolta, mutta hänen joukkonsa oli vähälukuinen vastapuoleen verrattuna. Pakovesi oli ruvennut nousemaan niin että rantahiekasta oli jäänyt ainoastaan kapea kaistale, ja tällä ahtaalla ja märällä taistelutanterella muurin ja aallokon välillä alkoi nyt pimeässä epävarma, hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vastustajat olivat hyvästi aseistetut. He kävivät raivokkaasti hyökkääjien kimppuun, ja pian joukot olivat käsikähmässä toistensa kanssa. Dick, joka ensimmäisenä oli heittäytynyt taisteluun, sai heti vastaansa kolme miestä. Ensimmäisen hän kaatoi yhdellä iskulla, mutta kun toiset kaksi häntä kiivaasti ahdistivat, hänen täytyi peräytyä. Toinen heistä oli tavattoman kookas mies, oikea jättiläinen. Hän heilutti kaksiteräistä miekkaa kuin ratsupiiskaa. Tätä vastustajaa, hänen pitkiä käsivarsiaan ja raskasta asettaan Dickin oli lyhyine tapparoineen mahdoton vastustaa, ja jos toinen mies olisi yhtä aikaa häntä ahdistanut, Dick olisi epäilemättä ollut mennyttä kalua. Mutta toinen mies, joka oli lyhyempi ja hitaampi liikkeissään, seisoi hetkisen toimetonna, kenties siksi että hän näki huonosti pimeässä tai luuli kuulevansa muita vihollisia takanaan.
Askel askelelta Dick varovasti peräytyi, pitäen tarkoin silmällä pelättävän vastustajansa jok'ainoata liikettä. Nyt tuo hirveä kalpa nousi ja iski kauhealla voimalla, mutta sukkelana Dick väistyi, ja nopeasti kuin salama hänen tapparansa tapasi jättiläisen, joka tuskasta kiljahtaen kaatui pitkällensä hiekalle.
Dick ei kuitenkaan ehtinyt hengähtääkään, kun jo toinen mies kävi hänen kimppuunsa. Molemmat taistelijat olivat ruumiinvoimiltaan tasamittaiset, toinen oli taitavampi miekan käytössä, jota vastoin Dick tapparoineen oli sukkelampi liikkeissään. Ei kumpikaan heistä alussa päässyt voittopuolelle toisestaan, mutta vanhempi ja tyynempi heistä ymmärsi paremmin katsoa etunsa ja sai Dickin vähitellen työnnetyksi veteen polviin asti. Tässä hänen notkeutensa ei ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän oli tullut erotetuksi miehistään ja huomasi asemansa arveluttavaksi. Näin ollen hän päätti heti ratkaista taistelun rohkealla hyökkäyksellä. Kun seuraava aalto vetäytyi takaisin ja hänen jalkansa siten jäivät hetkeksi kuivalle, hän hyökkäsi rohkeasti vastustajansa kimppuun, torjui tapparallaan hänen miekaniskunsa ja tarttui hänen kurkkuunsa. Mies kaatui selällensä aaltojen hyrskyävään vaahtoon ja Dick hänen päällensä. Temmattuaan aseen vastustajansa kädestä Dick nousi läpimärkänä mutta voitonriemuisena.
"Antautukaa", sanoi Dick, "minä lahjoitan teille henkenne."
"Minä antaudun", sanoi vastustaja nousten polvilleen, "te taistelette nuorukaisen tavalla, taitamattomasti ja uhkarohkeasti, mutta urhoollisesti kuin jalopeura."
Rannalla vielä oteltiin. Miekka iski miekkaan, aaltojen pauhinan voittivat tuskanparkuna ja sotahuudot.
"Viekää minut päällikkönne luo, nuorukainen", sanoi voitettu ritari, "on aika tehdä loppu tästä teurastamisesta."
"Sir", Dick vastasi, "jos näillä rohkeilla miehillä on päällikkö, niin kyllä hän on se mies, joka paraikaa puhuu kanssanne."
"Käskekää siis miehenne lopettamaan leikki, niin minä teen samoin", sanoi toinen.
Dickin vastustajan äänessä kuten hänen käytöksessään yleensäkin oli jotain jaloa, joka heti saattoi Dickin täydellisesti luottamaan hänen vilpittömyyteensä.
"Aseet pois, miehet!" ritari huusi, "olen antautunut säästääkseni henkeni."
Silmänräpäyksessä hiljeni aseiden kalske ja melu.
"Lawless", Dick huusi, "oletko hengissä?"
"Olen", Lawless vastasi, "hengissä ja hyvässä kunnossa."
"Sytyttäkää soihtu", Dick sanoi.
"Eikö sir Daniel ole täällä?" kysyi ritari.
"Sir Daniel?" toisti Dick, "toivottavasti ei, sillä siinä tapauksessa kävisi minun huonosti."
"Mutta", kysyi ritari jälleen, "kenen asioissa siis oikeastaan liikutte, jollette kuulu sir Danielin väkeen? Minkä tähden siis hyökkäsitte meidän kimppuumme? Missä tarkoituksessa olette täällä? Ja lopettaakseni kyselyni, kenelle olen antautunut, nuori kiivas ystäväni?"
Ennen kuin Dick ennätti vastata, kuului ääni pimeästä.
"Lordi", sanoi puhuja, "jos nämä miehet ovat sir Danielin vihollisia, on varsin ikävää että olemme täällä tapelleet. Mutta nyt olisi parasta, jos sekä he että me poistuisimme täältä. Talon sisällä ovat vartijat epäilemättä kuulleet meteliä — elleivät he ole kuolleita tai kuuroja — he ovat arvattavasti antaneet merkkejä kaupunkiin, ja jollemme nopeasti korjaa luitamme pois, on sir Danielin väki varmaankin ennen pitkää täällä, ja silloin olemme kaikki tyynni surman suussa."
"Hawksley on oikeassa", lordi sanoi. "Minne meidän on mentävä, sir?"
"Minun puolestani, lordi", Dick sanoi, "menkää minne haluatte. Alan uskoa että meillä on täysi syy rakentaa ystävyyttä keskenämme. Joskin ensimmäinen tuttavuutemme alkoi niin sanoakseni kovakouraisesti, en tahtoisi jatkaa tätä menoa. Erotkaamme siis, lordi, kättä lyöden, ja yhtykäämme neuvottelemaan milloin ja missä suvaitsette."
"Te olette liian luottavainen, nuori ystäväni", lordi sanoi, "mutta tällä kertaa ette turhaan luota. Yhtykäämme huomenna aamunkoitteessa 'Pyhän Briden ristin' kohdalla. Tulkaa pojat, seuratkaa!"
Vieras poistui miehineen melkein salaperäisellä nopeudella. Dickin miehet alkoivat korjata ruumiita pois, ja hän itse tarkasteli vielä kerran taloa, jolloin hän huomasi korkealla räystään alla pienen ikkunan, jossa oli valoa. Tämä epäilemättä näkyi kaupunkiin, sir Danielin taloon, ja oli varmaankin se merkki, joka Hawksleytä oli pelottanut ja joka arvattavasti ennen pitkää oli tuova Tunstallin ritarin keihäsmiehet paikalle.
Hän kallisti korvansa maahan ja luuli kuulevansa kumeaa melua kaupungista päin. Hän riensi rannalle. Täällä oli kaikki työ jo tehty. Kaatuneilta oli riisuttu vaatteet ja aseet, ja paraikaa neljä miestä kahlasi vedessä laskien viimeisen ruumiin meren syvyyteen.
Parin minuutin kuluttua, kun nelikymmenmiehinen ratsujoukko hyökkäsi paikalle, oli merenrannalla sijaitsevan talon ympäristö autio ja hiljainen.
Dick ja hänen miehensä palasivat "Vuohi ja Säkkipilli"-nimiseen olutkapakkaan nauttimaan muutaman tunnin lepoa ennen seuraavan päivän kohtausta sovitussa yhtymäpaikassa.
Pyhän Briden risti
"Pyhän Briden risti" sijaitsi vähän matkan päässä Shorebystä Tunstallin metsän reunalla. Kaksi tietä yhtyi tässä paikassa, toinen tuli Holywoodista metsän läpi, toinen, joka johti Eisinghamista, oli sama tie, jota myöten olemme nähneet Lancasterin sotajoukon jäännösten epäjärjestyksessä pakenevan. Yhtymäpaikasta tie johti alas mäkeä Shorebyn kaupunkiin. Likellä molempien teiden yhtymäkohtaa oli pienellä kummulla vanha ränstynyt risti.
Tälle paikalle Dick saapui seitsemän paikkeilla seuraavana aamuna. Ilma oli kylmä, maa härmässä. Idässä päivänkoitto kirjasi taivaankannen tulipunaiseksi ja punakellerväksi.
Dick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään viittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen selässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja kallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa. Neljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka seisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin lähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen, asunsa ja aseittensa mukainen.
Hiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.
"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne", Dick sanoi kohteliaalla, matalalla äänellä. "Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?"
"Yksinkö täällä olette, nuori mies?" kysyi tulija.
"Niin ajattelematon en ole", Dick vastasi, "totta puhuakseni metsä kummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni."
"Olette menetellyt viisaasti", lordi sanoi. "Se miellyttää minua sitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin hullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun, voitetun, valittaa."
"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi", vastasi Dick. "Jolleivät aallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen."
"Olette varsin kohtelias", ritari sanoi.
"En suinkaan kohtelias", Dick vastasi. "Mutta kun uuden päivän valossa näen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan pimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti taistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla — sellaiselle kokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen — niin älkää ihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille."
"Kauniisti puhuttu", vieras sanoi. "Teidän nimenne?"
"Nimeni, mylord, on Shelton", Dick vastasi.
"Ja minua sanotaan lordi Foxhamiksi", sanoi toinen puolestaan.
"Siinä tapauksessa, hyvä lordi, jos sallitte minun sanoa, olette Englannin suloisimman tytön holhooja", Dick vastasi, "ja silloin minä tiedän mitkä lunnaat pyydän teistä ja teidän joukostanne. Rukoilen teitä, hyvä lordi, luovuttakaa — olkaa lempeä ja armollinen — minulle ylevän neidon Joanna Sedleyn käsi. Ja ottakaa te puolestanne. Rukoilen teitä, hyvä lordi, luovuttakaa — Ja, jos suvaitsette, minun kiitollisuuteni ja palvelukseni on oleva teidän käytettävänänne kuolemaani saakka."
"Mutta ettekö ole sir Danielin holhotti? Niin luulen kuulleeni, jos olette Harry Sheltonin poika", lordi Foxham sanoi.
"Ettekö suvaitse astua maahan, hyvä lordi? Haluaisin mielelläni kertoa teille kaiken, mitään peittelemättä, kuka olen ja millä perusteella uskallan niin rohkean anomuksen esittää. Pyydän, hyvä lordi, käykää istumaan näille askelmille, kuulkaa minun kertomukseni ja tuomitkaa minut sen mukaan hyväntahtoisesti."
Niin sanottuaan Dick ojensi kätensä lordille auttaakseen häntä astumaan alas, ja sitten hän vei hänet ristin ääreen ja pyysi hänet istumaan sille paikalle, missä hän itse oli istunut ennen lordin saapumista. Itse hän jäi kunnioittavasti seisomaan jalon vankinsa eteen ja kertoi juurta jaksain elämänsä vaiheet viime yön kohtauksiin saakka.
Lordi Foxham kuunteli totisena ja lausui, kun Dick oli lopettanut:
"Nuori herra Shelton, te olette samalla sekä hyvin onnellinen että onneton nuorukainen. Mitä onneenne tulee, olette sen rehellisesti ansainnut, onnettomuuteenne ette ole syypää. Olkaa huoleti, olette saanut ystävän, jolta ei puutu valtaa eikä vaikutusta. Ja joskaan teidän arvoisenne miehen ei mielestäni sovi seurustella lakipattojen kanssa, minun täytyy tunnustaa, että olette sekä uskollinen että kunnollinen, varsin vaarallinen taistelussa ja hyvin kohtelias rauhassa. Mitä omaisuuteenne tulee, ette saa sitä nähdä ennen kuin tapahtuu valtiollinen mullistus. Niin kauan kuin Lancasterin puolue on vallassa, pitää sir Daniel omaisuutenne hallussaan. Mitä minun holhottiini tulee, on asianlaita toinen, olen ennen luvannut hänet toiselle, Hamley-nimiselle sukulaiselleni. Lupaus on aikoja sitten annettu —"
"Oi hyvä lordi, ja nyt on sir Daniel luvannut hänet lordi Shorebylle", Dick keskeytti. "Ja vaikka tämä lupaus on aivan äsken annettu, on todennäköisempää että se saatetaan täytäntöön heti."
"Siinä olette oikeassa", lordi vastasi. "Ja ottaessani sen lisäksi lukuun, että olen teidän vankinne, ja vielä senkin, että tyttö itse tulisi onnettomaksi jonkun muun kuin teidän kanssanne, tahdon siinä kohden suostua. Mutta auttakaa minua urheiden poikienne kanssa —"
"Hyvä lordi", Dick keskeytti, "he ovat noita samoja henkipattoja, joiden vuoksi minua äsken moititte."
"Olkoot mitä ovat, taistella he ainakin osaavat", lordi vastasi. "Auttakaa minua siis, ja jos meidän onnistuu vapauttaa hänet, niin ritarinsanallani lupaan: te saatte hänet vaimoksenne."
Dick polvistui vankinsa eteen. Mutta tämä ponnahti seisaalle, nostiDickin pystyyn ja syleili häntä kuin omaa poikaansa.
"Jos aiotte mennä naimisiin Joannan kanssa", hän sanoi, "täytyy meistä heti tulla ystävykset."
"Hyvä toivo"
Tunnin kuluttua Dick istui taas "Vuohi ja Säkkipilli"-nimisessä olutkapakassa. Ellis Duckworth oli monenlaisissa hommissa. Hän ei nyt ollut Shorebyssa. Sanottiinpa, että hän sekaantui valtiollisiinkin riitoihin tunnetun "kuninkaantekijän" Richardin, Warwickin jaarlin asiamiehenä. Hänen poissa ollessaan oli joukkueen päällikkyys joutunut Richard Sheltonin toimeksi.
Dick istui nyt kapakassa aamiaista syömässä. Hänen totiset ja miettivät kasvonsa osoittivat, että hänellä oli tärkeitä tekeillä. Hän oli lordi Foxhamin kanssa sopinut rohkean hyökkäyksen tekemisestä sinä iltana rantataloa vastaan, vapauttaaksensa Joannan sir Danielin vallasta. Mutta hänen tiedustelijansa toivat perin masentavia tietoja.
Edellisenä yönä tapahtunut taistelu rantatalon ympärillä oli pelästyttänyt sir Danielia. Tämä oli vahvistanut talon vartioväkeä ja lisäksi asettanut miehiä pitkin taloon vieviä teitä, ja ratsujoukko oli valmiina kaupungissa rientämään avuksi heti saatuaan talosta merkin.
Ei ollut siis ajattelemistakaan valloittaa taloa äkkiyllätyksellä maan puolelta. Dick rupesi näin ollen ajattelemaan hyökkäystä mereltä päin.
"Lawless!" hän huudahti äkkiä, "voitko hankkia minulle laivan?"
"Laivanko?" Lawless vastasi hämmästyneen näköisenä. "No niin, jos te olette tukena, luulen voivani vaikka mitä. Saanhan koettaa."
Sattuma tuli Lawlessin avuksi. Toisen pöydän ääressä istui joukko miehiä juomassa. Heidän puvustaan, käytöstavastaan ja puheestaan oli helppo huomata, että he olivat merimiehiä. Näitä miehiä Lawless nyt alkoi tarkata.
Kauan hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheluaan, kun hänen älykkäässä päässään jo oli keino valmiina. Heidän puheestaan hän sai selville, että yksi heistä oli laivan omistaja ja samalla sen päällikkö. Muut nimittivät häntä Arblasteriksi, laiva oli nimeltään "Hyvä toivo", kotoisin Yarmouthista ja ankkuroituna sataman suuhun.
Lawlessin omatunto ei ollut kovinkaan arka. Hänen kirjavat elämänvaiheensa olivat melkoisesti hämmentäneet hänen oikeuskäsityksiään, niin että hän empimättä oli hyväksynyt ohjeeksensa lauselman: tarkoitus pyhittää keinot.
Huomattuaan että kapakan antimet olivat jo kylliksi hämmentäneet miesten arvostelukyvyn, hän ryhtyi rohkeasti asiaan.
Lähestyttyään heidän pöytäänsä hän istui pian hyvänä ystävänä heidän seurassaan vilkkaasti puhellen, kehuskellen rikkauksiaan ja auliisti tarjoillen juotavaa. Kapteeni ihastui näin iloiseen ja runsaskätiseen ystävään ja koetti hänkin kykynsä mukaan kertoilla ja kehuskella kauppojaan ja yrityksiään. Sana seurasi sanaa, ja ennen kuin Lawless nousi pöydästä, hän oli — tietysti mitään maksamatta — vuokrannut laivan. Kapteeni ja pari hänen miehistään olivat vaipuneet sikeään uneen ja muut olivat hoiperrellen poistuneet kapakasta.
Lavdess kutsui nyt avukseen muutamia tovereitaan, ja kapteeni Arblaster ja hänen kaksi seuralaistaan kannettiin pihan takana olevaan heinälatoon, jonka ovet tarkoin teljettiin.
Dick, joka uteliaana mutta äänettömänä katselijana oli koko ajan istunut toisen pöydän ääressä, lähetti nyt sanan lordi Foxhamille, että niin pian kuin ilta rupesi hämärtämään, oli aika ryhtyä toimiin, hänellä oli laiva vuokrattuna satamassa.
Sen jälkeen hän miehistään valitsi pari tottunutta miestä, joiden seurassa hän lähti satamaan, missä he pian löysivät "Hyvän toivon" laivaveneen. Oli pimeä ja tuulinen ilta, synkät pilvet ennustivat myrskyä, ja alkoi jo tuiskuta lunta. Meri aaltoili kovasti. Dick miehineen astui veneeseen. Onnellisesti he saapuivat laivan luo, vaikka pikku vene hyppeli aalloilla kuin pähkinänkuori.
"Hyvä toivo" oli ankkurissa erillään muista aluksista, ja pahan sään takia oli niin sen kuin muidenkin alusten jok'ainoa mies mennyt maihin. Ei ollut muuta elävää olentoa laivassa kuin pieni koira, joka kyllä vihaisesti ärhentäen koetti sitä puolustaa Dickin miehineen noustessa kannelle. Pian tämäkin puolustaja saatiin suljetuksi kojuun. Sen jälkeen he sytyttivät lyhdyn, joka vedettiin ylös köysistöön merkiksi maalla oleville. "Hyvä toivo" oli melkein täydessä lastissa. Muun tavaran ohessa siinä oli koko joukko viinitynnyreitä. Dick avasi yhden ja he joivat pikarin aiotun retken onneksi. Sitten Dick jätti toisen miehen laivaan vartijaksi, toisen laskeutuessa alas veneeseen soutaakseen Dickin takaisin rantaan.
"Pidä hyvin vahtia, Jack", Dick sanoi lähtiessään, "täällä sinä kyllä tulet toimeen."
"Niin", vastasi mies, "kyllä varmaan niin kauan kuin laiva on satamassa, mutta kunhan se pistää keulansa ulos —. Katsokaa kuinka se jo vapisee! Se kai kuuli sanani ja sen sydän sävähti tammisten kylkiluitten sisässä. Katsokaa, herra Dick, kuinka taivas mustenee!"
"Todellakin", myönsi Dick katsellen taivasta, "näyttää kyllä uhkaavalta. Mutta se on kai vain ohimenevä vihuri."
Dick ei kuitenkaan ollut niin levollinen kuin hänen sanoistaan saattoi luulla. Laskeutuessaan laivaveneeseen hän teki ristinmerkin ja rukoili mielessään Jumalaa ja Pyhää neitsyttä niiden puolesta, jotka hänen tähtensä aikoivat panna henkensä tämmöiselle ilmalle alttiiksi.
Palatessaan maihin hän kohtasi lordi Foxhamin miehinensä, ja vähitellen hänen omatkin miehensä saapuivat paikalle. Lordilla oli päässään musta hytyrä, joka puoleksi kätki hänen kasvonsa, ja halpa karkea sarkavaippa peitti hänen kiiltävää sotapukuaan.
"Nuori Shelton", lordi sanoi, "aiotteko lähteä meren vaaraan tällaisella säällä?"
"Aion, lordi", Shelton vastasi. "Sir Danielin ratsuväki vartioi taloa, on mahdotonta saada maan puolelta mitään aikaan. Parempi siis koettaa meren puolelta, sään uhallakin."
"Hyvä on", lordi sanoi, "minä seuraan häpeän vuoksi, mutta kyllä tunnustan, että mieluummin olisin tänä yönä katon alla."
Sillä aikaa kun Dick oli käynyt laivassa, oli aina toimelias Lawless, huolimatta siitä että hän juotuansa Arblasterin kanssa oli aika humalassa, hankkinut riittävän luvun veneitä, joihin lordi Foxhamin ja Dickin miehet nyt astuivat.
Niistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan haltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli ollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta nostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui varmana pitämään peräsintä.
Matkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla kuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin. Toiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin, meritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen alle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen lohdutusta.
Ei ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot kävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja loilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen tyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin kylkeen, johon alus kytkettiin.
Hyökkäys ja pako
Laituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta. Tarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti saartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin astuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet noudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka pimeys esti heitä vihollista näkemästä.
Kun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, Dick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka etunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli ehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain ääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi pettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia. Hänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen, takana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.
Dick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä kaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi sovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut. Nuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon. Ensimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin laivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni: "Kaikki on hukassa." Siihen vastasi toinen: "Laivaan, miehet, henkenne tähden." Ja kolmas lisäsi: "Meidät on petetty!" Silmänräpäyksessä oli kaikki kuri ja järjestys mennyttä.
Kaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni suistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua, surkea sekasorto vallitsi.
Nuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja myrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki, kamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa upottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia, laivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä hoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa puhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut meritaudin nujertama, nujertui viiniin.
Masentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. "Lawless", hän sanoi, "me olemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet kylmäverinen ja uskollinen."
"Pelkään että olemme hukassa", Lawless vastasi. "Niin kauan kuin olemme täällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea pimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian mennyttä kalua."
"Niinkö luulet?" Dick sanoi huolestuneena.
"Niin luulen", Lawless vastasi, "ettekö huomaa miten raskaasti se jo nousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin myllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi."
"Eikö sinua pelota?" Dick kysyi. "Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!"
"Niin", Lawless vastasi, "ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos kuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana."
Dick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen kylmäverisyyttä.
Kansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää talvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat pyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta Arblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa räyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni, kun "Hyvän toivon" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta. Toiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää ollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies. Nämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin käskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin palvelijat olivat isäntänsä vieneet.
Täällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä surkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.
Lordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi unisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun himmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset silmät.
"Olen vaarallisesti haavoittunut", lordi sanoi heikolla äänellä. "Tulkaa lähemmäksi, Shelton, jotta luonani olisi ainakin yksi jalosukuinen, sillä surkeata on, elettyänsä jalona ja rikkaana koko elämänsä, tällä tavoin haavoittua nurkkakahakassa ja kuolla tämmöisessä laivarähjässä lurjusten ja seikkailijain seurassa. — Onko laivassa pappia?"
"Ei ole", Dick vastasi.
"Toivon että kuoltuani olette minulle yhtä hyvä ystävä kuin eläessäni olitte jalomielinen vihollinen. Olen kaatunut varsin onnettomalla ajalla — onnettomalla sekä itselleni että Englannille ja kaikille niille, jotka minuun ovat luottaneet. Väkeni kokoontuu Hamleyn, teidän kilpakosijanne johdolla Holywoodiin. Ottakaa tämä sormus, se on hankkiva teille luottamusta esittäessänne minun käskyni. Kirjoitan pari sanaa Hamleylle, pyydän häntä luopumaan neidosta teidän hyväksenne. Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen?"
"Hyvä lordi, mitä käskette?" Dick kysyi.
"Niin", lordi vastasi, "mitäkö käsken?" ja hän katseli Dickiä tutkivasti. "Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" hän kysyi viimein.
"Häpeäkseni tuskin osaan vastata siihen kysymykseen", Dick sanoi. "Sen vain tiedän että olen Ellis Dukworthin puolella; totta kai siis olen yorkilainen."
"Hyvä on", lordi sanoi. "Kuulkaa siis! Saavuin tänne pitääkseni näitä Shorebyn lordeja silmällä sillä aikaa kun oivallinen lordi Richard, Gloucesterin herttua,[11] kokoo riittävän sotavoiman kukistaaksensa heidät. Olen hankkinut tietoja heidän voimistaan, vartiopaikoistaan ja asemistaan. Nämä tiedot minun piti kirjoitettuina antaa nuorelle lordille tuntia ennen keskipäivää ensi sunnuntaina 'Pyhän Briden ristin' kohdalla metsässä. Valitettavasti en nyt voi sitä tehdä. Sen tähden pyydän teitä viemään ne puolestani perille. Ja muistakaa, ettei myrsky eikä sade, ei haava eikä rutto saa estää teitä määrätyllä ajalla saapumasta tuohon sovittuun paikkaan, sillä Englannin kohtalo riippuu tästä arvanheitosta."
"Suostun epäröimättä tähän tehtävään ja luulen voivani suorittaa sen toivomuksenne mukaisesti", Dick vastasi.
"Hyvä on", lordi sanoi, "herttua on antava teille enempiä määräyksiä, ja jos ymmärtäväisesti ja kunnollisesti noudatatte hänen käskyjänsä, olette saanut kiinni onnen oikeasta päästä. Nostakaa lamppu hiukan lähemmäksi, jotta näen kirjoittaa." Hän kirjoitti pari riviä "kunnianarvoiselle sukulaiselleni Sir John Hamleylle" ja sitten toisen kirjeen, johon hän ei pannut päällekirjoitusta.
"Tämä on herttualle", hän sanoi. "Tunnussana on: 'Englanti ja Edward', ja vastaus: 'Englanti ja York'."
"Ja Joanna, hyvä lordi?" kysyi Dick.
"Niin, Joannasta teidän täytyy itsenne pitää huolta, olen molemmissa näissä kirjeissäni maininnut omasta puolestani valinneeni teidät. Lopusta teidän täytyy itsenne selviytyä. Kuten tiedätte, olen teitä auttaakseni pannut henkeni alttiiksi, enempää ei kukaan voi tehdä."
Haavoittunut oli nyt puhunut niin kauan, että hänet valtasi väsymys. Dick siis pisti kallisarvoiset kirjeet poveensa, käski hänen rohkaista mieltään ja jätti hänet lepoon.
Noustuansa kannelle Dick huomasi, että päivä jo sarasti kylmänä sinertäen. Sekä tuuli että aallokko oli asettunut, mutta mainingeissa laiva vyöryi kauheasti. Ranta, vuoroin kallioita vuoroin hiekkasärkkiä, oli tuulen alla ihan lähellä. Taempaa näkyivät Tunstallin metsäiset harjut.
Lawless istui yhä peräsimessä, ja kannelle nousseet miehet katselivat kalpeina uhkaavaa rannikkoa.
"Ajaudummeko rantaan?" Dick kysyi.
"Ajaudumme", Lawless vastasi tyynesti, "jollemme sitä ennen mene pohjaan."
Greensheve, Hawksley ja muista miehistä parhaat olivat kannesta murtaneet irti lautoja, joista sekä muusta irtotavarasta he paraikaa tekivät lauttaa. Sitä ei kuitenkaan tultu tarvitsemaan, sillä koht'ikään laiva ankarasti tärähtäen puskeutui hiekkaan. Pari kertaa laineet sitä vielä nostivat, ja sitten se jäi pohjaan tarttuneena paikalleen.
Säikähdys ja kauhistus valtasi miehet, mutta aina peloton Lawless rauhoitti heitä.
"Älkää hätäilkö!" hän sanoi, "pakoveden aika on tulossa, silloin voimme vaaratta kahlata maihin."
Noin tunnin kuluttua vesi olikin alentunut sen verran, että he saattoivat lähteä aluksesta.
Dick oli mennyt alas lordi Foxhamin luo, joka makasi vuoteellaan epätoivoisena ja kauhistuneena pimeässä, sillä lamppu oli laivan törmätessä pudonnut ja sammunut. Kojussa oli vettä polven korkeudelta.
"Älkää pelätkö, lordi", Dick sanoi. "Pyhimykset suojelevat meitä. Laineet ovat heittäneet laivan matalalle rantasärkälle, ja niin pian kuin vesi alenee, pääsemme kahlaamaan rantaan."
Päästyänsä eheinä rantaan he huomasivat mäenkukkulalla joukon miehiä, jotka näyttivät epäluuloisina heitä tähystelevän.
"Menkäämme heidän puheilleen", sanoi Hawksley. "Tuolla on mökki, ja mitä pikemmin pääsemme katoksen alle, leimuavan tulen ääreen, ja löydämme kuivan vuoteen, sitä parempi lordi-raukalle."
Mutta he eivät ehtineet astua monta askelta, kun mäellä olevat miehet ikään kuin sopimuksesta nousivat kaikki yhtaikaa ja lähettivät haaksirikkoisia kohti nuolisateen.
"Takaisin, takaisin!" lordi huudahti. "Taivaan tähden, älkää ampuko vastaan! He luulevat meitä ranskalaisiksi merirosvoiksi, eikä kumma, koska emme kykene puolustamaan omia rantojamme näinä onnettomina aikoina."
Haaksirikkoiset etenivät väistyen pitkin rantaa. Talonpojat tähystelivät heitä tarkoin ja seurasivat jonkin matkan päässä, kunnes saavuttiin maantielle, jolloin he levollisina palasivat kotiinsa, tyytyen siihen että olivat omansa pelastaneet.