Nikolai I:sen ajoilta.
KUIGU ANTS, moision seppä.VIIU, hänen vaimonsa.VANA-KAI, hänen äitinsä.
[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. VIIU, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä]
VANA-KAI (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se…? Viiu hoi!
VIIU. Mitä nyt?
VANA-KAI. Navetastako sinä?
VIIU. Vein lehmille apetta, — tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.
VANA-KAI. Uskonhan minä, — uskon toki… Taitaa olla oikein herran ilma tänään?
VIIU. Pyryttää pihan tukkoon, — kahlasin lumessa polviin saakka.
VANA-KAI. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin… (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?
VIIU (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?
VANA-KAI. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).
VIIU. Siunatkoon, muori, — minnekkä nyt?
VANA-KAI. Päästä minut irti, — minä menen katsomaan.
VIIU. Älä herran tähden, — tuiskahdat silmillesi lumeen.
VANA-KAI. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissaniAntsin tähden.
VIIU (äkillisesti) Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.
VANA-KAI. Mistä sinä sen tiedät?
VIIU. Kun kävin katsomassa.
VANA-KAI. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa… Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.
VIIU. Muori, kuulehan, — mitä sinä luulet, — miksi se Ants niin viipyy?
VANA-KAI. Herra sen tiennee,… liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.
VIIU (pitkään) Luuletko, muori?
VANA-KAI. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paronin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.
VIIU. (nopeasti nousten) Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?
VANA-KAI. En tiedä, — saanko nieltyä tänä iltana.
VIIU. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.
VANA-KAI. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?
VIIU. (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
VANA-KAI. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
VIIU. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
VANA-KAI. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
VIIU (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies
VANA-KAI. Mitä…?
VIIU. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, — meri edessä.
VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.
VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
VIIU. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisi! sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
VIIU. Rupea nyt taas näykkimään!
VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto!Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
VIIU. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!
VANA-KAI. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin… Kuuletko, Viiu!
VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.
VANA-KAI. Tietääkö Ants siitä?
VIIU (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
VANA-KAI. Mitä sinä tänä aamuna moisiossa teit?
VIIU. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.
VANA-KAI. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?
VIIU. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?
VANA-KAI. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.
VIIU. Mitä sinä…?
VANA-KAI. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
VIIU (pysähtyy, — kuuntelee). Ui—ih, herra Jumala!
VANA-KAI. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.
VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.
VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.
VIIU. Ui-ih, jos se nyt tulee!
VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
VIIU. Anna minun olla, — muori!
VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.
VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.
VIIU. Johan sinä sen kerran kuulit.
VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?
VIIU. Tapasin.
VANA-KAI (varovasti tunnustellen). Oliko se yksin huoneessa?
VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.
VANA-KAI. Mitä rouva siellä teki?
VIIU. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.
VANA-KAI. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.
VIIU. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?
VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.
VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
VIIU. Kai se sitten kirjoitti.
VANA-KAI. Mitä — »kai»! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
VIIU. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
VANA-KAI. Pyysitkö edes? Rukoilitko niin kuin henkeäsi…? — olitko polvillasi — vastaa—!
VIIU. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.
VANA-KAi. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
VIIU. Muori — minä — minä…
VANA-KAI. Kynnet siivolla, metsäkissa!
(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa, polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
VIIU. Etkö pane maata, muori.
VANA-KAI. En.
VIIU. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?
VANA-KAI. En, — vie vaan pois.
VIIU. Mitä sinä sitten tahdot, — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.
VANA-KAI. Kiusoittaako se sinua, jos tässä istun?
VIIU. Mitä sinä minusta niin katsot?
VANA-KAI. Katselee kissakin kuningasta.
VIIU. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
VANA-KAI. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
VIIU (terävästi). Mitä sinä sillä…?
VANA-KAI. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
VIIU. Kuinka sinä, — mistä sinä…?
VANA-KAI. Siinä kirjeessä seisoikin jotain muuta.
VIIU. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?
VANA-KAI. Etkö sinäkin tiedä…? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
VIIU. (ei vastaa).
VANA-KAI. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?
VIIU (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.
VANA-KAI (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
ANTS (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, ylkä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?
VANA-KAI. Hyvää iltaa, poika.
ANTS (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri…
VANA-KAI. Mikä siinä on, poika, — ruuminko raha?
ANTS. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
VANA-KAI. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
ANTS. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!
VIIU. (lähestyy vastahakoisesti).
ANTS. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruumin rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
VANA-KAI (itkien). Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
ANTS. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?
VIIU. Ei ole.
ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
VIIU (peittää kasvonsa, itkee).
ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!
VANA-KAI. Mitä nyt, poikani?
ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu!
VIIU. Mitä sinä sillä?
ANTS. Saathan nähdä. Missä se on?
VIIU. Tuolla hyllyllä.
ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
VANA-KAI. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
ANTS. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?
VIIU (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.
ANTS. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?
VANA-KAI. Mitä paikkaa sinä…?
ANTS. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.
VANA-KAI. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
VIIU (selaillen). Minä en löydä.
ANTS. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.
VIIU. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.
ANTS (panee uuden päreen). No nyt… (painolla). Lue, Viiu!
VIIU (katkonaisesti sanoja niellen ). »Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin kiikuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin.»
»Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä.»
»Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä oleBathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?»
(Purskahtaa itkuun).
ANTS (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.
»Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä.»
»Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi.» (sulkee kirjan).
Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?
VIIU (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala…
ANTS. Etkö sinä sitä aavistanut?
VIIU. Minä en voi, — en voi…
ANTS. Vastaa Jumalan nimessä!
VIIU (hiljaa). Aavistin.
ANTS. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille.Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
VIIU. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…
ANTS. Ja sinä…
VIIU. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
ANTS. Etkä sanonut mitään, vaimo?
VIIU. En sanonut mitään.
ANTS. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
VIIU. Niin… armahda…
ANTS. Älä tule lähelle, taikka… Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen… (vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena). Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!
1905.
Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarinan kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.
Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat »Saarenmaan profeetta» kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.
Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saaman ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.
Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.
Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.
Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.
Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtana yllään, kainalossa raamattu. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:
»Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta.»
Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.
Pappi jatkoi:
»Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on… Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä.»
Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.
»Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!»
Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme … Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.
Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.
Hän oli mykkä, niinkuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.
Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.
»Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?» jylisi vaunuista.
»Seisoo tuolla aidan luona», uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.
»Ottakaa kiinni», sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.
Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.
Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.
Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.
»Satimeen meni!» huusi toinen sotamiehistä. »Ammunko?» Hän tähtäsi pilan vuoksi kiväärillään suoraan oksien halki.
»Elävänä se lintu pyydetään», vastasi toinen sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.
Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä ääni:
»Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!»
»Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja niissä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne.»
Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.
»Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taukseni katsonut.»
»Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä moisiossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalõukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalõukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin.»
»Ottakaa kiinni, se lurjus!» vanha herra huusi nousten pystyyn vaunuissaan.
Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
»Tässä olen», hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
1905
Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
»Moision metsästä puita varastaneet, hä…?»
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…
Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.
»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.
»Pojat hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?» hän sanoo.
Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.
»Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu.»
»Oikein», jyrähtää hän hyvillään.
»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika rohkaistuneena.
»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.
»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
»Kenen poikia sinä olet?» hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, — »Vai uusi tuomari!» hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
»Sen minä olen Tare-Tiiun.»
»Vai niin, vai niin, — vai Tiiun», kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: »Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?» Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: »Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!» Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivanlastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.
Ajatukset palaavat entisiin muistoihin, ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa keinutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.
Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.
Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!
Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin matka eteni.
»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.
»Minä», poika vastaa, tiedoistaan ylpeänä.
Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.
Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.
»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.
Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.
»Hullu-Matsin», supisee toinen toiselle korvaan.
»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta… Jos kysytään, niin sanokaa se.»
Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.
Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
»Mutta mitä sinä siitä annat?» hän kuiskaa.
Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.
»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.
»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.
Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»
Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.
»Mikäs sen pään nyt sekoitti», hän toistaa yhä itsekseen.
»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.
Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.
Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
»Sepähän nähdään», sanoo tuomari kuivasti.
Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.
»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa onMemelin leima», sanoo tuomari lopuksi.
»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat», sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»
»Mitä sinä loruat?» kysyy tuomari.
»Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on.»
»Etkö sinä kahvia tunne, mies?»
»Mistäs minä herrain herkkuja.»
Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:
»Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?»
Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.
»Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?»
»Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?»
»Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille.»
»Mies, missä sinä viime viikolla olit?»
»Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa paitaa.»
»Tunnustatko vai et?»
»Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen.»
»Sinä siis kävit Memelissä?»
»Kävinpä niinkin.»
»Milloin se oli?»
»Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta.»
»Säästä suutasi, mies.»
»Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi.»
»Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa.»
Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.
Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.
1905.
Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesus-lapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. »Valmistaudu matkalle!» hän sanoi, »ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä.»
Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: »jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa.»
Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.
Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoiltaâ». Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuori massa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.
»Minnekä noita vitsoja viedään?» kysyi korkea kardinaali.
»Emajoen luostariin.»
»Mitä niillä siellä tehdään?»
»Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä.»
Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain sanoakseen.
Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.
»Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla», kardinaali ajatteli, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.
»Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia», hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.
»En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä», mies vastasi nöyrästi.
»Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?» kardinaali kysyi.
»Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä», mies vastasi.
»Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?» kardinaali kysyi viekkaasti.
»Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi.»
Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.
»Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä», kardinaali arveli, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.
Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.
Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.
»Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä», hän sanoi. »Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä.»
Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.
»Tulet kaukaa, isä», hän sanoi.
»Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa.»
»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».
»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»
Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
»Missä veljet makaavat?» kysyi korkea kardinaali.
»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»
Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.
Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.
Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.
»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.
»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen», vastasi ankarasti apotti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.
Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
»Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä», hän kysyi apotilta.
»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme», apotti vastasi nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Eikö hän väsy, arvoisa isä», kardinaali kysyi kuiskaten.
»Hänen vuoronsa on nyt lopussa», apotti vastasi. »Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen.»
Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. »Paavi-ukkoa on pahasti peijattu», hän ajatteli, »tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse isäkään enempää vaatisi.»
Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.
»Ehkä on sinua puijattu, poikaseni», hän sanoi itselleen. »Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei luiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi.»
»Nyt en jaksa enään», hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.
Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.
»Suolaisia ne kalat», hän ajatteli. »Voisin juoda joen täyden vettä.»
»Kyllä minä olen suuri syntinen», hän sanoi itsekseen, »mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene.»
Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.
»Nyt kaadun maahan», hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.
Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.
Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.
»Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa», hän sanoi itsekseen.
»Se on kaljaa», munkki kuiskasi hänen vieressään, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.
Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.
»Nyt menemme saunaan», sanoi apotti hänelle.
»Mikä se semmoinen on?» kardinaali kysyi.
»Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan», apotti vastasi kierrellen.
Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.
»Riisuudu», käski apotti.
Kardinaali totteli väristen.
»Tämä on varmaan piinakammio», hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.
»Astu portaita myöten parvelle», apotti käski.
Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.
»Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä?» hän ajatteli.
»Pane pitkäksesi», apotti huusi alhaalta.
Kardinaali heittäytyi oljille.
Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.
Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.
»Jokos riittää löylyä?» apotti kysyi portaitten päästä.
»Jo — jo! Armahtakaa,— minä olen suuri syntinen», kardinaali vaikeroi.
Samalla apotti nousi portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.
»Nyt vihdotaan», apotti sanoi.
»Minä tunnustan, — minä tunnustan», kardinaali huusi. »Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni.»
»Entä vielä», sanoi apotti, vihtoen edelleen.
»Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt…»
Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.
»Kuka sinut lähetti?»
»Minä palan, — armahtakaa! Pyhä isä lähetti.»
»Mitä sinun piti tehdä?»
»Kirota luostari.»
»No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?» apotti kysyi, tarttuen toiseen saunavihtaan.
»Jo riittää… Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä…»
»Hyvä, — nyt voit mennä.»
Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.
»Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se», apotti sanoi, »muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville».
Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.
1905