Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.
Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet, jasmiinipensaikkojen takaa.
Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.
Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.
Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.
Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin, johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä, väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.
Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.
»Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta», batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. »Hän ei voi toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka.»
»Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?» kysyi vieras hajamielisesti, ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. »Maria Aleksandrovna?» hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. »Ja hän on kuollut?»
»Viisi vuotta takaperin», batjushka vastasi. »Niin, MariaAleksandrovna…»
Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.
»Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh», batjushka sanoi. »Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?»
Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.
Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen uunipiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa.
Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta.
Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.
»Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?» hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.
»Oli melkein vuoden ajan», batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. »Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?»
»Muuten vain… Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan… Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla.»
»Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin», batjushka sanoi»Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät…»
»Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan», matushka sanoi. »Oliko hän kaunis?»
»Hyvin kaunis», vieras sanoi.
»Masha oli kaunis», sanoi matushka. »Kaikki sen myönsivät. Hän oli minun näköiseni.»
»Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena», hymyili batjushka anteeksi pyytävästi.
»Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa», vieras kysyi.
»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan värisevä ääni.
»Häneltä ei jäänyt siis lapsia?»
»Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän…»
Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:
»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla… Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua.»
»Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta», säesti batjushka.
»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka. »Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli.»
»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita, joita emme koskaan voi tietää.»
Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.
»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka… Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan… Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»
»Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi», sano batjushka.
»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille… Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää… Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne…»
»Täytyy, täytyy…», batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.
»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni… Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä…»
»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.
Mutta matushka jatkoi:
»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa…»
»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni.Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.
»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin.»
Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.
Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:
»Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?»
»Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa», batjushka vastasi.
Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa ajatusta ajellen tyhjyyteen.
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin… Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni… Mutta Mashalla oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin… Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä, ennenkuin se syntyikään…»
»Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna», puuttui nyt vieras puheeseen, »eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin? Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää teidän perheonnenne, tahtomattaankin?»
»Vaikkapa vain, vaikka niinkin», intoutui matushka, »mutta ihmiselle tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän silmästä, hampaan hampaasta».
»Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia Ivanovna?»
»Ei kostaa, ei kostaa», batushka hymisi.
»Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin vaistollani, vihani vaistolla.»
»Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?»
Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan hermostuneisiin sormiin.
»Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?»
»En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?»
»Emme ketään.»
Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.
Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen soimaan vaienneet säveleet.
»Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät», sanoi matushka soinnuttomasti.
Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.
Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:
»Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollutPietarissa?»
Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.
1912.
Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.
Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.
Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajottaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme ala-ikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunotti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.
Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.
Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: »Vie pois!»
Senjälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.
Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.
Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.
Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.
Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.
Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.
Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.
Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.
Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.
He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.
Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.
Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyynni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.
Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:
»Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen.»
Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.
Taas sanoi vanhin:
»Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?»
»Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?»
Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.
Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.
Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: »Tule ulos!»
Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.
Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.
Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan, ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.
»Tiiu, — ota lapset!» käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.
Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.
Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.
Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.
»Lapset pois!» hätyytti Reinun Kaarel.
Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reiniin Kaarelin mökkiä kohden.
Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.
Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.
»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.
Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.
Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna.
Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.
»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.
»On», kuului pitaalisen kurkusta.
Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.
Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.
»Kiireesti, kiireesti!» hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.
He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres, ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.
Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:
»Odottakaa, täällä on poika», hän sanoi.
Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.
Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.
He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.
1913.
Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.
Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, niissä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskyille vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.
Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: »Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan», ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.
Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieraimiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.
Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.
Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.
Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:
»Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto.»
Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: »Kuka tämä on?» Ja toiset vastasivat: »Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla.»
Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:
»Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia.»
He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.
Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.
Muutamat sanoivat: »Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!»
Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen puhuvan, vastasivat: »Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään.»
Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: »Eikö tämä ole Maie Merits, rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?»
Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: »Eikö tosin profeetta Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa, joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä. Pois se!»
Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: »Onko hänellä edes lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle? Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran allekirjoitus?»
Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia, ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa suuri.
Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa, yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.
Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen nainen aloitti virren: »Nüüd hüa maakene, oled sinä jälle käes», sillä hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista, jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan, taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun lähtömerkki annettaisi.
Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta, niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan, ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.
Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun, jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei käskenyt, eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.
Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa, ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään, kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.
Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan Leinbergiksi kutsuttu.
Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla laivalla.
He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.
Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut, jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa. He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.
Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtävähän kuin he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä uneen äitiensä sylissä.
Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja sulkien käyttämättömät silmänsä.
Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaansyntynyt tänä päivänä.
Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.
Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi haahmoittaa valkea laiva.
Hänen näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin, ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen vesivanan, — purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.
»Minä näen, — minä näen!» hän huusi kuuluvalla äänellä.
Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.
»Minä näen valkean laivan!» hän sanoi.
»Missä se on? Näytä se meille!» hän kuuli ympärillään huudettavan.
Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.
»Ettekö näe, te sokeat?» hän sanoi. »Avatkaa silmänne, valkea laiva, jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä.»
Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.
Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan, ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret miehet kahlasivat matalassa vedessä, niin kauas kuin pääsivät, ja vielä toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä, sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.
Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja he sanoivat toisilleen: »Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä.»
Ja taas toiset sanoivat: »Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!»
Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä, kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä yönä.
Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä, riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät uudella uskolla ja odotuksella.
He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.
Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta, harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.
Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä, merkiksi mereltä tulijoille.
Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli. Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää, tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset kärttäneet ruokaa, vaan moni aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.
Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.
Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin murenema jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja milloin?
Jaksamatta sitä selvittää, hän loittani lapsista, palatakseen taas heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja usko säteili hänestä.
Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.
Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.
Ja hän kysyi heiltä:
»Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?»
Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet, niin he vastasivat nyt:
»Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös niitä, kuin maan päällä tarjona ovat.»
Hän vastasi heille:
»Teidän pitää molempia saaman.»
Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja he kysyivät hämmästyneinä: »Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin? Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?»
Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.
Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.
Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty, jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky, joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa: »Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!»
Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: »Pois se! Emmekö me jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on tulossa?»
He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä kärttämästä, ja lasten isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu peitteitä.
Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.
Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen itselleen: »Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva.»
Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:
»Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva.»
Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:
»Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva.»
Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.
Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen lapsensa valkeaan laivaan.
Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, sopottaen sekavia sanoja.
Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.
Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa laivaa.
Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: »Eikö tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?»
Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat tavallisesti.
Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan, pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka olivat onnellisia näyissänsä.
Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui kaikkinaisesta vaivasta.
Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka, näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin, ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.
Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni, mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.
Silloin mies sanoi aivan hiljaa: »Maie, etkö tunne minua?»
Ja Maie vastasi: »Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut tänään ensi kertaa.»
Mies sanoi: »Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut kotiin.»
Mutta Maie vastasi: »Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat.»
Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.
Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi, ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:
»Minä en voi puhua tänään», ja meni rannalle ja poimi hiekasta raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.
Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä, ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi, ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.
Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.
Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli, sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon, ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.
Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: »Onko Maltsvet unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?»
Toiset sanoivat:
»Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?»
Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: »Miksi te petätte itseänne ja toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne! Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!»
Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:
»Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä.»
Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse, ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet. Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.
Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.
Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: »Mitä te odotatte?Mennään kotiin, ennenkuin näännymme.»
Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä, heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.
Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.
Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: »Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?» Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.
Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.
Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:
»Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?»
Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.
Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: »Lasken laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin.» Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: »Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa.»
Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.
He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: »Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!» Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.
Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.
He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.
Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.
Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.
He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.
»Hän soutaa vastaan valkealle laivalle», sanoivat jotkut.
Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään.
Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.
Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaukseen hänelle pettymyksensä.
Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.
Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.
Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.
Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.
Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.
Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.
Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.
Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieraimiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.
Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: »Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea.»
Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»
Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.
Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynärpäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.
Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoisivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.
»Valkeaa laivaa ei ole», hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.
Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.
1913.