Dick ja Joanna
Hevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen rehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet nousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään, ylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan. Sieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen metsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen ylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet kauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi pienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.
Dick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo johtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se huomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla pitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista aikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen leikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton kulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa onneaan jalkaisin.
Kymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu merkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen, lähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli reippaasti hänen rinnallaan.
Miehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä ja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun kirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat notkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä lumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin päässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen, pysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.
Metsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän matkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti varoittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista lorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut erottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.
"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta", Alicia kuiskasi.
"Neiti", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä tuimaa soturia, "en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta kenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä."
"Ei", tyttö sanoi, "se kuuluu lännestä."
"Tulkoon nyt mistä tahansa", vastasi Dick, "ja käyköön niin kuin kohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme vitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi levähtäneet."
Sitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia hevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät suuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun kohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.
Dickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä läheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta. Sijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa päätä kohti tulta.
Puitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle kanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se paloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui kymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka lumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti siinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi aavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi Bennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli käsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua hentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir Danielin vaimoksi.
"Vähätpä tuosta", hän arveli itsekseen, "vaikka kadotankin hevoset, en sitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni."
Leirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti, että Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.
Äänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti tarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:
"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos koetatte tehdä vastarintaa."
"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!" huusi Bennet Hatch. "Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä on?"
"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman ympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne pyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka tottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa leiripaikkanne, sen vakuutan."
"Herra Dick", Bennet sanoi, "minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!"
Näin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan toitotuksen.
Syntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi molempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin pieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen voimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja riensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.
"Tässä olen, Dick", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.
Mutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan kovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat komentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä maltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset alkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja silloin Dick viimeinkin heräsi.
"Eteenpäin!" hän huusi. "Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa.Englanti ja York!"
Juuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja kasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä mittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.
"Hyökkäys, hyökkäys!" huusi Dick. "Kokoontukaa minun ympärilleni!Tännepäin, jos henkenne on teille kallis!"
Mutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät joutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa helpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina, toiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi nelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai kaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan yksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.
Dick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti uhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli nähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen takaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he itse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten taitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja siinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten yksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset olivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja heinäladossa.
"Pyhimykset minua nyt auttakoot!" hän ajatteli. "Olipa onni että saavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei minulle kunniaa tuota."
Sitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.
Läpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja hoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien jälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi eteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat lumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä synkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat takaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan hetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon suojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne kuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.
"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä vielä kerran kääntynyt", Dick valitti haikeasti. "Mutta oppia ikä kaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin."
"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?" Joanna sanoi. "Mehän olemme nyt taas löytäneet toisemme."
Dick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran — John Matcham ilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö rumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä, paisui hänen sydämensä ilosta.
"Lemmittyni", hän sanoi, "jos kerran sinä annat ajattelemattomuuteni anteeksi, mitäpä silloin surisin. Lähtekäämme nyt suoraa päätä Holywoodiin. Siellä majailee hyvä holhoojasi ja luotettava ystäväni lordi Foxham. Vähät siitä olemmeko rikkaita vai köyhiä, kuuluisia vai tuntemattomia. Tänään armaani, olen ansainnut kannukseni ja saanut kunniaa ja ylistystä ylhäisiltä rohkeuteni vuoksi. Luulin silloin olevani uljain soturi koko Englannin valtakunnassa. Mutta ensiksikin jouduin mahtavien epäsuosioon ja nyt olen saanut kelpo löylytyksen ja menettänyt koko joukkoni. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta, rakas Joan, siitä en välitä lainkaan, jos sinä vain vielä minua rakastat ja tahdot ruveta vaimokseni. Niin, jos menettäisin ritarinarvonikin, en välittäisi siitä rahtuakaan."
"Rakas Dick!" Joanna huudahti. "Oletko tosiaankin lyöty ritariksi?"
"Olenpa niinkin, armaani, sinä olet nyt ladyni", nuorukainen vastasi hellästi, "tai ainakin tulet siksi huomenna, jos vain tahdot."
"Tahdon, Dick, ilomielin", tyttö vastasi.
"Mitä nyt, sir? Luulin kuulleeni että aiotte munkiksi!" sanoi ääni aivan heidän vieressään.
"Alicia!" Joanna huudahti.
"Niin, hän juuri", vastasi nuori tyttö ja astui esille. "Alicia, jonka jätitte jälkeenne kuolleena, Alicia, jonka jalopeuranajajasi löysi ja herätti kuolleista, alkaen häntä sitten kosiskella, jos tahdot tietää totuuden."
"Oi, ei, sitä en usko!" Joanna huudahti. "Dick!"
"Dick!" matki Alicia. "Niin juuri Dick! Vai niin, herraseni, te hylkäätte tyttöraukkoja hädän hetkellä", hän jatkoi kääntyen nuoren ritarin puoleen. "Te asetatte heidät tammien taakse. Niin, niin, ritarillisuuden päivät ovat todella luetut, kuten sanotaankin."
"Neiti kulta", Dick huudahti epätoivoissaan, "vannon että aivan unohdin teidät. Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Näettehän että olen löytänyt Joannan."
"En usko, että teitte sen tahallanne. Mutta minä aion kostaa julmasti. Kerron salaisuuden lady Sheltonille — tulevalle", hän lisäsi kumartaen sievästi. "Joanna", hän jatkoi, "luulen tosiaan että kihlattusi on urhea taistelussa, mutta hän on myös, sen sanon sinulle suoraan, helläsydämisin hupakko koko Englannissa. Hänelle saat tehdä mitä ikinä haluat. Ja nyt, te hassut lapset, teidän täytyy ensin suudella minua kumpikin vuoroonne, tulevan onnen ja ystävyyden nimeen, ja suudelkaa sitten toisianne minuutin verran, ei sekuntiakaan kauemmin. Sen jälkeen lähdemme kaikki kolme Holywoodiin niin nopeasti kuin suinkin pääsemme, sillä metsä on täynnä vaaroja, ja sitä paitsi täällä on kauhean kylmä."
"Mutta kosiko minun Dickini sinua tosiaankin?" Joanna kysyi.
"Ei, sinä pikku hupsu", Alicia vastasi, "minä kosin häntä. Minä tarjouduin todella hänen vaimokseen, mutta hän käski minun mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Niin juuri hän sanoi. Minun täytyykin tunnustaa, että hän on enemmän rehellinen kuin kohtelias. Mutta, lapset, olkaa nyt järkeviä ja lähdetään matkaan. Koetammeko vielä kerran kulkea laakson poikki, vai valitsemmeko suoran tien Holywoodiin?"
"Niin", Dick sanoi, "olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin käsiini hevosen. Minua on näet koko lailla rusikoitu ja löylytetty näinä viime päivinä, niin että ruumiini on sekä sininen että keltainen. Mutta mitä arvelette? Jos väkeni pelästyen sotamelskettä on lähtenyt pakoon ratsuineen, olemme turhaan tehneet mutkan. Suorin tie Holywoodiin on tuskin kolmea mailia, kello ei vielä ole lyönyt yhdeksää, lumi kannattaa hyvin ja kuu paistaa kirkkaasti. Mitä arvelette, kävelemmekö muitta mutkitta jalan?"
"Päätetty!" Alicia huudahti, mutta Joanna tarttui vain lujemmin Dickin käteen.
He lähtivät siis matkaan paljaiden lehtimetsien ja laaksojen kautta, astuen lumisia polkuja kylmässä talvikuutamossa. Dick ja Joanna kulkivat käsi kädessä, tyytyväisinä ja onnellisina, ja heidän hilpeä ystävänsä seurasi heitä parin askelen päässä, unohtaen oman surunsa toisten onnea katsellessaan.
Etäältä kuului kyllä vielä tunstallilais-ratsumiesten kavionkopse, kun nämä kiivaasti ajoivat pakolaisia takaa. Silloin tällöin kuului teräksenkalsketta ja huutoja, josta he arvasivat vihollisten joutuneen otteluun. Mutta nämä nuoret ihmiset, jotka olivat kasvaneet melkein sodan jaloissa ja vastikään kokeneet niin monta vaaraa, eivät olleet pelkureita eivätkä arkaluontoisia. He iloitsivat siitä, että äänet kaikuivat yhä kauempaa, ja kulkivat tyytyväisinä melkein kuin hääsaatossa, kuten Alicia leikillisesti huomautti. Ei metsän synkkä yksinäisyys, ei yön pimeys eikä pakkanen voinut himmentää tai häiritä hetken onnea.
Saavuttuaan eräälle kummulle he näkivät Holywoodin laakson jalkainsa juuressa. Luostarinkirkon korkeat ikkunat olivat kynttilöillä ja tulisoihduilla valaistut, torninhuiput kohosivat mykkinä kohti kirkasta iltataivasta, ja korkeimmalla huipulla loisti kullattu risti kuutamossa. Luostaria ympäröivällä aukiolla paloi nuotioita, telttoja näkyi kaikkialla, ja keskellä tätä kirjavaa kuvaa kiemurteli jäätynyt joki.
"Pyhimysten nimessä!" Dick huudahti, "tuolla on lordi Foxhamin väki vielä leirissä. Sanansaattajaa on varmaankin kohdannut jokin onnettomuus. Sen parempi meille. Nyt kykenemme otteluun sir Danielia vastaan."
Mutta lordi Foxhamin viipyminen Holywoodin jokilaaksossa riippui kokonaan muista syistä kuin mitä Dick otaksui. He olivat kyllä alkaneet marssia Shorebyta kohti, mutta ennen kuin he olivat ennättäneet puolitiehen, he kohtasivat toisen lähetin, joka käski heidät takaisin entiselle leiripaikalleen, sulkeakseen tien lancasterilaisilta pakolaisilta ja samalla pysyäkseen lähempänä yorkilaista pääarmeijaa. Richard Kyttyräselkä oli näet taistelun päätyttyä jo matkalla yhtyäkseen veljeensä, ja vähän ajan kuluttua siitä kun Foxhamin soturit olivat palanneet Holywoodiin, pysähtyi Gloucesterin Richardin hevonen luostarinportin eteen. Korkean vieraan kunniaksi olivat ikkunat noin kirkkaasti valaistut, ja kun Dick Joannan ja Alicia Risinghamin seurassa saapui luostariin, kestittiin herttuan seuruetta parhaillaan luostarin ruokasalissa rikkaan ja mahtavan luostarin parhailla herkuilla.
Dick saatettiin melkein vasten omaa tahtoaan sisään. Sairaana väsymyksestä istui Gloucester nojaten käteensä kalmankalpeita, hirvittäviä kasvojaan. Lordi Foxham, jonka haavat nyt olivat melkein parantuneet, istui kunniasijalla hänen vasemmalla puolellaan.
"Miten on, sir?" kysyi Richard. "Tuotteko sir Danielin pään mukananne?"
"Teidän korkeutenne", Dick vastasi pelottomasti vaikka surullisena, "valitettavasti en tuo väkeänikään mukanani. Olen joutunut perinpohjaisesti tappiolle."
Gloucester katseli häneen ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.
"Minä annoin teille viisikymmentä ratsumiestä ja vastaavan määrän peitsimiehiä."
"Teidän korkeutenne, sain ainoastaan viisikymmentä miestä ratsuväkeä", nuori ritari vastasi.
"Mitä se merkitsee?" Gloucester kysyi. "Hän pyysi viisikymmentä peitsimiestä?"
"Jos teidän korkeutenne suvaitsee", vastasi Catesby mielistellen, "kun oli kysymys vain yksinkertaisesta takaa-ajosta, riittivät ratsumiehet mielestäni."
"Hyvä", Gloucester vastasi lisäten: "Shelton, teidän on lupa poistua."
"Ei, pysähtykää!" sanoi lordi Foxham. "Tämä nuori mies liikkui myös minun asioillani. Sanokaa, nuori herra Shelton, onko teidän onnistunut löytää tuo nuori tyttö?"
"On, pyhimyksille kiitos", Dick sanoi. "Hän on täällä, tässä talossa."
"Niinkö? Silloin, teidän korkeutenne", lordi Foxham jatkoi kääntyen herttuan puoleen, "ehdotan että teidän suosiollanne vietetään häät huomenna ennen sotajoukkojen lähtöä. Tämä nuori herra…"
"Nuori ritari", oikaisi Catesby.
"Onko se totta, sir William?" huudahti lordi Foxham.
"Olen omin käsin lyönyt hänet ritariksi palkaksi siitä, mitä hän on minulle tehnyt", Gloucester sanoi. "Hän on kahdesti taistellut urhoollisesti minun puolestani, rohkeutta häneltä ei puutu, mutta hän on vailla miehen rautaista tahtoa. Hän ei sen vuoksi tule kohoamaan korkealle, lordi Foxham. Hän on nuorukainen, joka taistelutanterella sotii kuin jalopeura, mutta hänen ruumiissaan sykkii kanan sydän. Oli kuitenkin miten oli, jos hän aikoo naida, niin naittakaa hänet Pyhän neitsyen nimessä, ja pian."
"Niin, hän on uljas nuorukainen — sen tiedän", lordi Foxham sanoi."Olkaa levollinen, sir Richard. Minä olen järjestänyt asiat herraHamleyn kanssa, ja huomenna vietämme häänne."
Dick piti nyt viisaimpana poistua, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt ulos ruokasalista, harppasi muuan mies, joka juuri oli laskeutunut hevosenselästä luostarinportin edustalla, ylös portaita neljä porrasta kerrallaan, syöksyi palvelijain ohi saliin ja heittäytyi herttuan eteen polvilleen.
"Voitto, teidän korkeutenne!" hän huusi.
Ja ennen kuin Dick oli ennättänyt asettua huoneeseensa, joka hänelle annettiin lordi Foxhamin vieraana, hän kuuli jo sotilaiden leiritulten ääressä kohottavan riemuhuutoja. Samana päivänä olivat näet lancasterilaiset noin kahdenkymmenen mailin päässä kärsineet toisen tappion.
Dickin kosto
Seuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen. Saatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään kuluttaakseen aikaansa.
Hetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa talvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi, kulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen metsään, nähdäkseen auringonnousun.
Hänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan epäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi Foxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana katsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni, aurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti jäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen luostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa suuren puun takana.
"Seis!" hän huusi. "Kuka siellä?"
Puhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi puhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle kasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir Daniel.
Miekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään kuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen lähenemistään.
"Mitä nyt, Dick?" sir Daniel sanoi. "Aiotko hyökätä lyödyn miehen kimppuun?"
"En ole koskaan uhannut henkeänne", Dick vastasi, "ja minä olin vilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni."
"Sen tein ainoastaan itsepuolustukseksi", ritari vastasi. "Ja nyt, poikani, on sanoma viimeisestä taistelusta ja tuon kirotun epaton majaileminen omassa metsässäni tykkänään murtanut voimani. Olen matkalla etsimään tyyssijaa luostarista ja aion sitten viedä mukanani mitä voin ja lähteä meren yli, alkaakseni Ranskassa tai Burgundissa uutta elämää."
"Holywoodiin ette pääse", Dick sanoi.
"Kuinka? Ja miksi en?" kysyi ritari.
"Kuulkaa, sir Daniel, tämä on minun hääaamuni, ja aurinko, joka juuri nousee, valaisee elämäni onnellisinta päivää. Te olette ansainnut kuoleman — kahdessakin suhteessa: ensiksi surmaamalla isäni ja sitten kavaltamalla minut, holhokkinne. Mutta en minäkään ole synnitön, olen itsekin syypää monen ihmisen kuolemaan, ja tänä ilon päivänä en tahdo olla tuomari enkä pyöveli. Vaikka olisitte itse paholainen ilmielävänä, en teihin kättäni satuttaisi, vaan te saisitte vapaasti mennä minne haluatte minun puolestani. Pyytäkää Jumalalta anteeksi, minä annan teille anteeksi vapaaehtoisesti. Mutta minä olen Yorkin suvun palveluksessa enkä kärsi vakoojia sen leirissä. Jos te siis astutte askelenkaan kauemmaksi tähän suuntaan, minä kohotan ääneni ja käsken lähimmän vartijan vangitsemaan teidät."
"Sinä pilkkaat minua", sir Daniel sanoi. "Minä en ole turvassa missään muualla kuin Holywoodin muurien sisäpuolella."
"Siitä en välitä", Richard sanoi. "Teille on tie auki itään, länteen tai etelään, mutta pohjoista kohti en salli teidän kulkevan. Holywood on teiltä suljettu. Menkää, älkääkä pyrkikö takaisin, sillä niin pian kuin te olette poistunut, varoitan minä jokaista vartijaa, niin että he pitävät silmällä kaikkia pyhiinvaeltajia. On siis aivan turhaa, että yritättekään sinnepäin, se olisi teille vain turmioksi."
"Sinä tuomitset minut kuolemaan", sir Daniel sanoi synkästi.
"En, sitä en tee", Richard vastasi. "Jos haluatte mitellä voimianne kanssani, niin tulkaa vain, ja vaikka pelkään, ettei se ole oikein puoluettani kohtaan, suostun vaatimukseenne ja taistelen teitä vastaan kutsumatta ketään avukseni. Sillä tavoin voin rauhallisesti kostaa isäni kuoleman."
"Mutta sinulla on pitkä miekka", sir Daniel sanoi, "ja minulla vain tikari."
"Minä vetoan yksin taivaaseen", Dick vastasi heittäen miekkansa kappaleen matkaa taaksepäin lumelle. "Jos kohtalomme niin vaatii, tulkaa, ja Kaikkivaltiaan avulla toivon voittavani teidät, te kavala mies."
"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta", sanoi ritari purskahtaen teeskenneltyyn nauruun. "Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi."
"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä", Shelton vastasi. "Viiden minuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen suhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan venynyt maassa kädet ja jalat sidottuina."
"Hyvä, Dick, minä lähden", sir Daniel sanoi. "Kun ensi kerran tapaamme, kadut varmaankin kovasydämisyyttäsi."
Näin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse. Dick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti hiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen, joka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.
Tien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin että se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului tiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja Tunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.
Dick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat tuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: "Onko nuoli musta?"
"On, se on musta", Dick vastasi vakavasti.
Sanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja sir Danielin elämä oli päättynyt.
Hiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja kuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan kohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat viserrellä muratin seassa.
Kun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan muutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä oli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja kädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa tuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään, Dick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.
Viimein hän kohosi pystyyn, ja Dick tunsi Ellis Duckworthin.
"Richard", hän sanoi vakavasti, "minä kuulin kaiken. Te valitsitte paremman osan, annoitte anteeksi, minä huonomman, ja tuossa makaa nyt viholliseni maassa. Rukoilkaa puolestani!"
Hän puristi lujasti Richardin kättä.
"Sir", Richard sanoi, "minä rukoilen mielelläni puolestanne, mutta en tiedä vaikuttaako se mitään. Jos kosto, jota te niin kauan olette harjoittanut, nyt alkaa tuntua teistä katkeralta, niin malttakaa mielenne ja antakaa anteeksi muille vihollisillenne. Hatch on kuollut, miesrukka, ja tuossa makaa sir Daniel. Jos panette vähänkään arvoa rukoukseeni, niin pyydän teitä säästämään sir Oliveria."
Duckworthin silmät säihkyivät.
"Ei", hän sanoi, "paholainen on vielä väkevä minussa. Mutta rauhoittukaa, mustat nuolet eivät enää lennä — veljeskunta on hajonnut. Ne viholliset, jotka vielä elävät, saavat rauhassa päättää päivänsä, milloin taivaan Herra niin säätää. Ja te itse, nuori mies, menkää nyt sinne, missä onnenne teitä odottaa, älkääkä enää koskaan muistelko Ellis Duckworthia."
Loppu
Noin kello yhdeksän aamulla lordi Foxham talutti holhokkiansa, joka taas oli pukeutuneena sukupuolensa mukaisesti ja astui Alicia Risinghamin rinnalla Holywoodin kirkkoon päin, kun Richard Kyttyräselkä, jonka otsa jo oli murheen uurtama, äkkiä sattui heidän tielleen ja pysäytti heidät.
"Tämäkö on nuori morsian?" hän kysyi, ja kun lordi Foxham vastasi myöntävästi, hän lisäsi: "Kaunis lapsi, kohottakaa päänne, jotta näen kasvonne."
Hän katseli tyttöä hetken aikaa synkästi.
"Te olette kaunis", hän sanoi vihdoin, "ja mikäli olen kuullut, myös rikas. Mitä sanotte, jos ehdotan teille kauneutenne ja ylhäisen syntyperänne mukaisen avioliiton?"
"Teidän korkeutenne", Joanna vastasi, "teidän luvallanne menen mieluimmin naimisiin Richard Sheltonin kanssa."
"Miksi niin?" herttua kysyi tuimasti. "Ottakaa puolisoksenne se, jonka minä määrään, ja hänet korotetaan korkeaan arvoon ja te olette lordin puoliso ennen iltaa. Mitä sir Richardiin tulee, sanon teille suoraan, että hän elää ja kuolee vähäpätöisenä ritarina."
"Minä en pyydä taivaalta suurempaa armoa kuin saada kuolla sirRichardin puolisona", Joanna vastasi.
"Kuulkaa, mylord", Gloucester sanoi kääntyen lordi Foxhamiin. "Tämä pari näkyy olevan teidän mieleisenne. Kun minä kehoitin tätä nuorukaista palkinnoksi palveluksistaan pyytämään itselleen jotakin suosionosoitusta, hän valitsi sen, että anoi armoa vanhalle juopuneelle laivurille. Minä pyysin häntä miettimään, mutta hän pysyi mielettömyydessään. 'Silloin on suosioni lopussa', minä sanoin, ja hän vastasi mitä julkeimman nenäkkäästi: 'Vahinko on minun.' Ja sen hän kautta kaikkien pyhimysten saakin kokea."
"Sanoiko hän niin?" huudahti Alicia. "Oivasti sanottu, jalopeuranajaja."
"Kuka tämä on?" herttua kysyi.
"Sir Richardin vanki", lordi Foxham vastasi. "Neiti Alicia Risingham."
"Naittakaa hänet luotettavalle miehelle", sanoi herttua.
"Olen ajatellut sukulaistani Hamleyta, jos teidän korkeutenne hyväksyy hänet. Hän on hyvin palvellut puolueemme asiaa."
"Se sopii hyvin", herttua sanoi. "Pitäkää huoli siitä, että heidät vihitään mitä pikimmin. Haluatteko mennä naimisiin, kaunis neito?"
"Haluan, teidän korkeutenne", Alicia vastasi, "jos mies on kelvollinen ja komea —." Hän mykistyi säikähtäen sopimattomia sanojaan.
"Kyllä hän on komea mies, neitiseni", Richard vastasi levollisesti, "minä olen ainoa kyttyräselkä koko puolueessani, muuten ovat kaikki miten kuten kauniskasvuisia. Hyvät naiset ja te, lordi", hän lisäsi äänellä, jonka sävy yhtäkkiä tuntui sekä vakavalta että kohteliaalta, "älkää pitäkö minua liian epäkohteliaana, jos nyt jätän teidät. Päälliköllä ei sodassa ole aika omassa vallassaan."
Sirosti kumartaen hän poistui upseeriensa saattamana.
"Oi kuinka minä häpeän!" huudahti Alicia.
"Te ette häntä tunne", lordi Foxham vastasi. "Se oli hänelle vain pikku seikka, ja hän on jo unohtanut sananne."
"Silloin hän on oikea ritari", sanoi Alicia.
"Ei, mutta hänellä on niin paljon muuta ajattelemista", lordi vastasi."Mutta älkäämme enää viivytelkö."
Kuorissa oli heitä odottamassa Dick ja muutamia muita nuorukaisia. Joanna ja Dick yhdistettiin nyt avioliiton siteillä. Kun he onnellisina mutta vakavina palasivat raikkaaseen talvi-ilmaan ja päivänpaisteeseen, oli sotajoukko jo lähtenyt liikkeelle ja Gloucesterin herttuan sotalippua kannettiin juuri luostarinkirkon ohi. Komeana se liehui välkkyvien miekkojen yläpuolella, ja sen takana ratsasti teräspukuisten ritarien ympäröimänä rohkea, vihamielinen, kunnianhimoinen, epämuotoinen Gloucesterin herttua eteenpäin sillä tiellä, joka johti hänet lyhytaikaiseen kuninkuuteen ja lukemattomiin rikoksiin.
Morsiussaatto lähti nyt luostarin ruokasaliin, jossa hääaamiainen oli valmiina. Isä ruokamestari itse piti huolta siitä, ettei mitään puuttunut, ja otti osaa iloiseen ateriaan. Hamley oli unohtanut entisen mustasukkaisuutensa ja keskusteli ahkerasti Alician kanssa, joka mieli hyvänä kuunteli hänen kohteliaisuuksiaan. Ulkona kajahtivat torventoitotukset, aseet kilisivät ja sotaratsujen kaviot tömisivät, mutta Dick ja Joanna istuivat onnellisina käsi kädessä hymyillen toisilleen.
Sota ja taiston temmellys ei heitä tästedes koskenut. He elivät kaukana sodan pauhinasta vihreässä metsässä, jossa heidän lemmensatunsa alkoi.
Kaksi vanhaa miestä nautti Dickiltä eläkettä ja eli kauan Tunstallin kylässä rauhallista ja huoletonta elämää, joskin ehkä liian ahkerasti viiniä ja olutta viljellen. Toinen heistä oli koko elämänsä ollut merimies eikä koskaan lakannut suremasta toveriansa Tomia. Toinen, joka oli kokenut yhtä ja toista elämässä, syventyi taas vanhoilla päivillään hengellisiin asioihin ja kuoli hyvin hurskaana läheisessä luostarissa, kantaen nimeä veli Honestus. Näin sai Lawless toivonsa täytetyksi ja kuoli munkkina.
Viiteselitykset:
[1] Punainen ja Valkoinen ruusu, kaksi Englannissa keskiajan loppupuolella kuninkaanvallasta taistelevaa valtiollista puoluetta, Lancasterin ja Yorkin sukuhaarojen kannattajat.
[2] Dick lyhennys nimestä Richard.
[3] Englannin penny = noin 2:30 (1949).
[4] Englantilainen vaskiraha = noin 60 Suomen penniä (1949).
[5] Englannin punta = lähes 550 markkaa (1949); punnassa on 20 sillinkiä.
[6] Lady, lue: leidi, armollinen rouva, hieno rouva.
[7] Orléansin neitsyt.
[8] Vanha englantilainen kultaraha = n. 185 mk (1949).
[9] Markka, entinen engl. raha, arvoltaan huomattavasti meidän markkaamme suurempi.
[10] Lukkari.
[11] Tähän aikaan Richard Kyttyräselkä (sittemmin kuningas Richard kolmas) ei vielä ollut Gloucesterin herttua. Lukijan luvalla häntä selvyyden vuoksi tässä kuitenkin siksi sanotaan. Tekijän muistutus.
[12] Rauha olkoon teille!
[13] Richard Kyttyräselkä oli todellisuudessa tähän aikaan paljoa nuorempi.
[14] Julmuudestaan ja rikoksistaan kuuluisa kuningas Richard III kaatui Bosworthin taistelussa 1485.